Terapeutilla käynti ja muuta pohdintaa

Olen tässä matkan varrella miettinyt syöpää, sen vaikutuksia elämään ja varsinkin sen vaikutuksia sen jälkeen, kun sitä ei enää ole. Se, että syöpä leikataan susta, saat siihen sytostaatit ja sädehoidot sekä jatkoksi vielä hormonihoidon jos satut olemaan hormonipositiivinen syöpäläinen, tuntuu olevan vaan hyvin pieni osa kaikkea kokonaisuutta. Nyt on jäljellä kaikki kivut, säryt, ahdistukset, ajatukset, vaivat jos jonkinlaiset. Olenkin verrannut syöpää myrskyihin jotka nousee jostain käsittämättömästä syystä (tiede/sääihmiset osaa varmasti asian selittää, minä en). Myrsky siis tulee, riehuu aikansa ja sen jälkeen alamme korjaamaan sen aiheuttamia vahinkoja jotka saattaa olla vuosien, vuosikymmenien asioita ja taas syövän kohdalla loppuelämän asioita.

Tämkin puu katkesi viime myrskyssä eikä sitä ihan hetkessä ehjätä. 

Mullahan leikattiin toinen rinta kokonaan pois ja koska se ei järin suuri ollut ennestäänkään ja kasvain taas oli suuri eli vei tilaa paljon, joutuivat he kuromaan nahkan aika kireenä yhteen, ettei tarvinnut ottaa ihoa muualta. Tää on mun ajatus, kirurgia en ole asiasta konsultoinut. No mitä se sitten aiheutti? Sen, että rinta on tajuttoman kireä, arven pää alkaa siitä mistä alkaa rintalihas joten se on myös saakelin kipeä siitä kohtaa ja sitä on himppasen ikävää venytellä. Meinaan joka ilta arpea pitää hieroa ja venyttää ja vanuttaa ettei alle muodostuisi arpikudosta joka taas on vielä huonompi juttu. Tai saa sitä tehdä aamuisin tai päivisinkin, itsekin huomaan välillä olevani käsi liivin sisällä ihmisten aikaan.

Se, että se kiristää tekee myös sen, että se vetää olkapäätä alaspäin ja rinta vetää itseään olkapäätä päin eli yrittää vetää itseään sumppuun jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Sitten vielä se, että kun rinta on kovin kireä, kiristää se tietty toiselta puolelta kans eli lapani on ihan tukossa vähän väliä ja myös kainalo kiristää. Välillä kiristää vähän vannekin päässä tän asian suhteen.

Mistä mä tiedän tän kaiken? Kävin sellaisella Velholla joka sai avattua mun lihaskalvot jotka oli näiden kaikkien takia ihan jumiutunut lihaksiin ja hän ne sieltä avasi. Kun sai muljautettua kainalosta jumit, oli kuin olisi lämmintä vettä tulvahtanut kainalooni. Verihän se siellä taas pääsi kiertämään, olo oli kuin toisella ihmisellä sen jälkeen. Olen aivan sata varma, että tämä on asia joka vaivaa mua lopun elämäni eli joudun sitä hierotuttamaan auki vähintään kerran kuussa. Jos haluan treenata ja muutenkin pitää toimintakyvyn oikealla puolella, on se vaan tehtävä.

Ja koska mun kainaloni tyhjennettiin niistä imusolmukkeista, ei mulla ole vieläkään tuntoa rinnassa, kainalossa eikä käsivarressa. Käsivarsi turvottaa edelleen, se tekee selän/kyljen kohdalle sellaisen vesipatin joka näyttää siltä kuin olisi toispuoleisesti rasvaa kerääntynyt. Näkee hyvin kun treenaa toppi päällä, pursuaa topin alta. Ja kylki/käsivarsi tuntuu siltä kuin kainalossa olisi koko aika patonki, jotain ylimääräistä siis. Ja sieltä lähtee aina myös voima ensimmäisenä, se aivan kuin puutuu ja voima katoaa.

Jaloistani olen ennenkin maininnut, joka ikinen yö herään siihen, että siellä virtaa "sähköä". Ja jalkapohjani ovat tunnottomat yön aikaan/jäljiltä ja meinaan kaatua nenälleni noustuani. Nyt sain kuulla, että oireet ovat tyypillisiä sytostaatti doketakselin sivuoireita. Se tieto ei lämmittänyt mieltäni yhtään ja vielä vähemmän se tieto, että tämä vaiva saattaa olla on lopun elämän vaiva.

Kuivuus. Sä kuivut joka paikasta, joka ikisestä rööristä ja putkesta mitä susta löytyy. Voit ihan ite miettiä mitä se aiheuttaa vai aiheuttaako mitään. Myös niveljäykkyys josta olen jaksanut valittaa jo ties moneenko kertaan, joten vielä kerran sanon sen olevan syvältä. Sen kanssa elää kun on tietty pakko ja sitä saa helpotettua jumpalla, venyttelyllä ja liikkeellä. Ja se ei ole välttis lopun elämän juttu joten ei välitetä siitä.

Hikoilu, se kaikkein ärsyttävin vaiva. Se tulee puuskina, yhtäkkiä sulla ole kamala hiki ja seuraavana hetkenä sulla on kamala kylmä. Olen vaihtolämpöinen, tosin vähän nopeammalla syklillä kuin esim käärmeet. Tämän ei luulisi kestävän lopun elämää ja liittyy varmaan ennenaikaisiin vaihdevuosioireisiin ja todella toivon loppuvan joskus. Mulla kun on siis hormonihoito ehkäsemään uusiutuvaa syöpää, niin se ajaa omat hormoonit alas ja en siis ole nainen oikeastaan enää ollenkaan vaan lähentelen jo miestä. Ainakin välillä, Ukkokultaani iltaisin, hihhih. Mutta löydetään me tästäkin jotain positiivista, meinaan öisin en hikoile. Saattaa johtua siitäkin, että otan lääkkeen aamusta ja pahimmat hikoilut asettuu päivään. Mulle kun yöt ja nukkuminen on niin tärkeitä etten halua niistä tinkiä, päivät mulla on aikaa hikoilla. Mutta ei siis pitäis olla lopun elämän vaiva, toivotaan niin.

Sun mieli, valehtelisin jos väittäisin ettei syöpä pyörisi mielessäni bauttia rallaa tuhat kertaa päivässä. Tai ei se niin usein pyöri, mutta päivittäin se pyörii, johtuu tietty näistä kaikista edellä mainituista asioista ettei sitä oikeen unohtamaankaan pääse. Mutta pelko syövän uusiutumisesta, sille mä en ole antanut valtaa. Mä tiedän/uskon tietäväni/arvaan, että se tulee vielä uusiutumaan, on vaan ajan kysymys milloin se sen tekee. Siihen saattaa mennä vuosi tai siihen voi mennä kolmekymmentä vuotta, mutta takaisin se tulee, ihan varmasti. Se on kuin vihollinen joka perääntyi nuolemaan haavojaan joksikin aikaa kunnes se taas hyökkää uudella innolla ja voimalla. Mutta nyt se on siis parantelemassa haavojaan ja annetaan olla vaan, ei mennä herättelemään sitä.

Mutta pelko, sille mä en ole antanut valtaa mun mielessäni. Jos antaisin, se lamaannuttaisi mut ihan varmasti toimintakyvyttömäksi ja koska mä en voi itse oikein tehdä muuta kuin odottaa uutta hyökkäystä, on sitä turha murehtia ja pelätä. Se tulee, antaa tulla, ei pelätä. Lainaan tässä Jari Bull Mentulan lausetta pelosta, luin tämän hänen kirjastaan. Ja on ihan pakko sanoa, että käsitykseni hänestä muuttui kirjan luettuani täysin. Olen hänet muutaman kerran nähnyt, mielikuva mitä hänestä olen saanut on täysin mediasta peräisin. Mutta nyt siis ajatukset aivan toiset ja kohta aloitankin hänen valmennuksessaan, mutta siitä toiste. Tässä siis hänen ajatuksensa pelosta:

"Kun pelkonsa kohtaa, katsoo niitä silmästä silmään, voi huomatakin, että ne pienentyvät, ettei jokin olekaan todennäköistä tai niin paha asia kuin kuvitteli. Jos ottaa koville, kannattaa edetä hetki kerrallaan ja haistattaa vitut peloilleen yhä uudestaan ja uudestaan. Pian koittaa aika , jolloin huomaa saaneensa peloistaan niskaotteen ja hallitseekin tilannetta vaivatta.

-Jari Bull Mentula-

Ite olen tehnyt kompromissin pelkoni kanssa, me emme välitä toisistamme. Se on tuolla jossain, mutta valtaa en sille anna. Se olisi sama kuin luovutus ja mä en luovuta koskaan, never give up, kuten kädessänikin lukee.

Kävin terapiassa. En ala avaamaan sen enempää missä, miksi tai milloin tai edes sitä mitä keskustelimme. Mutta sen sanon, että mun olisi pitänyt syntyä amerikkalaiseksi joka saa vähän väliä maata terapeutin sohvalla analysoimassa omaa elämäänsä. Hitto, mä pidin siitä keskustelusta ja huomasi kuinka paljon helpompaa on jutella tuntemattomalle ihmiselle aroistakin asioista. Juttelimme myös tietenkin syövästä, sehän on selvää. Kerroin miten asian kohtasin, miten asian kanssa elin ja mitä pelkäsin. Kerroin läheisteni kokemuksista ja omasta huolestani miten he asian jaksavat kantaa. Ja siitä kuinka tuntui etten osannut kuitenkaan sairastaa niin, että se olisi ollut jokaiselle mieleen. Vaikka jokaisen pitäisi saada tuntea omat tunteensa, sairastaa omalla lailla omat sairautensa, saada itse päättää omat voimavaransa ja tehdä elämässään omat virheensä, mutta tosi paikan tullen huomaat ettei se niin välttämättä menekään. Jokaisella tuntui olevan oikeus sanoa oma mielipiteensä miten homma pitää mennä. Ja aina se mielipide ei ihan kohdannut omaani, valitettavasti.

Juttelimme myös siitä, etten tiedä olenko käsitellyt koko asiaa vielä ja hitto soikoon, mä, aikuinen ihminen en edes tiedä miten sitä käsitellään. Olen kuullut sanottavan, että hoitojen ollessa ohitse, vasta tajuat mikä suhun iski, mitä olet viimeisen puolen vuoden aikana kokenut ja sitten alkaa se parantumisprosessi, sitten alat käsittelemään sitä asiaa. Mutta miten, nostanko asian pöydälle ja kääntelen ja muotoilen ja muovailen kuin muovailuvahaa? Olisikin niin yksinkertaista, mutta eihän se ole. Tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä, en osaa edes yhtä syöpää käsitellä.

Ihana työkaverini sanoi tähän viisaat sanansa, ei asian käsittely ole kuin aikajana, tässä sen aloitat ja tässä lopetat, sitten se oli siinä. Ei, sitä pohditaan ja mietitään ja fundeerataan lopun ikänsä, jossain vaiheessa se tietty laimenee ja haalistuu, muuttaa muotoaan kuin suru. Hitto, olen aina sanonut, että mulla on maailman parhaimmat ja fiksuimmat työkaverit, he osaavat sanoa oikeat sanat joka tilanteessa.

Ja terapeutti sanoi, ettet ole välttis ihminen joka asiaa jää murehtimaan (tunsiko se mut kuitenkin entuudestaan?) ja ei sitä ole pakko murehtia ja märehtiä, jos se ei tunnu luontevalta. Siinä, siinä oli ne viisauden sanat, kiitos ja ylistys. Mun ei ole pakko, mun ei tarvitse jos en halua, saan olla märehtimättä halutessani. Ja mähän haluan, en mä halua/jaksa/ehdi murehtia asiaa mille en mitään voi. Aivan turhaa voimavarojensa tuhlausta, käytetään nekin voimavarat johonkin muuhun, kuten elämästä nauttimiseen.

Ja koska se syöpä ei todellakaan koskaan susta lähde kokonaan, mielessä se tulee pysymään aina. Sen takia ikuistin asian itseeni, laitatin tatuoinnin joten ei pääse unohtumaan. Mulla kävi tuuri, jos nyt niin voi sanoa, sillä viime vuonna rosanauhan suunnitteli Mike Monroe. Ja hän on myös ihminen jota ihailen, joten hänen tekemänsä rosanauha pääsi mun iholleni. Siinä lukee myös diagnoosini sekä päivämäärä jolloin sain tietää syövästäni. Nämä asiat ovat syöpyneet mieleeni lopullisesti, mutta nyt ne on siis ihollakin, miltä näyttää sun mielestäsi??

Tarvitseeko leikattua rintaansa hävetä??

Maanantai 11.7

Aamulla kävellessäni kohti pääkallopaikkaa tunsin suurta halua huutaa kaikille ja ei kenellekkään, että MÄ olen elossa. Mä olen niin hiton elossa ja meinaan olla jatkossakin. Mä tunsin niin suurta kiitollisuutta asiasta, että mua alkoi itkettämään siinä itsekseni kävellessäni. Nappailin muutamat kuvat kukkasista kun tuntui niin hyvältä olla mä ja varsinkin elossa oleva mä!!

Tämä aamu ei alkanutkaan punkteerauksella eikä fyssarilla, vaan tämä aamu alkoi labrassa käynnillä. Keskiviikkona on se suuri päivä ja pääsen syöpälääkärille kuulemaan enemmän syövästäni, muutakin kuin sen, että se oli iso ja se saatiin leikattua pois ja kainalosta vietiin solmukkeita niin, että vieläkin paukkuu. Ennen lekuria kuitenkin labrat joissa varmistetaan minussa olevan kaikki suht kohdillaan. Samalla otetaan sydänfilmi, jotta nähdään lyökö sekään raukka enää oikeaan tahtiin.

Labrassa joutui tällä kertaa vain hiukan odottelemaan, vaikka onkin maanantai. Taitaa olla eläkeläiset ym olla lomilla tai nukkuneet maanantain ohitse, labraan he eivät ole tulleet ainakaan. Otetaan kokeet ja muistan sanoa, ettei saa ottaa oikeasta kädestä, koska sieltä on kainaloa putsattu ja taisi rintakin lähteä (se onkin asia jonka tuppaa nykyään jo unohtamaan vähän väliä). Se on ihan totta, harvemmin ajattelen koko asiaa. Tai ajattelen tietty, mutten koko aika. Saatan hississäkin matkustaa ilman etten muista edes tarkistaa onko tissi kohdillaan, vapauttavaa sanon minä.

No, ne kokeet siis tulee otettua ja sen jälkeen onkin EKG:n vuoro. Niinpä käyn makaamaan sängylle rinta sekä nilkat paljaana. Hoitaja katsoo arpeani ja kysyy kauanko leikkauksesta on aikaa. Neljä viikkoa tulee huomenna. Ajattelinkin, että on aika kamalan näköinen arpi, sanoo hoitaja. WTF?? Miten sä voit sanoa mitään tuollaista?? Sanon hänelle, ettei minun mielestäni, mun mielestä se on hyvin parantunut ja siistin näköinen. Hän heti korjaamaan sanojaan, tarkoitti että tuoreen näköinen. No tarkoitit ihan mitä tahansa niin todella tökerösti valikoit sanasi ja en ainakaan peukuta sulle yhtään. Kiitos kohtaamisesta, en äänestä sulle vuoden hoitaja palkintoa vaan äänestän itseäni tai jotain ihanaa työkaveriani. Ensin pitää ottaa selvää pidetäänkö sellaisia äänestyksiä ja jos ei pidetä niin suunnitella sellainen itse ja sitten soittaa Rouva Hoitajalle kertoakseni terveiset ettet sitten saanut ääntäkään tässä äänestyksessä!! Oppiihan pitämään mölyt mahassaan, toivottavasti ainakin!!

Tätä kannustusta ei saisi Rouva Hoitaja minulta ainakaan!!!

En ole käynyt kertaakaan salilla neljään viikkoon ja tänään on sen aika, että mä alan taas jumppaamaan. Kuten monet tietää, niin olen treenaillut enemmän ja vähemmän tosissani ollakseni silloin 50-vuotiaana elämäni kunnossa. No, tähän matkaanhan tuli nyt mutka, mutta se kunto saavutetaan vielä. Ehkä lopputulos ei olekaan ihan sitä mitä alun perin ajattelin, mutta se tulee olemana ihan loistava kuitenkin. Täältä voit käydä lukemassa aiempaa matkaani, nyt en ole sitä päivitellyt, koska matkani suunta vaihtui ja tämä polkuni tallataan nyt ensin loppuun ja sitten jatketaan toisella suunnalla.

Tänään siis pääsin salille, olin ihanan työkaverini kanssa työpaikkamme salilla. Huomasin katselevani itseäni vähän väliä peilistä, mallaten tissiäni oikeaan kohtaan. Hah, just kun pääsin sanomasta, etten sitä koko aika tuijota. No en koko aikaa, mutta nyt ekaa kertaa leikkauksen jälkeen ollessani salilla sitä tuli katseltua, näkyykö se muille jne. Pumpulitissi hikoili enemmän, siihen kiinnitin huomiota. Se nousee topin ja liivien alla ylemmäs ja varsinkin topin oikealta reunalta pursuava nesteinen pöhötys ei saanut kovinkaan ihastunutta vastaanottoa multa. Sain kuitenkin kaikelta tältäkin tehtyä ihan kelpo treenin, olkapäitä ja ojentajia ihan rinnan, arven ja käden ehdoilla. Ei voinut revitellä suuremmin, painot olivat maltilliset, liikkeet tein niin kuin vaan kykenin. Hyvä treeni siitä tuli, olin tyytyväinen jo siitä, että sain aloitettua. Huomenna on sitten jalkojen vuoro.

Suihkusta tullessani kysyin voitaisiinko leikkiä roolileikkiä? Jos leikittäisiin sellaista, että mä olen mä ja olen ekaa kertaa salilla ja suihkussa sen jälkeen niin, että pukuhuoneessa on muitakin. Sitten mua tietenkin hävettää toinen rinnattomuuteni ja pelkään toisen tuijottavan sitä inhoten. Ihana työkaverini oli tietenkin heti leikissä mukana. No hän olisi sitten tälläi, (kuivaili itseään) ja katsoisin tällai salaa, mukamas ettet sä huomaa mitään. No, tätä me leikittiin ja huomasin ettei se tunnukaan miltään. Ei mua haitannutkaan se, että toinen näki arpeni ja ettei rintaa ole ja ettei hän ainakaan sitä kauhistellut eikä sanonut onpa kamalan näköinen. Niinpä äänestänkin häntä (ehkä) vuoden hoitsu palkinnon saajaksi. Tämä oli hyvä testi itselleni, koska tässä tilanteessa tulen oleman kymmeniä ja satoja kertaa vielä tulevaisuudessani. Mutta se eka kerta on aina pelottavin ja nythän seurassani on tuttuni, ihana rakas työkaverini joka ei mua loukkaisi. Mutta mä tulen kestämään jatkossakin ne toisenlaiset mielipiteet ja sanomiset, ne ikävätkin. Jos joku on oikeesti niin tökerö sanoakseen että onpa kamalan näköinen arpi, niin hän näyttää oman tyhmyytensä, minä en ole se tyhmä siinä tilanteessa. Piste!!

Tarvitseeko tätä hävetä ja saako tälläistä sanoa kamalaksi, varsinkaan ammattilainen hoitoalalla??

Tiistai 12.7

Olen saanut ensimmäisen laskun syöpääni liittyen (ellei oteta mukaan apteekin kuitteja). Sain sairaalasta laskun, tästä yhden yön visiitistäni. Samasta jossa mua pidettiin nälässä ja kurjuudessa. Ei vaan, hyvin mua kohdeltiin ja kun ajattelee kuinka moni työntekijä huseerasi minun takiani, niin 77€ laskua ei voi kohtuuttomaksi todellakaan sanoa. Johan leikkaussalissakin oli ne seitsemän kääpiötä touhuamassa (niin olin ainakin näkevinäni, mutta olin kieltämättä aika pöllyssä joten saattoi laskut mennä siinä vaiheessa sekaisin ja ehkä he olivat hiukan pidempiä kuin kääpiöt olisi. Ja tuskin leikkaava lääkärikään sanoo edes päivää tuolla hinnalla jos oltaisiin yksityisellä puolella. Vaan nytpä emme olleet vaan olimme Hus:lla ja eka lasku on kolahtanut postilaatikosta.

Aamulla aloin laskuani etsimään, olisin hoitanut sen töissäni, mutten en löytänyt sitä mistään. Mielestäni olin sen laittanut keittiönpöydälle odottamaan, mutta eipä näkynyt missään. No, illalla sitten uusi yritys. Töistä tullessani löysin laskun ja kas, siinä luki, että se oli maksettu. Mun Ukkokulta oli maksanut sen puolestani. Hän on niin rakas!! <3

Minäpä hövelinä lupasin tästä ihanasta teosta palkita hänet ja viedä hänet syömään. Ja koska olin niin hyvällä tuulella, niin lupasinpa vielä hakea hänet sieltä poiskin. Ilmoittaisi vaan koska on syönyt ja laskunsa maksanut, minä tulen sitten hakemaan!! Enkö olekkin ihanaa vaimomatskua?? No, ei vaan, kyllä mä hänet vien ja maksan hänen eväänsä myös ja vien vielä kotiinkin samaan hintaan. Olenkin tässä yrittänyt kysellä tekisikö mieli hampurilaista vaikka kauppareissun aikana vaan eipä ole ainakaan vielä sanonut haluavansa juuri hampurilaista. No, pidetään peukkuja, ettei hän ihan Marskiin halua tai mitä niitä hienoja paikkoja nyt onkaan?? Mulla ei ole sellaisista mitään hajua koska en usein käy ulkona syömässä. Ja jos käyn niin mulle kelpaa hyvin kiinalainen, nepalilainen tai intialainen tms.

Ennen kotiin tuloa ja laskun löytämistä mä kävin salilla tekemässä jalkani hapolle. Koska työpaikan sali on aika pieni eikä siellä ole paljon vaihtoehtoja mitä tehdä niin silloin vaan mielikuvitusta peliin. Kyykkyä 10kg painolevyllä jalat toisella painolevyn päällä ja ottaa meinaan hyvin jaloille. Sitten kun liikut täysin smoothisti eikä turhia pysähdyksiä vaan liikut koko aika kuin vaijerilla mennen niin on taattu polte jaloissa. Sen päälle kepillä askelkyykkyä taaksepäin hiukan vinosti niin, että pakarat saa ihanan poltteen. Tietää monta päivää jälkeenpäin tehneensä jaloille töitä. Tietty tein muutakin kuin nämä liikkeet, mutta ihanaa oli taas jumpata jalkoja. Onhan tästä 1,5 kk kun olen viimeksi päässyt niitä tekemään, en ole sen jälkeen tehnyt kun nilkka meni. Siitäkin voit halutessasi lukea Täältä.

Huomenna on jännä päivä. Aamusta heti punkteeraamaan tisuli ja sen jälkeen menen fyssarin kidutuspenkille jälleen ”nauttimaan” hoidosta. Sitten onkin syöpälääkärin vuoro kuulemaan totuuksia hoidoista ja syövästäni, Simoon saan siis tutustua hiukan paremmin. Mutta eka yksi yö vielä nukuttava, jännittää kuin lasta joulua odotellessa. Ja kuten olen ennenkin sanonut, niin tänä vuonna tosiaan sitä joulua odotan, ja hyvästä syystä odotankin. Jospa hoidot olisi silloin jo ohitse. 

Joku oli ystävällisesti taiteillut Simolle tälläisen :-)

Hyvästit Simolle

Tiistai 14.6

Vihdoinkin päivä jota olen kuukauden odottanut. Olen nukkunut nippa 4 tuntia viime yönä, mutta enköhän saa tänään nukkua tätä univelkaa pois. Koiruus ulos, käynti suihkussa ja menoksi, ei tarvitse tuhlata aikaansa aamupalaan. Junassa jännittää jo niin että meinaa olla vatsa sekaisin. Vielä lisää tsemppiviestejä, kaikki tulee menemään hyvin, tietenkin!!

Sairaalassa olen puoli kahdeksan, en aiemmin enkä myöhemmin. Pääsen vähän isompaan sviittiin kuten hoitsu asian ilmoittaa. No, tässä sviitissä tosiaan tilaa riittää, ihan kuudelletoista (16hlö) ihmiselle. Yksityisyyden hoitaa verhot sänkyjen välissä ja jos kuvittelet, että verhot eristää hyvin puhetta niin joudun nyt valitettavasti kertomaan ettei verhot ainakaan tässä sairaalassa olleet äänieristetyt. Onneksi vieruskaveri eikä kukaan muukaan sairastanut peräpukamia tai muuta intiimiä mistä en olisi halunnut kuulla sen enempää. Laskin, että itseni lisäksi paikalla näyttäisi olevan kolme - neljä naista. Heti tulee mieleen, että harmi ettei tullut pelikortit mukaan. Saisi hyvän peliringin aikaiseksi.

Saan sairaalavaatteet, ekaa kertaa koskaan saan kokoa xs ja saan niistäkin kuroa housua kireämmälle, etappi tämäkin. Labran täti tulee ottamaan verikokeet (vanha, hapan akka joka tiuskii mulle, että sitä verta otetaan sieltä mistä saadaan). Mietin, että vaihtais hänkin työpaikkaa tai ottais ainakin suolakurkun pois persiistään. Ehkä ihminen joka tulossa leikkaukseen ei ole just sillä tuulella, että jaksaisi/haluaisi häntä kohdeltavan kuin imbeselliä vanhusta. Ja turha sanoa, ettei tiennyt mun tulevan leikkaukseen. Jos on rintarauhaskirurgiaosastolla niin varmasti tietää ettei siellä ainakaan flunssapotilaita hoideta. No joo, se siitä tädistä.

Kuulen olevani päivän toinen leikkauspotilas ja pääseväni leikkaussaliin aamupäivällä. Tuntia ennen leikkaukseen menoa saan esilääkityksen, sitä ennen vaan odotellaan, mutta ei todellakaan syödä tai juoda mitään. Lekuri käy katsomassa ja juttelemassa leikkauksesta. Hänen mielestään leikkaus on pieni kirurginen toimenpide, pelkkä rinnanpoisto. Joo, varmaan onkin pieni leikkaus verrattuna vaikka lonkkaleikkaukseen, mutta ei se itselleni kuitenkaan niin kovin pieneltä tunnu. En ala vääntää asiasta hänen kanssaan, ollaan sitten sitä mieltä että pikku juttu.

Yritän joutessani tehdä sudokua musiikkia kuunnellen. Koska nukuin edellisenä yönä huonosti niin nukahdan musat korvillani ja herään siihen kun hoitsu tuo esilääkkeet. Saan diapamia, somacia, panacodia ja pahoinvointilääkettä. Tän coktailin vedettyäni tilkalla vettä höystettynä sammun alta aikayksikön. Juma, mikä tainnutus!!

Herään tunnin päästä aivan nuppi sekaisin, piti vielä itse selviytyä kävellen leikkaussaliin. Matkalla juttelen hoitsulle, että tälläistä olotilaako ne potilaamme hakevat, mitä hiton hienoa tässä on?? Leikkaussaliin päästessämme näen ainakin kahdeksan pientä naista siellä. Vai olikohan sittenkin seitsemän kääpiötä? Mua naurattaa ihan hitosti. Yksi laittaa mut sängylle istumaan ja kysyy naama vakavana ilmeisesti jotakin tärkeääkin asiaa. On pakko kysyä voisitko toistaa, koska mä en tajua mitään mistä puhut, mä olen aivan sekaisin!! Pistävät mut makuulle ja katson kelloa, se on 11. Kysyn kauanko leikkauksessa menee. Sanovat, että muutaman tunnin. Alkaa taas naurattamaan, kysyn onko teillä ruokatunti siinä välissä. Naurattaa hillittömästi ajatus, että makaan laverilla tissi auki ja toiset mene safkikselle. Sanoivat jo syöneensä, mutta tiedä sitten miten oli. Sain maskin naamaani ja hiton pahanhajuista mömmöä nenääni, sanon että nyt tulee tosi paha olo. En taida kuulla vastausta koska mä zzzzzz..

Seuraava mitä tajuan on, kun mua herätellään vai heräilenkö sittenkin ite?? Kysyvät onko paha olo ja totta tosiaan, on TAAS!! Mulla on aina leikkausten jälkeen paha olo eikä tämä tee millään lailla poikkeusta. Ja mut on sentään nukutettu sen seitsemän kertaa. Saan jotain pahaan olooni ja nukahdan uudestaan. Välillä herään kun huutelevat Aikkuu, tai ehkä ne kuiskaa, en mä tiedä. Kyselevät onko kipuja ja kun sanon olevan, tulee kipupiikki reiteen saman tien. Nukahtelen vähän väliä uudelleen, välillä herättelevät hengittämään. Lopulta laittavat happiviikset kun hereillä ollessani jaksan hengittää itse, mutta nukahtaessani hengitys laiskistuu. Olen heräämössä varmaankin pari kolme tuntia kunnes osastolta hoitsu tulee hakemaan mua takaisin osastolle. Tällä kertaa pääsen sinne sängyn kyydissä eikä tarvitse itse kävellä. Osastollakin nukahtelen vähän väliä, silmäni ei vaan pysy yhtään auki.

Ukkokulta tulee mua katsomaan (enkä edes maksanut tästä vierailusta jos muistatte). Ihanaa saada hänet paikalle, on kuin emme olisi nähneet iäisyyksiin. Joo, olihan edellisestä kerrasta ainakin jo 11 tuntia. Hei muru, mä oon hengissä, vautsivade, mä oon hengissä. En tietty missään vaiheessa asiaa epäillyt, ettenkö leikkauksesta heräisi, mutta aina leikkauksissa on omat vaaransa, se on vaan tosiasia.

Still alive <3

Pyydän hoitajilta ruokaa, olenhan viimeksi syönyt edellisenä iltana. Ruikutuksen jälkeen tuovat mulle lasin mehukeittoa ja kupin teetä. No, tällähän se nälkä lähteekin, kiitos aivan kauhian paljon. Ukkokulta hakee mulle kahvia koska ilkeät hoitajat eivät sitä anna. Mutta maidon kieltävät, ei mitään maitotuotteita, ei edes soijamaitoa, on kuulemma huonosti sulavaa. Koska en pysty sängystä nousemaan joutuu Ukkokulta juottamaan mulle kahvinkin pieninä hörppyinä. Tässäkö on meidän tulevaisuuden kuva? Toinen syöttämässä ja juottamassa toista vanhainkodissa??

Saan nauttia Ukkokullan seurasta tunnin verran ja sitten hän joutuu lähtemään kotiin hoitamaan koiruuttamme. Olen jo sen verran toipunut, että pääsen vessaan käymään ja viestittelen ystävieni/perheen kanssa. Soittelemme ystäväni kanssa ja nauramme ja itkemme puhelimessa. Nauramme peruukille, siitä saa muuten yllättävän monta hauskaa juttua aikaiseksi. Ystäväni ehdottaa sellaista missä letit on sen verran pitkät, että voin laskea ne parvekkeelta alas ja Ukkokulta saa kiivetä niitä pitkin kotiin jos hissi sattuu olemaan epäkunnossa. Ette muuten usko, että on vaikeaa yrittää nauraa näin hyvälle jutulle hillitysti ja hiljaa kun muut jo nukkuvat. Ja jos joku ajattelee, että nauran usein Ukkokullan kustannuksella niin hän on aivan oikeassa. Näin tosiaan usein on, mutta vielä useammin nauran itselleni ja omille jutuilleni.

Näitä lettejä pitkin Ukkokulta voi kiivetä ottamaan sen herneen mun nenästä tai patjan alta vai miten ne sadut nyt menikään??

Ruikutan lisää ruokaa yökön tullessa ja hän sitä lupaa tuodakin. Viestittelen edelleen, sairaalan sängyssä on muuten tosi vähän ajanvietettä, ihan vaan vinkkinä jos sellaiseen joudutte. Odottelen tunnin tätä iltapalaani, nyt alkaa edellisestä ruoasta olemaan 24h ja mulla pinna aika piukeena. Ihminen joka syö kuusi kertaa päivässä normaalisti ja joutuu olemaan 24h ilman ruokaa ei varmasti ole parasta seuraa. Onneks kukaan ei mua kysele seurakseen, muut jo nukkuu ja joku kuorsaa. Soitan kelloa, nyt on hätä. Toinen yökkö purjehtii paikalle ja kyselen missä mahtaa olla mun ruokani joka luvattiin tunti sitten. Sano kertovansa terveiset omalle hoitsulleni kunhan hän tulee toisista tehtävistään. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta miksi sä et voi tuoda sitä evästä?? Ei liene olisi kovin suuri työ, mutta ilmeisesti oli koska hänellä ei ole aikomuskaan mitään tuoda. Oma yökköni tuo vihdoin ja johan mä eväät sainkin. Peräti kaksi palaa kuivaa leipää, lasin mehukeittoa ja lasin omenatuoremehua (on muuten kamalinta alkoholitonta nestettä mitä keksin) sekä kaksi siivua kalkkunaleikkelettä. Kysyy vielä onkohan tämä leikkele maidoton?? Jos ei kyseiset kalkkunat ole sattuneet juomaa maitoa niin eiköhän se ole!! Mikä kysymys!!! Arvatkaa kaksi kertaa lähtikö tällä nälkä?? Vinkkinä voin sanoa ettei kannata veikata kyllä vastausta!!

Ei tällä bodari elä :-)

Näillä eväillä oli kuitenkin pärjättävä, oli aivan selkeää etten tulisi saamaan mitään lisää. Yritin käydä nukkumaan, mutta koska olin nukkunut lähes koko päivän oli tietty arvattavissa etten saisi unta. Puoli yhden aikaan ehkä nukahdin ja heräsin ennen kolmea kun yökkö narisutti lattiaa. Kävin kysymässä uneen saantiin jotain, mutta en saanut, yllättävää!! Mutta särkylääkkeen sain ja sillä sitten nukuin puoli kuuteen. Alkoi uusi päivä, ilman Simoa. Nyt voidaan käyttää ajanlaskuna ennen Simoa ja Simon jälkeen. Vähän kuin ennen Kennedyn murhaa ja Kennedyn murhan jälkeen ja mitä näitä esimerkkejä nyt onkaan.. 

Mitä luulet, silikonit suuret?

Maanantai 30.5

Vihdoinkin päivä jolloin saamme tietää jotain muutakin kuin, että sairastan syöpää. Kuulemme onko syöpä levinnyt, kauanko on sairaslomaa leikkauksen jälkeen, milloin mahdollinen korjausleikkaus ja paljon muuta. Kävelemme rautatieasemalta kirurgiselle jossa tuleva leikkaus on tarkoitus tehdä. Olemme hyvissä ajoin, istuksimme odottelemaan omaa vuoroamme. Ehdin tietenkin käydä tutustumassa vessaankin ennen lääkärille pääsyä. 

Meidän kanssa istuu meitä nuorempi pariskunta joilla ei ilmeisestikään asiat ole niin hyvin kuin itselläni. Ehkä olivat vasta saaneet uutisen syövästä tai jotain ihan muuta, en voinut tietää enkä saata kysellä. En halua tunkeilla. Yritän olla hissukseen, nauraa ei nyt ainakaan saa alkaa, ei ainakaan äänekkäästi, sillain mulle tyypillisesti. Onneks ei tilanne edes naurata yhtään.

Pääsemme lääkärin vastaanotolle. Hän on hiukan itseäni vanhempi, luotan hänen taitoihinsa, mitäpä muutakaan osaisin kuin luottaa häneen. Kysyy heti aluksi, että haluatte varmaan heti kuulla tärkeimmän uutisen. Hymyilyttää, nyt hän kertoo kauanko tulee treenitaukoa salilta. Ei, hän sanoikin ettei syöpä ole levinnyt ja tehnyt etäpesäkkeitä. Hienoa, mahtava uutinen mutta entä se treenitauko?? Sekin selviää, kolme viikkoa. Myöhemmin Ukkokullan kanssa väännämme tästä vielä, hän muistaa tauon olevan neljä viikkoa ja mä muistelen kolmea viikkoa. Mielestäni kolme viikkoa kuulostaa paremmalle. Asia pitää selvittää.

Lääkäri tutkii rinnan, onpa se möhkäle iso. Sanoo, että joutuu hiukan venyttämään tatuointiani, uusi rinta kahden-kolmen vuoden päästä, silikonit. No huh huh, mulle silikonit. No, kaikkea sitä kuuleekin, mulle silikonit. Naurattaa pelkkä ajatuskin. Selittää, että yleensä tehdään selästä uusi rinta, mutta koska urheilen niin sitä ei edes harkita. Oikeassa olet, ei todellakaan harkita. Toinen vaihtoehto olisi tehdä se vatsan rasvasta, mutta koska se taas on niin iso leikkaus niin tuskin tehdään sitäkään. Eli sitten ne on silikonit. Yhdyn täysin hänen mielipiteeseensä. Jään sulattamaan asiaa, että minulla on joskus vielä silikonit.

Olisiko ne sitten tälläiset?? :-)

Lekuri selittää, että koska vasemmassa rinnassa myös pattia josta ei voida olla varmoja etteikö se olisi pahanlaatuista niin sekin leikataan. Siis se patti leikataan pois. Vasta patologin lausunnon jälkeen tiedämme mitä se on ja mahdollisesti tulossa uusinta leikkaus jossain vaiheessa siihenkin. Otan kiltisti vastaan kaiken mitä sanotaan. Ja jottei tässä olisi vielä kaikki niin laittavat radiosirun (bluetooth radion) rintaani joka paikallistaa patin (radio kanavat). Se laitetaan 9.6. Tiedän jo nyt, etten tule pitämään toimenpiteestä. En halua ajatella asiaa enempää.

Seuraavaksi menemme rintasyöpähoitajalle. Ihana ihminen, tykästyn häneen heti. Sanoo, että hänelle saa aina soittaa jos tulee kysymyksiä tai jokin asia mietityttää. Harmittaa jo valmiiksi, koska tiedän etten tule keksimään ainoatakaan asiaa miksi soittaisin hänelle. Otan kuitenkin numeron ja nimen ylös.

Kertoo niin paljon asiaa, että alkaa hengästyttämään. Esittää pumpilitissiä, sellaisen saan sitten leikkauksen jälkeen. Antaa kokeilla myös silikonia jonka saan myöhemmin. Puristelen sitä, en kehtaa antaa Ukkokullan puristella sitä. Yritän pitää kuvan, että olemme edes suht järkeviä ihmisiä. 

Saan esitteitä liivikaupoista. Ja kaikkea muuta esitettä, Ukkokultakin saa oman esitteensä, jottei hänelle tule paha mieli. Kysyn jälleen polttavan kysymyksen, milloin saan liikkua leikkauksen jälkeen. Mahdollisimman pian, mutta ei sauvakävelyä. Toiveikkaana kysäsen, että entä rullaluistelua sauvoilla?? Joo, ei todellaakaan on vastaus!! Sanoo, että on kahdenlaisia ihmisiä, sellaisia joita saa potkia sohvalta ylös ja sellaisia joita saa pidätellä ettei liiku liikaa. Kuulun varmaankin jälkimmäisiin. Ukkokullan tehtäväksi kuulemma jää pidätellä mua, laittaa varmaan kotona lepositeisiin.

Kertoo tulevista hoidoista, sytostaattia 6x 3 vkoa, tarkoittaa että viikko sytostaattia ja kaksi viikkoa lepoa. Näitä siis 6x joten menee sellaisen 4,5kk ja sen jälkeen tulee sädehoito. Saan koko rahan edestä hoitoa, koska möhkäleeni on niin iso ja on levinnyt kainaloon. Kertoo tulevasta tukan lähdöstä, peruukeista jne. Olen varmaan vähän outo, mutta en malta odottaa tukan lähtöä. Mua on aina kiinnostanut tietää miltä näyttäisin kaljuna ja kohta sen tiedän. Treenaan muutenkin salilla usein pipo päässä, kukaan tuskin tulee ihmettelemään mitään kun teen sitä myöhemminkin.

Tämän jälkeen menemme vielä anestesiahoitajan luokse. Hän kertoo leikkauksen kulusta ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Päätän jaksaa tällä kertaa laskea ainakin kuuteen takaperin ennen nukahtamista. Viimeksi taisin simahtaa seiskan kohdalla. Kun kaikki mahdollinen ja mahdoton asia on käsitelty saamme lähteä kotiin (töihin).

Menemme Ukkokullan kanssa Kluuvin Fazeriin syömään salaatit. Sitten suuntaan salille treenaamaan ja Ukkokulta menee töihin. Teen hyvän treenin ja sen jälkeen riennän siskon kanssa kahville. Kotiin päästessäni alkaa soittorumba/viestittely kaikille. Yöllä en meinaa saada nukuttua, käyn aivan ylikierroksilla. Pää porisee asiaa mitä tänään kuultiin. Tärkein oli se, ettei syöpä ole levinnyt. Ja ettei tule kauaa salikieltoa. Ja että saan silikonit. Paljon asiaa..

Tiistai 31.5

Juttelemme Ukkokullan kanssa tulevista silikoneista, ne selkeästi mietityttää mua. Nauran, että sitten voi hänkin puristella tissiäni halutessaan missä vaan, missä se sattuu milloinkin olemaan (jos siis ei ole liiveissäni, siis tissi, ei Ukkokulta). Hän nauraa, että voi ottaa sen vaikka töihin mukaansa, laittaa taskuunsa ja puristella sitä sieltä. Pitäisiköhän sittenkin ostaa kaksi, toinen hänelle ja toinen itselle?? Kätevää, eiks vaan?? Alan epäilemään mielenterveyttäni!!