Katajanokan vankilassa

Lauantai 10.11

Tätä päivää olimme miettineet jo tovin, meinaan tänään menemme suoraan vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Olemme varanneet Katajanokan vankilasta hotellihuoneen jo kauan aikaa sitten, juhlistamme sytostaattien loppumista ja vähän säteiden alkua. Tai heitämme Simolle hyvästi, miten asian haluaa ilmaista. Kerroin jo lehtihaastattelussa (hitto, että kuulostaa mahtailevalta), että hoitojen loputtua menemme hotelliin pitämään pyjamabileet ja leikitään tyynysotaa. Pitihän se toteuttaa, ei saa valehdella koko kansalle. 

Aamusta tulee mieleen, että millainen ruoka paikan päällä mahtaa olla ja varsinkin, mahtuuko sinne syömään. Yritän tehdä pöytävarauksen, mutta meidän tuurilla täydeltä näyttää. Jipii, mennä hotelliin ja sieltä sitten toisaalle syömään. Soitin hotellin respaan ja sain saman vastauksen, täyttä on, kun sattuu olemaan parhainta pikkujoulu aikaa. Jep, ihmiset jotka eivät käy koskaan hienosti syömässä saatikka muuten juhlimassa, eivät osaa edes ajatella tuollaista. Tunnelmani latistuu muutaman piirun verran.

Viemme Wilman siskolleni yökylään. Hän ei edes huomannut lähtöämme, piti heti tarkistaa paikat ettei kukaan vaan ollut piilottanut mitään herkkua hänen löydettäväkseen. Jatkamme matkaa hotellille. Ratikka osasi väistellä meitä niin, että lopulta kävelimme paikalle.

Respassa täti kysyi onko meillä suunnitelmia illaksi. Syömään pitäisi mennä, kun ei teille tänne mahdu. Infotäyteen buukatusta ravintolasta osoittautui kuitenkin vääräksi ja pääsemme sittenkin syömään sinne, kunhan ravintola aukeaa ensin. Mahtavaa, tunnelmani nousi takaisin parhaalle tasolle. Täti kysyi myös tiedämmekö miten korttia käytetään? No hei haloo, eihän me nyt ihan tyhmiä olla, osataanhan me nyt sentään jotain. Maksetaan huone, saadaan korttiavain ja mennään huoneeseemme. Hotelli näyttää hyvälle, olen ihan fiiliksissä.

Huoneessa ensimmäisenä ihmettelemme tuliko sittenkin liian halpa huone varattua, sillä tähän ei saa valoja ollenkaan. Kokeilemme joka katkaisijaa, vessastakin etsimme jotain millä saada valot päälle, vaan ei tule. Alkaa tulla piilokamera fiilikset, yritämme katsella ympärille löytääksemme kamerat jotka nauhottaa tätä touhua. Ukkokulta on jo lähdössä respaan kysymään mistä sitä sähköä saisi, pitääkö sitä kentien polkea itse vai saako sitä eri maksusta. Sitten me keksimme laittaa avainkortin seinällä olevaan lokerikkoon ja avot meidän elämä valaistuu. Nauramme mahat kipeänä sitä, mitä olisi mahtanut täti tuumia kun olisimme menneet asiaa kysymään. Juntit lähteneet kaupungille.

Kun huone on katsottu ja ihailtu on aika mennä katselemaan ympärille, miltä vankilassa on näyttänyt. Ja vaikka paikka on muutettu hotelliksi, kyllä tunnelman aistii, paikka henkii syyttömyyttä, verta ja hikeä sekä tuomion vääryyttä. Täällä on koettu vartijoiden pamputukset, toisten vankien simputukset, ollaan peritty velkoja ja tehty sitä lisää. Täällä on nostalgiaa, täällä on tunnelmaa.

Huone on kahdesta sellistä rakennettu, se on viihtyisä ja sänky on pehmeä. Sellien huoneiden ovet ovat matalat, vähänkään pidempi mies on taatusti saanut kumartua joka kerta sinne mennessään. Ja tietty nyt sama juttu. Kuvassa asiaa ei näy. Kongit (käytävät portaiden vieressä) ovat olleet paikkoja jossa vangit viettäneet aikaansa, ainakin jos elokuviin on uskomista ja miksei olisi.

Hotelliin on jätetty kaksi selliä, mitä vieraat voivat käydä ihastelemassa. Toinen on eristysselli jossa ei ollut valoja (ehkä sähköstä piti maksaa erikseen täälläkin) ja kuvat hiukan pimeitä sen takia (tai sitten kuvattava tai kuvaaja oli hiukan pimee). Toinen oli  ryhmätyrmä joka oli 1800- luvulta.
Eristysellissä oli todella ankean oloista, vaan se tietty ollut tarkoituskin. Vankilassa olo tuskin koskaan on herkkua ollut, mutta eristyksissä kaikesta ja kaikista, hui kun tekee pahaa ajatuskin. Siellä ei ole someteltu ja katseltu naamakirjaa, blogien pitämisestä puhumattakaan.

Ja mä en olis mä, jos ei multa olisi loppunut kameran muistikortista tila. Ihan kuin näin olisi ennenkin käynyt, tää on niin tyypillistä mua. Lähdemme Stockalle ostamaan uutta muistikorttia ja samalla jotain pientä syöminkiä huoneeseen, samalla kun katsomme X-factorya jossa tietty Saara Aalto pääsee finaalissa huomiselle jatkokierrokselle. Kaupungilla käytyämme alkaa nälkä olemaan sitä luokkaa, että syömään on päästävä tai ei hyvä heilu, toisin sanoen voi häkki heilahtaa.

Alkupalaksi tilaamme Savoijinkaali-kreppi; Syksyn sieniä, maa-artisokkaa, hirssiä & kahvia 

sekä Linnankellarin alkupalalajitelma tiilellä: Vankilan riistaterriiniä, savustettua silliä & tervalohta, kauden pikkeleitä & saaristolaisleipää

                                          saamme annoksien mukana myös vettä ja leipää

Pääruoaksi Ukkokulta ottaa 200 g hiiligrillattua ensiluokkaista kotimaista härkää lihamestarin koukusta, metsävoita, lehtikaalisalaattia & kellarin perunoita

ja itse valitsen ”Heinäsorsa on the beach”; Rapeaa koipea, glaseerattua rintaa, puikulaperuna-kroketteja & mausteista vadelmaa

Jälkkäriksi valikoituu Puolukka ”vispipuuroa”, rosmariinitoffeeta & suklaata x 2

sekä Kuumaa mantelikakkua, omenajäätelöä, omenasabayon & nougata

Annokset olivat pieniä kuten kuvistakin varmaan näkee, mutta ne olivat hyviä. Varsinkin jälkiruoat olivat sellaisia, etten kaikki luvattuja makuja sieltä välttämättä löytänyt, varsinkaan kun annoksen tultua pöytään et enää muistanut mitä siinä olisi pitänyt olla. Palvelu oli hidasta, tosin ehtihän siinä ruoka laskeutua ennen seuraavan tuloa. Siinä sitä ehti hyvin kuunnella naapuri pöytäläistenkin juttuja ja nehän varsin mielenkiintoisia oli. Varsinkin kun pariskunta ensin toivotti toisilleen hyvää hääpäivää ja hetken kuluttua mies sanoi lähtevänsä lastensa kanssa etelään keväällä ja kysyi naiselta tuleeko sun perheesi mukaan. Siinä vaiheessa alkoi kummasti kiinnostamaan heidän puheensa. Ettei omaa hääpäivää oltukin viettämässä naapurirouvan kanssa ja oikein kynttiläillallisella. Aivan liian kauan kestää ruokien tulossa kun ehdimme tuollaisia miettiä. 

Ruoan jälkeen menemmme huoneeseen ja sitten alkaa pyjamabileet jotka tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että menimme pyjamat päällä mahamme viereen maate, oli meinaan massu täynnä vaikkei annokset niin suuren suuria ollutkaan. 

Tyynysotakin jäi Ukkokullan tyynyn heilutteluksi, ei vaan kyennyt enempään sotimaan. 

Kuinkas se loppu ilta sitten meni? Aloimme katsoa tölsästä sitä X-factoria ja nukahdimme ennen lähetyksen alkua. Heräsimme toki välillä sitä seuraamaan, itse tosin nukuin esim sen kohdan jossa Saara lauloi Adamin kanssa. Ukkokulta sitten taas nukkui tuloksia kerrottaessa. Itse olin siinä vaiheessa ehtinyt ottaa jo muutamatkin unoset joten valvoin johonkin kahteen ja odottelin vesi kielellä millainen aamupala olisi. Varmasti hyvä, illallinen ainakin oli ja siitä jos voi päätellä niin on aamiainenkin. Päivä oli antoisa, syöpää ei mietitty (tosin sitä ei mietitä muutenkaan eikä siitä puhuta koska se on jo niin käsitelty aihe). Hauskaa oli, naurettua tuli paljon ja rakkaus sitä omaa Ukkokultaa kohtaan vaan vankistuu. Ukkokulta on minun linnani ja kivijalkani!! <3

Rautarouva

Torstai 3.11

Rakas tyttäreni on yön aikana saapunut Mammaa hauskuttamaan. Saankin hänestä seuraa sauvakävelylle aamupäivästä. Tosin en ymmärrä mikä järki ottaa sauvoja mukaan, kun ne lipsuvat koko aika, vaikka ottaa tassut pois ja on piikit näkyvillä. Nämä sauvat ovat ilmeisesti tehty käytettäväksi Espanjassa tai muualla missä ei ainakaan ole pakkasta, liukasta eikä lunta. Yritän muistaa tän seuraavan kerran, kun lähden lenkille. En kuitenkaan kauaa voi sauvoilla tepastella, kun sormeni ovat aivan umpijäässä, ei auttanut kunnon sormikkaatkaan. Tytär saikin sitten harjoitella loppumatkan  sauvakävelyä, lipsuvilla, auringon alle tarkoitetuilla keputtimmillani.

Kotiin tullessa iskee taas, arvatkaas mikä!! Ei tullut nyt pahoinvointia, vaan tuli ihan jäätävä ripuli. Ja arvaan ihan satavarmasti mistä se johtuu. Syyllinen on eilinen pahoinvointilääke, Primperan. On se nyt kumma, että tehdään pahoinvointilääke, jonka sivuoireena tulee ripuli. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää mikä ihmeen logiikka siinä oikein on. Onko tarkoitus potilaan puntaroida, kumman haluaa mieluimmin, pahan olon vai paskamaisen olon? Tuleeko se tavara alhaalta vai ylhäältä? Mahaa kouristi, istun vessassa. Ehdin selaamaan Hobby Hallin katalogin useampaan kertaan. Onneksi en tarvitse mitään, siellä istuessa olisi ehtinyt kyllä tehdä tilauksen jos toisenkin.

Olo menee aivan vetämättömäksi, en jaksa mitään muuta kuin raivota vessassa, kuinka mä vihaan tätä paskaa. Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan!!! On annettava periksi ja otettava jälleen tujumpi pilleri. Tiedän siitä tulevan tajuttomuus, mutta just nyt on kaikki parempaa kuin tämä. Eikä todellakaan mene kauan, kun se iskee. Nukun jälleen koko illan. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Ja hassuinta tässä on se, että koen tästä huonoa omaatuntoa. Ei sovi olla heikko, pitäisi kai tamppaa mattoja ja pestä ikkunoita, tehdä kunnollinen suursiivous. Ja selvennän vielä, että tää on siis mun mielipide, ei todellakaan Ukkokullan. Hän tajuaa kyllä, itselläni on vielä tässä(kin) oppimisen paikka.

Perjantai 4.11

Tuli sitten nukuttua kellon ympäri, hupsista keikkaa. Olo onkin jälleen tosi pirteä, kummasti tuntuu siltä, että alkaa jälleen elämä voittamaan. Ja voitettavahan se on, on meinaan mentävä fyssarille käymään. En ole jaksanut edes laskea kuinka usein olen siellä jo käynyt, mutta edelleen on kädessä turvotusta ollut ja sitä tarvitsee availla joten käynnit jatkuu. Hyvä niin.

Jännä päivä muutenkin. Tänään minusta tehty juttu julkaistaan Ilta Sanomissa. Asemalla käyn hakemassa lehden kioskista, varmistan vielä, että juttu varmasti on lehdessä. On se, kääk!! Tuntuu niin hassulta nähdä itsensä lehdestä. Juttu oli mielestäni hyvin tehty, se oli just mun näköinen. Toisaalta ei varmaan kovin yllättävää, minuahan siinä oli haastateltu ja minä ne asiat olen sanonut. Laitan faceen myös kuvan lehdestä, käykäähän ostamassa omanne. Saan paljon positiivista palautetta, hämmennyn. Mähän olen vaan mä, en yhtään sen kummempaa. Rakas poikani laittaa myös viestiä, hyvä oli juttu ja kuvat, olen susta ylpeä. Itku meinaa tulla.

Naurattaa jutun otsikko, rautarouva. Varsinainen Thatcher, joo. Naurattaa myös ajatus, että nyt mää sitten makaan ihmisten ruokapöydällä. Mietitään vaikka maajussia joka ruokapöytänsä äärellä kastaa pullansiivua kahviinsa ja siinä vierellä se Aikku makaa kainalot paljaana. Tai insinööriherra, kiireellä juo latteansa ja samalla lukee viikonlopun IltaSanomia ja mitä hittoa, kuka voi kalju akka on? Hassua, mä saatan maata missä tahansa nyt, kodissa kun kodissa. Toivottavasti ei kauhian pahoja vointeja kelleen tule, olis se kamalaa saada tietää aiheuttaneensa jollekin huonovointisuutta. No, tää oli vitsi, mutta totta toinen puoli, naurattaa ajatus, että nyt mä olen ympäri Suomea.

Fyssarilta lähtiessä huomaan oloni vaativan suolaa. Eilinen totaali tyhjennys teki tehtävänsä, nyt kroppa vaatii suolaa. Käyn kaupassa ja heti silmiini osuu jotain mitä on pakko saada, mandariinia. Edellisillä kerroilla pahoinvoinnin loppuessa, on mieleni tehnyt parsakaalia ja salaattia. Nyt olen niitä koko aika syönyt ja nyt vesikielellä himoitsen mandariinia. Suolaista on myös saatava ja ostankin pähkinöitä. Ostan myös protskupatukan, kovasti kehutun Quest barin. En tosin yhtään tajua miksi näitä kehutaan, mun  mielestä kauheaa kuraa. Söin puolet ja loput lensi roskiin. Pähkinät sitten söin kyllä loppuun saakka. Pähkinät kun siinä hassuja, ettei niitä voi syödä sivistyneesti muutaman kerrallaan. Niitä pitää syödä kourallinen kerrallaan, suu täyteen, että on vaikeaa saada pureskeltua. Alkaa muuten tuntumaan siltä, että mulla on kumma halu tukehtua syömääni ruokaan. Pitäisikö olla huolissaan??

Iltapäivällä menen ”vertaiskahville”. Hänen miehensä ilme oli näkemisen arvoinen, tullessaan kotiin. Olihan ”kaljujen kokous” menossa. On niin mahtavaa saada jutella toisen samassa tilassa olevan kanssa,  hän tasan ymmärtää mistä puhut, mitä olet joutunut kokemaan, sillä hän on kokenut ja tuntenut ne ihan samat asiat itsekin. Näytän hänelle tissini, sen silikonisen. Kysyn haluaako nipistää nännistä? Nauramme, tää on parasta syöpähuumoria ja tälle asialle pitää pystyä myös nauramaan. Se kummasti puhdistaa, helpottaa ja keventää. Vaan liika asioiden vatvominen ja märehteminen, se ei ole hyvästä. Mutta välillä vertaisen kanssa kokemusten vaihto, se tekee hyvää. Ja olen myös muutamassa vertaistuki ryhmässä, ne ovat myös kullanarvoisia. Ei ole asiaa mitä et voisi kysyä ja aivan varmasti ei ole vaivaa mitä ei olisi joku toinenkin jo kokenut. Vertaistuki on ihan parasta!

Huomaan oloni olevan jälleen normaali jo siitä, että alkaa energiaa olla taas yllin kyllin. Koko aika tekisi mieli tehdä jotain, vaan ei ole kovin paljoa mitä tehdä. Siivota ei voi, tai ainakaan kannata, koska ensi viikolla meillä alkaa vihdoin remontti. Lattia laitetaan kuntoon, vastahan tässä ollaan oltu kolme kuukautta ilman lattiaa. Jospa se nyt vihdoin saatais tehtyä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. En jaksa tehdä kummempia, eväät huomiselle niin this day is done. 

Sokkotreffeillä

Tiistai 20.9

Olo alkaa tuntumaan paremmalta. Näin nopeaako ne pahat olot taas menikin ohitse? Jotensakin kuvittelin olevan rankempaa, mutta en valita, otan mieluimmin paremman olon kuin olon jolloin tekee mieli koko aika oksentaa. En ota edes pahoinvointilääkettä, nyt leikitään upporikasta ja rutiköyhää. Elämässä pitää olla jännitystä, jännitetään vaikka sitä tuleeko jotain pöksyyn vai ei.

Jaksan lähteä salille, päätän ottaa rauhallisesti. Se on vaan kovin vaikeaa, tuntuu kuin ajelisi käsijarru päällä. Mutta välillä joutuu hellittämään kaasupoljinta, kuten esim. nyt. Tai moottoritiellä kun kameratolppa välähtää. Tosin silloin se on jo myöhäistä, kuten ite kesälomalla huomasin.

Salilla ehdin lämmittelemään, kun ”Heeeei, sieltä saapuu Charlie Brown..” No ei saapunut, mutta miniä saapui. Olimme molemmat varmaan yhtä yllättyneitä toisemme nähtyämme, satuimmekin samaan aikaan paikalle. Siinä treenin ohella välillä juteltiin, yritin kuitenkin enemmän keskittyä tekemiseen kuin puhumiseen. Syke meinasi nousta turhan korkealle, ei tuntunut hyvälle. Alkoi hiukan heikottaa, laskin kellosta, että edellisestä ruokailusta oli turhan paljon aikaa kulunut. Piti lopettaa, tosin ehdin mä treenata selän ja rinnan ja vatsan joten syytä olikin lähteä.

Heikko olo paheni, joten päätin helpottaa tilannetta saamalla nopeaan ruokaa ja menin kiinalaiseen syömään. En laskenut monta lautasellista söin, mutta hei, niiden lautaset on sellaisia lasten kokoa olevia. Ei siihen paljoa mahdu kerrallaan ja kovin montaa kertaa ei kehtaa olla hakemassa lisää. Ja sen verran oli nälkä, etten ehtinyt edes kuvaa ottamaan. Mä luotan siihen, että jokainen on käynyt joskus kiinalaisessa syömässä ja tietää millaista ruokaa siellä tarjoillaan. Riisiä ja kanaa, tietty!!

Kotiin mennessä pahaolo ei ollut helpottanut joten otan pahoinvointilääkkeen, nyt nöyrryn sille. Sen jälkeen noudatan sohvan kutsua ja menen sen lämpimään syleilyyn nukkumaan, vedän tunnin päiväunet. Herään ei niin mukavaan tunteeseen, kuvottava oloni on laskeutunut askeleen alemmas ja saan ripulin eli tuttujen kesken ripen. Ihan kiva joo. Sulla on paha olo, oksettaa ja lääkitset itseäsi ohjeiden mukaan ja saat ripulin. Suo siellä, vetelä täällä. Tai housuissa. Ellet ehdi tarpeeksi nopeaan vessaan!! Mä rakastan sytostaattia, heitetään yläfemmat ja parit aallot sytostaateille. Ja joo, tää oli sarkasmia!!

Mun pitää ehtiä valokuvauskurssille. Vien mennessäni kirjan kirjastoon. Onneks menin koska pääsen siellä samalla vessaan. Nousen jo lähteäkseni kun saan istua uudelleen, ei kivaa. Pääsen ulos kopista, mennäkseni toiseen koppiin. Jos vielä kiroaisin, niin nyt sanoisin jotain tosi rumaa, mutta kuten lupasin, olen lopettanut sen ja sanon voihan pepparkaka!! Pääsen kurssille, voin siellä huonosti, väsyttää, paleltaa ja katson kelloa minuutin välein, milloin pääsen pois. Tunti loppuu viimein, kaupan kautta kotiin. Tässä tapauksessa se oli erittäin huono idea. Jos sulla on vatsan kanssa erimielisyyksiä, kuten toimiiko se astetta nopeampaan kuin olisi tarvetta, niin älä hyvä ihminen tee mitään turhia mutkia mennessäsi kotiin vaan mene sinne vähän hemmetin nopeaan (laskettiinko tota kiroiluksi??) ja suorinta tietä. Tai sulle käy kuten mulle, eli huonosti. Kuin huonosti mulle sitten kävi? Älä kysy, et halua tietää!!

Saimme kotitehtäviä opelta, nyt olisi kai aika alkaa tutustumaan jo kameraansa jo paremmin?

Hei, olen Aikku, kukas sä oot?? 

Keskiviikko 21.9

Aamusta soitto töihin, en kykene tulemaan. Ei tällä mahalla, ei tällä ololla. Sovimme, että olen loppu viikon kotona, varmaan ihan aiheellista. Välillä on hyvä meikäläisen ottaa järki käteen ja ostoksille, ei kun siis järki käteen ja olla kotona jos vointi on sitä mitä se nyt on ollut.

Päivä menee enemmän tai vähemmän sohvalla maaten. Teen taas samaa kanakeitto kuin viimeksi, se kun oli nin hyvää ja on nopeaa tehdä. Heittää vaan wok-vihannekset kanaliemeen ja perään kypsät kanapalat ja kypsän riisin (joka bodarilla on aina nääs kypsää riisiä ja kanaa kaapissaan) ja lisää vielä kookosmaitoa ja mausteet. Nam nam, kuten jo viimeksi sanoin.

Poppaa poppaa, pitää puhallella. 

Sohvalla olo on välillä vaan niiin kivaa. :-)

Wilman kanssa käydessämme ulkona keksin pyytää Ukkokultaa treffeille. Kutsun hänet kahvilaan kahville kunhan tulee kotiin. Näin myös teemme.

Kahvilaan mennään ja meinaa mennä keksi väärään kurkkuun kun Ukkokulta heti istuttuamme kysyy, että Liisako se sun nimi oli? Eeeeei, mä olen Riitta-Maija. Ai, olet vai? Sun ilmoituksessa treffipalstalla luki Liisa. Jooooo, kato kun mulla on kaks ilmoitusta siellä, enkä aina muista kenen kanssa olen kirjoitellut ja mitäkin ja milläkin nimellä. Tää on tietty vähän noloa, mutta anteeks. Jaa jaa, mutta neljä lastahan sulla kuitenkin oli, vai? Neljä on siunaantunut, siinä en ole valehdellut. Tyttöjäkös ne kaikki oli? Eei, kun kaks tyttöä ja kaks poikaa, sillai tasapuolisesti molempia. No, miltä mä nyt vaikutan, vaikka vähän tulikin narrattua ilmoituksessa, haluatkos tavata vielä uudestaan? Kai me voidaan kerran vielä nähdä, vastasi treffikumppanini, mutta mihinkään seksijuttuihin en sitten ala. Mä en oo mikään helpponakki nääs!! Mä meinasin kuolla nauruun, tää on niin tyypillistä meidän huumoria.
Kiitin Ukkokultaa, on jaksanut tukea mua matkan aikana. Vastaa, että kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Ok, toimenkuvana avovaimon tukeminen ja valituksen kuuntelu, ilman palkkaa. Rankkaa, käy häntä ihan sääliksi. Yritän jatkossa olla kiltimpi.. Tai alkaa maksaa palkkaa..

Kahvit juotuamme menemme vielä vaatekaupoille. Ostan itselleni syksyksi uuden takin, johan entinen taisi olla liki 10v vanha joten voi kai sanoa, että johan oli aikakin hankkia uusi. Kenkiäkin katselin vaan ei ollut kokoa. Huomenna mennessäni fyssarille voisin käydä katsomassa niitä kenkiä uudestaan. Jos toisessa kaupassa löytyisi kokoa. Tässä kaupassa tuntuu joka vaatetta/kenkää olevan muutama kappale joka kokoa ja senhän sitten arvaa, että tällänen normaali kokoinen jää nopeaan ilman. Vein meinaan jonkun nenän edestä takin jota oli juurikin vain se yksi kappale. Takin kanssa kävi mulla tuuri, kengissä ei. Huomenna uusi yritys. Kaupasta ostamme vielä molemmille Rosanauhat, jotka on tänä vuonna suunnitellut Mike Monroe. Ne on upeat, itse ylpeydellä kannan sitä rinnassani. Ja Ukkokulta myös. Olethan sinäkin ostanut jo omasi?

Tähän lopuksi haluan kiittää teitä kaikkia lukijoitani. Olen saanut tosi paljon ihanaa palautetta, sekä blogiini, viestein että face to face. Olen todella kiitollinen teille kaikille, ihanaa että olette jaksaneet matkassani mukana. Ilman teitä tuskin jaksaisin kirjoittaa kaikkea ylös, näin tämä matkani saa todella suuren merkityksen. Teette tästä erityisen, arvokkaan ja kauniin. No, ainakin pirun paljon hauskemman.

Tämä on teille kaikille, kiitos!!! <3 

Hoitoväsymystä havaittavissa

Maanantai 29.8

Tänään olisi töihin meno, vaan ei olekaan kun mulla on taas treffit myrkynkeittäjän kanssa. Kolmannet treffit itse asiassa ja tämän jälkeen ollaan puolivälissä. Aika hyvä fiilis, kerta kaikkiaan!! Puhutaan hoitojen kohdalla hoitoväsymyksestä ja aluksi ajattelin, että koska olen niin supertyyppi, ei mulle varmaankaan sellaista tule. Mutta mähän tulinkin heti ekan hoidon jälkeen alas pilvilinnoistani romahtaen, huomasin, etten olekaan mikään superihminen, vaan ihan vaan tavallinen ihminen. Aika kolaus ihmiselle, joka on kuvitellut itsestään liikoja.

Mutta siis se hoitoväsymys. Hoidon ajan saattaa mennä kaikki hyvin, sä jaksat kaiken mukisematta. Hoitojen ollessa ohitse, iskee uupumus ja väsymys, ehkä myös alakulo ja masennus. Olen huomannut itsessäni sen, että nyt elämäni kulkee kolmen viikon sykleissä ja se alkaa tympimään. Mä odotan, että tulee sytostaatti, sen jälkeen mä odotan mitä oireita se antaa. Sitten mä odotan milloin alkaa valkosolujen taso laskemaan (hoitojen välissä oleva keskimmäinen viikko) ja sitten mä odotan saanko flunssaa tai kröhää tai keuhkopöhön tai peräpukaman. Sitten mä alankin taas odottamaan jo seuraavaa hoitoa joka siis tulee kolmen viikon välein. Mun elämä tuntuu pyörivän hoitojen ja odottelun välissä ja se on se mikä mua väsyttää. Nyt olen siis kiltisti odottanut pakollisen kolme viikkoa tai itse asiassa yli koska perjantaiksi suunniteltu tiputus on vasta maanantaina. Syytä en tiedä, eikä edes kiinnosta. Tänään saan kolmannen myrkkyni ja sitten olen puolivälissä. Se riittää mulle!!

Tänään mukaani lähtee pikkusiskoni, ihanaa saada seuraa eikä tarvitse yksin olla. Ainahan myrkynkeittäjällä on muitakin potilaita kuin minä ja vieruskavereiden/huonekaverin kanssa tulee juteltua, mutta oma läheinen, se on parasta. Me tapaamme Pasilassa, mennään siitä bussilla Syöpäklinikalle. Hypätään bussiin, istutaan kyytiin kunnes kuljettaja pysäyttää ja hetken päästä kysyy, olettekos minne menossa? Tässä olisi nyt päätepysäkki. Jalkasin onneks pääsee perille saakka, ehditään juuri yhdeksäksi. Omahoitajani (hassua ajatella, että mulla on omahoitaja. Itse kun töissäni olen kans monen omahoitaja ja nyt minullakin on sellainen) on lomalla ja häntä sijaistaa toinen hoitsu. Hänellä ei ehkä ammattitaito ole ihan yhtä vakaata, ei kokemusta niin paljoa tästä työstä, ainakin hommat ei ihan niin etene kuin yleensä. Vaan mihin tässä kiirettä, myrkky odottaa, eväitä kassissa ja seura mahtavaa. Jaksan siis odottaa.

Saan oman tippani käteeni kymmenen jälkeen. Eka yritys tipalle tuottaa kipua jota ei kukaan itselleen halua, joudun todellakin vetämään happea useamman kerran. Siitä paikasta ei tullut mitään, seuraava yritys oli kämmenselkään ja sieltähän se suoni löytyykin. Ei muuta kuin myrkkyä menemään jotta päästään pois. Saan taas kylmähanskat ja töppöset jalkaani. 

Talk to my hand!!

Myrkyn tippuessa siskoni hakee kanttiinista kahvia meille. Hän oli saanut käytävällä jo huutia asiasta, ei saa missään nimessä tuoda mulle kahvia vaan mun pitää syödä/imeskellä jäätä. Joo, sen tiedän, mutta ei viimeksikään mitään sanottu vaikka kahvia joinkin samalla. Nyt annoin kahvin jäähtyä ja nautin sen vasta myöhemmin.

Pari tuntia ja tiputus on ohitse. Ensi kerralla mulle tulee uusi lääkeyhdistelmä johon saan uudet ohjeet. On esilääkitystä, pahoinvointilääkitystä, särkylääkettä, ota tuntia ennen, ota tunti hoidon jälkeen, ota tarvittaessa, soita ensin ja ota sitten. Ei hitto, näihin tarvii tutustua paremmin, mutta vasta vajaan kolmen viikon päästä. Koska nyt taas jään odottelemaan mahdollisia sivuoireita, sitten mä odotan sitä köhää ja flunssaa ja peräpukamaa ja syfilistä kunnes mä taas odotan seuraavaa myrkkyä. Olenko sanonut koskaan ettei kärsivällisyys ole hyveeni? Tuskin tarvitsee mainita, eiköhän se tullutkin tässä jo esille!!! Mutta hei, odotellaan, josko sekin hyveeksi muuttuisi!!

Lähdemme siskon kanssa syömään, kyllä me ollaan ruokamme ansaittu kun niin kiltisti jaksettiin taas istua enkä mäkään yhtään edes itkeä tihrustanut vaan olin tosi reipasta tyttöä. Menemme samaan kiinalaiseen kuin aiemminkin, mä vaan niin pidän siitä paikasta, ja heidän ruoastaan ja varsinkin valikoimasta. Mä saan vetää mahani täyteen, niin että napa rutkuu ja sitten saan röyhtäistä ja avata vyötä jotta voi liikkua. No okei, en mä röyhtäise enkä edes pieraise, mä syön ja nautin, hyvästä ruoasta ja varsinkin seurasta. Tämän jälkeen näyttää kello sen verran, että on aika lähteä kotiin, kiittää seurasta ja poistua takavasemmalle. Kolmas myrkytys ohitse, en voi muuta kuin hymyillä. Enää kolme kertaa ja sitten vähän sädettä ja vähän hormonia, sitten se on siinä! Hei Simo, haista sä pitkä!!

Ruokaaaa!! :-)

Illemmalla oloni ollessa hyvä menen ystäväni kanssa kahville. Saan kunnollista nauruterapiaa. Tällä jaksan taas seuraavat kolme viikkoa odottelua. Tai jos en ihan kolmea viikkoa niin viikon pari. Tai päivän. No jos tän loppuillan ainakin. 

Tiistai 30.8

Tänään sitten mennään töihin. Vaan ei mennä heti aamusta, ensiksi menen mittauttamaan itselleni uuden hihan ja hanskan. Sellaisen kompressiomallin. Niillä sitten pitäisi vähentyä käden turvotus. Tähän uskon, tähän luotan.

Mä ihan sädehdin päästessäni töihin. 

Liike minne menen, sijaitsee Hakaniemessä, pienen kävelymatkan päässä asemalta. Siellä asiakaspalvelija minua mittailee (ei sentään päästä varpaisiin) vaan olkapäästä ranteeseen ja kädestä sormen/kämmenien ympärykset, nivelvälien pituudet, haiuksen ympärysmitan (tän mä keksin) ja muut tärkeät strategiset mitat, kuppikoon ja jalan pituuden. Höpö höpö, älä usko kaikkea mitä mä sanon. Oikeasti siis mittaili kädestä kaiken tarpeellisen jotta osaa tilata mulle oikeanlaisen hihan ja hanskan. Niiden pitää olla aamuisin kireitä ja päivän mittaan se sitten löystyy. Iltaisin taas pestään ja yöksi laitetaan tissin viereen nukkumaan. Pitänee tehdä heille yhteinen sänky, virkata siihen peitto ja tyyny. Jos joku näppärä haluaa asiassa auttaa, niin saa ottaa yhteyttä.

Nämä ihme vermeeet tulen saamaan parin viikon päästä, siihen saakka ollaan turvoksissa tai ollaan olematta, ite saan päättää.

Kysyn mittaajalta, mitä mieltä hän on salitreenistä nyt, kun käsi turvottelee. Sanoi, että ehdottomasti kannattaa käydä koska on tutkittu salitreenillä olevan parantava vaikutus juurikin turvotteluun. Kunhan ei tee ihan maksimipainoilla ja enhän mä tee. Jätin sanomatta millaisia rautoja siellä liikuttelen, koska ei sillä ole väliä. Verrataan kuitenkin vain mun entisiin painoihin, siihen missä lähtötilanteessa minä olen ollut ja olen nyt. Kehui myös vesiliikuntaa, se on tosi hyvää turvotukselle ja nestekierrolle. Jatkossakin kannattaa mennä siis salille treenaamaan ja välillä uimahallille vesijuoksemaan. Uimaan mua ei saa, paitsi käsipohjaa ja sitä en kehtaa tehdä muiden aikana.

Olihan kivaa mennä takaisin töihin ja nähdä ihania työkavereitani. Kolme viikkoa on pitkä aika lomailla ja sitten kun heilläkin on ollut lomaa, niin on saattanut mennä useita viikkoja, ettei olla nähty. Useammat eivät ole nähneet mua kaljuna, mutta ei haittaa, vastaanotto on hyvä, kuinkas muuten. Työpäivä menee hujauksessa, on iltapäivä ennen kuin huomaankaan ja on aika mennä salille pumppaamaan olkapäitä ja ojentajia uuteen uskoon. Kunhan eivät nyt vaan kasvais liikaa tän parin viikon aikana, joka menee ennen kuin saan sen hihan. Ja hanskan. Ovat muuten liian kireitä heti alkuunsa. Täytyy ottaa varovasti. Ettei vaan lihakset kasva silmissä. Se on monen naisen pelko, lihasten äkkinäinen kasvaminen. Nyt se on munkin pelko. Pidän lihaksilleni puhuttelun. Nyt ei kasveta, siis yhtään. Kunhan hiha ja hanska hankittu niin saatte jatkaa kasvuanne. Mielellään nopeaa kasvamista, vaikka yhdessä yössä hiha turpeeseen. En laita pahakseni, en ainakaan usko että laittaisin. Hitto, mulla on aivan liikaa aikaa miettiä joutavia, kasva liha kasva. Paitsi nyt, pariin viikkoon.

Illemmalla lähdemme TeamWatin kanssa kätköilemään. Koko jengi kasassa. Menemme jollekin kätkölle joka on herännyt talviunestaan. Tai ruususen unesta, en tiedä, mutta on taas löydettävissä. Vaan ei meille, ei löydy ei vaikka Ukkokultakin kahlaa miten purossa. Ehkä se kätkö ei herännytkään vielä, tieto oli väärää. Naputtelen kelloani merkiksi, että mennä pitäisi. Olen päättänyt herätä aamulla 4,30 ja lähteä treenaamaan ennen työpäivän alkua. Nyt on taas energiaa, hyödynnetään sitä niin kauan kuin sitä on. Ens viikolla voi olla aivan toinen mieli taas. Onneks olen nainen ja saan vaihtaa mielipiteitä niin usein kuin haluan. Ja mä haluan, usein. Ja nyt haluan kotiin, heti. Niinpä me lähdetään, koska mä haluan. Oli kätkö löydetty eli ei, mutta mä haluan. Se riittää, mulle!!