Sivulause ja päälause

Tiistai 22.11

Edelleen vapaalla. Mä niiin rakastan arkivapaita. Tänä aamuna ajatuksena oli mennä taas sauvakävelemään, mutta jumiudunkin sohvalle katsomaan Netflixiä ja sieltä sarjaa Breaking Bad. Katsoimme sitä jossain vaiheessa paljonkin ja sitten se jäi. Nyt muistin jälleen sen olemassa olon ja jatkan katsomista. Neljännen kauden puolessa välissä ollessa, alkaa se jo toistamaan itseään kuten sarja kuin sarja. Mutta onhan se katsottava loppuun, miten käy metamfetamiinin keittäjille.

Aamupäivällä saan aikaiseksi mennä salille jalkoja kiusaamaan. Jälleen toistelen itseäni kuin vanha grammari, mutta hyvän treenin saan aikaiseksi. Ja siinä tehdessäni ihmettelen mikä hitto täällä oikein haisee. Katselen ympärilleni, ei näy ketään. Haju seuraa mua ja sitten tajua. Juma, sehän olen minä ja tuoksun haisen hielle. Melkein alan tanssimaan, naurattaa ja ilo on ylimmillään. Mä hikoilen, jabbadabbaduu!! Kuka helkatti on iloinen, että hän hikoilee?? Mä, hei mä olen. Olen mä tietenkin hikoillut tän hoidon aikana, mutta se on sellaista kylmää hikeä, ei normaalia. On kuuma ilman hikoilua, tuntuu kuin olisi termostaatti epäkunnossa. Mutta nyt mä hikoilen eli se tietää sitä, että mun aineenvaihduntani alkaa pikkuhiljaa parantumaan ja toimimaan taas. Tästä en voi olla kuin iloinen. Tekis mieli huutaa kaikille, että hei, mä hikoilen. Vaan kun ei ole ketään kelle huudella, pidän siis asian omana tietonani. En edes ilostuta facebook kavereitani näin tärkeällä tiedolla.

Illalla käyn vielä valokuvauskurssilla. Tämä kerta on toiseksi viimeinen ja nyt puhumme opettaja puhuu valokuvauksesta ammattina, mitä siihen tarvitaan ja miten siihen kouluttaudutaan jne. Ei todellakaan ihan ajankohtaista mulle, musta ei koskaan tule ammattikuvaajaa, hyvä jos musta tulee edes amatöörikuvaajaa. En ole saanut edes kameraa otettua laukustaan, en tajua mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Ajatuksena kyllä on, että haluaisin kuvat luontoa. Tai maisemaa tai edes jotain. Mutta se, että kamera makaa laukussaan ei paljon edistä mun valokuvaustani.

Pitäisi myös alkaa kartuttamaan visuaalista kirjastoaan. Eli katsella kuvia mahdollisimman paljon. Ja mielellään sellaisia kuvia mitä itse haluaisi ottaa. Eli jos vaikka haluan ottaa kuvia hirvistä, niin sitten googlaan kuvia hirvistä ja katson millaisia kuvia muut ovat ottaneet ja samalla näen mikä on taso kuvissa. Enhän tietenkään halua ottaa huonompia kuvia kuin muut? Tai tiedän mitä tavoitella kun katson niitä. Vaan kuvia katselemalla ei se oma kamera sieltä laukustaan nouse ei, jotain on kai tehtävä.

Tässä kuvassa on nyt selkäesti päälause ja sivulause, huomaatteko?? Päälauseena on hirvi ja sivulauseena metsästäjä vai olisko toiste päin? Tosin kehystä ei juurikaan ole, ei ole etualalla paljon kehystä eikä muuallakaan. Tiedä onko hirvi visuaalisesti oikeassa kohdassakaan, mutta siinäpä se nyt köllöttää enkä ainakaan minä sitä jaksaisi mihinkään siitä siirtää. Vai pitäisikö muka valokuvaaja siirtyä ja ottaa kuvansa toiselta kantilta? Ite ajattelin, että menen sinne metsään ja kuvattavat tulevat mun luokseni. Vähän kuin vuori Muhamedin luokse vai miten se nyt menikään??

Sitten olisi hyvä myös lukea asiasta. Luinkin jo jonkin verran, ostin jopa oman kirjankin huuto.netistä niin ei tarvinnut uusia kirjaston lainaa. Tää tietty vesittää heti sen, kun viimeks sanoin etten osta kirjoja. Olenhan mä ostanut, mutta tämä on kirja johon voi ja kannattaa ja tarviikin palata aina uudestaan. Tästä innostuneena meninkin samantien huuto.nettiin ja ostin toisenkin kirjan. Pitääpä varoa ettei missään vaiheessa vaan kirjoittele autoista, tulee liian kalliiksi.

Myös kuvapankin kuvia on hyvä katsoa ja menenkin sivuille nimeltä vastavalo. Siellä on tosi hienoja kuvia joita voi ostaa jos sellaisia tarvitsee. Sinne voi tarjota omia kuviaan ja sitten he joko hyväksyvät sen sinne myyntiin tai eivät ja sanovat mikä vikana jos eivät hyväksy. En ihan heti olisi sinne kuviani tarjoamassa, mutta eihän sitä tiedä miten sitä joskus innostuu. Kuvaustakin pitää vaan treenata ja treenata, kuten urheiluakin. Mutta millä ajalla sitä kaikkea tekee jos pitää salillakin ehtiä käydä? Vaan jos alkaisi kuvaamaan siellä, treenikavereita? Mitähän tykkäisivät jos olisin kamera ojossa kuvaamassa heitä heidän kyykätessä tai penkkipunnertaessaan? Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Keskiviikko 23.11

Niin meni vapaat ja on aika taas mennä töihin. Mikäs sinne tietty mennessä, kun siellä viihtyy, on maailman parhaimmat työkaverit ja työstään tykkää. Nyt kun aivot ovat jälleen omat, ajatukset ovat selkeitä eikä sytostaateilla marinoituja, on työkin taas mukavaa ja nautin siitä. Joten olenkin tyytyväinen etten sattunut saamaan uutta työtä. Tietty jos olisin sen paikan saanut, olisin varmaankin toista mieltä, mutta nyt olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja tää ei ole kuten ketulla, eli happamia pihlajanmarjoja.

Töissä saan näppärästi haettua myös influenssarokotuksen. Taisin jo aiemminkin mainita, etten sitä koskaan ota, en ole oikeasti ottanut sitä kertakaan. En sikaa vastaan, en lintua vastaan, en nautaa vastaan enkä vihanneksia vastaan. Hah, olinpas taas hauska. Mutta nyt siis otan rokotuksen, en vaan halua ajatella heittäväni henkeä influenssan takia jos syövän nyt selätän. Ei tosiaan tunnut kovin mukavalta ajatukselta. Piikki tuli siis käsivarteen, nyt jäädään odottamaan saanko jotain kammottavaa influenssaa tai muuten vaan flunssaa. Olenhan normisti super terve ihminen, en sairastele mitään joten toivotaan että välttävät mua tänäkin vuonna.

Oli tarkoitus mennä töiden jälkeen ystäväni kanssa kahville. Laitan hänelle viestiä, tänään kahville, muistathan. Ei tullut vastausta, mutta en sitä välttis odottanutkaan, kun tiedän toisen työn olevan kiireistä ja hektistä. Menen sovittuun kahvilaan ja kiertelen ympäriinsä, ei näy vielä. Otan kahvin ja laitan uuden viestin, täällä ollaan. Heti kohta soikin puhelin ja ekana kuuluu: "voi perk..." Hän oli unohtanut koko asian, toisin sanoen unohtanut mut. Wtf?? Unohtanut mut?? No, hänellä oli ihan hyvä meriselitys asialle, en sitä nyt tähän avaudu, mutta mulle meni ainakin läpi. Tosin tää ei poista sitä tosiasiaa, että mut unohdettiin joten seuraavalla kerralla HÄN saa tarjota mulle kahvit. Eikös ole ihan reilua??

Illalla sitten päivittelen blogia. En katsele yhtään Breaking Badia vaikka se onkin vielä kesken. Vaikka johonkin jääkin koukkuun, ei se oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että sitä tarvitsisi joka ilta tehdä. Mitään pelejähän en voi alkaa pelaamaan, koska koukutun niihin täysin. Aikoinaan, ekalla tietokoneellamme oli peli nimeltä backman. Pelasin sitä niin, etten nähnyt tai kuullut tunteihin mitään. Hakkasin sitä koko aika, aina vaan uutta ennätystä jahdaten. Ja entäs sitten tetris, sitäkin pelasin sormet ruvella, aina vaan piti pelata lisää ja lisää, palikat kai tulivat uniinkin. Nyt jo tiedän välttää pelejä, ne ei vaan sovi mulle.

Ja liika tölsän tuijotus ei sovi mulle kans, joten hyvä pitää taukoa siinäkin. Saatan kyllä katsoa putkeen jotain sarjaa vaikka illasta aamuun, mutta töissä käyvänä se ei kovin viisasta, ainakaan jos joutuu aamusta heräämään töihin. Joten tänä iltana päivittelen vaan blogia. Tänne ei onneks ole niin paljon kerrottavaa, että siinä menisi aamuun saakka tai siihen jäis koukkuun. Ehkä lukemiseen jää koukkuun? Jaa, saattaa olla, itse kun en tätä lue niin vaikeaa sanoa. Pitäiskö aloittaa?

Jatkoon- ei jatkoon

Tiistai 25.10

Tänään on jännä päivä. Menen aamusta työhaastatteluun, jännittää todella paljon. Kyseessä on ryhmähaastattelu, joten muut ovat samassa tilanteessa kanssani, joten en ole onneks ainoa jännittäjä. Tilannetta ei auta yhtään se, että olen menossa autolla ja on luvattu räntää tai lunta. Ja eikös vaan ajaessani moottoritietä alkanut satamaan, hiukan rännän sekaista vettä, mutta sen verran jotain että sai ajaa kieli keskellä suuta kesärenkaiden ollessa alla. 

Menin haastatteluun ihan omana itsenäni, eli kaljuna tai onhan mulla vähän jo hiuksia päässä, mutta kyllä se oikeasti kalju vielä on. Miten sitä muutenkaan olisi mennyt, kun peruukin annoin eteenpäin vertaiselle jolla oli sille enemmän käyttöä kuin itselläni, siellä se oli kaapissa koko aika enkä ollut ottanut sitä kertaakaan edes esille. Joten jatkoon tai eteenpäin, ihan miten vaan.

Haastatteluun piti tulla viisi ihmistä, mutta meitä oli vain neljä. Ilmeisesti joku oli jänistänyt jo heti, liekö tiesi minun olevan kans tulossa ja siten paikka jo täytetty, asia selvää pässin lihaa niin sanoakseni. Hain lastenkotiin töihin, jos ihmettelitte minne hain. No, meitä oli siis neljä haastateltavaa ja kolme haastattelijaa. Yksi haastatteli ja kaksi kirjoitti paperille meidän vastaukset ja tekivät tarkentavia kysymyksiä. Jokainen meistä sai vuorollaan aloittaa vastaamaan, joten ei voinut beesata toisen vastauksia eikä se tietty ole tarkoituksenmukaistakaan. Kysymykset olivat välillä pitkiä ja kun oli oma vuoro viimeisenä, niin olit ehtinyt jo unohtaa koko kysymyksen, kun muut jaaritteli ties kuinka kauan. Omat ajatukset jo harhaili ties missä siinä vaiheessa. Me jokainen jouduttiin kysymään vuorollamme kysymystä uudestaan ja jokainen vuorollamme menimme hiukan lukkoon ja ajatukset jäihin, se on ihan inhimillistä. 

Työpaikkaa mitä haimme oli meidän  koulutuksen suuntautumisen ja työkokemuksemme  huomioon ottaen enemmän mun paikkani kuin muiden, kaikella kunnioituksella. Teki mieli sanoa muille, että kiitos käynnistä, oli kiva tutustua ja hienoa, että olitte kiinnostuneita MINUN uudesta työpaikastani, muttä tää on nyt ihan selviö, kenen tää paikka on. Enhän tietenkään sanonut mitään, olen sen verran kohtelias. Ja ei tosiaan ollut aika vielä paukutella henkseleitään, koska huomenna oli tulossa vielä viisi haastatteluun ja en tiedä mitä helmiä sieltä olisi vielä tulossa. Mutta aika timantteja saisi olla, että mut päihittää. Tää oli sarkasmia..

Fiilis oli hyvä haastattelun jälkeen ja se oli pääasia mulle. Jännitin hiukan sitä, miten suhtautuvat kampaukseeni, mutta kukaan ei kysellyt (tietenkään), enkä ottanut itsekään asiaa puheeksi, miksi olisin ottanutkaan. En mä tulevana työtekijänä muutu miksikään vaikka lataisin vastauksiani huppu päässä, ei se mua miksikään ihmisenä muuta. Ja mennessäni paikalle päällikkö päästi mut sisälle ja lähti pois. Tullessaan takaisin olin riisunut päällysvaatteet ja tietenkin piponkin. Päällikön ilme oli lämpimän hyväksyvä, ei millään lailla tuomitseva. Ja jos paikka olisi tukasta ollut kiinni, niin olisivat saaneet paikkansa mielestäni pitääkin.

Meille luvattiin soittaa maanantaina tai tiistaina viimeistään, joten sinne saakka oli nyt odotettava. Mutta peukut on pystyssä, sehän on selviö.

Hyvä fiilis jatkui koko päivän. Kävin treenaamassa olkapäät ja kädet pumppiin. Täällä ”omalla” salillani jossa käyn kotona ollessani, on siinä kiva, että siellä harvemmin on paljoa ihmisiä ja saat tehdä oman treenisi rauhassa. Tai saahan sitä muuallakin rauhassa olla, mutta ei tarvitse jonottaa mihinkään laitteisiin ja saa ihan rauhassa ottaa vaikka jonkin kuvankin jos haluaa. Vaikka kuvien ottaminen itsestäni ei todellakaan ole se prioriteetti nro yksi meikäläisen treenatessa. Kyllä sinne salille mennään ihan muuta varten. Itse asiassa luin hyvän kirjoituksen Täältä siitä, millaista oli ennen saleilla. Siellä ei todellakaan otettu selfieitä vaan treenattiin ja sen jälkeen lähdettiin kotiin. Eikä silloin haissut hajuvesi vaan hiki, nyt välillä saa olla silmät sumeena pukuhuoneessa kun suihkutellaan hajuvettä ennen treenaamaan menoa ja treenin jälkeen taas menee aikaa peilin edessä, jotta saadaan naama taas kuntoon. Meikä käy suihkussa, laittaa hajuttoman dödön kainaloonsa, rasvaa nassunsa ja pyyhkii kaljunsa, mutta ei vahaa sitä. Ja kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Joo, on meno muuttunut, vaan mitäpä se mua haittaa. Mä saan tehtyä treenini vaikka joku siinä vieressä kuvailisikin ja itse otan sitten muutaman kuvan jos otan, kun muita ei ole paikalla. 

Kukaan ei nähnyt näitä räpsäyksiä :-)

Illalla mulla oli taas valokuvauskurssi. Nyt päästiin mun mielestä asiaan, eli miten hyvä valokuva saadaan aikaiseksi ja mitä elementtejä siihen tarvitaan. Nyt jopa minä heräsin kurssilla vaikka väsy meinasi painaa. Olihan päivä ollut aika tapatumarikas ja jännittävä. Ehkä mä saan tästä kurssista jota irti, johan mä tiedän jotain isosta, arvosta jne. Nyt vielä opin miten niitä hyviä valokuvia saadaan aikaiseksi, seuraavaksi sitten vaan kuvaamaan, kyllä se tästä. Kohta voitte tilata mua kuvaamana teidän tärkeät juhlanne ja tapahtumat. Joo niin varmaan, älä usko äskeistä!! 

Keskiviikko 26.10

Yhden päivän vapaa tuli pidettyä, joten tänään taas töihin. Paleli hiukan koko päivän, meinasi aivastuttaa ja alkoi pelko hiipiä persuksiin, etten vaan tulisi kipeäksi ja jäisi perjantaina sytostaatit saamatta. Kaikki jotka siellä joutuvat käymään, varmasti tietävät kuinka kamalalta pelkkä ajatus hoidon siirrosta tuntuu. Ei todellakaan kiitos, mä haluan kaiken siinä aikataulussa mitä ollaan suunniteltu, jotta saadaan tää paska joskus päätökseen. Mä haluan ne säteen alkavaksi 24.11 ja loppuvan 30.12, mä en halua mitään muutosta aikatauluun, joten mikään flunssa ei nyt sovi mun suunnitelmiini. Katsotaan sitten ensi vuonna, jos olisi aikaa sairastaa jotain normaalia, vaikka en mä sairasta koskaan mitään, ellei oteta vastatauteja lukuun. Flunssaa mulla ei ole koskaan ja saa jäädä nytkin tulematta.

Tälle kuvalle nauroin aikoinaan maha kipeänä, sopii mun huumoriini :-)

Flunssasta viis, mä menen töiden jälkeen salille treenaamaan. Vaikka olen aina sanonut, ettei sinne huonoa treeniä kannata mennä tekemään, niin tosi asia kuitenkin on ettei aina pysty parhaimpaansa. Tämä oli sellainen kerta. Ja mä en vaan pysty vieläkään (tuskin koskaan) hyväksymään sitä, etten jaksa enkä kykene kaikkeen siihen mihin olen ennen näitä hoitoja pystynyt. Mun kuntoni on aivan eri luokkaa kuin silloin, eikä se aivan varmasti ainakaan parantunut ole, sen varmaa arvasitkin?

Tein kuitenkin reisien ojennuksia koukistuksia, hack-kyykkyä, askelkyykkyä paikallaan ja lankkukyykkyä, lantion nostoa ja pohkeita. Ei kiitettävä treeni, mutta tehty treeni kuitenkin. Sitten kotiin hoitamaan Wilmaa ulos, syömään ja tekemään huomiset eväät töihin. Näin nää päivät menee, töitä salia, eväitä jne.

Vertaisryhmässä vasebookissa on juttuja painon noususta, kellä ei ole noussut ollenkaan hoitojen aikana ja joillakin saattanut nousta 15kg ja kaikkea siltä väliltä. Ei välttämättä syto hoitojen aikana vaan jo myöhemminkin hormoni hoidon aikana jne.

Olen huomannut itsessäni erittäin ikävän piirteen. Olen vähän kuin antanut itselleni luvan syödä sitä sun tätä, selityksenä se, että lekuri sanoi, että tulet lihomaan keskimäärin neljä kiloa hoitojen aikana. Sillä olen itselleni sen selittänyt, mun vähän kuin kuuluukin lihoa, mun kuuluu tehdä koko aika mieli jotain ja mun kuuluu syödä kaikkea sellaista mitä en normaalisti söisi. En halua edes tietää, enkä edes saa tietää, paljonko olisin lihonut, jos en olisi yhtään kontrolloinut syömisiäni. Nyt olen kuitenkin aamiaisen ja lounaan ja päivällisen punninnut normaalisti, mutta näiden päälle olen syönyt surutta kaikkea lisää.

Jos olisin koko tämän 18vkon (nyt mennyt vasta 15vkoa mutta vielä on 3vkoa aikaa siihen, että sytostaattien lasketaan poistuneen elimistöstäni) syönyt ohjeideni mukaan enkä ylimääräistä, niin missä luvuissa nyt oltaisiin. Mielenkiinnolla odotan sen 3vkoa vielä ja saan lopullisen lukemani. Mutta sen tiedän, että hyvin ihminen saa huijattua itseään, sun vähän kuin kuuluu syödä koska olet sairas ja koska sulle sanotaan, että tulet lihomaan. Jos mulle oltais sanottu, ettet liho hoitojen aikana vaan syöt kuten ennenkin, oltaisiinko tässä tilanteessa? Miten ihmisen mieli ottaa vastaan asiat ja tekeekö se sen mukaan mitä sille sanotaan? Mielenkiintoinen ajatus mun mielestä, mutta kuka sellaisia tutkii? En minä ainakaan.