Valitammeko me liikaa??

Torstai 8.12

Mitä lähemmäksi hoitojen loppuminen tulee, sitä vähemmän oikeastaan ajattelen enää koko syöpää. Ellen iltaisin riisuisi paitaani, tuskin edes muistasin koko asiaa. Mutta kun sattuu puuttumaan toinen tissi, niin väkisinkin muistaa miksi se puuttuu. Ja syöpähän sen vei, tai kirurgi jos tarkkoja ollaan. Mutta en mä juurikaan mieti asiaa, en nyt ja jatkossa meinaan miettiä sitä vieläkin vähemmän. En meinaa elää vuositarkastuksesta toiseen murehtien onko syöpä uusiutunut vai ei ole, vaan oletan sen olleen tässä ja niin kauan se oli juurikin tässä ennen kuin toisin todistetaan. Toisin sanoen syytön syövätön kunnes toisin todistetaan.

No entä mitä mietin tissipuolesta olemisesta? Siitä, että niitä on vain yksi? Olen asian kanssa suht sinut, vaatteet päällä se ei haittaa (paitsi siellä salilla välillä), mutta riisuutuessa sitä kun katsoo, niin ei se kovin kauniilta näytä. Ja mitäs jos unohtaa laittaa sen tissin aamulla liiviinsä? Näyttää himppasen oudolta. Ja mulle on käynyt niin, onneksi tosin vain Wilmaa ulkoiluttaessani eikä esim töihin mennessäni. Olisi se kovin ikävää viettää päiväänsä näin.. Miltä tää teidän mielestä näyttää??

Jotten täysin vielä unohtaisi Simoa, käyn vielä päivittäin säteissä. Tänään menen sinne bussilla, olenhan menossa takaisin töihin. Ajat ovat olleet aika lailla iltapäivisin, niin etten ole takaisin enää töihin joutanut. Nyt on enemmän keskellä päivää ja lähden siis töistä. Menen tällä kertaa bussilla, ehdin juuri ja juuri ennen omaa aikaani. Tosin paikan päällä on lappu, että olemme 30min myöhässä. Tottakai juuri silloin, kun meitsin pitää mennä takaisin töihin. Istun odottamaan vuoroani sohvalle ja melkein välittömästi menee silmäni kiinni, väsyttää aivan vietävästi. Hoitaja on kyllä sanonut säteiden väsyttävän, en tosin osaa sanoa onko tämä väsymys säteistä vai pimeydestä johtuvaa. Mistä ne voi erottaa toisistaan? Ei tule väsymys lappu kaulassa kertoen mistä johtuu..

En ehdi pitää silmiäni kiinni kuin muutaman minuutin ja kutsuvat mua jo. Missä se myöhästyminen oli? Olen ennenkin huomannut, että vaikka odotustilassa olisi kuinka ihmisiä, ei se tarkoita sitä, että oma aika myöhästyisi. Ei tarkoittanut heidän olemme 30min myöhässä lappunenkaan.

Hoitaja kehuu kuinka hyvänä ihoni on pysynyt, ei ole kuivunut, se ei ole alkanut hilseilemään tai kesimään tai punottamaan. Ainoa mistä ehkä itse huomaan säteiden saannin, on hienoinen kireys rinnan arvessa. Venyttäessäni olkapäätä ja rintaa, sekin helpottaa. Kaikille ei tietty tulekaan mitään oireita, tosin ne yleensä alkaa kahden viikon kuluttua säteiden aloituksesta ja nyt on mennyt juurikin se kaksi viikkoa. Ja mulla ei ole ainakaan vielä tullut mitään.

Töiden jälkeen menen ystäväni kanssa kahville. Juurikin sen saman joka viimeksi mut unohti. Vaan nyt muisti, muisti jopa niin hyvin, että oli menossa kahville jo eilen. Hän on lapsuuden ystäväni ja emme ole taas aikoihin nähneet. Vaan tänäänpä näimme ja olihan kivaa nähdä. Sitä kun on toisen tuntenut vuosikymmeniä,  on sama paljonko sitä aikaa on välissä. Ja hänellä oli ihania uutisia. En nyt ala sen enempää niitä avaamaan, mutta sen verran sanon, että hän oli tavannut sukulaisiaan joita ei ollut tavannut sitten lapsuuden jos silloinkaan. Ja sain kyllä hyvin kiinni siitä tunteesta. Itse jos en näe siskojani hetkeen, tuntuu sekin jo kamalalta. Entä jos ei näkisi heitä vuosi kymmeniin? Löytäisi heidät uudestaan? Ymmärrän hyvin kadonneen jäljillä ohjelman tunnelman kadonneen löytyessä. Varmasti aivan huippu mahtavaa, ei sellaista osaa oikein edes kuvitellakaan.

Perjantai 9.11

Jalkojani särkee, kävely on vaikeaa. Tämän olen kertonut ennenkin, vaan se on ajankohtaista lähes joka päivä. Joka päivä mulla särkee jalkapohjia, lonkkia ja lonkankoukistajia, niveliä ja mitä lie. Mulla särkee joka päivä jotain. Kävelemään lähtö on vaikeaa, köpötän mummon lailla. Ja jotta särky ei olisi ainoastaan alapäässä tai siis jaloissa lähinnä, särkee mulla tasapuolisuuden nimissä myös käsiä. Oikeaa kättä sen takia, ettei siinä nestekierto toimi ja vasenta taas sen takia, että siinä on suonet niin kuivat.

Sytostaattien takia, jotka siis annettiin aina vasemman käden kautta, mun suonet kuivuivat ja ne on todella kireät. Käsi tuntuu kuin siinä olisi liian kireä kuminauha jota yrittää venyttää. Pyörittäessäni rannetta suonet kiristää ihan tautisesti ja se tekee tosi kipeää. Mutta koska ne on niin kireät on niitä pakko yrittää venyttää ja sen takia sattuu. Olen oravanpyörässä asian suhteen. Suonet varmasti paranevat jossain vaiheessa, uudistuuhan siellä kaikki samalla lailla kuin muuallakin. Onneks aivoni ei sijaitse kädessäni, aivosolut kun ei uusiudu. Saisin olla lopun ikääni kireällä kädellä.

Olkapäätäni, tuota kaksi kertaa leikattua vasenta olkapäätä särkee sen takia, että joudun säteissä olemaan huonossa asennossa. Hyväksi asennoksi ei voi sanoa sitä, että käsiä joutuu pitämään koko sädetyksen ajan pään yläpuolella. Se sattuu. Vaan en haluaisi valittaa, enkä myöskään juurikaan valita kipujaní ja särkyjäni. Ei ne poistu valittamalla eikä ruikuttamalla. Ne on nyt läsnä ja ne tulee olemaan sitä varmasti myös jatkossakin. Ne ovat osa tätä hormonihoitoa ja sen kanssa on opittava elämään. Olen mä tosin jo miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, etten söisikään tuota lääkettä vaan jättäisin sen pois. Sitten ajattelen jälleen järjellä, ei mulle huvikseen ole lääkettä määrätty. Lääkärit ovat olleet sitä mieltä, että sen tarvitsen ja niin se sitten on. He sen paremmin tietävät kuin minä ja siihen on luotetteva. Nämä säryt saattaat tasoittua myöhemmin.

Valittamisesta tuli mieleen, että valitammeko me liikaa tai liian usein? Onko se tapa josta olisi hyvä päästää irti? Nähdä negatiiviset puolet asioista eikä nähdä niiden positiivisia puolia? Onko sinun lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?

Itsekin syyllistyn valittamiseen, olenhan minäkin vaan ihminen. Mutta en ole negatiivinen, en ajattele negatiivisesti asioista ja haluan nähdä asioista ne valoisammat puolet. En voi sanoa syövän olleen positiivinen kokemus, mutta on siinä positiivistakin ollut. Olen päässyt kokemaan asioita joita en muuten olisi kokenut. Vielä ollaan kaukana siitä, että olisin kiitollinen syövälle millään muotoa, mutta on se mua muuttanut. Tuskin se on minusta parempaa ihmistä tehnyt, mutta erilaisen. En edelleenkään osaa laulaa, en osaa soittaa kitaraa enkä puhu viittä eri kieltä.

Mutta nykyinen(kään) ei halua(isi) valittaa turhasta, joten nyt loppuu valitus kivuista ja säryistä. Tai Ukkokullalle voin niistä mainita, se vähän kuin kuuluu hänen toimenkuvaansa kuunnella mun valituksia. Aivan kuten hän jo aiemmin sanoi, kun kiitin häntä tuesta ja rakkaudestaan syöpäni keskellä: "Ne kuuluu toimenkuvaan."

Sädehoidon seinältä olevia tauluja :-)

Valittaminen.. Tyttäreni ollessa pieni, oli hänellä lukemattomia allergioita. Tein hänelle kaiken ruoan itse, leivästä lähtien. Hän ei pahimmillaan saanut syödä kuin possunlihaa ja perunaa, eipä juurikaan muuta. Häntä sai pestä perusrasvalla ja rasvata hänen ihoaan aamusta iltaan ja päivisin jos vaan jaksoi. Kouluun lähtiessään en ollut nukkunut varmaan ainoatakaan yötä ilman, että heräsin hänen raavintaansa tai myöhemmin yskäänsä ennen kuin sai astmalääkkeen. Ihan varmasti välillä valitin asiasta, mutta mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi? Ihan kaiken, tietenkin. Mutta kun saimme kuulla naapurin tytön (hän oli silloin n.5v) sairastuneen aivokasvaimeen, niin todellakin häpesin itseäni. Miten mä kehtaan valittaa siitä, että lapseni on huisin allerginen, sehän oli kuitenkin vaan pientä naapurin tyttöön verrattuna. Hetkeen en varmasti valittanutkaan, kunnes asia haaleni mielestä ja tuli taas ne omat asiat tärkeiksi. Omat huolet ja murheet ja valituksen aiheet.

Mitä haluan tällä sanoa? Olemmeko me liian negatiivisia ihmisiä? Emmekö osaa olla tyytyväisiä siitä mitä meillä on vai haluammeko aina jotain muuta tai lisää? Onko vakava sairaus se joka saa meidät miettimään ja mitä se saa meidät miettimään? Voitaisiko miettiä elämää, rakkaita ympärillämme tässä ja nyt ja olla heistä kiitollisia.

Ps. Särkee jalkoja. Pääsinpäs valittamaan, jälleen kerran!

Muista loistaa

Torstai 24.11

Jännä päivä, tänään alkaa viiden viikon sädetysputki. Tätä olen odottanut, sillä näiden jälkeen tää paska on ohi. Uskallan ja saan sanoa paska, koska sitä tää on ollut, paskaa. Ei syöpää voi ihan ruusuksikaan kutsua, sen sairastamista ja kaikkea siihen liittyvää, ei tää ole ollut shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, paskaa tää on ollut. Mutta tämäkin paska loppuu aikanaan, aivan kuten kaikki muukin ja lopun aika lähenee. Enää 25 kertaa sädetystä ja tää oli siinä ja siitä on tänään eka kerta.

Saan herätä normaalia myöhemmin ja menen sauvakävelemään. Aamutouhujen jälkeen sitten fyssarille, joka onkin nyt eri kuin normaalisti. Ihan kiva, meinaan hän kaivelee kainaloani niin, että saakin strangeja sieltä auki. Siellä kun on ollut oikein kunnon kaapeli, mutta eipä ole enää. Pienistä sitä ihminen osaa olla iloinen, kuten kainalostaan jossa ei ole ylimääräisiä asioita, kuten karvoja tai ylimääräisiä, kivuliaita strangikaapeleita.

Espa oli jo valaistu :-)

Fyssarin jälkeen menen sitten säteilemään. Kone missä minä käyn on Linac 9 ja se sijaitsee syöpäklinikan ihan alimmassa kerroksessa. Sinne siis menen, ihmettelen miten siellä kuuluu käyttäytyä. Toinen potilas neuvoo, että istut vaan odottelemaan, sinua tullaan kyllä sitten hakemaan. Ja ei kestänyt kauaa, kun hoitaja minua tulikin. Menin pukuhuoneeseen, riisuin ylävartalon paljaaksi ja jäin odottelemaan, että hoitaja tulee minut hakemaan. Pian hän tulikin ja ensimmäisenä halusi katsoa kelakorttiani. Sanoi, että he katsovat joka kerta kelakortin, vaikka tutuiksi varmasti ehdimme tullakin. Näin he haluavat varmistaa, että olen varmasti se kuka mun kuuluukin olla ja kukaan ei saa kenekään muun säteitä. Kiitos, haluan teidän varmistavan joka kerta etten saa kenenkään muun annosta. Samalla lailla varmistettiin aina myös sytostaatin kanssa, joka kerta luin pussin kyljestä oman nimeni, sosiaaliturvatunnukseni, painoni ja neliöni. En tosin enää muista monta neliötä olen, jotenkin se laskettiin pituuden ja painon mukaan. Säteissä neliöt tuskin on tärkeitä, sillä sitä annetaan vain ja ainoastaan tietylle kohdalle. Ei yhtään sivulle, vain kohteeseen.

Yhdessä menimme hoitsun kanssa itse paholaisen pesään eli sädekoneelle. Lötkähdin laverille, kaksi hoitajaa minua taas käänteli ja väänteli ja samalla jouduin olemaan kädet pään yläpuolella. Tässä samassa asennossa joudun olemaan joka ikinen kerta, joten kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus, kuinka paljon olkapäitäni tulee särkemään tän viiden viikon ajan.

Hoitajat saavat mut nopeaan oikeaan asentoon ja sädetys voi alkaa. Rauhoittavana musiikkina soi kaiuttimista Elvis, se maadottaa mukavasti siinä laverilla maatessa. Kone pyörii mun ympäri, koko aika on tunne, että milloin alkaa tapahtumaan jotain. Aivan kuin olisi Linnanmäen laitteessa ja odottaa, että milloin tää alkaa. Vaan ei ala mitään, en huomaa mitään vaikka kuinka yritän sivusilmällä katsella. Välillä hoitaja puhuu jotain, kaiuttimen kautta tietenkin. Kaiken ollessa ohitse, tulee kaksi hoitajaa minua auttamaan laverilta. Joudun auttamaan käteni pän päältä varovasti, ensin toinen ja sitten toinen avustettuna. Olkapäät ovat jo nyt tulessa, kipulääkettä joutuu varmasti ottamaan päivän aikana. Hoitsu huomauttaa, että jos joskus tulee tarve liikkua kesken sädetyksen, pitää röhistä niin, että he sen kuulevat ja keskeyttävät sädetyksen siksi aikaa ja sitten jatketaan. Ettei sen kerran koko sädetys mene hukkaan. Jäin käsitykseen, että se on kallista kuin kulta ja päätin, että vaikka kuinka kutittaa tai mitä vaan, niin kestän sen aikaa mitä sädetys kestää. Ja se kestää n.10-15min kaiken kaikkiaan, asetteluineen päivineen. Kyllä mä sen ajan jaksan, pakko jaksaa. En halua, että tulee mitään esteitä säteiden saannille, mä niin haluan tän kaiken olevan ohitse ennen uutta vuotta.

Illalla saan rakkaalta lapsoseltani, tyttäreltäni viestin, missä aikuinen lapsi vastaa äitiään koskeviin kysymyksiin, miten hyvin hän tuntee äitinsä. Nauroin tätä maha kipeänä, hyvin hän äitinsä tuntee.

"Aikuiset lapset"! Kuinka hyvin tunnette äitinne? 

1. Hän istuu television ääressä, mitä hän katsoo? 
- Riippuu paljon kello on, mut jotai dieettiohjelmia

2. Mitä salaatinkastiketta hän yleensä syö? 
- Oliiviöljyä 😷

3. Ruoka, jota hän inhoaa? 
- Läskisoossi

4. Menette viettämään iltaa. Mitä hän juo? 
- vettä

5. Lempimusiikki? 
- Kaikki ruokanen

6. Millä lempinimellä hän kutsuu sinua? 
- Rakas lapsonen

7. Mitä hän keräilee? 
- Lihasta, pipoja

8. Missä hän vierailee mieluiten? 
- Salilla

9. Mikä on hänen lempi aamiaisensa? 
- puuro 🤔 iltapalana haiseva munakasbanaanikohokaslättyä

10. Mikä hän ei koskaan pukisi ylleen? 
- hametta

11. Hänen lempi urheilujoukkueensa? 
- Leijonat

12. Lempieläimensä? 
- koira

13. Mitä hän voisi tehdä koko päivän? 
- Lukea, liikkua

14. Kuka on hänen lempilapsi?
- No meitsi tiääätysti

Muutama kohta ei ihan osunut oikeaan,  sanon lapsiani lapsukaisiksi ja molemmat lapsukaiseni ovat yhtä tärkeitä ja lemppareita. Mutta hauska tää oli, todellakin.

Perjantai 25.11

Vielä tämä päivä ja alkaa viikonloppu, vapaa sellainen. Kun tekee myös viikonloppuisin töitä, ei sen merkitys ole niin suuri, kuin ihmisille jotka tekevät ma-pe töitä. Nyt on viikonloppu kuitenkin vapaata ja tiedän siitä tulevan mukava joten sitä jo odottelen. Mutta tämä päivä sitä ennen..

Mun päiväthän tulee rytmittymään hyvin paljon seuraavat viisi viikkoa säteiden mukaan. Sain eilen koko viiden viikon aikataulun. Saimme aika kivasti vaihdeltua aikoja, jotka alunperin oli aika päivä painoitteisia. Koska meinaan käydä töissä koko sädetyksen ajan, tuo se omat haasteensa asiaan. Kesken päivänkin joutuu lähtemään, mutta sille ei voi mitään. Nyt mennään täysin tän mukaan, tää on ihan pian ohitse ja tän mä jaksan, todellakin jaksan.

Mä muistan, seuraavat viisi viikkoa :-)

Sain eilen myös kuulla, ettei säteiden aikana sitten ei saa käydä salilla ollenkaan. Hikoilua tulee välttää ja sehän siellä väkisin tuppaa tulemaan. Joten hiukan pitkin hampain jätän seuraavaksi viideksi viikoksi salitreenit väliin ja käyn sauvakävelemässä/kävelemässä tai jotain muuta missä ei niin hiki tule. Kroppa kiittää ja pää tykkää kun jotain teen, ei pelkkää sohvalla makaamista kiitos.
Mietin, että jos tällä lailla varmistan hoidon sujuvuuden ja ettei tulisi mitään ongelmaa, niin olkoon viisi viikkoa salilta taukoa. Ei se kuitenkaan lopun elämää ole tai sitten on elämäni käymässä todella lyhyeksi ja se ei suinkaan ole mun suunnitelmani. Joskus täytyy ottaa se kuuluisa järki käteen ja olisiko sen aika juurikin nyt? Taitaa olla, pahoin pelkään niin.

Tänään sädetys on vasta klo 15,45 joten ei kiirettä töistä lähdön kanssa. Mä kävelen Syöpikselle töistäni sellaiset 20minuuttia, joten lähden vasta kolmen jälkeen. Paikalla odotusaulassa odottelee kaksi herraa, hiukan iäkkäämpiä jo molemmat. Toisen mennessä "omalle koneelleen" hän sanoo hoitajalle: "Tänään onkin viimeinen kerta." Teki mieleni loikata hänen peräänsä, rutistaa halaukseen ja onnitella, olihan hänen onnen päivänsä, hänen viimeisen sädehoidon päivä. En tietenkään sitä tehnyt, olisi raukka vielä pelästynyt, mutta mieli teki, totisesti teki.

Päästessäni omalle koneelleni, hoitaja tokaisee tämän olevan jo toinen sädetys. Aivan, ja enää 23 jäljellä tämän jälkeen, vastaan hänelle. Enää, hän ihmettelee. Niin, enää, kohta on takana jo kaksi kertaa, ajatellaan positiivisesti. Voisin tietty märehtiä sitä kuinka paljon vielä on jäljellä kertoja, vaan mitä se sitten auttaisi? Ei se poistaisi yhtäkään käyntiä, ei tekisi asiaa yhtään helpommaksi, makaamista kädet pään päällä yhtään siedettävämmäksi. Joten ei olla negatiivisia, ollaan positiivisia kuten mulle on luontaista ja ajatellaan sitä, kuinka käynnit vähenee kerta kerralta. Ja pian huomataan, että mullakin on se onnenpäivä jolloin on viimeinen sädetys ja saan heittää hyvästit koko paikalle. Ja sen jälkeen pyrin kiertämään Meilahden kaukaa, ainakin hetken aikaa.

Kotiin mennessäni saan paketin. Olin ostanut vertaiseltani uuden uimapuvun joka ei hänelle sopinutkaan. Nythän en saa uimahallissa käydä, mutta heti ensi vuonna saan. Se kuulemma tekee kovin hyvää myös lymfakädelleni, parasta hoitoa on juurikin vedessä oleminen. Joten nyt kun on uimapuku ei ole enää sitäkään tekosyytä, miksi ei sinne hallille voisi mennä. Joten ens vuonna saatat tavata mut polskimasta vesijuoksuvyö vyötärölläni (jos se enää mahtuu mulle).

Kohta säteillään

Tiistai 15.11

Ensi viikolla aloitetaan sädetys eli se tarkoittanee sitä, että loistan kuin jouluvalot konsanaan. Vai sädehdin kuin aurinko? Ainahan mä olen kuin aurinko, yhtä hymyä. Josta tulikin mieleen rakas tyttäreni, joka aikoinaan tarhassa ollessaan sai omaksi merkikseen auringon. Muistattehan/tiedättehän tarhoissa, kun lapsilla on oma merkkinsä joka laitetaan sitten vaikka oman lokeron kohdalle? Kysyin häneltä onko sinun merkkisi sen takia aurinko, kun olet niin aurinkoinen tyttö? Rakas tyttäreni, kolme vee vastasi: Ei, minun aurinkoni on aina välillä pilvessä." Nauratti silloin aivan hitosti, mutta en tietenkään voinut alkaa nauramaan. Ajattelin vaan hiljaa mielessäni, että siinä olet kyllä oikeassa rakas lapseni, aurinkosi on todellakin aina välillä pilvessä.

Menen töiden jälkeen syöpäklinikalle TT-kuvaukseen joka tarkoittaa sitä, että katsovat mihin kohtaa mua sädettävät. Aikoinaan joskus ammoisina aikoina on sädetetty suunnilleen päästä varpaisiin ja suunnilleen toivottu, että ainakin joku osuu kohdilleen. Nykyään se on hyvin täsmä sädetystä, katsotaan tarkkaan paikat jotka tulevat sädettä saamaan ja muut paikat jäävät ilman.

Istun odottelemassa sudokua tehden. En uskalla edes vessaan mennä, ettei vaan sillä välillä huutele mun nimeäni. Saankin istua odottamassa melkein puoli tuntia ennen vuoroani. Näen ihmisten menevän jonnekin ja pian tulevan jo poiskin. Jos he kävivät sädettämässä itseään, niin ei siinä tosiaan kauan mennyt. Jos itselläni kone pysyy ehjänä, niin ehkä käynnissä ei tosiaan kauan mene.

Vihdoin pääsen sisälle, riisun yläkropan ja hyppään laverille. Kädet joudun laittamaan pään yläpuolelle ja toivon ettei toimenpide tule kestämään kauaa. Asento ei todellakaan ole ihmistä varten. ei ainakaan sellaista varten jolla olkapää leikattu kaksi kertaa. Makaan laverilla, kone liikkuu muutaman kerran eteen ja taakse, samalla se kai mua skannasi. Yläpuolellani on kolme punaista kirkasta valoa joiden oletan olevan valot joista katsotaan kohdat mihin sädetetään.

Suunnilleen tälläisessa laitteessa olin. 

Hoitaja tulee laittamaan tisseihini tatuointipisteet, molempiin tisseihin (hah, vaan toiseen koska toista ei ole) ja keskelle. Ne punaiset valot sitten varmaan pitää osua näihin pisteisiin. Eli toisin sanoen, oliko ne punaiset valot sitä sädettä? En tiedä, mutta se varmasti tulee selviämään mulle vielä. Hoitaja ihailee tatuointiani, ei ollut ainoa sitä ihaillut. Moni hoitaja ja lekurikin on sitä jo kehunut. Ja mikäs on kehuessa, se on todella kaunis ja hienosti tehty. Jos haluatte itsellenne uuden tatuoinnin, niin voin suurella sydämmellä suositella luottotatuoijaani Teemua.

Kotona jatkuu yllätys yllätys pyykin pesu ja tavaroiden paikoilleen laitto. Saamme huoneen tyhjäksi ylimääräisestä tavarasta, vastahan ne siellä oli levällään ja pinossa kolme ja puoli kuukautta. Hitsi miten sitä voikaan nauttia omasta kodistaan, kun se on jälleen normaalin näköinen. Mitä se lie sitten tarkoittaakaan.

Keskiviikko 16.11

Mulla on tapana nykyään tehdä sudokua junamatkoilla. Tää on oikeastaan aika ajoittaista, joskus teen sudokuita monena päivänä peräkkäin kunnes tulee aika lukea kirjaa. Harvemmin katselen kännyäni, varsinkaan aamuisin. Olenhan just aamupalaa syödessäni ollut koneella. Tää oli alustus sille, että kirjoitan sudokulehteeni muistiinpanoja jos mieleeni tulee jotain sellaista mitä haluan muistaa myöhemminkin ja jonka tiedän unohtavani muuten. Mutta hyvin usein (lähes aina) käy myös niin, etten muista katsoa sitä lehteä mitä olen laittanut ylös. Nyt kuitenkin muistan sitä vilkaista ja siellä lukee: "Mulkaisi pahalla silmällä." Hhmm, mitäköhän tää tarkoittaa?? Meni hetki ja muistan.

Aamuisin junat ovat yleensä tupaten täynnä, istumapaikat ovat harvassa. Mutta koska minäkin maksan matkastani kuten kaikkien muidenkin pitäisi, on myös mulla silloin oikeus istua jos penkeillä on tilaa. Ja koska lähes aina vain ne keskimmäiset penkit ovat vapaina, pitää sinne könytä. Niin tein siis tänäkin aamuna. Ja reunalla istuva nainen tuhahti niin närkästyneenä, että jos edessään olisi ollut synttärikakku kynttilöillä, olisi ne kynttilät varmasti sammuneet. Tästäkös mä välitin? No en todellakaan.

Matkan aikana vaihdan asentoa ja samalla takkini hiha koskee vieressäni istuvan ladyn takkia. Hän katsoo hihaansa, suurella eleellä pyyhkäisee hihaansa kuin se olisi pahemminkin saastunut. Tässä vaiheessa itsekin huokaisen ääneen, suuren ääneen huoh!! Jos oikeasti on noin vaikeaa olla yleisissä kulkuneuvoissa, niin olisko aika vaihtaa autolla matkustamiseen?? Vai olenko mä vaan liian herkkä?? Saattaahan se niinkin tietty olla..

Töiden jälkeen menen salille treenaamaan selän ja rinnan. Näen samalla tuttuja, jäädään vaihtamaan kuulumisia ja vähän halitaan. Ihanaa nähdä, että on elämässä ainakin jotain pysyvää. Nimittäin ihmiset jotka haluavat treenata ja pitää itsestään huolta. Tuntuu kuin kotiinsa tulisi.

Tehdessäni taas tasapenkkikonetta rinnalle, katson rintaani. On lähes koomisen näköistä, kun vasen eli oma alkuperäinen tissini maatessa leviää/laskeutuu sivulle. Sitten taas silikoni versio on kaikkea muuta kuin leviävää mallia, se on siinä missä on ja siinä se pysyy, sama makaatko vai oletko pystyssä. Se häiritsee mua, tuskin ketään muuta. En jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa vanhahkon, kaljun naisen tissit tai tissittömyys. Mutta itseäni se häiritsee. Ja samoin häiritsee se, kun treenatessa saattaa olla treenitoppi päällä. Nykyään kun ei sitä omaa tissiä ole toisella puolella, ei myöskään ole ns.rintavakoa. Jokainenhan meistä tietää, että rinta alkaa ylempää kuin siitä mitä siellä "kupissa" on. Tämäkään tuskin muita häiritsee kuin itseäni, mutta se riittää mulle, että se häiritsee itseäni. Usein joudun varmistamaan, että paita on kunnolla päällä, ettei vakoa tai sen puuttumista huomaa. Treenin jälkeen lähden kotiin murehtimaan tissittömyyttäni.

Välillä tissittömyys voi olla iso asia. Mulle se on sitä erittäin harvoin, en juurikaan mieti asiaa, miksi miettisin. Sitten kun se vaivaa, se vaivaa isosti. Ja tiedän, ettei se ketään häiritse paitsi itseäni. Ja olishan se nyt kumma jos se toisia häiritsisi. Vaan on kuulemma sellaisia miehiä, jotka eivät voi hyväksyä naista ilman rintaa, niin sanottuja tissimiehiä. Itse saan olla onnellinen Ukkokullastani, jolle ei ole merkitystä sille, onko hänen murullaan tissi vai kaksi, sama muru olen kuitenkin. Ei meidän rakkaus toisiamme kohtaan ole tissistä kiinni, yhtä vähän kuin mun itsetuntoni on hiuksista kiinni. Ja ei se saa olla myöskään tissistä kiinni. Johan se nyt on kumma jos mun tarvitsee treenatessani miettiä tissejäni. Nyt se saa loppua, ei ne tissit mua määrittele mitenkään. Kyllä se kyykky ja penkki kulkee ilman tissiäkin. Joten jos näette salilla jonkun ilman paitaa ja tissiä, niin se todennäköisesti olen minä. Sittenhän nähdään ketä häiritsee nainen joka treenaa vaikka ei ole toista tissiä!!

Tässä näkyy hyvin se tosiasia ettei toista tissiä ole, eikä taida edes tulla 

Vaikka tottahan me jokainen tiedetään, etten tule sitä koskaan tekemään, olemaan salilla ilman paitaa. Vaan olihan niitä topless-tarjoilijoitakin joskua ammoin muinoin, itse en kyseisiä tarjoilijoita koskaan nähnyt ja sitä buumia aina ihmettelin, mutta kukin tekee työt tavallaan. Olisi se vaan aika erikoista, jos potilaitakin hoidettaisiin ilman paitaa, meinaa hoitaja olisi ilman paitaa. Potilas joutuu varmaan useinkin olemaan, mutta tuskin hoitaja sentään. Paranisiko psyykkisesti sairas sillä, että omahoitaja keskustelisi kanssasi tissit paljaana?? Tuskinpa ja kiitos, en meinaa sitä(kään) kokeilla. Ajatuksena jo aika hulvaton, vai mitä mieltä olette? Hammaslääkärissa lääkäri tonkii suutanne ilman takkiaan? Helpottaisiko hammassärky ja jomotus?? Ja miten hitossa nää jutut lähti taas näin korkeatasoiseksi? No, täältä blogista on turhaa kovin tasokasta juttua edes kuvitella lukevansa, joten tää menee ihan loistavasti entisten juttujen perään..

Menisikö olut väärään kurkkuun jos tarjoilija olisi ilman yläosaa??