Tarvitseeko leikattua rintaansa hävetä??

Maanantai 11.7

Aamulla kävellessäni kohti pääkallopaikkaa tunsin suurta halua huutaa kaikille ja ei kenellekkään, että MÄ olen elossa. Mä olen niin hiton elossa ja meinaan olla jatkossakin. Mä tunsin niin suurta kiitollisuutta asiasta, että mua alkoi itkettämään siinä itsekseni kävellessäni. Nappailin muutamat kuvat kukkasista kun tuntui niin hyvältä olla mä ja varsinkin elossa oleva mä!!

Tämä aamu ei alkanutkaan punkteerauksella eikä fyssarilla, vaan tämä aamu alkoi labrassa käynnillä. Keskiviikkona on se suuri päivä ja pääsen syöpälääkärille kuulemaan enemmän syövästäni, muutakin kuin sen, että se oli iso ja se saatiin leikattua pois ja kainalosta vietiin solmukkeita niin, että vieläkin paukkuu. Ennen lekuria kuitenkin labrat joissa varmistetaan minussa olevan kaikki suht kohdillaan. Samalla otetaan sydänfilmi, jotta nähdään lyökö sekään raukka enää oikeaan tahtiin.

Labrassa joutui tällä kertaa vain hiukan odottelemaan, vaikka onkin maanantai. Taitaa olla eläkeläiset ym olla lomilla tai nukkuneet maanantain ohitse, labraan he eivät ole tulleet ainakaan. Otetaan kokeet ja muistan sanoa, ettei saa ottaa oikeasta kädestä, koska sieltä on kainaloa putsattu ja taisi rintakin lähteä (se onkin asia jonka tuppaa nykyään jo unohtamaan vähän väliä). Se on ihan totta, harvemmin ajattelen koko asiaa. Tai ajattelen tietty, mutten koko aika. Saatan hississäkin matkustaa ilman etten muista edes tarkistaa onko tissi kohdillaan, vapauttavaa sanon minä.

No, ne kokeet siis tulee otettua ja sen jälkeen onkin EKG:n vuoro. Niinpä käyn makaamaan sängylle rinta sekä nilkat paljaana. Hoitaja katsoo arpeani ja kysyy kauanko leikkauksesta on aikaa. Neljä viikkoa tulee huomenna. Ajattelinkin, että on aika kamalan näköinen arpi, sanoo hoitaja. WTF?? Miten sä voit sanoa mitään tuollaista?? Sanon hänelle, ettei minun mielestäni, mun mielestä se on hyvin parantunut ja siistin näköinen. Hän heti korjaamaan sanojaan, tarkoitti että tuoreen näköinen. No tarkoitit ihan mitä tahansa niin todella tökerösti valikoit sanasi ja en ainakaan peukuta sulle yhtään. Kiitos kohtaamisesta, en äänestä sulle vuoden hoitaja palkintoa vaan äänestän itseäni tai jotain ihanaa työkaveriani. Ensin pitää ottaa selvää pidetäänkö sellaisia äänestyksiä ja jos ei pidetä niin suunnitella sellainen itse ja sitten soittaa Rouva Hoitajalle kertoakseni terveiset ettet sitten saanut ääntäkään tässä äänestyksessä!! Oppiihan pitämään mölyt mahassaan, toivottavasti ainakin!!

Tätä kannustusta ei saisi Rouva Hoitaja minulta ainakaan!!!

En ole käynyt kertaakaan salilla neljään viikkoon ja tänään on sen aika, että mä alan taas jumppaamaan. Kuten monet tietää, niin olen treenaillut enemmän ja vähemmän tosissani ollakseni silloin 50-vuotiaana elämäni kunnossa. No, tähän matkaanhan tuli nyt mutka, mutta se kunto saavutetaan vielä. Ehkä lopputulos ei olekaan ihan sitä mitä alun perin ajattelin, mutta se tulee olemana ihan loistava kuitenkin. Täältä voit käydä lukemassa aiempaa matkaani, nyt en ole sitä päivitellyt, koska matkani suunta vaihtui ja tämä polkuni tallataan nyt ensin loppuun ja sitten jatketaan toisella suunnalla.

Tänään siis pääsin salille, olin ihanan työkaverini kanssa työpaikkamme salilla. Huomasin katselevani itseäni vähän väliä peilistä, mallaten tissiäni oikeaan kohtaan. Hah, just kun pääsin sanomasta, etten sitä koko aika tuijota. No en koko aikaa, mutta nyt ekaa kertaa leikkauksen jälkeen ollessani salilla sitä tuli katseltua, näkyykö se muille jne. Pumpulitissi hikoili enemmän, siihen kiinnitin huomiota. Se nousee topin ja liivien alla ylemmäs ja varsinkin topin oikealta reunalta pursuava nesteinen pöhötys ei saanut kovinkaan ihastunutta vastaanottoa multa. Sain kuitenkin kaikelta tältäkin tehtyä ihan kelpo treenin, olkapäitä ja ojentajia ihan rinnan, arven ja käden ehdoilla. Ei voinut revitellä suuremmin, painot olivat maltilliset, liikkeet tein niin kuin vaan kykenin. Hyvä treeni siitä tuli, olin tyytyväinen jo siitä, että sain aloitettua. Huomenna on sitten jalkojen vuoro.

Suihkusta tullessani kysyin voitaisiinko leikkiä roolileikkiä? Jos leikittäisiin sellaista, että mä olen mä ja olen ekaa kertaa salilla ja suihkussa sen jälkeen niin, että pukuhuoneessa on muitakin. Sitten mua tietenkin hävettää toinen rinnattomuuteni ja pelkään toisen tuijottavan sitä inhoten. Ihana työkaverini oli tietenkin heti leikissä mukana. No hän olisi sitten tälläi, (kuivaili itseään) ja katsoisin tällai salaa, mukamas ettet sä huomaa mitään. No, tätä me leikittiin ja huomasin ettei se tunnukaan miltään. Ei mua haitannutkaan se, että toinen näki arpeni ja ettei rintaa ole ja ettei hän ainakaan sitä kauhistellut eikä sanonut onpa kamalan näköinen. Niinpä äänestänkin häntä (ehkä) vuoden hoitsu palkinnon saajaksi. Tämä oli hyvä testi itselleni, koska tässä tilanteessa tulen oleman kymmeniä ja satoja kertaa vielä tulevaisuudessani. Mutta se eka kerta on aina pelottavin ja nythän seurassani on tuttuni, ihana rakas työkaverini joka ei mua loukkaisi. Mutta mä tulen kestämään jatkossakin ne toisenlaiset mielipiteet ja sanomiset, ne ikävätkin. Jos joku on oikeesti niin tökerö sanoakseen että onpa kamalan näköinen arpi, niin hän näyttää oman tyhmyytensä, minä en ole se tyhmä siinä tilanteessa. Piste!!

Tarvitseeko tätä hävetä ja saako tälläistä sanoa kamalaksi, varsinkaan ammattilainen hoitoalalla??

Tiistai 12.7

Olen saanut ensimmäisen laskun syöpääni liittyen (ellei oteta mukaan apteekin kuitteja). Sain sairaalasta laskun, tästä yhden yön visiitistäni. Samasta jossa mua pidettiin nälässä ja kurjuudessa. Ei vaan, hyvin mua kohdeltiin ja kun ajattelee kuinka moni työntekijä huseerasi minun takiani, niin 77€ laskua ei voi kohtuuttomaksi todellakaan sanoa. Johan leikkaussalissakin oli ne seitsemän kääpiötä touhuamassa (niin olin ainakin näkevinäni, mutta olin kieltämättä aika pöllyssä joten saattoi laskut mennä siinä vaiheessa sekaisin ja ehkä he olivat hiukan pidempiä kuin kääpiöt olisi. Ja tuskin leikkaava lääkärikään sanoo edes päivää tuolla hinnalla jos oltaisiin yksityisellä puolella. Vaan nytpä emme olleet vaan olimme Hus:lla ja eka lasku on kolahtanut postilaatikosta.

Aamulla aloin laskuani etsimään, olisin hoitanut sen töissäni, mutten en löytänyt sitä mistään. Mielestäni olin sen laittanut keittiönpöydälle odottamaan, mutta eipä näkynyt missään. No, illalla sitten uusi yritys. Töistä tullessani löysin laskun ja kas, siinä luki, että se oli maksettu. Mun Ukkokulta oli maksanut sen puolestani. Hän on niin rakas!! <3

Minäpä hövelinä lupasin tästä ihanasta teosta palkita hänet ja viedä hänet syömään. Ja koska olin niin hyvällä tuulella, niin lupasinpa vielä hakea hänet sieltä poiskin. Ilmoittaisi vaan koska on syönyt ja laskunsa maksanut, minä tulen sitten hakemaan!! Enkö olekkin ihanaa vaimomatskua?? No, ei vaan, kyllä mä hänet vien ja maksan hänen eväänsä myös ja vien vielä kotiinkin samaan hintaan. Olenkin tässä yrittänyt kysellä tekisikö mieli hampurilaista vaikka kauppareissun aikana vaan eipä ole ainakaan vielä sanonut haluavansa juuri hampurilaista. No, pidetään peukkuja, ettei hän ihan Marskiin halua tai mitä niitä hienoja paikkoja nyt onkaan?? Mulla ei ole sellaisista mitään hajua koska en usein käy ulkona syömässä. Ja jos käyn niin mulle kelpaa hyvin kiinalainen, nepalilainen tai intialainen tms.

Ennen kotiin tuloa ja laskun löytämistä mä kävin salilla tekemässä jalkani hapolle. Koska työpaikan sali on aika pieni eikä siellä ole paljon vaihtoehtoja mitä tehdä niin silloin vaan mielikuvitusta peliin. Kyykkyä 10kg painolevyllä jalat toisella painolevyn päällä ja ottaa meinaan hyvin jaloille. Sitten kun liikut täysin smoothisti eikä turhia pysähdyksiä vaan liikut koko aika kuin vaijerilla mennen niin on taattu polte jaloissa. Sen päälle kepillä askelkyykkyä taaksepäin hiukan vinosti niin, että pakarat saa ihanan poltteen. Tietää monta päivää jälkeenpäin tehneensä jaloille töitä. Tietty tein muutakin kuin nämä liikkeet, mutta ihanaa oli taas jumpata jalkoja. Onhan tästä 1,5 kk kun olen viimeksi päässyt niitä tekemään, en ole sen jälkeen tehnyt kun nilkka meni. Siitäkin voit halutessasi lukea Täältä.

Huomenna on jännä päivä. Aamusta heti punkteeraamaan tisuli ja sen jälkeen menen fyssarin kidutuspenkille jälleen ”nauttimaan” hoidosta. Sitten onkin syöpälääkärin vuoro kuulemaan totuuksia hoidoista ja syövästäni, Simoon saan siis tutustua hiukan paremmin. Mutta eka yksi yö vielä nukuttava, jännittää kuin lasta joulua odotellessa. Ja kuten olen ennenkin sanonut, niin tänä vuonna tosiaan sitä joulua odotan, ja hyvästä syystä odotankin. Jospa hoidot olisi silloin jo ohitse. 

Joku oli ystävällisesti taiteillut Simolle tälläisen :-)