Rintasyövän 1-vuotis tarkastus

No nytpä on tullut taas pitkä tauko tähän kirjoittamiseen. Monesti, tosi monesti olen jo päättänyt, että tämä päivä on se jolloin kirjoitan tekstin valmiiksi. Ja ihan yhtä monesti on se jäänyt, kuten tiedättekin. Mutta ihan aikuisten oikeasti, tämä tulee olemaan se päivä jolloin tää teksti tulee ulos tai se itkee ja tulee, ihan ite saa valita kummin tekee.

Tässä meni ohitse vuosi päivä leikkaukselle, on mennyt vuosipäivä ekalle sytostaatille ja varmaan monelle muullekin asialle, en vaan tiedä mille. Mutta ekassa vuosi tarkastuksessa olen siis jo käynyt ja sen jälkeen oli taas sellainen ilmat pois pallosta fiilis, se helpotus oli niin suuri, kun sai kuulla saaneensa puhtaat paperit. En nyt jahkaile sen enempää ajatuksella, että tää oli vasta eka vuositarkastus, monia on vielä tulossa ja ehkei ne seuraavat olekaan enää puhtoisia. Sehän olisi sama jos miettisin tulevaa, mahdollista kolaria jonka ajan tai tulevia peräpukamia tai pelkäisin mahdollista hammassärkyä. Eihän niin voi elää, jokainenhan sen tietää joten en minäkään sellaisia mieti. Nyt iloitaan siitä, että kaikki oli hyvin eikä murehdita tulevaa.

Kävin tosiaan vuositarkastuksessa rintasyöpähoitajalla lääkärin sijaan ja hiukan ihmettelin, missä se lekuri joka alunperin sanottiin olevan ekan vuoden tarkastuksessa. Hoitaja kyseli, mikä on sellainen asia mitä en hänen kanssaan voi jutella tai sellainen tieto minkä haluaisin jota hän ei osaisi antaa. Mistäs minä sen tietäisin, kun ei oltu keskusteltu vielä yhtään. Sanoi, että jos haluan tietää mikä mun ennuste on tulevalle, niin sitä ei voi tietenkään kukaan varmasti sanoa joten ei siihen lekuria tarvita. Kysyin kuitenkin mitens se hormonilääkepaska mitä nyt syön, kuinka todennäköistä on sairastua jos jätän sen syömättä? Vastasi, että ilman mitään tilastoja ja mittareitakin hän osaa sanoa, että riski sairastua ilman lääkitystä on hyvin suuri, joten kyllä se on tarpeellinen jatkossakin. Ja koska en ole vielä keksinyt syytä mitä selitän lapsilleni jos sairastuisin uudestaan sen takia etten ole lääkitystä käyttänyt, on sitä vaan jatkettava. Jatkan miettimistä.

Mua ei oltu jostain syystä laitettu ollenkaan ultraan vaan ainoastaan mammografiin joten sain sitten ajan vielä ultraan seuraavalle viikolle. Ja vasta siellä käytyäni uskalsin iloita ja olla varma siitä, että olen selvinnyt ekasta vuositarkastuksesta puhtain paperein ja voitta varmaan uskoa, että oli aika voittaja fiilis. Ihan vähän jopa itketti ajatus, sillai onnesta meinaan, mutta ei se sitten itkuski muuttunut. Mutta olin voittaja, nyt tiedän miltä tuntuisi seistä siellä korkeimmalla pallilla. Se tuntuu aivan helvetin hyvälle.

Sain hoitajalta maksusitoumuksen uuteen tissiin, koska mulle on tullut vuoden aikana sen verran painoa, että tissikin on käynyt pieneksi. Tissit uusitaan yleensä kai kahden - kolmen vuoden välein, mutta jos on syytä uusia aiemmin, se uusitaan. Ja koska painoa on tullut, on sitä tullut myös rintaan ja koska toinen rinta on proteesi ei se yllätys yllätys ole enää saman kokoinen oman tissin kanssa. Joten siis tissikauppaan, kiitos. Tuommoinen proteesihan maksaa sellaiset kolmisen sataa ja uimaproteesi siihen päälle satasen verran joten ei tee mieli itse niitä maksella. Ei ainakaan joka kilon jälkeen viitsisi olla uutta hankkimassa eikä se olisi edes mahdollista ilman, että sen maksaa ite. Joten nyt pysytään samassa painossa/ tiputetaan painoa samaan jossa se oli viime kesänä/ pidetään eripari tissit tai ostetaan joka kilolle uudet. Ihan saa itse valita mitä tehdä. Mutta nyt siis sain maksarin uudelle tissille, sekä normille että uimasellaiselle. Kiitin ja kumarsin.

Itsehän olen miettinyt josko en koskaan teettäisi menetetyn tissin tilalle uutta. Ihan jo sen takia, ettei mun itsetuntoni ole kiinni tissistä. Mä en kulje bikineissä enkä topeissa eikä ole tarvetta olla läpinäkyvissä paidoissa. Oikeastaan ainoa hetki jolloin mua saattaa edes hiukan vaivata se, ettei sitä toista tissiä ole, on kun olen salilla ja teen yläkroppatreeniä, varsinkin penkkipunnerrusta. Jos siinä vaiheessa joku katsoisi mua vähänkään lähempää, huomaisi hän ettei toisella puolella ole mitään. Sitä tissivakoa kun ei ole ja maatessa taas tekotissi käyttäytyy hiukan erilailla kuin luomu. Ehkä en ole osannut opettaa proteesille käytöstapoja, mutta se kyllä sojottaa kattoa kohden maatessa, kun taas oma normaali leviää pitkin kainaloa. Hienoa on maata selällään, painoa kymmeniä (ellei jopa satoja) kiloja käsivarren mitan päässä tissistäsi ja sitten toinen sojottaa kattoa kohti ja toinen leviää kainaloon. Se hetki vaatii itsetuntoa, mutta toistaiseksi omani on riittänyt. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy tehdä asialle mitään, joten tuskin tulen tekemäänkään.

Ja koska vaihtoehdot uuden tissin rakennukseen ovat vähissä, kuten tissin teko selkäfileestä. Sen vaihtoehdon saa unohtaa saman tien, olen meinaan laittanut sen verran rahaa kiinni selkäni rakennukseen (pt-treeneillä, kuntosalikorteilla, lisäravinteilla ja sillä mielettömällä määrällä hikeä), ettei sitä todellakaan pilata tissin takia. Toinen vaihtoehto olisi tehdä tissi reiden rasvasta. No sitä rasvaa riittää vaikka tehtäis kaverillekin tissit niistä, mutta ei kiitos kuitenkaan. Haluan treenata jaloillani jatkossakin ja miltä se nyt näyttäis kun olisi sisäreidessä monttu. Selitä siinä sitten kaikille, että montun täyte on tississäni. Ei kiitos. Kolmas vaihtoehto on sitten perus silikonit ja saatte olla aivan varmoja ettei sellaisia minuun tule. Käytään vaikka tennissukkia liiveissäni mielummin kuin teettäisin silikonit. Itse asiassa en ole koskaan kokeillut tennissukkia liiveissä, aina on riittänyt ne omat mitättömät luumut siellä liivin sisällä. Kohta on ehkä aika kokeilla niitäkin.

Näyttäsin varmasti tältä jos liiveissäni olisi tennissukat :)

Kävimme lävitse hoitajan kanssa myös sivuoireita joita olen saanut hormonilääkkeestä. Ensiksi jalkojen öinen särky. Tai ei voi sanoa särky vaan vaeltava sähkäsokki voisi kuvata asiaa paremminkin. Siihen päälle kun laitetaan vielä suonenveto niin johan on yössä kestämistä ja naurussa pitelemistä. Aina ei jaksa naurattaa, välillä ketuttaa huolella. Nämä johtuvat kuulemma ekasta sytostaatti annoksesta jota sain, docetaxelista (vai mitä nyt olikaan), sen sivuoireet ovat juurikin tuota luokkaa. Tästä saan tod näk. kärsiä aina, kiitos Simolle. Sitten on on se hikoilu. Se vaivaa useimmiten ruokailujen jälkeen tai kun juon jotain lämmintä. Pää valuu, kestää hetken ja sitten on kylmä. Vihaan tätä olotilaa, vaan en voi sille mitään. Lääkitystä en siihen suostu aloittamaan, koska pystyn asian kanssa elämään. Ei yhtään turhaa lääkettä kiitos!!

Tosta lääkityksestä sen verran, että olen kuullut toisten nauttivan niitä iltaisin jotta saavat olla päivät ilman hikilammikoita. Itse taas ajattelen sen niin, että haluan nukkua yöni kunnolla ja sen takia otan lääkkeen aamuisin. Mulla on päivisin aikaa hikoilla, yöt on nukkumista varten ja en ole koskaan levännyt jos en öisin nuku. Joten lääke aamuisin, päivät märkänä ja yöt kuivana. Olen yökuiva, onhan sekin jo jotakin.

Hoitsu sanoi myös, että kiharani tulee lähtemään. Yleensä ne lähtee puolen vuoden päästä sytostaattien lopetuksesta. Olisi saanut olla hiljaa asiasta, ettei hiukseni olisi sitä kuullut. Meinaan nyt ne on sitten lähtenyt. Leikkautin hiukset ihan lyhyeksi ja sain samalla sanoa hyvästit kiharoille. Jos ne tulee takaisin ainoastaan saamalla sytostaattia niin olen mielummin suorahiuksinen tai otan permiksen.

Aika hyvin sain tietoa hoitsultakin, jota en ainakaan ensi vuonna tapaa enkä tapaa lääkäriäkään. Ensi vuonna saan kirjeen jossa kerrotaan vieläkö olen yksin vai joko meitä on useampi. Mielelläni jatkaisin oloa ja eloa ilman matkakumppania sisuksissani, vaan ei Simokaan mitenkään kysellyt kun alivuokralaiseksi tuli. Tuli vaan ja pesiytyi sisälleni, ei maksanut vuokraa ja sai tehdä töitä sen häätämiseen. Kai lutikatkin lähtee asunnoista vähemmällä. Mutta kunhan syöpä ei ole kuin torakat, selviää ydinpommistakin. Koska mä en ehkä selviä enää toista kertaa, joten mielelläni jätän kokeilematta. Mutta nyt ollaan puhtaita ja ollaan aivan hiton kiitollisia siitä.

Elämä on laiffii

Eilen tuli tasan vuosi siitä, kun mut leikattiin. Toisin sanoen multa leikattiin Simo (syöpäkasvain nimeltä Simo Syöpä), vietiin koko tissi ja tyhjennettiin kainalo imusolmukkeista. Vuosi mennyt ja väkisinkin eilen mietin, mitä tää vuosi on pitänyt sisällään ja varsinkin mitkä mun fiilikset on tästä kaikesta.

Mennyttä vuotta en ala sen kummemmin ruotimaan, se selviää lukemalla blogin alusta, mutta ne fiilikset. Mitkä ne on? No tottahan mä olen kiitollinen, että olen hengissä, sehän on itsestään selvää. Mutta olenko mä tarpeeksi kiitollinen ja mitä on tarpeeksi? Pitääkö mun joka aamu herätessäni kiitellä, että sain herätä vai riittääkö vähempi? Riittääkö, että mielessäni välillä huokasen, että on aika mageeta kun sain jatkaa tätä matkaani? Se mahdollisuus ei ole kaikilla, valitettavasti.

Muistetaanko me ihmiset yleensäkään olla kiitollisia vai pidetäänkö me kaikkea itsestään selvyytenä? Onko meille kaikille itsestään selvää, että meillä on koti, perhe, työ/opiskelupaikka, terveys? Entä kun joku niistä menetetään? Mun tapauksessa meni hetkeksi terveys, mutta voisi se olla vaikka työpaikka tai puoliso tai ihan mitä vaan itselle tärkeää!

Osataanko me olla kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä kaikilla on? Mä voin rehellisesti sanoa, että kun sain tietää syövästäni, niin todellakin mietin läheisiäni huomattavasti enemmän kuin itseäni ja olin heistä kiitollinen. Varmasti lupasin mielessäni kiitellä jokaista aamua jolloin saan silmäni aukaista ja jokaista iltaa jolloin saan ne laittaa kiinni. Kaunkohan sitä kesti? Viikko? Kaksi? Kuukausi? Tuskin mitään näistä, enköhän mä unohtanut koko asian saman tien.

Joten kysyn vielä, kuinka kiitollisia pitää elämälle olla vai pitääkö laisinkaan? Jos vaan porskutetaan eteenpäin, ei mietitä turhia, annetaan hevosen miettiä, kun hänellä on iso pää!! Sanon mä kuitenkin kiitos, kiitos elämä, että saan jatkaa kanssasi vielä. En tiedä kauanko, kukaan ei tiedä, mutta sen aikaa kun saan, lupaan olla kiitollinen ajastani. Vaikka sitten vaan syvällä sisimmässäni.

Olen kiitollinen Ukkokullasta ja siitä, että hän on jaksanut mua kohta 11v. :)

Nyt on muutamana päivänä ollut vähän parempaa ilmaa, josko se kesä nyt olisi tullut jäädäkseen? On se vaan erikoista, kun ollaan kohta Juhannuksessa ja lämpötila on +10. Mutta oli lämpötila mitä vaan, niin mä yleensä palelen. Mä palelen hetken ja sittenhän mä taas hikoilen kuin porsas. Kunnes tulee taas palelu jne. Joten mä todellakin osasin samaistua tähän kaveriin. Oli lämmin päivä, olimme kätköilemässä silloin ja näin tämän kaverin, kenen sieluun näin heti. Olimme samiksia!

Mä niin tiedän tunteen ja ymmärrän sua!!

Kävin viikonloppuna töiden jälkeen taas kätköilemässä Helsingissä. On vaan niin parasta potkia potkupyörällä menemään, välillä pysähdellä etsimään jotain kätköä, tai ihailemaan maisemaia tai vaikka evästämään. Mullahan on tunnetusti aina nälkä ja koko ajan jano, joten evästaukoja täytyy pitää ja usein. Mua ei katsele kukaan nälkäsenä, en edes minä ite.

No, asiaan eli viikonlopun kätköilyihin. Kävin työpaikan lähistöllä olevassa kätkössä ja löysin sen kivuttomasti, liikennemerkistä. Se mikä teki asiasta kivuliaamman, oli se etten mä ylettynyt siihen kätköön. Se oli pieni magneetti ja just sen verran korkealla etten siihen ylettynyt. Pomp pomp pomp mä hypin siinä kuin Nalle Puhin tiikeri. Vaan ei auttanut, magneetti oli ja pysyi siellä. Yritin tökkiä kynällä, ei vaikutusta. Löysin repustani haarukan (koska on aina nälkä, niin pitää välineet olla myös aina mukana) ja tökin sitä haarukalla. Kätkö ei siitä välittänyt, ilkkui vaan, että töki töki vaan, mutta mä en antaudu. Eikä se tosiaan antautunut.

Se mikä teki asiasta hauskan, oli se, että n.50m päässä, tien toisella puolella istui rouva koiransa kanssa ja varmasti piti mua ihan kajahtaneena. Välillä häntä vilkuilin ja lähtiessäni koin tarpeelliseksi mennä kertomaan, etten ole karannut mielisairaalasta vaan työpäiväni oli siellä jo loppunut ja nyt kätköilen. Mennessäni hänen luokseen, sanoi hän heti? : "Anteeksi vaan, mutta saanko kysyä mitä ihmettä sä äsken teit?" No minä siihen, että olikin pakko tulla kertomaan mitä mä äsken tein ja sitte aloimme juttelemaan. Hän sanoi nähneensä jonkun kundin koiransa kanssa pomppivan siinä merkillä aiemmin ja ihmetellyt mitä se touhuaa. Hah, ihmiset ovat varmaan seonneet, pomppii ja manaa liikennemerkkiä. Ettei vaan ole huumeilla osuutta asiaan? Saaneet hallusinaatioita, kuvittelevat liikennemerkin puhuvan heille tms. Toisinaan kätköily varmaan näyttää idiootin touhulta ja välillä se sitä varmasti myös on.

Välillä kätköily voi näyttää myös tältä. 

Mutta mä en luovuttanut asian suhteen vaan menin sunnuntaina takaisin sinne töiden jälkeen. Nyt mulla oli kättä pidempää, varmasti saisin sen nyt alas sieltä, mulle et enää vit...le. Mä menin sinne, pompin taas ja en saanut sitä helvetin magneettia alas sieltä. Sitten kuulin viereltäni kuiskauksen: "Oletko geokätköilemässä?" Ajattelin hänen olevan kätköilijöiden haltiakummi, hän auttaisi mua vaikka taivuttamalla sen helvetin liikennemerkin kurpitsaksi jotta se kätkö tippuu sieltä. Mutta ei, hän olikin ihan tavallinen maatias rouva, jonka tuttu kans kätköilee ja siks hän tiesi mitä puuhailin. Ja koska hän oli ihana, hän oli nainen ja hän oli mua pidempi, hän kiltisti auttoi mua ja nappasi magneetin jotta mä pääsin kirjaamaan nimimerkkini kyseiseen logikirjaan. Mä näytin liikennemerkille pitkää nenää ja varmistin ettei seuraavan kätkönetsijän hermo pala kuten mulla meinas käydä ja asetin sen hiukan alemmaksi. Sillähän ei tietty ollut asian kanssa mitään tekemistä, etten yltänyt sitä kovin korkella laittamaan, luonnollisestikaan. Koska pituus..

Siitä mä sitten jatkoin matkaani kätkölle, joka oli jäänyt edellisellä kerralla kirjaamatta. Meinasin jäädä tälläkin kertaa, mutta jäätyäni lukemaan mitä muut löytäjät olivat kätköstä sanoneet, alkoivat kellot päässäni soida. Takerruin lauseeneen: "Ei ole tälläistä kätköä vielä tullutkaan vastaan." Ahaa, siis se tuskin roikkuu puussa, se tuskin on kiven näköinen feikki kivi, se ei varmaankaan myöskään ole magneetti missään liikennemerkissä. Mikä se siis voisi olla? Tätä pähkäillessäni satuin katsomaan vieressäni olevaa jättimäistä kiveä ja huomasin sen päällä olevan pienen kepin. Mietin tuota äskeistä lausetta ja samalla funtsin, että mikäs keppi se tuossa kiven päällä onkaan. Nostin kepin ja voilaa, sieltä tulikin siimassa oleva pieni purkki. Totta tosiaan, en ollut sellaista kätköä nähnyt minäkään vielä koskaan. Kätköjen tekemisessä ja piilottamisessa on vain mielikuvitus rajana. Se onkin sitten toinen asia keksiikö etsijät sen.

Kuten olette varmasti jo huomanneet, on syöpä blogista tullut enemmänkin höpö höpö kätköily blogi. Kivaa jos jaksatte lukea ja jos ainoastaan syöpä kiinnostaa, niin sitten tää ei enää ole sinua varten. Se asia että mulla on syöpä ollut ja jännityksellä joudun elämään jatkossa, että tuleeko se uudestaan ei tietenkään miksikään muutu. Syöpä on toistaiseksi poissa ja jos minulta kysytään ja miksi ei kysyttäisi, saa se mun mielestä poissa pysyäkin.

Mutta meistä sairastaneiden joukossa on aina myös heitä joille se tulee takaisin ja myös heitä jotka eivät siitä selviä. Mutta mä en voi elää elämääni peläten, en miettiä joka hiivatin päivä tuleeko se vai onko se vai eikö vai mitä ihmettä. Hulluksihan mä tulisin, jos sitä aina miettisin. Niin kauan kun sitä ei ole mulla diagnisoitu, olen siitä ns terve. Ja muistan ehkä hetken aikaa taas olla kiitollinen elämälle ja se minkä mä muistan aina on nauttia elämästä. Sen ihan jokaisena hetkenä.

Mitä mulle kuuluu?

On mennyt kohta puoli vuotta siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tai no viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan, mutta ei ole ollut mitään sanottavaa. Mulla meni jotensakin kuppi nurin koko asian suhteen, tuli mitta täyteen syöpää ja ei ollut asiasta enää mitään sanomista. Tuntui kuin olisin ammentanut itseni tyhjiin, olin kuivunut kaivo. Kokeilin muutaman kerran kirjoittaa toista blogia, lupasinkin alkaa kirjoittamaan, mutta ei, mä en kerta kaikkiaan kyennyt. Tuntui kuin ei olisi osannut edes aakkosia enää, saatikka laittaa sanoja peräkkäin ilman, että se olisi ollut jotain siansaksaa.

Siansaksasta tulikin mieleen, että lapsena kun en oppinut uusia kieliä, puhuin vain siansaksaa ja kuvittelin puhuvani vaikka kiinaa. Tuskin kukaan lähipiirissäni tiesi oliko se kiinaa vai ei, mutta tuskin he olisivat uskoneet jos olisin sanonut sen olevan. Hkdalkdowie mzloj oizseu lkjziawue n<l, tältä se varmasti kuulosti. Ja mietinpä joskus jopa sitä, että jos tulisin yht äkkiä uskoon, puhuisin uusia kieliä. No en puhunut ja en tullut uskoon. Ja nyt jo melkein aikuisena en taida edes uskoa moiseen, että uskoon tullessa puhuisi kieliä. Ainakaan mitään ymmärrettävää, siksi ei pappienkaan puheista saa koskaan mitään tolkkua.

Hupsista, menimme aika kauas asiasta, tosin ei mulla asiaa edes ollutkaan, kunhan tässä kokeilen saisinko jotain ulos ja tätähän tulee kuin makkaraa suolesta..

Mitä olen tehnyt tän alku vuoden aikana kun en ole mitään kirjoitellut? Näin jälkikäteen en tosiaan osaa juurikaan sanoa mitä muuta olisin tehnyt kuin käynyt töissä, treenaillut ja nauttinut elämästä.
Ai niin, mentiin me naimisiin Ukkokullan kanssa. Ukkokulta täytti alku vuodesta 50v (vanhus) ja saimme päähämme, että sitä ennen mennään naimisiin. Ja niinpä me varattiin yltiö romanttisesti aika maistraattiin ja koska sen piti tapahtua ennen synttäreitä, niin me menimme sitten 4.1 keskiviikkona klo 10 ja jotain naimisiin. Ketään emme kutsuneet tähän yltiö romanttiseen tapahtumaan, vaan menimme kahdestaan ja paikan päältä tuli sitten muuta sihteerikkö todistamaan. Hups, meistä tuli yks kaks aviopari. 10,5v on ehtinyt kulua siitä, kun tapasimme, päivälleen 10,5v. Aika hassua mun mielestä.

Tässä meidän hääkuva :)

Sitten kun Ukkokullan synttärit oli saman viikon sunnuntaina, lähdimme Tallinnaan juhlistamaan asiaa. En ollut kertonut matkasta Ukkokullalle etukäteen joten hän ei tiennyt mihin aamulla lähdimme. Tosin osasi arvata, kukapas sitä muuten lähtee aamu varhain liikkeelle vapaapäivänä. Mutta se ainakin oli yllätys hänelle, että matkaan lähti muitakin kuin me. Tapasimme satamassa siskoni perheineen ja poikani avovaimonsa kanssa. Laivalla söimme hyvän aamiaisen, sitten jaksoimme hyvin kierrellä Tallinnassa.

Emme olleet tosiaan kertoneet kenellekään, että olemme menneet naimisiin ja Tallinassa sitten olimme menossa jonnekin nostamaan maljaa Ukkokullan kunniaksi, täyttihän hän 50v. Oli ilmeissä näkemistä, kun sanoin, että on meillä toinenkin syy miksi maljaa nostaa. Olemme meinaan menneet naimisiin, olen nyt rouva ... Ja nostettiin me maljaa vähän sillekin, että Simo on häädetty ja hoidot ovat ohitse ja elämä jatkuu ja kaikkea sellaista. Ainahan varmaan on syitä miksi kohottaa maljaa, joskus syyt ovat isompia ja joskus pienempiä. Tällä kertaa syitä oli monia, kaikki yhtä tärkeitä.

Sen kummemmin emme juhlineet naimisiin menoa. En ole yhtään ihminen joka haluaisi olla päivän "prinsessana", niin että kaikki seuraisivat katse kovana mitä sen päivän aikana tekisin. Ei sais edes kakkua rauhassa syödä ilman, että joku olisi sitä ihmettelemässä. Entäs minä hame/mekko päällä? Varmasti näette usemmin lehmät laitumella mekoissan kuin mua. Olen tainnut viimeisen 20 vuoden aikana käyttää kerran mekkoa ja se oli pikkusiskon häissä.  Mekko on sen jälkeen roikkunut kaapissa aivan rauhassa, minä sitä en ainakaan häiritse. Sitten ehkä häiritsen kun muutetaan ja pitää tyhjentää kaappi.

On tässä kevään aikana ehtinyt tehdä yhtä sun toista ja toisaalta oltu tekemättä mitään jos siltä on tuntunut ja yllättävän usein on tainnut tuntua just siltä. Tänään kuitenkin menen ihanan ystäväni kanssa Naisten 10:lle kävelemään. Sen jälkeen käymme syömässä ja päivittämässä kuulumiset. Ihana päivä tulossa, siitä ja kaikesta muusta lisää ensi kerralla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei kulu viittä kuukautta. :)

Me olemme tärkeitä toisillemme. <3 

Ps. Simoakin olen taas muistellut, tiedän ettei pitäisi päästää ajatuksiinsa sellaisia yhtään, mutta kummasti hänen kaverinsa/sukulaisensa on tuntunut pesiytyneen meikäläiseen, ainakin mieleen. Olen ehtinyt diagnisoida itselleni jos vaikka mitä syöpää, kaikki mitkä vähänkään sopisi oireiisiin käy. Ja ei niin väliä onko oireet mulla vai naapurilla, kaikki käy. :)