2-vuotis kontrollia odotellessa

Olen moneen kertaan kirjoittanut tekstin mielessäni tänne, tekstin joka alkaisi sanoilla: "Olen kirjoittanut tämän tekstin jo moneen kertaan, mielessäni.." Jottei se jäisi pelkästään mun mieleeni, niin kirjoitan sen nyt. Se mun teksti olisi jatkunut sanoilla, että syöpäni on uusiutunut tai syöpäni on levinnyt tai Simo Saatana on palannut synnyinsijoilleen tms. Mutta koska en asiaa rehellisesti sanottuna tiedä, en sellaista nyt kirjoita. Joten tällä kertaa täällä palaa näille sivuille vain minä.

Olen nimennyt syöpäni jo valmiiksi, jos hän tulee/ kun hän tulee. Onko vähän synkkää? On varmaan, mutta koska se on/oli jotain niin henkilökohtaista, niin syvällä minussa olevaa, niin sellainen pitää nimetä. Mua se ainakin helpottaa. Ja seuraava joka minuun ilmestyy, on tietty Simon sukulainen, hitto soikoon, sehän on Simon veli eli hän sai nimekseen Veli. Jos olisi ollut sisko olisi hän Sisko, mutta kyllä hän veli on. Tai tulee olemaan tai tai tai.. Ei ole Velistä vielä kuulunut ja en ole veljen(i) vartija, niin en tiedä missä hän tällä hetkellä on vai onko missään.

Mutta ette ehkä usko, kuinka tätä asiaa mietin. Sitä pyörittelee päässään kuin veiviä, se aloittaa aamusta pyörimisen ja veivaa itseään vielä illalla. Yöt on parasta aikaa veivata tätä ajatuksen kampea. Se huolestuttaa, se hikoiluttaa, se painaa kiloina sun sydämmessä. Se ahdistaa, se saa hengityksen katkeilemaan, se saa ihon syyhyämään.

Miten tää sitten ilmenee? Esimerkiksi pissatessa, oli se sellaista katkonaista touhua, päättelin heti, että mulla on eturauhassyöpä. Muistin sitten ettei mulla olekaan eturauhasta, niin ei siinä ole syöpääkään, olipa helpotus. Kun esim lonkkaa särki julmetusti varsinkin öisin, oli se luusyöpää. Käynti lekurissa ja röntgenissä ja diagnoosi ammuttiin alas, se oli alkanutta nivelrikkoa. Pään särkiessä tarkoittaa se automaattisesti aivoihin kotiutunutta syöpää. Ja jälleen kerran vessassa käydessäni (miksi parhaimmat jutut tapahtuu aina vessassa?) huomasin tuotokseni olevan hiukan punertavaa. Heti mielessä vaihtoehdot suolistosyöpä, peräsuolisyöpä, peräpukamat. Kuumeisesti samalla mietin, mitä olen viime aikoina syönyt, en ainakaan punajuurta. Listasin päässäni tomaatin, paprikan ja vesimelonin, kunnes tajusin, että mullahan on aurinkolasit päässäni.
Joopa joo, pyörii se syöpä mielessä aika tavalla.

Ja kaikki tää vain siksi, että on vuositarkastuksen aika. Kaksi-vuotis tarkastus joka on mammografi sekä ultra. Kirjeen saan sitten perään, jossa todetaan Veljen paluu tai se, ettei ole vielä kotiutunut. Viimeksi sain kuulla syövästäni puhelimessa, vaihtelua siis lukea siitä kirjeitse. Kolmannella kerralla tieto tulee ehkä tekstiviestillä.

Näin juuri, tulkoon tai olkoon tulematta.

Tosiaan tarkastus on tulossa. Muistelen, että sanottiin kaksi vuotta sitten, että leikkauksesta aina vuosi kontrolli. Sitten sanottiin, että sytostaatin aloituksesta vuosi tarkastus. Mulla ei kumpikaan pidä paikkansa, vaan se venyy elokuulle. Soitin jo pariin kertaan ja kysyin asiasta, mutta aikaa ei oltu vielä annettu. Nyt sen sain ja tietty se on mun lomallani. Olen onneks silloin kotona jo, mutta olisin tietty voinut mennä sinne vasta työaikanakin. No, aivan sama, kunhan tarkistavat. Ja laittavat sitä kirjettä, sillä tää odotus on henkisesti aika raskasta.

Epätietoisuus syö, nakertaa ja maiskuttelee. Entäpä jos se onkin sisälläsi se kuiskuttelee korvaani. Epätietoisuus istuu olkapäälläni painona, painaa ryhtiä kumaraan. Joudun välillä huitomaan kuiskuttelijaa olkapäältäni, pahanilmanlintua. Hus sieltä huutelemasta!! Hetkeksi se katoaa, tullakseen jälleen takaisin. Ehkä se lähtee pidemmälle matkalle, kunhan varmuus puhtaudesta on tullut. Koska vaikka ehkä tän perusteella on vaikeaa uskoa, mä en normisti koko aikaa mieti syöpää, sen mahdollisuutta paluuseen tai olemassa oloon. Hulluksi kai sitä tulisi (jos ei jo ole) jos sitä jatkuvasti miettisi.

Olen saanut viestiä ja suoraakin palautetta, että olisi kivaa saada lukea kuulumisiani. Sitä toivoa jakaa muillekin, että tästä selvitään ja porskutellaan eteenpäin. Vaikka elämässä olikin varsinainen katastrooffi, sen voi selättää ja jatkaa matkaa. Kaikille ei matka jatku, tai se saattaa jatkua erilaisena, syövän kanssa yhdessä. Ja aina on heitä joiden matka päättyy, joiden aika on ohitse ja jotka häviävät taistelun syövälle 1-0. Mutta ei me voida sitä tietää etukäteen, ei murehdita sitä mitä voisi tapahtua vaan naatitaan tästä päivästä, siitä mitä meillä on eikä murehdita sitä mitä meillä ei ole tai mitä emme saa.

Tällä kuvalla pelottelin lomalla olevaa työkaveriani. <3

Mitä kaikkea sitten meitsin elämään kuuluu tällä hetkellä? Tietty töitä, ei sitä vaan köyhä tule toimeen ilman sitä. Jos saisin rahani tekemättä töitä, voisin harkita alkaa kokopäiväiseksi koirakuiskaajaksi, mutta kun ei raha kasva puissa (ah mikä ihana sanonta jota lapsuudessani paljon kuulin ja varmaan omanikin saaneet siitä osansa), joutuu töitä tekemään.

Töiden lisäksi aikana menee suurimmaksi osaksi Wertin kanssa puuhatessa. Me ollaan käyty useammalla nose work kurssilla, harjoiteltu kävelemään kauniisti hihnassa sekä parin kurssin verran harjoiteltu arjen hallintaa. Wertti on kohta korkeakoulutettu espanjanvesikoira. Ja tosiaan huomaa hänen olevan vesikoira, hän rakastaa vettä. Missä vettä, siellä Wertti. Tänä kesänä onkin ollut hyvä uittaa koiraa, lämmintä on riittänyt. Ja perron turkki on siitä kiitollinen, että se kuivuu tosi nopeaan. Onhan he olleet aikojen alussa Espanjassa kalastajien apuna. Mitä mahtais tulla jos Wertti joutuis kalastajan kohtaamaan. Ei mitään, ainakaan jos ei olisi Mamma samassa veneessä.

Nose work on tosi kiva laji. Se on kehitetty USA:ssa alun alkaen rescuekoirien aktivointiin josta se on levinnyt ihan kaikille koirille hyväksi harrastushommaksi. Se sopii kaikille koirille sekä ohjaajille. Koira voi olla suuri tai pieni, vanha tai nuori, rohkea tai arka jne. Lajin perusajatuksiin kuuluu, että lajin tulee olla mukavaa ja hauskaa yhteistä tekemistä sekä koiralle että ihmiselle.

Lajina sitä on helppo harrastaa vaikka omassa kotona ja aktivointimenetelmänä se on mitä parhain, koska siinä koira nimensä mukaisesti käyttää nenäänsä ja se taas väsyttää koiraa, koska joutuu käyttämään aivojaan. Me ollaan käyty nyt alkeiskurssilla, parilla jatkokurssilla (kolmas juuri menossa), viikonloppukurssilla sekä muutamalla ulkokurssilla. Ja joka kerta tunnilta tultaessa, on Wertti ihan poikki. Aivojen käyttö väsyttää selkeästi. Ei siis kumma, että työpäivän jälkeen väsyttää itse kutakin. Siinä teille selitys, kun seuraavan kerran kotona kiukutellaan siitä, että oikaiset itsesi sohvalle työpäivän jälkeen.

Wertti on varsinainen vesipeto

Nose workissa tosiaan haistellaan erilaisia hajuja. Tasoluokkia on 3, alkaen 1-luokasta (olipa yllättävää). Ensimmäisessä luokassa etsittävänä hajuna on eukalyptus, toisessa luokassa lisäksi tulee laakerinlehti ja kolmannessa luokassa vielä laventeli. Nose Work-kokeissa suoritetaan neljä etsintää, laatikkoetsintä, sisätilaetsintä, ulkoetsintä ja ajoneuvoetsintä. Luokkien vaativuus kasvaa etsittävien hajujen määrän kasvaessa ja piilojen sekä ympäristön vaativuudessa.

Jokaisessa etsinnässä on maksimiaika, jonka sisällä hajun tulisi löytyä. Virhepisteitä saa esim, jos koira vaihingoittaa etsinnässä esineitä (kuten tuhoaa pahvilaatikkoa), virtsaa rata-alueelle (kumman tiukkapipoista porukkaa) tai ohjaaja käyttää epäasiallisia menetelmiä (rankaisee/huutaa/auttaa???)

Kokeeseen taas voi osallistua, kun on suorittanut hajutestin. Esim 1-luokan hajutestissä koiran tulee löytää eukalyptuksen haju 12 laatikon joukosta ja osoittaa se ohjaajalle niin, että hän sen tajuaa. Ja hajutestissä on ikäraja 9kk, sitä ennen ei saa osallistua. Koska Wertti täytti juuri 9kk, saadaan me sinne jo mennä. Vielä kun vahvistuisi hajun ilmaisu, niin olisi varmempi olo mennä testiin. Toisaalta ei se paljon ota (25€) jos ei annakaan eli jos ei onnistuta siinä. Katoin, että syyskuussa on hajutesti lähettyvillä ja päätin, että osallistumme sinne. Hajun ilmaisu on Wertillä vaihtelevaa, välillä ilmaisee istuen, nyt tullut uutena tapana ilmaista maaten. Toisinaan heiluttaa vaan häntäänsä, jos sitäkään. Siksi hiukan mietityttää se osallistuminen, mutta kuten sanottu, ei paljon ota jos ei annakaan ja saadaan kokemusta ainakin jos ei muuta. 

Mulla ei nyt satu valitettavasti olemana yhtään kuvaa siitä, kun Wertti työskentelee hajun parissa. Videoita olisi montakin, mutta kun sattuu omistamaan kuusi peukaloa teknisten asioiden kanssa, en osaa sellaista tänne ladata. Yritän ottaa kuvia joku kerta, niin näette millaista se on. Tai toisaalta, kun menette oman koiran kanssa ulos tai näette ulkona koiran joka haistelee menemään, tiedätte millaista on nose work. Ulkona hajut hiukan erilaisia, nosessa ne on ne määrätyt joista aiemmin kerroin.

Olemme Wertin kanssa laajentamassa harrastuksiamme siten, että syksyllä alkaa vakituinen vuoro agilityn ja rally-tokon alkeita. Ryhmä on oman kasvattajan pitämä ja siellä on silloin ainoastaan hänen kasvattejaan mukana eli toisia perroja. Se mikä tästä tekee niin hauskaa on se, että ennen ryhmää tavataan muiden kanssa ja tehdään yhteistä lenkkiä/leikkiä. Wertti tapaa sukulaisiaan ja saa temmeltää heidän kanssaan. Normisti koirakurssilla kun koirat eivät saa toisiinsa tutustua vaan heidät on pidettävä erillään. 

Nyt elokuussa meillä alkaa myös kolmen kerran jälkikurssi jossa minä opettelen tekemään sen jäljen ja Wertti opettelee sen löytämään. Jotta ei liian helppoa olisi, otan mukaani Rollen eli tyttäreni koiran. Koirat hoitaa oman osuutensa aina omilla ajoillaan toisen ollessa silloin autossa. Toivon tästäkin tulevan mukava uusi yhteinen harrastus jota voin molempien kanssa sitten toteuttaa. Jäljen etsiminen on samanlaista nenän käyttöä kuin nosekin, haju vaan hiukan toinen ja etsintäalue kans. Tää kurssi on tosiaan kolme kertaa ja sen jälkeen me voidaan mennä joka toinen viikko järjestettävään jälkiryhmään. Tällä kurssilla harjoitellaan erilaisia jälkiä, kuten veri, makkara (ehkä verimakkara/mustamakkara/lenkkimakkara) sorkka sekä ihmisjälkiä. Harjoitellaan metsissä, metsäteillä, pelloilla jne. Olen ihan täpinöissäni enkä malta odottaa, onneks jo ensi viikolla päästään ekaa kertaa hommiin.

Pojat ovat kuin pata ja persus.. :)

Wertti sai myös veljensä kylään. Pentueessahan oli 9 pentua, kuusi urosta ja kolme narttua. Turo ja Wertti olivat vaaleita, muiden ollessa mustavalkoisia tai ruskeavalkoisia. Pojat ensin hiukan nahistelivat keskenään, eivät olleet hetkeen toisiaan nähneet. Kohta alkoi leikki ja sitten sitä menoa riittikin koko viikonlopun ajan. Oli aivan ihanaa seurata heidän menoaan ja huomata kuinka samanlaisia ja toisaalta erilaisia olivat. Mielestäni Wertti oli rohkeampi, röyhkeämpi ja itsekeskeisempi tai sitten Turo oli vain vieraskorea. Toivottavasti saadaan velipoika toistekin meille hoitoon, sen verran kivaa meillä kaikilla oli. 

Me ollaan juuri nyt lomalla ja ens viikonloppuna meillä on espanjanvesikoiraharrastajien järjestämä kesäleiri Hartolan koirakeskus Kunkkulassa. Siellä ohjelmassa on yllätysyllätys nose workia sekä hakua ja rally-tokoa. Leiri kestää perjantaista sunnuntai-iltaan ja sekä la että su on ohjelmaa. Siitä tulee varmaan taas super kivaa, Wertti tapaa lajitovereitaan ja me ihmiset tutustutaan toisiimme. Kerron tästä ensi kerralla sitten lisää.

Kuten huomaatte, mun elämä koostuu paljolti Wertin kanssa touhuamisesta. Salilla olen ehtinyt käymään sen 4x vkossa, paitsi nyt viimeiset viikot pitänyt huilia kun sain kesäflunssan joka ei meinannut lähteä sitten millään veke. Ja kuten kaikki tietävät, oli myös sikakamala helle jolloin ei ihan kauhiasti tehnyt mieli salille mennä. Mutta kunhan tässä on lomat lusittu, niin eiköhän sinne taas ehdi. 

Jos sua kiinnostaa lukea mun kuulumisia jatkossakin, laita jokin kommentti tai vaikka +. Jotenkin vaan ajattelee, ettei ketään kiinnosta höpötykset, kun ei ne ainakaan toistaiseksi ole syöpään juurikaan liittyviä. Sekin asia tietty saattaa hyvinkin pian muuttua, ens viikollahan mulla on se tarkistus. 

Mä jatkan lomaa, mukavia päiviä teillekin. Pus pus ja <3 

Tulisiko minusta kasvisruokailija?

No jopas jotakin, minä täällä taas. Aika menee ja karavaani kulkee vai miten se sanonta menikään. Mä en ole saanut aikaiseksi kirjoitella mitään, aiheita olen vaan kirjoitellut pöytälaatikkoon,  ajatuksena se, että kirjoittelen näistä sitten joskus.. No en ole kirjoitellut, mutta nyt kirjoitan, ainakin yritän..

Itse asiassa mun pitäis kirjoittaa koulun näyttösuunnitelmaa, mutta kuten ennenkin, teen sen viime tipassa ja välttääkseni sen kirjoittamista kirjoitan tänne. Huijaan itseäni ajatuksella, että ainakin kirjoitan, sama mitä ja minne.

Googlasin sanoilla itsensä huijaaminen ja tuli tämä. :)

Wertti on kasvanut huimaa vauhtia, huomenna hän tulee jo 15vkoa. Pentukurssilla käytiin ja opittiin jotain, toivottavasti. Ja koska olen jo kauan halunut koiran jonka kanssa harrastaa ja nyt mulla sellainen on, niin menimme nosework kurssille. Siellä aloitimme tutustumalla eukalyptyksen hajuun. Olikin aika hauskaa katsoa, kun Wertti ei halunut mennä hajun lähellekään. Kiersi ja kaarsi ja vikisi, mutta yritti vältellä täppää missä haju oli. Mammaansa tullut, välttelee sujuvasti koulutehtäväänsä.

Kouluttaja sanoi, että haju saattaa olla sen verran voimakas Wertille, ettei tiedä miten siihen suhtautua. Raukka kun on vielä niin vähän ehtinyt hajuja haistelemaan ja yht äkkiä lykätään naaman eteen noin voimakasta, niin tulee heti nou nou efekti. Mutta kyllä se tästä, sienet huutaa Wertin nimeä syksyllä metsässä. 

Olen miettinyt (jälleen kerran) josko tässä dieetille alkaisi. Olin onnistuneesti dieetillä -16, sen perään löysinkin itseltäni möykyn tissistä ja loppu onkin historiaa. Nyt on painoa tullut sen verran takaisin, ettei jaksa enää naurattaa. +5kg vielä ehkä naurattaisi, mutta ei tämä +7kg. Tottahan tämä on ihan omaa syytä, en edes yritä syytellä ketään/mitään muuta, itsehän syön sen mitä syön. Mutta mikä tässä mietityttää on se, että pitääkö ihmisen oikeasti olla koko elämänsä jollain fuckyn dieetillä? Eikö mikään koskaan riitä? Eikö mihinkään olla tyytyväisiä? Siis ite, olenko itseeni tyytyväinen vai haluanko muuttaa itsestäni jotain? Olisinko sen onnellisempi jos saisin sen -5kg pois? Mitä se muuttaisi mun arjessani? 

Mä en osaa edes sanoa kuinka monella dieetillä tai kuurilla olen ollut. Kaikenlaista on kokeiltu ja mikä on lopputulos? Ihan samanlainen minä, paitsi joka kerran tulee muutama kilo jäädäkseen, aiempaan verrattuna. Olen kokeillut painonvartijoita (useita kertoja), kaalisoppadieettiä, paastoa, super dieettiä, vähemmän super dieettiä ja kaikkea siltä väliltä. En jaksa edes laskea monellako kuurilla olen ollut ja montako kiloa olen saanut pois ja montako on tullut takaisin. 

Ekalla kerralla ollessani painonvartijoissa, sain ohjeet ystävältäni joka oli onnistuneesti saanut painonsa putoamaan niillä. Mä en saanut. Söin pari kalapuikkoa josta otin kuorrutteen pois, ei auttanut, paino ei tippunut. Nuorimman lapseni ollessa vuoden, päätin, että nyt lähtee läskit. Ja lähtihän ne. Neljänä aamuna viikossa heräsin ennen lapsia ja jumppasin videon avulla ja en syönyt koskaan kello 18 jälkeen. Fiksua? No ei todellakaan, mutta läskit lähti ja tilalle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Mutta hei, -15kg. Kyllä kannatti! Vai kannattiko sittenkään?

Lopettaessani tupakoinnin (14v sitten) olin painonvartijoissa ja liikuin paljon. Söin helvetisti puuroa ja laihduin, tottakai laihduin kun söin sitä puuroa jotta pisteet olisi säästyneet johonkin parempaan, kuten mars-patukkaan. Mutta mitä siitä, paino laski ja tupakointi jäi, se kai oli pääasia. 

Super Dieetillä ollessani lähti jälleen painoa, ainahan sitä jotain lähtee jos syö vähemmän kun kuluttaa. Tällä kerralla tein kovempaa salitreeniä ja söin jotain muutakin kuin puuroa. Lähti parit sentit ja kilot. Sitten jatkoinkin pt:n kanssa matkaa ja taas olin dieetillä. Silloin söin paljon vähemmän kuin nykyään ja taisi kilojen myötä lähteä suuri osa lihaksistakin. 

Painoa tuli takaisin heti kun söi enemmän ja taas oltiin dieetillä. Senttejä jäi matkan varrelle ja paino tippui, nyt järkevämmällä syömisellä kuin koskaan ennen. Mutta jumankekka, olen jälleen samassa tilanteessa, pitäisi tehdä jotain. Tää jutun pointti oli nyt se, että olenko mä oikeasti koko elämäni jollain kuurilla tai dieetillä, ei elämäntapa remontistakaan voi enää puhua kun sitä samaa se on ollut jo vuosia. Riisiä ja kanaa. No ei tosiaan niin pelkistettyä evääni ole, mutta hyvä jos ymmärsit mitä ajan takaa.

Lainasin Patrik Borgin kirjan intuitiivinen syöminen. En ole sitä montaa sivua vielä lukenut, mutta heti kirjan nimi herätti ajattelemaan, että niinhän sen pitäisi olla. Ei taida olla tarkoituksen mukaista punnita ruokiaan aina, ei voi olla. Ihan totta, mä punnitsen joka aamupalalle kaurahiutaleeni ja joka aterialle riisini jne. Oikeesti, mitä helvettiä??!! Jos mä söisin mitä tekisi mieli, niin en jaksa uskoa että mun mieli tekisi kaikkea paskaa (tarkoitan eineksiä, sipsiä, karkkia ym.) Enhän mä syö niitä muutenkaan. Mutta mitä se haittaisi vaikka puurossani olisi pari hiutaletta enemmän tai lautasella gramma enemmän tai vähemmän sitä riisiä? Kaataisiko se mun veneeni? Ennen kaikkea, tekisikö se mut onnellisemmaksi? Vapauttaisiko se mussa jotain? Rennomman syöjän ainakin, ellei muuta. 

Vielä jaksan paasata ruokailuista sen verran, että olen miettinyt kasvisruokailijaksi alkamista vähintään viimeiset 15v. Se etten ole alkanut, oli ensin syynä se, etten viitsi tehdä kahta ruokaa kun tytär oli vielä kotona. Kun hän lähti, syynä oli se, etten saa proteiinia tarpeeksi, koska en syö maitotuotteita enkä palkokasveja voi syödä (suolisto ei nääs tykkää, eikä Ukkokultakaan pidä siitä kaikesta tuoksusta). 

Olen kuitenkin syönyt kasvisvoittoisesti jos näin voi sanoa. Nyt aloin miettimään asiaa taas uudestaan. Jos sitten kuitenkin alkaisi kasvisruokailijaksi. Kalaa en jätä, sitä haluan ja sitä pitääkin syödä. Eilen sitten innostuin tekemään erilaisia ruokia. Tein punajuuriporkkanakeittoa, parsakaaliporkkanakeittoa, linssikasvispataa, soijarouhemakaronilaatikkoa sekä linssibroilerpihvejä (pitää käyttää broilerit pakasteesta pois). Tänään ostin alesta nythökauraa ja tein kasvisnyhtökaurapadan. Ja täytyy sanoa jälleen ne meikäläisen kuuluisat sanat: "Onpa todella hyvää, kuka näin hyvää ruokaa on taas tehnytkään?"  Kyllä musta ehkä pikkuhiljaa kasvisruokailija tulee. Vegaaniksi en ala, mutta kasvisruokailijaksi saatan alkaa.

Syy miksi tätäkin taas olen pohtinut, on tietenkin syöpä. Olen jo punaisen lihan jättänyt ja nyt alkaa tuntumaan siltä, että voin jättää sen broilerinkin pois. Jos mä tälläisillä pienillä teoilla saan pidettyä syövän erossa itsestäni, olen valmis sen tekemään. Ja ei tää miltään uhraukselta tosiaan tunnu, tässä mä itse vaan voitan. Kasvikset on niin hyviä ja pienellä vaivalla sitä saa todella monipuolista ruokaa. 

Wertin kanssa ulkoillessani joudun riisumaan hanskat monia kertoja lenkin aikana. Pitää opettaa hänelle yhtä sun toista ja palkata onnistumisista. Sen takia mulla välillä tuntuu olevan sormien tilalla nippu jäätyneitä nakkeja. Uskokaa huviksenne, pakkasta ollessa -10, jäätyy sormet alta aikayksikön. Keksin hankkia kynsikkäät. Helposti keksitty, vaikeammin toteutettavissa, niitä kun ei saa naisten kokoa mistään. Tai löysin mä akryylangasta tehdyt joilla voi pyyhkiä sanonko mitä..

No, mä ajattelin sitten, että näppäränä tyttönö ihan ite kutaisen sellaiset. Meitsi, joka osaa kyllä tehdä monenlaisia, kirjavia villapaitoja, vaan en lapasia, villasukista puhumattakaan. Vaan eipä haittaa, mitään ei osaa jos ei yritä ja kokeile, vanha sananlaskuni. Niinpä mä menin ostamaan lankaa ja puiot ja aloin tekemään kynsikkäitä itselleni. 

Eka kompastuskivi meinasi olla ohjeet, mistä löytää kunnolliset ohjeet. Löysin sitten useammankin, mutta koska mä en halua mennä sieltä mistä aita on matalin vaan sieltä mistä sen yli ei pääse mitenkään, etsin kynsikkäitä missä olisi kivoja kuvioita. No, järki palasi päähäni lukiessani niitä ohjeita ja muistaessani millaisia lapasia olen aikaiseksi saanut aikaiseksi, peukalo keskellä kämmnetä olevia. Jätin siis suosiolla kuviot pois ja etsin ohjeet jotka olisi enemmänkin sellaiset basic-tyyliä. Kun sellaiset löysin, en meinannut saada tulostettua niitä niin, että ohjeet olisi näkyneet kokonaisuudessaan. Lopuksi jouduin osan ohjeesta kirjoittamaan paperille, kun ei suostunut tulostumaan. Wertinkin mielestä ohjeissa oli pahasta jotain vialla, tuhota ne piti heti. 

Nyt olen saanut toisen kynsikkään jo sille mallille, että teen sille pipoa päähän. Ehkä niistä tulee vielä jotain, käytän ainakin pimeällä jos ei muuten kehtaa. 

Tälläistä paasausta tällä kertaa, ei tullut kirjoitettua mitään mitä olin itselleni muistiin laittanut. Siellä ne pysyy tallessa, olkoon siellä. Ehkä joku toinen kerta kirjoitan niistä. Nyt jään miettimään ruokailujani ja sitä alanko jälleen kerran dieetille, sille viimeiselle? Vai söisikö intuitiivisesti ja nauttisi elämästä? Ei tiedä vielä, pitää miettiä ja pohtia. Ei tehdä hätäsiä johtopäätöksiä, vastahan tätä on mietitty viimeiset 15v, joten mikä kiire tässä on. 

Alivuokralainen nimeltään Syöpä?

Olen varmasti kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta koska omistan huonon muistin ja en jaksa alkaa kahlaamaan koko blogia tarkistaakseni asian, niin kirjoitan asiasta uudelleen. Vaihtoehtona on hypätä yli ja siirtyä suoraan superhypersuloisiin pentu-uutisiin. Mutta ensin "puhutaan" vähän alovuokralaisesta nimeltään syöpä.

Se miksi tämä taas nousi ajatuksiini oli se, että käydessäni juttelemassa ulkopuolisen ihmisen kanssa sairastumisestani ja siitä, mitä kaikkea se toi tullessaan, mietin sitä kuinka paljon syöpä vaikuttaa arkipäiväiseen elämään. Tietenkin jos ollaan akuuttivaiheessa ja hoidot ovat kesken, on selvää että sairaus vaikuttaa arkipäivään. Ollaan ehkä sairauslomalla, hoitojen takia on pahoinvointia, väsymystä jne. Mutta nyt mietinkin aikaa jolloin ei olla enää akuutissa vaiheessa, onko silloinkin hyvä sanoa joka asiaan, että kyllä mä muuten, mutta mulla on se syöpä? Hyväksytetäänkö asiat sillä, että on sairastanut syövän? Onko se yhtä hyvä selitys kuin esim päänsärky silloin, kun ei haluttais puolison kanssa tehdä mitään intiimiä? Pesiytyykö syöpä sanana pariskunnan väliin aivan kirjaimellisesti kasvaimena?  Jääkö syöpä asumaan teille, vaikka se onkin leikattu pois?

Näihin vastaus on usein kyllä. En tietenkään ole tehnyt asiasta mitään tutkimusta ja tietona muutenkin toisen käden tietoa, mutta uskon ammattilaisen sanaan ja hänen kokemukseensa. Syövän sairastanut usein oikeuttaa itselleen käytöksen, jollain ei muuten ehkä käyttäytyisi. Itse muistan sairastumisen aikana miettineeni useinkin, että voisinko tehdä asioita jotka eivät ole hyväksyttäviä, mutta syöpä hyväksyttäisi käyttäytymiseni. Voinko kävellä päin punaisia, voinko tiuskia ihmisille junassa jos niiden naamataulu sattuu ärsyttämään, voinko soittaa radioo täysillä keskellä yötä ja laulaa samaan aikaan, voinko haistattaa pomolleni pitkän paskan jos sattuu huvittamaan? No en tietenkään voi, pitäähän ihmisen osata käyttäytyä vaikka sattuisikin sairastamaan jotain paskamaista sairautta ellei sitten satu sairastamaan touretten oireyhtymää.

Entäs sitten se, että usein (ainakin itse) sanon sanoin, että mulla on varmasti syöpä jos vaikka pottuvarvasta kolotti. Joka oireesta, oli se millainen tahansa ja liittyy mihin tahansa, ajatuksena aina että se on varmaan syöpää. Jos vähän kolottaa isovarvasta on se syöpää. Jos päätä särkee on se syöpää. Jos paska lentää, se vasta syöpää onkin, lentävää laatua vieläpä. Saatte varmaan kiinni tästä? Mutta miksi aina se on juurikin syöpää? Miksei sanota, että mulla taitaa olla diapetes kun näin varpaaseenkin sattuu? Tai vernepainetautia pukkaa kun paska lentää niin voimalla? Onkohan mulla astmaa, kun päätäkin särkee? Ei, aina se on oltava vähintään syöpää. Onko syöpä se sairauksien kuningas, kingi joka tekee kaikki oireet, vaivat ja kolotukset? Olenko mä vähän kingi, kun olen seurustellut syövän kanssa? Ehkä mä kuitenkin oon vaan vähän dille, kun tälläisiä mietin ja vieläpä kirjuuttelenkin.

Kävin äskettäin hammaslääkärissä paikkauttamassa parit hampaat. Tai toisen hampaan reunaa joutui hiukan siistimään, ei siinä paikattavaa ollut. Mutta toisen siis paikkasi ja miten nopeasti oli ohitse oli aivan käsittämätlöntä. En siis ollut hammaslääkärin huoneessa varmasti 20min enempää ja homma oli ohitse. Ja laittoi pyynnöstäni vielä puudutteenkin eli sitäkin odotimme muutaman minsan. Oli muuten eka kerta kun mua puudutettiin sen takia, että paikataan. En ole koskaan ennen pyytänyt sitä. Ja nyt vaan jäin ihmettelemään miksen ole sitä pyytänyt, sehän ei tosiaan sattunut yhtään muuten kuin korviin. Tätä aina jaksan ihmetellä. Ollaan keksitty lääkkeitä erilaisiin sairauksiin, ollaan tehty ydinpommeja, mutta ei hitto soikoon ole keksitty hiljaista poraa millä hampaita porataan. Enkä ainakaan itse ole saanut koskaan korvasuojaimia estämään sitä kamalaa ääntä mitä porasta tulee. Pitääkö tässä maailmassa kaikki tehtä ja keksiä ja kehittää itse? Ei nyt luulisi olevan liian vaikeaa.

Turpa puudukissa :)

Wertti saapui kotiin toissa lauantaina. Kävimme hänet hakemassa kasvattajalta ja sinne mennessämme hän tietty nukkui. Hän nukkui kotimatkan ja perillä ei halunut edes tutustua uuteen kotiinsa vaan meni miehekkäästi heti nukkumaan. Yöllä sitten herättiin tunnin välein itkemään ja pyrkimään sänkyyn. Koska olemme päättäneet, että sängyssä ei Wertti öitään vietä (paitsi omassaan), niin pysyin kovana enkä häntä sinne nostanut. Mutta mieli teki nostaa sellaisen sata kertaa, mutta joka kerta keskustelin itseni kanssa hetken ja aina tulin tulokseen ei, hän ei tule sänkyyn. Sama jatkui seuraavana yönä, erona vaan että nyt menimme kesken yötä sohvalle yhdessä nukkumaan ja sinne hän taas saa tulla. Loogista? Tuskin, mutta erotetaan sänky ja sohva toisistaan, toiseen saa tulla, toiseen taas ei. 

Uusi vuosi otettiin meillä tyynesti vastaan. Rolle tuli hetkeksi meitä ilostuttamaan ja molemmilla koirilla taisi mennä paukut ja raketit ohitse, kun ihmettelivät toisiaan. Toivottavasti tämä jäi Wertin pitkäaikaiseen muistiin ja ensi vuonna menee yhtä helposti. Toiset koirathan saavat kauhean ahdistuksen paukuttelusta, meillä ei Wilma ollut niistä tietääkseenkään koskaan. Mutta usein koiralle se on kamala paikka kun paukkuu ja rätisee ja jytisee. Wertti osasi ottaa rennosti, tietää hyvää seuraaville vuosille. 

Wertti heräsi ensimmäiset kolme yötä tunnin välein ja sen jälkeen hän alkoi nukkumaan paremmin. Jos heräämme yöllä vessaan, herää myös Wertti ja hänen pitää seurata mukana. Ollessani vapaapäivällä heräsin aamulla samaan aikaan Ukkokullan kanssa ja käytin Wertin heti ulkona. Yhdellä kertaa nousin pikapikaa Ukkokullan perässä, pyysin häntä pitämään Werttiä sylissä kun puen päälleni (jotta ei pääse pissimään lattialle). Käväsimme pihalla (jonne hienosti toimitti asiansa) ja sitten sisälle. Ihmettelin missä Ukkokulta, ei ole suihkussa ei vessassa, mihin hän meni? Eikö menekään töihin? Sitten tajusin katsoa kelloa, kello oli puoli 3 yöllä. Ei ihan töihin lähdön aika siis, mutta Wertti tuli pissatettua. 

Wertti kävi pentukoulussa opettelemassa käytöstapoja. Siellä oli neljä muutakin koiraa, kaikki olivat isompia ja vanhempia kuin Wertti. Häntä hiukan ujostutti alussa, mutta hyvin unohti toiset kun alkoi namit lentelee lattialle. Wertti tuntuu olevan hyvin hanakka nameille ja samalla mielyttämisen haluinen eli häntä pitäisi olla helppo kouluttaa. Tietää hyvää jatkoa ajatellen. Tämä pentukurssi on nyt kuusi kertaa ja sen jälkeen olen ilmoittanut Wertin nose work kurssille. Aletaan käyttämään nenää oikein kunnolla, jos vaikka ens syksynä mentäis sienestämään yhdessä. Wertti etsii sienet ja Mamma poimii ne. Eikös vaan ole hyvä idea? 

Ulkoilusta Wertti ei ole vielä kauhean paljon innostunut. Ensimmäisinä päivinä oli niin märkää ja kuraista, että Wertti hädin tuskin malttoi pissata ja heti piti mennä takaisin sisälle. Nyt kun on hiukan pakkasta ja luntakin tullut ainakin millin verran, on Werttikin hiukan innostunut. Ulkona me juostaankin tunnin välein, suunnilleen. Alku on tälläistä, mutta eiköhän se ala helpottamaan kun ikää tulee enemmän. 

Olin kaksi viikkoa tauolla salilta flunssan takia. Eilen sinne pääsin vihdoin ja olihan taas kivaa. En tiedä miten jatkossa ehtii salilla käydä, mutta en sitä vielä jaksa murehtia. Käyn kun ehdin ja kun käyn, treenaan kovaa. Salilta olen välillä tässä vuosien saatossa pitänyt taukoa, mutta aina olen sinne takaisin mennyt. Se kun vaan on mun juttuni. Werttikin on nyt mun juttuni ja meille tulee olemaan kaiken laista kivaa keskenämme, mutta salilla emme kuitenkaan yhdessä käy. Ei ainakaan kuntosalilla. 

Arvatkaa mitä olen taas löytänyt (tyttäreltäni sain)! Nintendon!! Se on jo 22v vanha, mutta edelleen se pelittää. Menee loma mukavasti kun yrittää taas päästä samoille ennätyksille kuin ennen vanhaa. Vaan en meinaa päästä, kummasti on taidot ruostuneet tässä ajassa. Omituista!!

Me jatketaan Wertin kanssa leikkimistä, nyt on menossa pallon heitto. Ehkä Wertti seuraavalla kerralla itse kertoo miten hänellä on alkanut elämä sujumaan meitin kanssa.

Sairas joulu?

Joulu on ohitse (ainakin melkein ja ainakin meillä/meille). Ei ihan paras joulu ollut, tultiin Ukkokullan kanssa molemmat aattoiltana kipeeksi. Iski kuin salama taivaalta ja samaan aikaa molemmilla. Alkoi paleluna, päätä särki, ääni katos ja kurkku tuli kipeeksi. Yön olin sohvalla kaksi paitaa päällekkäin, trikoot, sukat sekä villasukat jalassa ja peiton alla. Yöllä sitten heräsin välillä vähentämään vaatetusta niin, että lopuksi lähti liivit (ja tissi) ja olin alkkareilla. Aamusta oli peitto märkänä kun oli hikoillut niin paljon.

Joulupäivä meni sitten sohvalla maaten. Katsoin monta jaksoa Muodin huipulle, varmaan sata jaksoa (siltä se ainakin tuntui) Show Hauta, Mitä taakseen jättää yhden jakson, Selviytyjiä ja illalla keksin vielä Areenasta etsiä Kotiin takaisin sarjan jota ovat töissä kehuneet. Jäin siihen samantien koukkuun ja sitä katoin viisi jaksoa. Tän kaiken makaamisen (ja välillä syömisen) jälkeen, mulla oli selkä niin kipeä, ettei nukkumisesta meinannut tulla enää mitään. Taas huomasin olevani sohvalla nukkumassa, suuta kuivasi ja joutu juomaan pitkin yötä mikä aiheutti sen, että sai juosta vessassa koko aika. Nokka ihan tukossa, kurkku kipeenä ja limanen. Ah, onpa niin mukavaa olla kipeenä. Tosin olen niiiiin harvoin kipeä, ettei kai yksi eikä kaksikaan päivää vuodessa vielä kesää tee. Joten se siitä valituksesta.

Parasta Joulussa, luumukiisseli :)

Olihan meidän Joulussa tietty muutakin kuin sairastelua. Kävin salilla tekemässä  olkapää-rintatreenin ja hämmästelin kuinka paljon ihmisiä olikin jumpalla. Nuoria tietty jotka menevät illalla vanhemmilleen tai appivanhemmille syömään valmiiseen pöytään tai keski-ikäisiä miehiä joiden vaimot oli heittänyt heidät pihalle kun siivoilivat loppuja nurkkia tai tekivät loppuja ruokavalmisteluita. Meille Joulu ei ole aikaa jolloin leiposin ja väsäisin ruokaa tuhottomasti, laiskana ostan tarvittavat eväät kaupasta. Kukaan ei syö joulukakkuja eikä pikkuleipiä vaikka olisin ne kullalla sivellyt, joten en viitsi nähdä vaivaa niitä leipoa. Ähkyn saa oikein hyvin hankittua ihan vaan kaloilla, kalkkunalla ja salaateillakin, ei siihen tarvita torttua, piparia eikä paakkelseja sataa sorttia.

Ja jotta pahimmalta ähkyltä välttyis, kävin Rollen kanssa lenkille kolme kertaa päivän aikana. Joka kerta oli 45-60min. Vältyinkö ähkyltä? No en todellakaan. Näyttäkää mulle yksikin ihminen joka välttyy ähkyltä jouluna, niin tekasen hänelle mitalin.

Mummolassa kävi tosiaan Rolle ja Arttu. Molemmat on niiiiin ihania pakkauksia, erilaisia mutta ihania. Ja on sitä hauskaa katella kun 4kk Rolle yrittää pomottaa Arttua joka on 9kk, Rolle mahtuisi vaikka seisomaan Artun mahan alle.

  

Molemmat murmelit saivat samanlaiset pehmolelut ja välillä piti tarkistaa josko toisen lelu olisikin parempi kuin oma. Hyvin kundit tulee toimeen keskenään, jännää nähdä miten Wertin käy kun hän kotiutuu neljän yön päästä.

Meidän piti näin Tapaninpäivänä noudattaa perinteitä ja mennä mutsille käymään, mutta kun tulimme kipeäksi molemmat, piti kyläily peruuttaa. Tämä(kin) päivä on mennyt Pelastusarmeijalle, mitään ei ole saanut aikaiseksi. Laskeskelin, että jos ihminen elää vaikka 80-vuotiaaksi, kertyy siinä päiviä elämälle sellaiset 29220 kappaletta. Josko siinä vois vaikka päivä tai kaksi olla sellaista, jolloin ei ole tehnyt mitään ihmeitä eikä kummallista. Ei sitä jokaista päivää jaksa muistella kuitenkaan, oli ne täynnä tapahtumia tai tekemättömiä kuten nää päivät ovat olleet.

Mulle tulee neljän päivän päästä vuosi siitä, kun hoidot loppuivat. Mietinkö mä usein asiaa? Käykö päivittäin mielessä se, että syöpä uusiutuisi? Että syöpä olisi levinnyt johonkin ja saisin kroonikon tittelin? Ei, enpä voi sanoa sitä päivittäin miettiväni, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö asia kävisi mielessä silloin tällöin. Ja vaikeaahan syöpää on unohtaakaan, kun vaatteet riisuutuessa asia lävähtää silmille. Ei ole sitä tissiä ei ja ei tule olemaankaan. Ei yhtään leikkausta mulle jos ei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei ole.

Vuosi sitten, 30.12 oli mulla viimeinen sädehoito ja lekuri samaan aikaan. Silloin ajattelin, että nyt mulla alkaa täysin uusi elämä, aloitan puhtaalta pöydältä, syövättömältä pöydältä. Ja nyt, vuosi siitä ja samana päivänä, kotiutuu meidän Werttimme. Kohtaloa? Tarkoitusta? Kyllä, uskon että tällä on jotain tarkoitusta. Wertin tuleekin tulla meille juuri sinä päivänä. 4:s päivä on mulle aina kans tärkeä, olen itse sekä tyttäreni synnytty 4:s päivä. Olemme menneet kihloihin ja naimisiin 4:s pvä ja myös 4:s päivä Wilma lähti viimeiselle matkalleen. Kun menimme Werttiä katsomaan ensimmäistä kertaa, oli 4:s päivä. Jotain taikaa siinä päivässä on, ihan selvästi.

Uskon yleensäkin kohtaloon, siihen että meidän elämämme on tarkoitus mennä kuten se menee. En usko Jumalaan, en Kristukseen enkä muihinkaan Jumaliin, mutta kohtaloon uskon. Se, mikä tarkoitus milläkin asialla on, ei varmasti aukea useinkaan itselleen.. En tiedä mikä tarkoitus oli sairastua syöpään, ellei se ollut sen takia että tajuaisin elämäni rajallisuuden ja nauttisin siitä enemmän. Ja lähentymisemme lasteni ja Ukkokullan kanssa, oliko se syöpäni tarkoitus? Jos näin oli, niin ok, mutta mikä hiton tarkoitus on sillä, että joku kuolee syöpään  ja joku toinen elelee vuosia sen kanssa? Ei tälläisiin kysymyksiin koskaan saa vastausta, sama kun kysyisi mikä tarkoitus on maailman sodilla?

Nyt lasketaan öitä, vielä neljä ja sitten räjähtää. Wertti tulee, miten mä voin mennä töihin muutamina päivinä kun Wertti on kotona Ukkokullan kanssa? Loppiaisen jälkeen mulla on hoitovapaata, silloin me käydään tutustumassa junaan sekä bussiin. Yritän välttää kaikki virheet mitä Wilman kanssa tuli tehtyä. Wilma raukka oli sellainen koekappale, toisen kanssa osaa tehdä asiat toisin. Vähän sama kuin esikoisen ja nuorimmaisen kanssa. Esikoisen kanssa tehtiin kaikki vaikeimman kautta kun taas nuorimmainen meni vasemmalla kädellä. Katotaan miten Wertin kanssa menee, pysy kuulolla, tänne tulee varmasti kuvaa ja infoa meidän tekemisistä.

Oikein hauskaa Uutta Vuotta just sulle, nauti elämästä, niin mäkin teen.

Syöpä tappaa

Sain tällä viikolla kuulla erittäin ikäviä uutisia. Taas on lähtenyt yksi loistava persoona aivan liian aikaisin, ihan turhaan. Syöpä saatana hänet vei!! En saata edes arvata perheen surun ja tuskan määrää, se on varmasti ääretön. Asiaa ei voi hyväksyä, sitä ei voi ymmärtää, sitä toivoo näkevänsä pahaa painajista josta herää pian. Herätessään asia on ensimmäisenä mielessä, nukkumaan mentäessä on se viimeisenä mielessä. Äiti on poistunut lastensa elämästä, puoliso jatkaa elämäänsä niin yksin.

Tälläisellä hetkellä sitä tekisi mieli maata lattialla ja huutaa elämän epäoikeudenmukaisuutta. Tunnen suurta surua siitä, että se olen minä joka kirjoitan tätä eikä Hän. Yhtä hyvin olisi voinut osat vaihtua ja hän olisi kirjoittanut minusta. Tunnen olevani niin helvetin itsekeskeinen ajatuksineni, mikä mä olen ilakoimaan omasta elämästäni juuri nyt, kun se elämä on toiselta viety. Elämän epäoikeudenmukaisuus iskee aina märällä rätillä vasten kasvoja. Ei voi ymmärtää mikä tarkoitus asioilla on. Mikä tarkoitus on sillä, ettei lapset saa esitellä äidilleen omia rakkaitaan? Ettei mummo saa koskaan nuuskutella lapsenlapsiansa? Että puoliso menee iltaisin tyhjään sänkyyn nukkumaan, tuska rinnassaan kun ei sitä omaa parasta ystävää ole siinä enää?

Kiitos siitä, että olen mä!!

Viimeksi kerroin tyttäreni koirasta jota olen saanut hoitaa ja hoivata aina välillä. Tänään hän taas tulee mummon iloksi, huomenna pääsen taas heti aamusta lenkille. Sitä olen odottanut ja kaivannut, aamuisia lenkkejä. Ei sitä vaan tule lähdettyä itsekseen aamulenkille ellei ole pakko ja eihän mun ole. Mutta tähän on tulossa muutos, sillä meille on tulossa viikon päästä aivan oma ihanuus, espanjanvesikoira Wertti. Hän on tämän näköinen.

Wertti sai nimensä sen mukaan, että meidän tiimimme jäsen kuuluu olla W:llä alkava. Muistattehan, että meidän geokätkötiiimimme nimi on TeamWat, sehän tuli meidän nimistä. Wilma, Aikku ja "Ukkokulta". Nimimerkkiä emme haluneet vaihtaa ja sen takia mietinnässä oli kaikki maailman vaihtoehdot mitä W kirjaimella voisi olla. Oli Wäiskiä, Wellua, Weikkoa, Wesaa jne. Mutta sitten yhtenä päivänä katsoessani almanakasta 9.9 päivää jolloin Wilma oli syntynyt ja kenenpä nimipäivä silloin onkaan? No Vertin joten niin sai Wertti nimensä. En voisi edes kuvitella Wertin olevan minkään muun niminen kuin Wertti. Näin myös Wilma kulkee mukanamme koko aika. <3

Wertti kotiutuu viikon päästä, tasan seitsemän yötä enää. Olen niin odottanut häntä, ensin odotimme onko tuleva emo raskaana. Sitten odotimme kumpia pentuja emo synnyttää (hän synnytti 9 pentua joista 6 urosta ja 3 narttua). Syntymän jälkeen odotimme 4 vkoa jotta pääsimme katsomaa kuka heistä yhdeksästä on Wertti. Ja kun pääsimme katsomaan pentuja ja sain Wertin syliini oli sydän rakkautta täynnä, tässä on nyt kauan odotettu Wertti.

Olen ilmoittanut Wertin jo pentukurssille. Kunhan olemme sen käyneet niin alamme harjoittelemaan noseworkia. Siinä koira käyttää nenäänsä niin, että osaa etsiä missä on eukalyptusta, laventelia ja laakerinlehteä. Hän ei siis etsi niitä mamman maustelaatikosta vaan näitä piilotellaan aluksi helppoihin paikkoihin ja myöhemmin vaikeutetaan. Voidaan piilottaa autoihin, rakennuksiin, metsään tms. Tässä voi kisatakin jos haluaa ja kunhan nämä hajut oppii voi alkaa opettaa muita hajuja kuten esim. sienet. Mikäs sen helpompaa kun koira etsii sulle suppilovahverot metsästä. Olen jo vuosia halunut koiran jonka kanssa harrastaa joten nyt kun sen saan, niin mehän harrastetaan. Puntille en taida voida Werttiä viedä, mutta ollaan ulkona, sopiihan sekin mulle paremmin kuin hyvin.

Meillä oli töissä joulukuussa hauska "aikuisten joulukalenteri". Jokainen joka siihen halusi osallistua laittoivat nimensä paperiin ja yksi arpoi jokaiselle oman salaisen ystävän. Tätä salaista ystävää sitten jokainen muisti miten halusi. Itse ostin omalle ystävälleni erilaisia herkkuja. Suklaatikkaria, sulkaapatukkaa, suklaasuukkoa, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä, joulukoristeita ja viimeisenä työpäivänä vielä laitoin hänelle jouluisen suklaalevyn. Tämä oli mielestäni hauska tapa antaa hyvää mieltä toisella ja varsinkin itselleen. Ehdottomasti ensi vuonna taas mukana tässä leikissä.

Huomenna on jouluaatto. Me ei perinteisesti olla ihan kauheasti tästä stressiä otettu. Ruoat on kaupasta hankittuja, en ole tehnyt itse laatikoita enkä kaloja graavaillut. Kinkku on pieni pötkäle, sitä maistan max kaksi siivua ja muuten syön kaloja ja kalkkunaa. En myöskään ole siivonnut kaappeja, koska en kaapissa ajatellut jouluani viettää. Nyt en ole töissä kuten monina viime jouluna olen ollut, vaan nyt nautin kotona olosta, hyvästä ruoasta ja seurasta. Teen sudokua, luen ehkä kirjaa ja käyn Rollen kanssa lenkillä. Nyt ei mene yhtään karkkia koska niiden syönnin lopetin syksyllä. Mähän olin viisi vuotta syömättä karkkia ja sitten taas aloitin jostain syystä karkkia syömään. Sitten sitä alkoi taas menemään turhan usein ja päätin lopettaa kokonaan. Ei ole tehnyt yhtään tiukkaa, karkki ja minä emme sovi yhteen.

Näin Jouluna on hyvää aikaa käydä myös treenalainemassa. Tänään illan suusta kävin tekemässä jalat ja huomenna aattona menen treenaamaan olkapäät. Mulla on nyt ohjelma jossa on olkapäät priorisoitu. Mikäs sen ihanampaa kun saada naama punaisena vääntää rautaa solmuun? On salitreeni vaan niin parasta. Tosin kohta se taitaa jäädä kakkoseksi kun Wertti tulee. Mutta sitä ennen vielä ehtii, onhan mulla viikko vielä aikaa.

Nyt toivottelen kaikille oikein maukasta ja rauhallista Joulua. Itse nautin luumukiisselistä ja kermavaahdosta, nami nami.