Aamulla herättyämme menemme tietenkin aamupalalle, sitähän olen odottanut jo pitkän yön. Aamupalahan on aterioista tärkein, sillä aloitamme päivän. Ja jos ei syö kunnollista aamiasta, ei päivästäkään tule kunnollista. Ja tämä koskee minua, ei välttis muita.
Aamupala on todellakin kattava ja mahansa sai niin täyteen, että sitä (mahaansa) sai melkein kantaa erikseen pois ravintolasta. Tarjolla oli perinteiset nakit ja pekonit, munakokkelia, keitettyä ja paistettua munaa. Oli smoothiet, jogurtit, hiutaleita sataa lajia. Leikkeleitä, juustoja, pasteijaa. Oli croisantit ja piirakat, leivät ja levitteet. Ja se mikä vei sanat suustani oli nutella. Sitä kauhoin kuppiin ja söin lusikalla niin, että meinas mennä taju. Nutella on sellaista jota en koskaan itse osta, sehän on pelkkää rasvaa ja sokeria. Se oli mys lapsuudessa kiellettyä joten sen takia tietenkin niin haluttavaa. Ja nyt Aikku melkein 50v sai kauhoa sitä kuppiin ja syödä lusikalla, voiko elämältä muuta toivoa??
Me Ukkokullan kanssa söimme, haimme lisää ja jatkoimme syömistä. Miten paljon voi ihmiseen mahtua ruokaa? Paljon, voin kertoa sen. Eipä sitten hetkeen tarvitse syödä, kun aloittaa päivänsä näin tuhdisti.
Aamupalan jälkeen kävin katsastamassa hotellin kuntosalin, tietty. Tällä kertaa en itse käynyt treenaamassa, mutta saattaisin kuvitella hotellivieraan siellä painoja nostelevan. Laitteita oli vähän, tila oli suht pieni, mutta luulisin huonompiakin saleja hotelleista löytyvän.
Ja silloin kun tällä paikalla on ollut vankila, ei mahdollinen kuntosali ole varmasti ole ollut tätäkään luokkaa. Penkkipunnerruksia on varmasti vankiloissa treenattu aina, se onkin saattanut olla ainoa mitä on voinut laitteilla treenata. Penkki on saattanut olla ulkona ja siellä on sitten treenattu talvisinkin. Ainakin jos uskoo kuntosalilla ollutta valokuvataulua. Ja miksipä ei uskoisi?
Kiertelimme hotellissa vielä muutenkin, yritimme päästä katsomaan kappelia/juhlasalia, mutta meidän avaimilla ei sinne päässyt. Ja "Herran huone" on paikka jossa ei mua varmasti näe muutenkaan, joten ei haitannut vaikkei sinne päässyt nytkään. Muutaman hauskan valokuvan saimme kuitenkin vielä otettua.
Matkamme hotelliin oli onnistunut ja kokemuksena mukava. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, hauskan kokemuksen saa myös näinkin, lähellä kotia. Suosittelen kokeilemaan. Sitten vielä vähän lepoa aamupalan jälkeen jotta jaksoi lähteä Wilmaa hakemaan.
Wilmalla olikin ollut jännä päivä/yö. Oli ollut niin jännää, että muutamat pisut oli päässyt sinne minne ei pitäisi eli sisälle. Hän otti meidät riemumielin vastaan aivan kuin sanoen: "Viekää minut äkkiä kotiin täältä." Ja tottahan me veimme. Ja vaikka olimme olleet vain yhden yön pois, oli kotiin jälleen kiva tulla. Olen niin koti ihminen, etten välttämättä haluaisi missään muualla ollakaan. Vaan kun välillä käy muualla, tuntuu se koti taas sitäkin ihanammalta. Wilma meni kotona lähes suoraan nukkumaan ja ei muuta tehnytkään koko päivän aikana. Hänellä mahtoi olla rankempi reissu kuin meillä.
Itsellänikin päivä meni lähinnä leväten. Viikonloppu oli mukava, ei tosiaan syöpää mietitty. Ja kohta kun hoidot ovat ohitse, mietitään sitä vieläkin vähemmän.
Maanantai 12.12
Aamulla juna on täynnä, koskapa se ei olisi. Tällä kertaa jouduin seisomaan ja Tikkurilan ja Pasian välillä junan toisesta vaunusta juoksee nainen selkeästi hädissään ja alkaa hakkaamaan vain henkilökunnalle tarkoitettuun ohjaamon ovea, mutta kukaan ei avaa ovea. Vaunu ei ollut lipunmyyntivaunu joten ohjaamossa ei ollut ketään. Nainen painoi hälytysnappulaa joka on seinällä, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten hän oli vetämässä jo hätäjarrua, mutta silloin joku huudahti, että mitä olet tekemässä. Nainen vastasi, että joku oli saanut sairaskohtauksen ja pitäisi saada apua. Paikalla oli sairaanhoitaja (matkustaja ilmeisesti), mutta paikalle pitäisi saada lääkäri.
Vaikka hälytysnappia oli painettu, ei mitään kuitenkaan tapahtunut. Eräs matkustaja sanoi soittavansa ambulanssin Pasilaan. Ilmeisesti ei saanut kuitenkaan hälytyskeskukseen yhteyttä, koska kuulin hänen seuraavaksi puhuvan puhelimeen ilmeisesti vaimolleen missä on, mitä on tapahtunut ja pyysi soittamaan apua Pasilaan. Tieto ei varmasti koskaan saapunut junan ohjaajalle, sillä jatkoimme Pasilassa normaalisti matkaamme Helsinkiin. En tiedä miten tarina jatkuu, mutta jäin todellakin ihmettelemään mitä tekee hälytysnapeilla jos kukaan ei siihen vastaa. Luulisi hälytyksen menevän johonkin jossa siihen reagoidaan. Ja toivon tosissaan, että hänellä joka sairaskohtauksen sai, on kaikki hyvin. Ja en halua itse ainakaan saada koskaan mitään vakavaa sairaskohtausta junassa jos avun saanti on tätä luokkaa.
Tänään on taas fyssari. Kerron, että multa on kielletty salilla käynti kielletty. Ihmettelee miksi ihmeessä, ei ole mitään syytä miksei salilla voisi käydä sädehoidon aikana. Mua niin suututti, mua on huijattu!! Sädehoitaja joka tämän ohjeen antoi, oli nuori ja hän varmasti itse uskoi antamaansa ohjeeseen. Fyssarini taas on tehnyt rintakirurgisella osastolla töitä lähes kaksikymmentä vuotta ja nähnyt varmasti hiukkasen enemmän leikattuja rintoja kuin kyseessä oleva nuori hoitaja joten uskon todellakin häntä. Ja tietenkin uskon, kun tämä vastaus miellyttää mua paljon enemmän kuin kielto salilla menemisestä. Tottahan sitä uskoo siihen, mikä itseään miellyttää, luonnollista, eikö?
Illalla keksin hyvän tavan saada palapelin teosta vieläkin haastellisempaa. Kaadan kasan riisiä pöydälle, sille samalle jossa lojuu palapelin palojani. Ja kun siivoan riisit roskiin, en voi olla varma montako palaa meni riisin mukana. Asia lienee selviää mulle kyllä myöhemmin.
