Jatkoon- ei jatkoon

Tiistai 25.10

Tänään on jännä päivä. Menen aamusta työhaastatteluun, jännittää todella paljon. Kyseessä on ryhmähaastattelu, joten muut ovat samassa tilanteessa kanssani, joten en ole onneks ainoa jännittäjä. Tilannetta ei auta yhtään se, että olen menossa autolla ja on luvattu räntää tai lunta. Ja eikös vaan ajaessani moottoritietä alkanut satamaan, hiukan rännän sekaista vettä, mutta sen verran jotain että sai ajaa kieli keskellä suuta kesärenkaiden ollessa alla. 

Menin haastatteluun ihan omana itsenäni, eli kaljuna tai onhan mulla vähän jo hiuksia päässä, mutta kyllä se oikeasti kalju vielä on. Miten sitä muutenkaan olisi mennyt, kun peruukin annoin eteenpäin vertaiselle jolla oli sille enemmän käyttöä kuin itselläni, siellä se oli kaapissa koko aika enkä ollut ottanut sitä kertaakaan edes esille. Joten jatkoon tai eteenpäin, ihan miten vaan.

Haastatteluun piti tulla viisi ihmistä, mutta meitä oli vain neljä. Ilmeisesti joku oli jänistänyt jo heti, liekö tiesi minun olevan kans tulossa ja siten paikka jo täytetty, asia selvää pässin lihaa niin sanoakseni. Hain lastenkotiin töihin, jos ihmettelitte minne hain. No, meitä oli siis neljä haastateltavaa ja kolme haastattelijaa. Yksi haastatteli ja kaksi kirjoitti paperille meidän vastaukset ja tekivät tarkentavia kysymyksiä. Jokainen meistä sai vuorollaan aloittaa vastaamaan, joten ei voinut beesata toisen vastauksia eikä se tietty ole tarkoituksenmukaistakaan. Kysymykset olivat välillä pitkiä ja kun oli oma vuoro viimeisenä, niin olit ehtinyt jo unohtaa koko kysymyksen, kun muut jaaritteli ties kuinka kauan. Omat ajatukset jo harhaili ties missä siinä vaiheessa. Me jokainen jouduttiin kysymään vuorollamme kysymystä uudestaan ja jokainen vuorollamme menimme hiukan lukkoon ja ajatukset jäihin, se on ihan inhimillistä. 

Työpaikkaa mitä haimme oli meidän  koulutuksen suuntautumisen ja työkokemuksemme  huomioon ottaen enemmän mun paikkani kuin muiden, kaikella kunnioituksella. Teki mieli sanoa muille, että kiitos käynnistä, oli kiva tutustua ja hienoa, että olitte kiinnostuneita MINUN uudesta työpaikastani, muttä tää on nyt ihan selviö, kenen tää paikka on. Enhän tietenkään sanonut mitään, olen sen verran kohtelias. Ja ei tosiaan ollut aika vielä paukutella henkseleitään, koska huomenna oli tulossa vielä viisi haastatteluun ja en tiedä mitä helmiä sieltä olisi vielä tulossa. Mutta aika timantteja saisi olla, että mut päihittää. Tää oli sarkasmia..

Fiilis oli hyvä haastattelun jälkeen ja se oli pääasia mulle. Jännitin hiukan sitä, miten suhtautuvat kampaukseeni, mutta kukaan ei kysellyt (tietenkään), enkä ottanut itsekään asiaa puheeksi, miksi olisin ottanutkaan. En mä tulevana työtekijänä muutu miksikään vaikka lataisin vastauksiani huppu päässä, ei se mua miksikään ihmisenä muuta. Ja mennessäni paikalle päällikkö päästi mut sisälle ja lähti pois. Tullessaan takaisin olin riisunut päällysvaatteet ja tietenkin piponkin. Päällikön ilme oli lämpimän hyväksyvä, ei millään lailla tuomitseva. Ja jos paikka olisi tukasta ollut kiinni, niin olisivat saaneet paikkansa mielestäni pitääkin.

Meille luvattiin soittaa maanantaina tai tiistaina viimeistään, joten sinne saakka oli nyt odotettava. Mutta peukut on pystyssä, sehän on selviö.

Hyvä fiilis jatkui koko päivän. Kävin treenaamassa olkapäät ja kädet pumppiin. Täällä ”omalla” salillani jossa käyn kotona ollessani, on siinä kiva, että siellä harvemmin on paljoa ihmisiä ja saat tehdä oman treenisi rauhassa. Tai saahan sitä muuallakin rauhassa olla, mutta ei tarvitse jonottaa mihinkään laitteisiin ja saa ihan rauhassa ottaa vaikka jonkin kuvankin jos haluaa. Vaikka kuvien ottaminen itsestäni ei todellakaan ole se prioriteetti nro yksi meikäläisen treenatessa. Kyllä sinne salille mennään ihan muuta varten. Itse asiassa luin hyvän kirjoituksen Täältä siitä, millaista oli ennen saleilla. Siellä ei todellakaan otettu selfieitä vaan treenattiin ja sen jälkeen lähdettiin kotiin. Eikä silloin haissut hajuvesi vaan hiki, nyt välillä saa olla silmät sumeena pukuhuoneessa kun suihkutellaan hajuvettä ennen treenaamaan menoa ja treenin jälkeen taas menee aikaa peilin edessä, jotta saadaan naama taas kuntoon. Meikä käy suihkussa, laittaa hajuttoman dödön kainaloonsa, rasvaa nassunsa ja pyyhkii kaljunsa, mutta ei vahaa sitä. Ja kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Joo, on meno muuttunut, vaan mitäpä se mua haittaa. Mä saan tehtyä treenini vaikka joku siinä vieressä kuvailisikin ja itse otan sitten muutaman kuvan jos otan, kun muita ei ole paikalla. 

Kukaan ei nähnyt näitä räpsäyksiä :-)

Illalla mulla oli taas valokuvauskurssi. Nyt päästiin mun mielestä asiaan, eli miten hyvä valokuva saadaan aikaiseksi ja mitä elementtejä siihen tarvitaan. Nyt jopa minä heräsin kurssilla vaikka väsy meinasi painaa. Olihan päivä ollut aika tapatumarikas ja jännittävä. Ehkä mä saan tästä kurssista jota irti, johan mä tiedän jotain isosta, arvosta jne. Nyt vielä opin miten niitä hyviä valokuvia saadaan aikaiseksi, seuraavaksi sitten vaan kuvaamaan, kyllä se tästä. Kohta voitte tilata mua kuvaamana teidän tärkeät juhlanne ja tapahtumat. Joo niin varmaan, älä usko äskeistä!! 

Keskiviikko 26.10

Yhden päivän vapaa tuli pidettyä, joten tänään taas töihin. Paleli hiukan koko päivän, meinasi aivastuttaa ja alkoi pelko hiipiä persuksiin, etten vaan tulisi kipeäksi ja jäisi perjantaina sytostaatit saamatta. Kaikki jotka siellä joutuvat käymään, varmasti tietävät kuinka kamalalta pelkkä ajatus hoidon siirrosta tuntuu. Ei todellakaan kiitos, mä haluan kaiken siinä aikataulussa mitä ollaan suunniteltu, jotta saadaan tää paska joskus päätökseen. Mä haluan ne säteen alkavaksi 24.11 ja loppuvan 30.12, mä en halua mitään muutosta aikatauluun, joten mikään flunssa ei nyt sovi mun suunnitelmiini. Katsotaan sitten ensi vuonna, jos olisi aikaa sairastaa jotain normaalia, vaikka en mä sairasta koskaan mitään, ellei oteta vastatauteja lukuun. Flunssaa mulla ei ole koskaan ja saa jäädä nytkin tulematta.

Tälle kuvalle nauroin aikoinaan maha kipeänä, sopii mun huumoriini :-)

Flunssasta viis, mä menen töiden jälkeen salille treenaamaan. Vaikka olen aina sanonut, ettei sinne huonoa treeniä kannata mennä tekemään, niin tosi asia kuitenkin on ettei aina pysty parhaimpaansa. Tämä oli sellainen kerta. Ja mä en vaan pysty vieläkään (tuskin koskaan) hyväksymään sitä, etten jaksa enkä kykene kaikkeen siihen mihin olen ennen näitä hoitoja pystynyt. Mun kuntoni on aivan eri luokkaa kuin silloin, eikä se aivan varmasti ainakaan parantunut ole, sen varmaa arvasitkin?

Tein kuitenkin reisien ojennuksia koukistuksia, hack-kyykkyä, askelkyykkyä paikallaan ja lankkukyykkyä, lantion nostoa ja pohkeita. Ei kiitettävä treeni, mutta tehty treeni kuitenkin. Sitten kotiin hoitamaan Wilmaa ulos, syömään ja tekemään huomiset eväät töihin. Näin nää päivät menee, töitä salia, eväitä jne.

Vertaisryhmässä vasebookissa on juttuja painon noususta, kellä ei ole noussut ollenkaan hoitojen aikana ja joillakin saattanut nousta 15kg ja kaikkea siltä väliltä. Ei välttämättä syto hoitojen aikana vaan jo myöhemminkin hormoni hoidon aikana jne.

Olen huomannut itsessäni erittäin ikävän piirteen. Olen vähän kuin antanut itselleni luvan syödä sitä sun tätä, selityksenä se, että lekuri sanoi, että tulet lihomaan keskimäärin neljä kiloa hoitojen aikana. Sillä olen itselleni sen selittänyt, mun vähän kuin kuuluukin lihoa, mun kuuluu tehdä koko aika mieli jotain ja mun kuuluu syödä kaikkea sellaista mitä en normaalisti söisi. En halua edes tietää, enkä edes saa tietää, paljonko olisin lihonut, jos en olisi yhtään kontrolloinut syömisiäni. Nyt olen kuitenkin aamiaisen ja lounaan ja päivällisen punninnut normaalisti, mutta näiden päälle olen syönyt surutta kaikkea lisää.

Jos olisin koko tämän 18vkon (nyt mennyt vasta 15vkoa mutta vielä on 3vkoa aikaa siihen, että sytostaattien lasketaan poistuneen elimistöstäni) syönyt ohjeideni mukaan enkä ylimääräistä, niin missä luvuissa nyt oltaisiin. Mielenkiinnolla odotan sen 3vkoa vielä ja saan lopullisen lukemani. Mutta sen tiedän, että hyvin ihminen saa huijattua itseään, sun vähän kuin kuuluu syödä koska olet sairas ja koska sulle sanotaan, että tulet lihomaan. Jos mulle oltais sanottu, ettet liho hoitojen aikana vaan syöt kuten ennenkin, oltaisiinko tässä tilanteessa? Miten ihmisen mieli ottaa vastaan asiat ja tekeekö se sen mukaan mitä sille sanotaan? Mielenkiintoinen ajatus mun mielestä, mutta kuka sellaisia tutkii? En minä ainakaan.