Kalju vai peruukki, kas siinäpä pulma

Perjantai 5.8

Tänään on sytostaatti nro 2:n aika. Näin meni kolme viikkoa ja taas on aika mennä istumaan tiputukseen. Nyt on helpompaa, kun tietää jo mitä on tulossa. Ukkokulta lähtee mukaan, saa hänkin kokemuksen mitä on kun tiputellaan myrkkyä kroppaan. Tai eihän sitä tietty hänelle anneta, mutta näkee kun sitä annetaan mulle. Mulla on tän jälkeen jäljellä tätä hommaa neljä kertaa eli jos joku haluaa uusia kokemuksia itselleen, niin voi ilmoittautua allekirjoittaneelle.

Jussi toivotteli hyvää matkaa ;-)

Olemme paikalla ajoissa, lisäkseni huoneessa on kaksi ensikertalaista. Tunnen itseni konkariksi, onhan tämä jo toinen satsi mulle. Hoitsu sanoo, että pääsen varmasti ekana ulos, koska edellisellä kerralla ei ole allergisia oireita tullut ja tänään tiputus voi olla hiukan nopeampaa. Niin hän laittaa tipan käteeni, suolaliuoksen tippumaan ja jään odottamaan sytostaatin tiputusta. Odotellessani Ukkokulta hakee mulle jääpaloja ja vettä sekä myös syöttää ja juottaa mua. Ne kylmäpussit kun on jaloissa/käsissä, niin itse toimiminen on hiukan hankalaa. Ukkokulta tarjoilee myös toisille rouville juomiset ja jääpalat, hän hakisi heille kahvitkin kanttiinista, mutta tällä kertaa rouville riittää kylmät tarjoiltavat. Meille Ukkokulta hakee kahvit, mukavaa vaihtelua jääpalojen imeskelyyn.

Joudutaan hiukan lämmittämään suonia, jotta saadaan tippa menemään :-)

Hoitsu ei tainnut huomata laittaa sytoani tippumaan ollenkaan, koska pelkkää suolaliuosta meni suoneen. Jossain vaiheessa asian huomasi ja sitten syto menikin vauhdilla. Pääasia, että meni, ei itselläni ollut niin kiire (olinkin sitten tosiaan viimeinen joka pääsi ulos sieltä). Kahdeksitoista olin varannut peruukin sovituksen, sinne oli hyvä ehtiä. Näin saimme toisen syton menemään, vielä jäljellä neljä eli kolmas osa ohitse. Seuraavalla kerralla on viimeinen kerta tätä Doksetalia ja sen jälkeen seuraavat kolme kertaa on Cefiä. Tuosta cefistä en tiedä vielä mitään, mutta seuraavalla kerralla se varmaan selvinnee. Sen verran olen kuullut, että pahoinvointi saattaa olla suurempaa kuin nyt. Tosin nyt ei ole pahaa oloa ollut joten kaikki tätä enempi on suurempaa. Pahoinvointilääkkeitä on enemmän ja erilaisia jota otetaan ennen ja jälkeen, mutta ne selviää varmaan ensi kerralla johon on taas kolme viikkoa. Nyt nautin näistä väliviikoista enkä mieti yhtään tulevaa. Ehdin niitä murehtimaan sitten kun niiden aika on.

Jo myrkyn lykkäs, ilmeestä päätellen :-)

Tiputuksen jälkeen kävelemme Kamppiin peruukin sovitukseen. Huvittaa kuinka paljon ihmisiä tuntuu häiritsevän nainen kaljussaan. Aivan kuin sillä tuijottamisella saataisiin tukka päähän tai edes pipo ettei vaan kalju häiritsisi ihmisten silmiä. Tekisi mieli kysyä, olenko kenties syönyt evääsi vai miksi tuijotat? Onko liikaa kaljuja liikenteessä jos kaksi kaljua kulkee samaan aikaan? Eikö pariskunnalla voi olla molemmilla kaljua? Pitääkö seurassa olla muutama tukallinenkin, että saa kävellä rauhassa? Mä ymmärrän lapset, heidän kuuluukin ihmetellä erilaisuutta, se on ihan okey. Mutta, että aikuiset, vanhemmat ihmiset tuijottaa silmät selällään kuin olisin avaruudesta tipahtanut suoraan heidän eteensä, se tuntuu naurettavalta. Mutta paskat mä välitä, edelleen kuljen pää pystyssä, tuijottakaa te moukat, mua ei kiinnosta vaan se lähinnä naurattaa.

Tässä teille kaljua, kaksin kappalein

Niinpä me menimme peruukkiliikkeeseen, jos vaikka saataisiin rumakamala kaljuni piiloon toisia häiritsemästä. No ei vaan, lähinnä haen sen, koska saattaa tän kaljun kauden aikana käydä vaikka niin, että joutuisi hautajaisiin menemään. Ihmiset kun vanhenevat sairasteluni aikana, ei tiedä milloin kenenkin aika on lähteä. Ja jos tulis mun aikani, mikä ei todellakaan tule eikä ole, niin lupaan etten täältä ainakaan lähde majavannahka päässäni. Meinaan sellaisia saakelin majavanraatoja ne tosiaan oli, jotain aivan käsittämättömän kamalia. Peukkuja vaan kaikille naisille/miehille/kaljuille jotka sellaista käyttävät. Mä lupaan ettette tule päässäni sitä näkemään.

Majavan nahka :-)

Sain sovittaakseni erilaisia lyhyitä versioita. Mulla ei ole koskaan ollut pitkiä hiuksia ja olisin oikeastaan halunnut testata sellaista, mutta sovittaja oli hiukan tiukahkon oloinen ja sanoi heti ettei niitä edes katsota. Mä en ehkä osannut olla tarpeeksi hillitty ja asiallinen, siinä ehkä syy miksei pitkiä hiuksia edes tarjottu. Ja taisin sanoakin, etten todellakaan tule käyttämään tätä karsistusta päässäni, ehkei sen takia halunnut nähdä vaivaa. Ja eihän ne peruukit tietty ole nauramista varten, kuten mä luulin vaan toisille se on vakava paikka. Ja kuten eräs vertainen kommentoi, se on itsetunnosta kiinni miten hiuksensa/hiuksettomuuden kantaa. Mulle se ei ole ongelma, enemmän se tuntuu olevan ongelma muille ihmisille, ainakin jos tuijottamista mietitään.

Mielestäni tää on kaikkein paras tyyli :-)

No, mä valikoin yhden kamaluuden ja siihen sitten ostin aineet ja geelin jolla sen saa paremman näköiseksi (sitä ei saa taikurikaan paremman näköiseksi, tekisi se sille ihan mitä vaan). Niin laitettiin majava laatikkoonsa odottamaan roolileikkejä käyttöä. Jos vaikka saisin sen virallisen kutsun jossa oli se hiuspakko, ellen sitten menisi sinnekin Chekkosena!!

Sovituksen jälkeen menimme syömään. Kävimme pita-paikassa jossa sai pita-leipää gluteenittomana, oikein kiva kokemus ja voi mennä uudestaankin. Jos olet vailla ruokamestaa ollessasi katselemassa peruukkia itsellesi tai jollekin toiselle, niin kannattaa piipahtaa Pohjoiselle Rautatienkadulle maistelemaan pita-leivät. Kertokaa Aikulta terkkuja, se ei hyödytä mitään, ette saa alennuksia mutta kuulostaa kivalta. Kokeilkaa vaikka.

Massun ollessa täynnä ei kannata mennä alennusmyynteihin. Saattaa käydä vielä niin, että olette letkeän hyvällä tuulella ja auliita ostoksille. Niin kävi meillekin. Menimme Anttilaan jossa on menossa loppuunmyynnit, kuten varmaan jokainen tietää. Kameroista ja niiden tarvikkeista oli -30%  ja menimme katsomaan josko sieltä meille jotain löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Oli objektiivia erilaista, päädyimme sellaiseen jolla näkee kauempaa olevan kohteen olevan lähempänä. Tuiki tärkeä kapistus siis kun stalkkaat kauempaa olevaa naapuriasi. Jos joku nyt on kiinnostunut naapureiden tekemisistä, me ei olla. Ostimme myös kameraan jalustan jotta voimme laittaa sen seisomaan johonkin ja kuvaat sitten seisaaltaan. No, harvemmin kai sitä tuleekaan kuvattua istualtaan, mutta ymmärsitte pointtini, varmaankin?

Myyjä olisi varmasti mielellään myynyt vielä vaikka mitä, mutta ei perse kestänyt ostaa enää yhtään enempää. Mutta näihin oltiin tyytyväisiä, kohta tulee naapurin ruoat tutuksi kun kuvailen kokkia työtouhussa. Tosin ei ole naapuria ketä kuvata ja jos olisikin, niin ei se kuitenkaan kokkais riisiä ja jauhelijaa jotka mua kiinnostaa.  Ja jos kokkailisikin, niin osaan mäkin kokata ja jopa parempaa, sen takia ei tarvitse häntä stalkata. Katotaan tuleeko objektiiville käyttöä.. Niin ja olenhan mä ilmoittautunut jo kamera/valokuvauskurssille, niin siellä sitten varmaan ope kertoo mitä sillä objektiivilla voi tehdä.

Olin ostanut meidän uudelle kameralle myös hienon repun. Sinne saamme kaikki tarvittavat kasattua ja sen pystyy avaamaan vain selän puolelta. Sorry varkaat, ette saaneet meidän repusta mitään itsellenne. Repun avatessasi saat sen jätettyä lantiolle vyön avulla joten reppu ikään kuin roikkuu mukanasi samalla kuin avaat sen. Siitä sitten on helppo kasata tarvittava ja sitä ei tarvitse laskea missään vaiheessa maahan. Näppärää, eikö vaan? Ei kovin varas ystävällistä, mutta kaikkea ei voi saada. Ei edes varkaat!!

Illalla kävimme kokeilemassa miten kamera ja jalusta synkkaavat keskenään. He pitivät toisistaan, mutta en edelleenkään osaa kuvata mitään. Ei auttanut se, että metsä tuli lähemmäksi, samaa metsää se oli kuitenkin. Pistän toivoni opeen, ehkä hän tosiaan osaa kertoa mitä kuvailla. Ja miten, missä ja millä kuvailla. Suuri vastuu opettajalle, sorry!!

Lauantai 6.8

On eka päivä sytostaattitiputuksesta.  Odottelen sivuoireita, paskan makua suuhun, vaeltelevaa kipua jne. Odotan ihan turhaan, ei tule mitään. Siis oikeasti, ei yhtään mitään. Tuntuu ihan epätodelliselta koko touhu, jos olisi tukka päässä, niin en uskoisi edes mitään myrkkyä saaneeni. Mutta koska tukka lähtenyt niin pakko uskoa, että olen jotain saanut. Mutta sivuoireet antaa odotuttaa itseään. Mä jaksan odottaa, ehkä ne pomppaa sitten jonkun nurkan takaa kun en ole varovainen. Pitää olla tarkkana kulkiessaan nurkkien takaa.

Töissä saan hyvää palautetta hiuksettomuudesta. Tietenkin potilaat sitä hiukan ihmettelevät, mutta en selittele sen enempää. Uusi kesätukka, ehkä pidän pidempäänkin jos kovasti tykästyn. Ja mähän tykästyn, tykästyn niin etten viitsi kasvattaa uutta ennen ens kevättä. Joskus se on ihmisen kaljukin kokeiltava, miksipä ei sitten nyt. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Ukkokullalla on jossain vaiheessa pidemmät hiukset kuin mulla. Hippi hän on, ihan selkeesti. Ei taida tietää ettei enää elä 60-luvulla. En raaski kertoa, eläköön kuvitelmissaan, mun rakas hippitukka. 

Nyt jännittää

Maanantai 13.6

Herään jo ajoissa, tänään mennään Ukkokullan kanssa lekurille kuulemaan tuomiota vasemman kainalon ja rinnan osalta. Näkikö nuori tekopartainen valelääkäri oikein vai saammeko haistattaa pitkä huilut hänelle? Alunperin olin varannut Valkulle treenin tälle päivälle, mutta jouduin sen lekurin takia perumaan. Olin varannut myös kampaajan aamusta, viimeisiä kertoja kun tarvitsee kampaajalla käydä, eiköhän luonto hoida hiushommelit tämä jälkeen.

No, Valkun treenit olin toisiaan joutunut perumaan lekurin takia ja kampaajankin siirtämään iltapäivään. Ja sitten aamusta soittaakin lekuri, ettei välttis tarvitsekkaan tulla käymään, hän voi kertoa hyvät uutiset puhelimessa. Mitä, hyviä uutisia?? Ei ole todellista, voinko tosiaan saada tämän kaiken paskan keskellä sellaisiakin? Ilmeisesti voin, koska kertoi vasemman kainalon olevan puhdas (totta, olin ajellut juuri karvatkin siitä) ja rinnassa olevan patin oletetaan edelleen olevan kalkkipatti kuten tähänkin mennessä on oletettu. En tiedä nauraako vai itkeä, ihanaa kuulla välillä jotain positiivisen negatiivista. Vai pitäisikö sanoa negatiivisen positiivista? Anyway, syöpäni on vain oikeassa rinnassa ja kainalossa, siellä se on pysynyt eikä lähtenyt matkalle mihinkään. Huomenna alkaa hänen viimeinen matkansa, nyt alkoi lähtölaskenta hänelle. Vielä n.23h ennen sairaalaan menoa.

Keskustelemme lekurin kanssa tulevasta sairaslomasta, kysyn paljonko se mahtaa olla. Sanoo, että viisi viikkoa. WHAT?? Viisi viikkoa?? Kuulee varmaan epätoivon äänestäni ja kysyy mitä työtä teen. Olen mielenterveyshoitaja, jos papereissa lukee jotain muuta niin se on vanhaa tietoa. Neljä viikkoa tinkaa lekuri. Auts, työ on mulle terapiaa, ei kotona istuminen. Lekuri meinaa, että jos itsellä on paha olla ei jaksa kuunnelle toisten huolia. Joo, ehkä muut ei, mutta nyt puhut mun kanssani, mä en voi olla kotona, MÄ tuun hulluks. Kolme viikkoa sanoo lekuri. No nyt puhutaan samaa kieltä, suostun kolmeen viikkoon. Hän haluaa lupauksen, että otan lisää jos tarve vaatii ja suostun tähän. Katsotaan sitten jälkitarkastuksessa sitä asiaa uudestaan.

Puhelun loputtua yritän saman tien soittaa Valkulle ja saada pidettyä sovitut treenimme. Emme ole treenanneet yhdessä pariin viikkoon, ei sen jälkeen kun satutin sen nilkkani. No, en saa häntä kiinni joten laitan viestiä menemään. Ukkokulta nauraa, että kiva kun maltoit hänelle kertoa uutiset ennen Valkulle soittoa. Asiat tärkeysjärjestykseen kultaseni. Seuraavaksi soitan kampaajalleni, saadaan sovittua aika heti miten joten suihkuun ja nopeaan. Ehkä tässä vielä pääsee treenaamaankin ennen leikkausta, jalkatreenit tosin on pois mielestä.

Kampaajalla leikataan hiukset aivan lyhyiksi. Hän sanoo, että ota sitten ihan lyhythiuksinen peruukki, sellainen sopii sinulle parhaiten. Ehei, mä ajattelin ottaa sellaisen Elovena tyttösen hiukset, saan sitten joutessani letitellä niitä päivät pitkät. Pidän peruukkia polvellani ja harjoittelen ranskalaisia lettejä (en jostain syystä koskaan oppinut tyttärelleni sellaisia tekemään), kalanruotoa ja mitä niitä nyt onkaan. Te varmasti tiedätte paremmin kuin minä, itelläni on aina ollut lyhyet hiukset niin en tiedä noista mitään. Paitsi, että eikös joku isä ole kirjoittanut jonkun lettikirjankin, jos ostaisin sellaisen ja letittelen sitä peruukkiani?? Nauramme itsemme kipeäksi, ihanaa kun tälle asialle voi nauraa.

Tässä sitä olisi tukkaa mitä letitellä. :-)

Mitens olisi tälläinen tubee?? :-)

Olemme menossa lokukuussa työporukan kanssa Tallinnaan spahan, heti ekana kuultuani reissusta tuli mieleen etten todellakaan lähde sinne, kylpemään meinaan. No, seuraavaks mietin, että kaipa se peruukki pitää hankkia (sitä ennen olin ajatellut etten todellakaan tarvitse sitä). Kolmanneksi jo nauroin, että kannelle ei peruukin kanssa ainakaan voi mennä ettei se lennä tuulen mukana. Miettikää tilannetta missä peruukki lentelee kohti meren tyrskyjä, työkaverit (miehet) ottavat virvelit esille ja alkaa onkimaan Aikun tukkaa. Ei juma, sinne meni Elovena, toivottavasti se osaa uida paremmin kuin minä!!

No, tähän päivään takaisin. En valitettavasti saanut enää Valkulle aikaa (oma vika kun Valkkuna on niin suosittu ja mukava kaveri) joten laitoin ystävälleni viestiä lähdetkös treenaamaan? Saimme aikataulut sovitettua ja lähdimme kohti Meijeriä aikeina treenata selkää ja rintaa. Itse en hetkeen tämän jälkeen treenaisi, olihan mua peloteltu jopa kolmen-neljän viikon treenitauolla. Ja koska olen järki ihminen niin varmasti myös pidän tuon tauon.

Niinpä me menemme hapottamaan selän ja rinnan ja kelpo treeni saadaankin aikaiseksi. Ja me ei oltais me jos ei samalla oltais naurettu tälle mun peruukkiasialle. Mietittiin, että pitää sitten ehkä hiukan piilotella kotona tätä mun kaunistustani ettei Ukkokulta sitä innostu käyttämään. Milläs menen aamulla töihin jos Ukkokullan matkaan on lähtenyt sekä peruukki että silikoni. Siellä hän töissään sitten puristelee taskussaan Mamman tissiä ja ihaillee itseään tukka päässä. Itsellään kun ei ole hiuksia tainnut olla viimeiseen 30-vuoteen? Kultaseni, anteeksi että hiukan nauretaan sun(kin) kustannuksella.

Salilta tullessani käyvät kundini ja Miniäni vielä moikkaamassa mua. Haluavat antaa viimeiset tsemppihalit, kaikki tulee menemään hyvin. On puhetta kauan joudun olemaan sairaalassa, he eivät pääse katsomaan kun ovat töissä. Tulen varmaan olemaan aikas tokurassa leikkauksen jälkeen joten tuskin vieraita edes jaksaisin ottaa vastaan, Ukkokulta kuitenkin sanoo tulevansa katsomaan mua. Olen päivällä hakenut rahaa automaatista jos vaikka kanttiinista jotain käyn ostamassa. Sanon rahaa hakeneeni, Ukkokulta omaan tapaansa heti sanoo, että kyllä hän ilmatteeksi tulee mua katsomaan. Ei siitä maksaa tarvitse. Voi kuin lohdullista, ettei edes maksua ota.

Illalla saan monia tsemppiviestejä ja puheluita, olen jokaisesta niin otettu että alkaa itkettämään. Miten mulla voikaan olla niin ihania ystäviä/läheisiä/perhe? Olenko oikeasti ansainnut kaiken tämän??

Jännittää aivan kamalasti huominen. Syödä saan puoleen yöhön saakka ja sitten on laitettava teippi suun eteen. Syön kymmenen jälkeen vielä puuroa ja yritän sen jälkeen mennä nukkumaan huonolla menestyksellä. Ei saa nukutuksi, kaikki mahdollinen pyörii mielessäni. Katselen tissiäni vielä muutaman kerran, kokeilen sen painoa. Huomenna illalla tähän aikaan sitä ei enää ole. En pidä hänelle jäähyväispuhetta, en kiittele yhteisestä matkastamme enkä ole edes varma jäänkö edes kaipaamaan häntä tämän jälkeen. Hän ei ole enää sama miksi hänet on siihen luotu, hänet on syöpä pilannut ja turmellut. Tehnyt hänestä jotain ihan muuta, vieraan minulle. Ja tuollaista vierasta en tarvitse, hän saa lähteä. Nukahdan vihdoin näihin ajatuksiini.