Mitä syöpä tuli maksamaan?

Nyt on mennyt taas luokattoman paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. Täytyy oikein ihmetellä miten sain aiemmin tekstiä tulemaan kuin liukuhihnalta ja nyt ei millään, nyhtää saa joka sanan.

Viimeksi mietin miten matkani oli Simon kanssa sujunut, hiukan yhteenvetoa vuodesta. Loppu vuodestahan mulla oli säteet, 25 kertaa eli joka arkipäivä sain käydä syöpäklinikalla hakemassa annoksen aurinkoa. Tai tuskin ihan aurinkoa oli, mutta samanlaista vaikutusta oli kuin olisin palanut kunnolla. Onnekseni iho ei sentään mennyt rikki, hiukan muutti väriään paikallisesti, ei sen enempää.

Kuvasta näkee myös hyvin sen, kuinka nesteinen mun kainalo/rinnan alue, oikein kunnon nestepussi. Arpea kiristää, säteet laittoivat sen vielä kireämmälle kuin mitä aiemmin ollut.

Säteet myös väsyttivät, sen kerroinkin viime kerralla. Mutta vasta nyt kun en enää niissä käy, tajuan kuinka paljon ne väsyttivätkin. Sytostaatista tuli myös väsymystä, mutta se meni aina ohitse. Säteistä tuleva väsymys tuntui olevan jatkuva olotila. Johtunee varmaan siitäkin, että siellä sai ravata joka päivä. Vähemmästäkin tulee hoitoväsymystä. Vaan nyt se on ohitse ja sitä ei tarvitse enää miettiä. Ja vaikka olen sanonut ettei toivominen mitään auta, niin pakko tässä vaiheessa sanoa toivovansa ettei enää koskaan tarvitse olla samassa tilanteessa uudestaan. Ei siis enää Simoa eikä sukulaisiaan, kiitos!!

Lähtiessäni syöpikseltä viimeisen kerran alkoi mua itkettämään. Oli todella lähellä etten olisi alkanut itkemään matkalla takaisin töihin. Helpotus oli niin suuri, tuntui kirjaimellisesti kiven tippuminen sydämmeltä, olin kestänyt sen kaiken. Diagnoosista oli seitsemän ja puoli kuukautta. Leikkauksesta kuusi ja puoli kuukautta ja hoitoja oli viisi ja puoli kuukautta takana päin. En katsonut taakseni lähtiessäni, mutta kuvan otin ja laitoin lapsilleni ja siskoilleni menemään. Näin iloiselta näyttää syövästä selvinnyt mutsinne ja siskonne. Oikein alkaa itkettämään tätä kirjoittaessani ja miettiessäni koko asiaa.

Laskin tässä mitä syöpä tuli maksamaan. En ole ottanut mukaan esim. matkakuluja, sillä kuljin hoidoissa ja lekurissa ym samalla matkakortilla millä kuljen töissäkin eli niistä ei tullut ylimääräistä kustannusta.          

Lääkärissä kävin yhteensä seitsemän kertaa. Kerran tapasin leikkaavan kirurgin ennen leikkausta, leikkauksen jälkeen pari viikkoa ja tapasin hänen sijaisensa. Sytostaattia ennen tapasin lekurin ja hänestä jäi ihana tunne, no se ei onneksi maksanut mitään ylimääräistä. Saatuani yhden syton tapasin jälleen lekurin. Hänen kanssaan emme ystävystyneet todellakaan, hän ei ymmärtänyt mitä puhun koska puhuin liian nopeaan. En laskuttanut häntä tästä, mutta jouduin tapaamaan häntä vielä kerran neljännen sytostaatin saatuani. Tapasin sädelekurin ennen sädetystä ja uuden sädelekurin säteiden loputtua ja sanoessani hyvästi koko syöpäklinikalle. Kaikki lekuri käynnit tulivat maksamaan yhteensä 230,30€.

Leikkauksen jälkeen kävin 8 kertaa kirurgisella punkteerauttamassa tissiäni. Tämä maksoi 72€. Kävin myös juhannusaattona punkteerauttamassa Meilahden päivystyksessä josta sitten muistivat mua 32,70€ laskulla.

Fyssarilla olen käynyt yhteensä 19 kertaa (eikä loppua näy) ja ne ovat maksaneet 171€

Sytostaattia sain 6 kertaa ja ne maksoivat mulle 54€

Säteitä sain 25 kertaa ja ne maksoivat 225€

Lääkkeet joita olen joutunut ostamaan ovat maksaneet 172,54€ saaden kelan korvauksia 1489,84. Ilman kelaa olisin siis maksanut lääkkeistäni 1662,38€.

Leikkauksesta ja nälkäkuuristani sain maksaa 77,60€

Lääkärin todistuspalkkio maksoi 24,33€ (hän todisti syöpäni kelalle, jotta sain 100% korvauksen eli maksan osasta lääkkeistä vain 4,50€ omavastuun)

Uusia rintaliivejä joihin saa tekotissin olen hankkinut neljät, aina alennusmyynnin aikaan. Näistä olen maksanut 100€ pyöreästi. Jos sinulla on tarvetta tällaisille liiveille niin suosittelen käyttämään Lindexin verkkokauppaa, on edullisin vaihtoehto. Myös uimapuvun ostin vertaiseltani josta maksoin 30€ (kiitos sinulle jos tätä luet).

Silikonirinta maksoi 300€ ja/urheilutissi maksoi 91,20 (näitä en onneksi joudu itse maksamaan)

Tukihanska ja hiha joita joudun käyttämään nesteen kerääntymisen takia maksavat 421€, nämäkin kuuluvat sairaudenhoitoon eli ei mene mun pussistani.

Peruukki kustansi 133€ ja sekään ei mennyt omasta pussista. Tosin en sitä kertaakaan käyttänytkään eli hyvä niin. Peruukkishampoon, hoitoaineen ja geelin ostin ja maksoin niistä 48,05€. Ovat aavaamattomana kaapissani, jos sinulle tulee tarve moisille niin tule hakemaan pois.

Laskin siis kaikki maksamani summat yhteen ja sain lopputulokseksi 1237,52€. Sen verran tuli siis Simo maksamaan mulle. Jos en olisi saanut kelan korvausta tai tissit/hanska/peruukki ei kuuluisi apuvälineisiin ja siten ilmaisia sairastajalle olisin maksanut kaikesta 3672,56€
En uskalla edes miettiä kuinka kalliita ovat esim sytostaatti annos, muistaakseni hoitaja puhui tonnista tai toisesta per kerta. Säteet ovat varmasti kalliita, en epäile ollenkaan. Joten olenko onnellinen asuessani Suomessa? Todellakin olen kiitollinen kotimaastani. Nyt jos koskaan sitä osaa arvostaa entistä enemmän. Miettikääs kun tää kaikki menisi omasta pussista??!!

Mähän en ollut juurikaan sairaslomalla koko syövän aikana (koko vuonna alle 60 päivää saikkua, ei huono). Jos olisin ollut, pitäisi laskea myös menetetyt ansiot, mutta nyt niitä ei tullut.

Entisen pomoni sanoin, maksan mielelläni veroni tästä lähtien!!

Mitä muuta kuului loppu viuoteen? Joulu meni nopeaan ohitse, itse asiassa niin nopeaan etten tainnut ehtiä edes yhtään kuvia ottamaan. Ruokaa tietty tuli syötyä aivan liikaa ja en valehtele ollenkaan jos väitän ainakin kerran päivässä päättäneeni heti huomenna aloittaa fiksun syömisen. Mutta joulu tuli ja meni, meni uusivuosikin ja ruokahalut ei pienentyneet eikä poistuneet vaan sama syöminen jatkui ja jatkui kunnes tänään tuli stoppi. Nyt se on loppu, finito, end, nyt aloitetaan taas järkevämpi syöminen!!

Tälläistä joulua joillakin, ei tosin meillä :/

Uusivuosi meni kans töissä, aivan kuten joulukin. Olin tämän vuoden vikana päivänä vikaa kertaa "omalla" salillani eli salilla jossa olen käynyt melkein 10v. Nyt oli aika jättää hyvästit sille paikalle ja sen kunniaksi otin viimeiset kuvat sieltä.

Kuten varmaan näettekin, ovat hiukseni alkaneet jälleen kasvamaan ja ne ovatkin upean väriset, harmaat joka harmaan sävyllä. Myös kiharaa saattaa olla tulossa, suihkussa käytyäni hiukset pyörteilee joka suuntaan, myös ulospäin kihartuen.

Nyt on tullut aika kiittää teitä kaikkia jotka olette kanssani tätä matkaa tehneet. Matka oli raskas, mutta huomattavasti raskaampi se olisi ollut ilman tätä blogia ja teitä lukijani. Toivotan teille kaikille oikein ihanaa vuotta, olette sydämmessäni kaikki. <3 Nöyränä kiitän ja kumarran, olette olleet huikeana tukenani tämän (viime vuoden) ajan. Nyt tämä blogi hiljenee ja siirrymme toiselle saitille eli tänne, tervetuloa mukaan seuraamaan miten saadaan Aikusta timmi 50v. Simo hiukan hidasti matkaani, mutta sitä emme murehti vaan jatkamme kovilla treeneillä ja hyvällä asenteella.

Tähän loppuun on hyvä laittaa viimeinen kuva viimeisestä päivästä viime vuotta. Ystäväni sanoin: "Tästä kuvasta huokuu elämä." <3

Aamupala, aterioista tärkein

Sunnuntai 11.12

Aamulla herättyämme menemme tietenkin aamupalalle, sitähän olen odottanut jo pitkän yön. Aamupalahan on aterioista tärkein, sillä aloitamme päivän. Ja jos ei syö kunnollista aamiasta, ei päivästäkään tule kunnollista. Ja tämä koskee minua, ei välttis muita.

Aamupala on todellakin kattava ja mahansa sai niin täyteen, että sitä (mahaansa) sai melkein kantaa erikseen pois ravintolasta. Tarjolla oli perinteiset nakit ja pekonit, munakokkelia, keitettyä ja paistettua munaa. Oli smoothiet, jogurtit, hiutaleita sataa lajia. Leikkeleitä, juustoja, pasteijaa. Oli croisantit ja piirakat, leivät ja levitteet. Ja se mikä vei sanat suustani oli nutella. Sitä kauhoin kuppiin ja söin lusikalla niin, että meinas mennä taju. Nutella on sellaista jota en koskaan itse osta, sehän on pelkkää rasvaa ja sokeria. Se oli mys lapsuudessa kiellettyä joten sen takia tietenkin niin haluttavaa. Ja nyt Aikku melkein 50v sai kauhoa sitä kuppiin ja syödä lusikalla, voiko elämältä muuta toivoa??

Me Ukkokullan kanssa söimme, haimme lisää ja jatkoimme syömistä. Miten paljon voi ihmiseen mahtua ruokaa? Paljon, voin kertoa sen. Eipä sitten hetkeen tarvitse syödä, kun aloittaa päivänsä näin tuhdisti.

Aamupalan jälkeen kävin katsastamassa hotellin kuntosalin, tietty. Tällä kertaa en itse käynyt treenaamassa, mutta saattaisin kuvitella hotellivieraan siellä painoja nostelevan. Laitteita oli vähän, tila oli suht pieni, mutta luulisin huonompiakin saleja hotelleista löytyvän.

Ja silloin kun tällä paikalla on ollut vankila, ei mahdollinen kuntosali ole varmasti ole ollut tätäkään luokkaa. Penkkipunnerruksia on varmasti vankiloissa treenattu aina, se onkin saattanut olla ainoa mitä on voinut laitteilla treenata. Penkki on saattanut olla ulkona ja siellä on sitten treenattu talvisinkin. Ainakin jos uskoo kuntosalilla ollutta valokuvataulua. Ja miksipä ei uskoisi?

Kiertelimme hotellissa vielä muutenkin, yritimme päästä katsomaan kappelia/juhlasalia, mutta meidän avaimilla ei sinne päässyt. Ja "Herran huone" on paikka jossa ei mua varmasti näe muutenkaan, joten ei haitannut vaikkei sinne päässyt nytkään. Muutaman hauskan valokuvan saimme kuitenkin vielä otettua.

Matkamme hotelliin oli onnistunut ja kokemuksena mukava. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, hauskan kokemuksen saa myös näinkin, lähellä kotia. Suosittelen kokeilemaan. Sitten vielä vähän lepoa aamupalan jälkeen jotta jaksoi lähteä Wilmaa hakemaan.

Wilmalla olikin ollut jännä päivä/yö. Oli ollut niin jännää, että muutamat pisut oli päässyt sinne minne ei pitäisi eli sisälle. Hän otti meidät riemumielin vastaan aivan kuin sanoen: "Viekää minut äkkiä kotiin täältä." Ja tottahan me veimme. Ja vaikka olimme olleet vain yhden yön pois, oli kotiin jälleen kiva tulla. Olen niin koti ihminen, etten välttämättä haluaisi missään muualla ollakaan. Vaan kun välillä käy muualla, tuntuu se koti taas sitäkin ihanammalta. Wilma meni kotona lähes suoraan nukkumaan ja ei muuta tehnytkään koko päivän aikana. Hänellä mahtoi olla rankempi reissu kuin meillä.

Itsellänikin päivä meni lähinnä leväten. Viikonloppu oli mukava, ei tosiaan syöpää mietitty. Ja kohta kun hoidot ovat ohitse, mietitään sitä vieläkin vähemmän.

Maanantai 12.12

Aamulla juna on täynnä, koskapa se ei olisi. Tällä kertaa jouduin seisomaan ja Tikkurilan ja Pasian välillä junan toisesta vaunusta juoksee nainen selkeästi hädissään ja alkaa hakkaamaan vain henkilökunnalle tarkoitettuun ohjaamon ovea, mutta kukaan ei avaa ovea. Vaunu ei ollut lipunmyyntivaunu joten ohjaamossa ei ollut ketään. Nainen painoi hälytysnappulaa joka on seinällä, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten hän oli vetämässä jo hätäjarrua, mutta silloin joku huudahti, että mitä olet tekemässä. Nainen vastasi, että joku oli saanut sairaskohtauksen ja pitäisi saada apua. Paikalla oli sairaanhoitaja (matkustaja ilmeisesti), mutta paikalle pitäisi saada lääkäri.

Vaikka hälytysnappia oli painettu, ei mitään kuitenkaan tapahtunut. Eräs matkustaja sanoi soittavansa ambulanssin Pasilaan. Ilmeisesti ei saanut kuitenkaan hälytyskeskukseen yhteyttä, koska kuulin hänen seuraavaksi puhuvan puhelimeen ilmeisesti vaimolleen missä on, mitä on tapahtunut ja pyysi soittamaan apua Pasilaan. Tieto ei varmasti koskaan saapunut junan ohjaajalle, sillä jatkoimme Pasilassa normaalisti matkaamme Helsinkiin. En tiedä miten tarina jatkuu, mutta jäin todellakin ihmettelemään mitä tekee hälytysnapeilla jos kukaan ei siihen vastaa. Luulisi hälytyksen menevän johonkin jossa siihen reagoidaan. Ja toivon tosissaan, että hänellä joka sairaskohtauksen sai, on kaikki hyvin. Ja en halua itse ainakaan saada koskaan mitään vakavaa sairaskohtausta junassa jos avun saanti on tätä luokkaa.

Tänään on taas fyssari. Kerron, että multa on kielletty salilla käynti kielletty. Ihmettelee miksi ihmeessä, ei ole mitään syytä miksei salilla voisi käydä sädehoidon aikana. Mua niin suututti, mua on huijattu!! Sädehoitaja joka tämän ohjeen antoi, oli nuori ja hän varmasti itse uskoi antamaansa ohjeeseen. Fyssarini taas on tehnyt rintakirurgisella osastolla töitä lähes kaksikymmentä vuotta ja nähnyt varmasti hiukkasen enemmän leikattuja rintoja kuin kyseessä oleva nuori hoitaja joten uskon todellakin häntä. Ja tietenkin uskon, kun tämä vastaus miellyttää mua paljon enemmän kuin kielto salilla menemisestä. Tottahan sitä uskoo siihen, mikä itseään miellyttää, luonnollista, eikö?

Illalla keksin hyvän tavan saada palapelin teosta vieläkin haastellisempaa. Kaadan kasan riisiä pöydälle, sille samalle jossa lojuu palapelin palojani. Ja kun siivoan riisit roskiin, en voi olla varma montako palaa meni riisin mukana. Asia lienee selviää mulle kyllä myöhemmin.

Tervetuloa joulukuu

Torstai 1.12

Joulukuu, jipii, tähän loppuu  väsymys, kurjuus ja paha mieli. Marraskuu, tuo kuukausista ankein on taas taakse jäänyttä elämää ja saamme pelkkää iloa ja päivän paistetta elämäämme tästä alkaen. Lottovoittokin odottaa jo oven takana vaikka et olisi edes lotonnut. Vai eikö sittenkään? Eikö elämä alkanutkaan hymyilemään, vaikka marraskuu on ohitse?

Mua ainakin väsyttää edelleen, ei auttanut kuukauden vaihtuminen. Saattaahan se olla, että väsyttää säteiden takia, ihan yhtä paljon sen syytä kuin pimeyden. Mutta pimeyttä ei voi syyttää siitä, että mun jalat elää aivan omaa elämäänsä öisin. Tää vaiva alkoi jo sytojen aikana, joten en tiedä mistä tää johtuu. Mutta öisin siis herään vähintään kerran tai kaksi siihen, että tuntuu kuin joku vetäisi mun lihoja pohkeista neljään suuntaan. Tiedättekö, neljä pientä kääpiötä repimässä omaan suuntaansa, kun eivät osaa päättää mihin suuntaan mennään. Tää ei ole suonenvetoa, sen tunnistan kyllä. Ja joka yö tätä samaa ja se kestää -10-15s kerrallaan. Ja entäs sitten jalkapohjien pistely, tuikkiminen ja tunnottomuus. Sattuu kävellä, öisin kun heräät vessaan, tuntuu ettei jalat pidä alla, kun tuntuu niin ikävältä jalkapohjissa. Joutuu varovasti lähteä kävelemään etten kaadu nenälleni. Näitä ei taida marraskuu selittää, vai mitä luulette? Tai eihän se tietty mitään auta ketään eikä mitään syyttää, mutta olisi vaan niin paljon kivempaa jos tietäis mistä mikäkin johtuu ja voisiko asialle vaikka jotain tehdä.

Koska olen koko viikon illat istunut tölsän edessä ja katsonut Breaking Badia, päätin että tänään menen lenkille. Pyysin ystävääni mukaan ja sovitaan aika lähdölle. Sitä ennen ehdin kuitenkin katsomaan BB loppuun, viho viimeisenkin jakson. Nyt on se sarja katsottu ja voidaan seuraavaks katsoa jotain muuta. Ystäväni ei päässytkään lähtemään joten en saanut itsekään lähdettyä. Laiskuus, tuo paheista pahin, se iskee helposti näin pimeään aikaan.

Ystäväni soittaa ja hupsista, puolitoista tuntia vierähtää ihan huomaamatta. Ja kun olen saanut puhelun lopetettua, lähden Wilman kanssa ulos. Toinen ystäväni soittaa ja taas menee tunti. Sitten onkin aika laittaa mahan viereen maate ja käydä nukkumaan. Tosiaan saa mennä mahansa viereen, se kasvaa silmissä. Kaukana on se kunto jossa olin keväällä, ehkä ensi keväänä sitten uudestaan?? Tosin silloin mulla ei ehkä ole vielä näin paljon hiuksia päässäni?? Hahhaha!!

Ylempi kuva on kaksi päivää aiemmin otettu, kun löysin Simon, alempi sitten leikkauksen jälkeen. 

Perjantai 2.12

Mulla on taas fyssari tänään. Jos joutuisin maksamaan jokaisesta fyssari käynnistä normaalin hinnan joka fyssarin taksa on, olisko jotain 70€ tai jotain, niin saattais itku päästä juosta siellä. Näistä käynneistäni maksan 9€/krt. Tietty täytyy muistaa, että normaalisti käynti on varmasti ainakin tunnin pituinen tai jotain ja mun käyntini on sellaiset 20min ja tää on sairaanhoitoa. Ja niin kauan, kun käteni vähänkään tarvii apua ollakseen edes jotensakin normaali, niin kauan mä siellä ravaan eli varmaan aika kauan vielä.

Koska mulla on hyvin aikaa ennen fyssaria, päätän mennä Rajalalle katsomaan Ukkokullalle ja mulle joululahjaa eli kameraan olkahihnaa. Uskalla kertoa tässä sen, sillä en A) saanut sitä hihnaa ja B) kerroin jo Ukkokullalle, että sellaista olin hakemassa joten en tässä paljasta nyt mitään suurta salaisuutta. No, menin siis sinne Rajalan liikkeeseen Postitaloon ja ei näkynyt yhtään myyjää. Siellä kun joutuu ottamaan vuoronumeron jolla sitten saa sitä palvelua, jos saa. No, ajattelin, että löydän sellaisen hihnan itsekin joten en tarvitse siihen myyjää. Löysinkin jonkinlaisen ja otin sen ja olisin seuraavaksi mennyt hakemaan sen vuoronumeron. Vaan silloin alkoi varashälytin soimaan, olihan mulla se hihnan paketti kädessä ja heillä on liikkeen sisällä keskelle kauppaa kuta kuinkin portit jotka hälyttää. No, myyjä ilmesty aika nopeaan, paljon nopeampaa kuin olisin saanut tulemaan sillä vuoronumerolla. Sain kuulla sen hihnan olevan tarkoitettu enempi jalustan kantamiseen ja päätin etten halua sitä. Olisin halunut katsoa jotain toista hihnaa, mutta myyjä ei sitä voinut enää mulla näyttää, koska ei ollut mun vuoroni. Kädessäni olevan olisi voinut mulle myydä ilman sitä numeroa, mutta ei sitten toista. Annoin olla, alkoi aika loppua kesken, piti kiiruhtaa fyssarille. Eli kamerassamme ei edelleenkään ole olkahihnaa ja näyttää siltä ettei sellaista ole hetkeen tulossakaan.

Kameraan saisi vaikka mitä lisävarustettua ostettua jos vaan olisi rahaa :)

Viimeks fyssari sai aukastua kainaloani mukavasti eikä sen suhteen tarvinut oikeen mitään tehdä. Ei ole juurikaan kiristyksiä kädessä, suurin vaiva siinä on nesteen kertyminen ranteesta kämmeneen ja sormiin. Käsi muistuttaa välillä sämpylää, rystysiä ei näy. Nyt fyssari laittoi käteeni kinesioteippauksen, jos vaikka auttaisi nestekertymään. Olen valmis kokeilemaan melkein mitä vaan, lymfaödeema on meinaan todella ikävä vaiva.

Fyssarin jälkeen menin salaatille Fazerille. Mulla oli sädetys kahden tunnin päästä, joten en nähnyt mitään syytä lähteä kotiin välillä enkä olisi ehtinyt kuin kääntymään ja heti olisi pitänyt lähteä takaisin, joten menin syömään. Ja kuten kaikki tuntuvat nykyään tekevän, oli mullakin kone mukana ja kauheen tärkeän näköisenä kirjoittelin sillä samalla kuin söin. Tosi tärkeää kirjoittelinkin, päivitin meinaan blogia siinä samalla. Ja onhan se tärkeää kuin mikä, kaikki haluaa tulen palavasti saada lukea mitä mun tylsääkin tylsemmälle elämälleni oikein kuuluu. Jännitys tarinaa kerrassaan.

Säteet menivät taas nopeaan, siellä ei onneksi tarvitse kauaa aikaansa viettää. Ja veikkaanpa, että jokainen siellä käyvä haluaa mahdollisimman nopeaan pois. Henkilökunta varmaan viihtyy siellä, toivottavasti ainakin.

Iltapäivällä (hiukan neljän jälkeen) mennessämme Wilman kanssa ulos, otan kameran mukaan. Vaan eipä tullut mieleen, ettei pimäessä saa muita kuin pimeitä kuvia. Vaikka mä onnistun siinä kyllä ihan valoisaankin aikaan, olen mä sen verran mestari.

Rautarouva

Torstai 3.11

Rakas tyttäreni on yön aikana saapunut Mammaa hauskuttamaan. Saankin hänestä seuraa sauvakävelylle aamupäivästä. Tosin en ymmärrä mikä järki ottaa sauvoja mukaan, kun ne lipsuvat koko aika, vaikka ottaa tassut pois ja on piikit näkyvillä. Nämä sauvat ovat ilmeisesti tehty käytettäväksi Espanjassa tai muualla missä ei ainakaan ole pakkasta, liukasta eikä lunta. Yritän muistaa tän seuraavan kerran, kun lähden lenkille. En kuitenkaan kauaa voi sauvoilla tepastella, kun sormeni ovat aivan umpijäässä, ei auttanut kunnon sormikkaatkaan. Tytär saikin sitten harjoitella loppumatkan  sauvakävelyä, lipsuvilla, auringon alle tarkoitetuilla keputtimmillani.

Kotiin tullessa iskee taas, arvatkaas mikä!! Ei tullut nyt pahoinvointia, vaan tuli ihan jäätävä ripuli. Ja arvaan ihan satavarmasti mistä se johtuu. Syyllinen on eilinen pahoinvointilääke, Primperan. On se nyt kumma, että tehdään pahoinvointilääke, jonka sivuoireena tulee ripuli. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää mikä ihmeen logiikka siinä oikein on. Onko tarkoitus potilaan puntaroida, kumman haluaa mieluimmin, pahan olon vai paskamaisen olon? Tuleeko se tavara alhaalta vai ylhäältä? Mahaa kouristi, istun vessassa. Ehdin selaamaan Hobby Hallin katalogin useampaan kertaan. Onneksi en tarvitse mitään, siellä istuessa olisi ehtinyt kyllä tehdä tilauksen jos toisenkin.

Olo menee aivan vetämättömäksi, en jaksa mitään muuta kuin raivota vessassa, kuinka mä vihaan tätä paskaa. Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan!!! On annettava periksi ja otettava jälleen tujumpi pilleri. Tiedän siitä tulevan tajuttomuus, mutta just nyt on kaikki parempaa kuin tämä. Eikä todellakaan mene kauan, kun se iskee. Nukun jälleen koko illan. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Ja hassuinta tässä on se, että koen tästä huonoa omaatuntoa. Ei sovi olla heikko, pitäisi kai tamppaa mattoja ja pestä ikkunoita, tehdä kunnollinen suursiivous. Ja selvennän vielä, että tää on siis mun mielipide, ei todellakaan Ukkokullan. Hän tajuaa kyllä, itselläni on vielä tässä(kin) oppimisen paikka.

Perjantai 4.11

Tuli sitten nukuttua kellon ympäri, hupsista keikkaa. Olo onkin jälleen tosi pirteä, kummasti tuntuu siltä, että alkaa jälleen elämä voittamaan. Ja voitettavahan se on, on meinaan mentävä fyssarille käymään. En ole jaksanut edes laskea kuinka usein olen siellä jo käynyt, mutta edelleen on kädessä turvotusta ollut ja sitä tarvitsee availla joten käynnit jatkuu. Hyvä niin.

Jännä päivä muutenkin. Tänään minusta tehty juttu julkaistaan Ilta Sanomissa. Asemalla käyn hakemassa lehden kioskista, varmistan vielä, että juttu varmasti on lehdessä. On se, kääk!! Tuntuu niin hassulta nähdä itsensä lehdestä. Juttu oli mielestäni hyvin tehty, se oli just mun näköinen. Toisaalta ei varmaan kovin yllättävää, minuahan siinä oli haastateltu ja minä ne asiat olen sanonut. Laitan faceen myös kuvan lehdestä, käykäähän ostamassa omanne. Saan paljon positiivista palautetta, hämmennyn. Mähän olen vaan mä, en yhtään sen kummempaa. Rakas poikani laittaa myös viestiä, hyvä oli juttu ja kuvat, olen susta ylpeä. Itku meinaa tulla.

Naurattaa jutun otsikko, rautarouva. Varsinainen Thatcher, joo. Naurattaa myös ajatus, että nyt mää sitten makaan ihmisten ruokapöydällä. Mietitään vaikka maajussia joka ruokapöytänsä äärellä kastaa pullansiivua kahviinsa ja siinä vierellä se Aikku makaa kainalot paljaana. Tai insinööriherra, kiireellä juo latteansa ja samalla lukee viikonlopun IltaSanomia ja mitä hittoa, kuka voi kalju akka on? Hassua, mä saatan maata missä tahansa nyt, kodissa kun kodissa. Toivottavasti ei kauhian pahoja vointeja kelleen tule, olis se kamalaa saada tietää aiheuttaneensa jollekin huonovointisuutta. No, tää oli vitsi, mutta totta toinen puoli, naurattaa ajatus, että nyt mä olen ympäri Suomea.

Fyssarilta lähtiessä huomaan oloni vaativan suolaa. Eilinen totaali tyhjennys teki tehtävänsä, nyt kroppa vaatii suolaa. Käyn kaupassa ja heti silmiini osuu jotain mitä on pakko saada, mandariinia. Edellisillä kerroilla pahoinvoinnin loppuessa, on mieleni tehnyt parsakaalia ja salaattia. Nyt olen niitä koko aika syönyt ja nyt vesikielellä himoitsen mandariinia. Suolaista on myös saatava ja ostankin pähkinöitä. Ostan myös protskupatukan, kovasti kehutun Quest barin. En tosin yhtään tajua miksi näitä kehutaan, mun  mielestä kauheaa kuraa. Söin puolet ja loput lensi roskiin. Pähkinät sitten söin kyllä loppuun saakka. Pähkinät kun siinä hassuja, ettei niitä voi syödä sivistyneesti muutaman kerrallaan. Niitä pitää syödä kourallinen kerrallaan, suu täyteen, että on vaikeaa saada pureskeltua. Alkaa muuten tuntumaan siltä, että mulla on kumma halu tukehtua syömääni ruokaan. Pitäisikö olla huolissaan??

Iltapäivällä menen ”vertaiskahville”. Hänen miehensä ilme oli näkemisen arvoinen, tullessaan kotiin. Olihan ”kaljujen kokous” menossa. On niin mahtavaa saada jutella toisen samassa tilassa olevan kanssa,  hän tasan ymmärtää mistä puhut, mitä olet joutunut kokemaan, sillä hän on kokenut ja tuntenut ne ihan samat asiat itsekin. Näytän hänelle tissini, sen silikonisen. Kysyn haluaako nipistää nännistä? Nauramme, tää on parasta syöpähuumoria ja tälle asialle pitää pystyä myös nauramaan. Se kummasti puhdistaa, helpottaa ja keventää. Vaan liika asioiden vatvominen ja märehteminen, se ei ole hyvästä. Mutta välillä vertaisen kanssa kokemusten vaihto, se tekee hyvää. Ja olen myös muutamassa vertaistuki ryhmässä, ne ovat myös kullanarvoisia. Ei ole asiaa mitä et voisi kysyä ja aivan varmasti ei ole vaivaa mitä ei olisi joku toinenkin jo kokenut. Vertaistuki on ihan parasta!

Huomaan oloni olevan jälleen normaali jo siitä, että alkaa energiaa olla taas yllin kyllin. Koko aika tekisi mieli tehdä jotain, vaan ei ole kovin paljoa mitä tehdä. Siivota ei voi, tai ainakaan kannata, koska ensi viikolla meillä alkaa vihdoin remontti. Lattia laitetaan kuntoon, vastahan tässä ollaan oltu kolme kuukautta ilman lattiaa. Jospa se nyt vihdoin saatais tehtyä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. En jaksa tehdä kummempia, eväät huomiselle niin this day is done. 

Hyvää Simonpäivää

Torstai 27.10

Tämä aamu alkaa jälleen labralla. Tämäkin riesa on onneksi kohta ohitse, jos tänään kaikki verenkuvassa hyvin, pääsen huomenna tiputukseen. Onhan huomenna Simon nimipäivä ja jotensakin kunniakas loppu meidän yhteiselle matkallamme, ainakin sytostaattien osalta. Vielähän on tulossa säteet, mutta ne mä miellän jotensakin helpommaksi, ikään kuin varmistukseksi Simon lähdölle. Vielä en edes ajattele koko asiaa, niiden alkuun on vielä monta viikko aikaa ja sitä ehtii murehtia sitten, kun niiden aika on. Olen oppinut tässä matkani varrella ajattelemaan kuin Scarlett O´Hara Tuulen Viemistä. ”Ajattelen tätä kaikkea huomenna. Silloin jaksan paremmin. Onhan huomenna taas uusi päivä.” Tää on ollut hyvä tapa Simon kanssa, ei turhaa murehtimista vaan otetaan päivä kerrallaan. Sitä kun ei voi enempää elää, kuin päivä kerrallaan. Ja jos useampia elettäis kerrallaan, niin johan täältä nopeasti lähdettäisiin. Ja sitä ei mulla ainakaan ole aikomustaan tehdä, lähteä vielä siis minnekään.

Labraan mun piti kuitenkin mennä ja meninkin. Se fiilis, kun tiedän ettei sinne tarvi mennä taas kolmen viikon päästä, ei jännittämistä tuleeko soittoa etten pääsekään tiputukseen huonojen veriarvojen takia ja kaikki siirtyy eteenpäin. Vaikka tosiasiassa on ainoastaan yhden kerran käynyt mielessä, että soitto tulisi. Mulla kun on veriarvot olleet koko aika niin hyvät ja tuskin ne tälläkään kertaa huonot olisi.

Labran jälkeen mä menen taas fyssarille. Tulee puhetta influenssarokotteesta, milloin se pitäisi ottaa. Pitäisi ottaa?? En ole kyseistä rokotetta ottanut koskaan, enkä meinannut ottaa nytkään. Vaan kummasti mieleni muuttui, kun kuulin, että influenssa saattaisi olla kohtalokas, koska valkosolut pysyvät matalalla vielä pitkään ja siten olen herkkä saamaan mitä vaan. Olisi aika ironista selvitä syövästä ja sitten influenssa veisi mennessään. Ei helvetissä sentään, oli sen verran hyvä myyntipuhe, että ostin tuon tuotteen. Rokote on haettava, mutta koska olen juurikin huomenna menossa tiputukseen, niin seuraava mahdollinen aika on kolmen viikon päästä, kun valkosolut ovat vähänkään korkeammalla. No, mietitään sitä sitten taas myöhemmin, kun sen aika on. 

Ei tullut soittoa iltapäivällä eli huominen tiputus on melkeinpä pässin lihaa. En malttaisi odottaa tätä vikaa kertaa ja toisaalta on taas jo valmiiksi paskan maku suussa ja oksettaa jo valmiiksi. Jos tätä olisi ollut enemmän kuin tämän kuusi kertaa, en tiedä miten olisin jaksanut. Toisaalta, sitä oli asennoitunut siihen, että niitä on kuusi eikä enempää ja jos olisin tiennyt jo alusta saakka niitä olevan vaikka kymmenen, olisi sitä suhtautunut asiaan sen mukaan. Mutta huomenna on vika kerta ja siitä mä jaksan riemuita ja iloita, tää on vaan niin mieletöntä!! Tää on ohi ihan kohta, tajunnan räjäyttävää!!

Töiden jälkeen menen vielä tekemään vikat salit tälle viikolle. Tiedän jo nyt, etten kykene viikonloppuna enkä vielä ensi viikollakaan juurikaan mihinkään, joten otetaan ilo irti vielä tänä päivänä, kun siihen on mahdollisuus. Teen selälle ja rinnalle saman treenin mitä teimme valkun kanssa viimeksi yhdessä. Se niin osui ja uppos viimekerralla ja sen se tekee myös tänään. Mulla selkä hermottuu tosi hyvin, sitä oiken särkee illalla treenin jälkeen. Ottaa osumaa siis oikein kunnolla, jospa se siitä vaikka joskus vielä levenisi ja kasvaisi. Rinnan kanssa on jo vähän haasteellisempaa, tehtäessä ei niinkään tunnu, mutta jälkikäteen on hellänä joten tiedän senkin saaneen osumansa. Hyvä treeni siis taas tehtynä. Salilla ei mennyt kauaa, vaan ei siellä ole tarvettakaan nyhertää tunti kausia. Kun tekee intensiivisesti ja ajatuksella se menee sutjakkaasti. Ei turhi taukoja eikä facen päivityksiä eikä kuvien ottoja. Keskityn vaan tekemiseen, niin ei turhaan haaskaannu aikaa mitä mulla on kyllä ihan tarpeeksi tuhlattavaksi. 

Illalla lapseni, kundi, käy vaihtamassa meille talvirenkaat. Ensi viikolla sitä lunta sitten pitäisi alkaa tiputtelemaan ja vaikka ei tulisikaan, niin olen lähdössä Kokkolaan lomallani ja sinne ei uskalla lähteä liukastelamaan kesärenkailla. Matkalla saattaa olla säätä, jos toistakin ja mielelläni pääsisin ehjänä perille. Kundi ja miniä toivottelevat tsempit huomiselle ja kyselevät miten juhlitaan viimeistä sytostaattia. Vielä ei lukkoon lyöty, mutta vaikka leffaan meno tai syömässä käynti tai vaikka molemmat kuulosta kivalta. Sitten myöhemmin menemme Ukkokullan kanssa viettämään niitä pyjamabileitä hotelliin, kunhan saisin aikaiseksi varata sen huoneen. Olen nykyään niin saamaton ja aloitekyvytön, että meinaa kaikki jäädä tekemättä. Johtuu ehkä näistä sytoaivoista..

Perjantai 28.10

Simon päivä, vika sytostaattitiputus ja mua alkaa jo valmiiksi itkettää. Tää on tunteellista, mutta samalla niin hiton helpottavaa ja puhdistavaa. Mä tiedän, että nämä käynnit oli tässä, ei enää koskaan uudestaan ja tulihan koettua tämäkin jne. Yhtä kokemusta rikkaampana saan jatkaa matkaani, vaikka tietenkin olisin voinut jättää tämänkin kokemuksen kokematta, mutta aina ei kysellä mielipiteitäsi, kuten ei multakaan tällä kertaa. 

Ystäväni lähtee jälleen mukaani. Meillä on sovittu treffit syöpiksen kahvilaan, mennään siitä sitten osastolla yhdessä. Paitsi, että myöhästyn junasta. Ehdin painamaan oven nappulaa, vaan en niin, että olisin vielä kyytiin ehtinyt. Hyvinpä alkoi päivä, tää ei saa tietää huonoa!! Menen seuraavaksi lähtevällä junalla, vaikka tiedän etten tule sillä ehtimään ajoissa, mutta mentävä on. En todella jätä menemättä. Matkalla yritän soittaa hoitajalle, vaan en saa häntä kiinni. Laskeskelen, etten kovin paljoa myöhästy, muutaman minuutin, se tuskin maata kaataa. Ja meitä istuu siellä kolme potilasta ja kaikille ei saa samaan aikaan laitettua tippaa, joten ei hätää. Paniikki pois.

Ehdin perille, saan tippani ja voin aloittaa ”viimeisestä matkastani nauttimisen”. Paitsi, että tässä ei ole mitään nautittavaa, oksettaa ja tulee paha olo. Toisen/punaisen myrkyn tippuessa tulee käteen jälleen kylmyys, sormet ja käsivarsi ihan kylmänä. Ystäväni tekee mulla kumihanskasta lämpöpussin ja sen verran lämpimän tekeekin, että käsi punoittaa kauan jälkikäteenkin. Ei haittaa, nyt ei haittaa yhtään mikään!!

Tiputuksessa istuessani saan soiton, soittavat sieltä työpaikasta jota hain. Naurattaa ja hymyilyttää, saan varmasti tiedon että olen saanut paikan. WTF?? Kuulinko oikein?? En saanutkaan sitä paikkaa??!! Meinasin tipahtaa sängystäni, mitä tää oikein meinaa? Sehän oli jo melkein mulle sovittu, ainakin mun mielestäni!! Sanoi, että olin ollut vahva hakija (en ilmoittanut penkki tai kyykkytulostani), olivat pitäneet minusta ja olisivat halukkaita saamaan minut sijaiseksi, jos pidempi aikainen sijaisuus olisi tarjolla ja se minulle kelpaisi. Heillä oli hakija, jolla oli työkokemusta 10v alalta ja sellaista ei voi sivuuttaa. Ymmärrän hyvin, itselläni ei sitä ollut ja siinäpä syy, luultavasti. En usko hetkeäkään, että tukattomuus olisi ollut syynä siihen, etten paikkaa saanut. Niin pikkusieluisia tuskin olivat, eivätkä olleetkaan.

Sain myös toisen puhelun, syöpiksen omahoitajani soitti. Vastasin, että Aikku täällä toisessa huoneessa moikka, käveleppä vaan reippaasti tänne jos asiaa on, ei tarvi puhua seinän takana puhelimessa. Olin junassa soittanut hänelle ja nyt hän alkoi soittaa puheluita takaisin. Kyllä meitä nauratti.

Niin saimme tämänkin tiputuksen ohitse. Halasimme omahoitajani kanssa, toivoimme ettei nähtäisi samoissa merkeissä enää. Se oli helppo sanoa, toivottavasti ei koskaan enää. Ja toivottavasti itseni ei tarvitse olla koskaan kenenkään tukena siellä ollessaan. Ei sillä ettenkö lähtisi jos joku tarvitsisi, vaan toivon ettei kukaan ole siinä tilanteessa että sinne joutuisi. Uskokaan vaan, se on paikka jonne ei kukaan halua.

Lähdemme ajelemaan kotia kohti. Käyn apteekissa matkalla ostamassa astetta vahvempaa pahoinvointilääkettä, sillä pitäisi lähteä pahoinvointi. Otan kokonaisen pillerin, koska on niin pieni etten saa sitä puolitettua mitenkään. Saas nähdä miten pahoinvointi tähän reagoi. Matkalla taidan muutaman kerran sanoa ääneen ihmetykseni, etten saanutkaan työpaikkaa jota hain. Ystäväni uhkaa jättää mut matkan varrelle, jos toistan samaa vielä moneen kertaan. Lupaan olla hiljaa, hiljaa mielessäni asiaa pohdin. En saanut paikkaa en, mutta mua varten on luvassa sitten jotain muuta. Ei kiirehditä, toivutaan nyt tästä syövästä ensin ja mietitään sitten taas työkuvioita uudestaan. Vaan en saanut sitä paikkaa, wtf??

Käymme hakemassa ruokaa meille nepalilaisesta ravintolasta, nyt on nälkä ja se ei ole hyvä asia pahoinvoinnin kannalta. Jaksan syödä annoksestani puolet. Ystäväni lähtee ajelemaan kotia kohti ja minä vien Wilman ulos. Kotiin tullessani päätän hiukan levähtää sohvalla. Hetki siinä sitten meneekin, olen meinaan neljä tuntia aivan koomassa. Herään Ukkokullan kotiin tuloon, nukahdan uudestaan. Hän käy kaupassa ja herään jälleen. Syön ruoan mitä jäi ja menen sänkyyn. Nukun aamuun saakka. Oli aikamoinen paukku, toi pahoinvointilääke. Ei ehtinyt tulla mitään vointeja, kun nukuin koko aika. Jos teillä on univaikeuksia, niin täältä saatte apua. Pillereitä on vielä jäljellä ja varmaan jääkin. Joten yhteyttä vaan allekirjoittaneeseen, jos tarvitsette itsellenne tai puolisolle nuijanukutusta. Ja tuskin vaivaa krapulakaan sitä ottaessa, hyvä juttu näin pikkujouluaikaan. 

Miten syöpää kuuluu sairastaa?

Perjantai 14.10

Roosanauhapäivä. Lokakuu on virallinen roosanauhakuukausi ja 14. päivä on sitten The Day. Tässä kuussa myydään roosanauhoja sekä kaikenlaista muuta asiaan liittyvää ja liittymätöntä, mutta jokaisesta tuotteesta jossa on roosanauhatunnus, lahjoitetaan jokin tietty määrä roosanauhakeräykseen ja siitä kertyvä summa taas lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut useampia roosanauhoja, niitä on takin rinnuksella, työtakin rinnuksella sekä treenipaidan rinnuksella. Olen ostanut heijastimia pari kappaletta (näiden hankinnasta pitää jokaisen muutenkin huolehtia) sekä heijastavat kengännauhat.  Joidenkin mielestä tavarasta lahjoitettava muutama parikymmentä senttiä ei ole mitään, itse taas tykkään, että pienistä puroista ne joet syntyvät ja jokainen sentti hyvään asiaan on hyvä juttu. Ja roosanauhoista saatava summahan menee suoraan lyhentämättömänä keräykseen. Jostain muuten luin, että tänä vuonna on tähän mennessä myyty enemmän roosanauhoja kuin viime vuonna yhteensä. Tiedän, että läheiseni, ystäväni, työkaverini jne ovat ostaneet, mielessään ehkä juurikin Aikku. Vaikka monet heistä ostavat sen joka vuosi muutenkin, kuten itsekin olen aina tehnyt. Ystäväni laittoi vasepookissa seinälleni kuvan ja siihen tekstin: ”Olet rakas”. Mulla pääsi itku. <3

Vähän kaikkialla on ollut paljon puhetta ”supersairastajista”, heistä jotka jaksavat hymyissä suin sairautensa kanssa. Kuljetaan kalju paljaana eikä hävetä sitä eikä hävetä edes yksinäistä rintaansa vaan ollaan siitä ylpeitä. Unohdetaan heidät jotka eivät koko aikaa jaksa hymyillä. Eivät joka aamu jaksa välttämättä nousta sängystään ylös. Heistä jotka haluavat suojata kaljunsa peruukilla ja heistä jotka eivät näe tässä sairaudessa mitään hohdokasta ja glamouria. Meitä sairastajia on ihan erilaisia, yhtä monta erilaista kuin on sairastajaakin. Ja tuskin tästä sairaudesta kukaan glamouria löytää, ei tää tee kuolemattomaksi, ei jalosta ketään eikä tästä kukaan saa päänsä päälle kruunu tai sädekehää. Saisikin, mun kaljuani koristaisi kruunu tai tiara aivan hiton hienosti. Mun ajatusmaailmassani on tilaa myös heille, jotka tän kokee eri lailla kuin minä ja uskon myös muiden olevan sitä mieltä. Hei, annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia, olivat ne sitten liljoja tai rentunruusuja, kaikki yhtä tärkeitä. Annetaan tilaa jokaiselle sen verran, kun he sitä tarvitsevat. Ei se ole ainakaan multa pois. 

Itse lukeudun heihin, jotka kulkee pää kaljuna, rinta rottingilla varmana selviytymisestään. Vaikka totta kai tajuan, ettei kaikki tästä selviydy, tämähän on kuoleman vakava sairaus, ei tätä voi flunssaksi kutsua. Mutta en mä voi alkaa synkistelemään asian suhteen, mä vaipuisin niin syviin vesiin ettei sieltä välttämättä hetkeen olisi paluuta. Mun on aivan pakko jaksaa, mulla ei ole vaihtoehtoja!

Monilla on oma mielipiteensä miten syöpää sairastetaan. Hoitojen ollessa niin rajuja, että silloin kuuluu maata sängyssä seuraavan viikon, niin mummonikin aina teki. Ei silloin töissä käydä, kummini serkun herkku oli yli puoli vuotta sairaslomalla. Itselleen pitää olla armollinen, pitää kuunnella itseään. Ei saa liikkua, et sä jaksa liikkua, sun ei pidä liikkua ja kyllä sä sitten joskus taas pääset liikkumaan, kunhan sen aika on. Mähän sanoin, että sun pitää levätä. Mähän sanoin, ettei sun pidä tehdä sitä ja sen mä ainakin taisin sanoa jo aiemmin, ettei sun pidä tehdä ainakaan tätä. Ja nyt sä sairastat näin, kun mä sanon.. Osaanko mä sairastaa oikein? Niin, että se sopisi jokaiselle? En mä taida osata, musta ei ole tähän. Haluan sairastaa niin kuin mulle sopii, omalla tavallani!!

Itse en osaa mennä sanomaan esim. diabetespotilaalle miten hänen kuuluu sairautensa kokea. Toki osaan varmasti kertoa, miten joku muu sen on tehnyt, mutta onko se sitten oikea tapa juuri hänelle, tuskinpa. Ja tiedän toki mitä viralliset suositukset sanovat elintavoista, ruokavaliosta jne. Mutta eiköhän se diabeteksen sairastaja itse tiedä miten hän haluaa sairautensa kanssa elää, paremmin kuin minä. Syöpää sairastaville ei taida käypäsuosituksia olla, ei ole virallisia ohjeita, miten elää tai syödä tai liikkua tai elää. Jokaisen se on itse päätettävä, oman fiiliksensä mukaan mentävä. Ei niin kuin minä sanon tai kuten joku toinen sanoo.

  

Tämän kaiken paatoksen jälkeen mennään tähän päivään.. Aamupalan jälkeen on taas puurot kurkussa ja samalla meinaa olla myös löysät housussa. On tää mahtavaa…

Menen aamusta fyssarille. Oli ajatuksena mennä myös salille, vaan nyt joudun kyllä skippaamaan sen ajatuksen. Ei, nyt ei todellakaan ole salin aika. Fyssarille mennessäni näen tuttuja jonottamassa serooman poistoon, tuohon punkteerauksen josta itse päässyt jo aikaa sitten irti, onneksi. Se tästä vielä puuttuisikin, että joutuisi vielä sielläkin juoksemaan. 

Fyssari toteaa käteni olevan paljon parempi, ei turvotusta juurikaan ja ei strangejakaan taida ihmeemmin olla. Paitsi oikeassa kyljessäni, nyt on nesteet keksineet uuden reitin sinne ja se on kipiä kohta. Fyssari niitä aukoo ja taas kylki tuntuu sen takia taas hetken kipeeltä. Jos noi nesteet joskus vielä löytäisi oikean reittinsä, niin ettei ne tukkisi joka paikkaa. Ehkä vielä joskus, jään odottelemaan.

Juttelemme fyssarin kanssa olostani, kerroin olevani ensi viikon kotona lepäämässä. Saan taputuksia, hyvä ettei tehnyt aaltoja asian takia. Kerroin hämmästyksestäni, etten ollutkaan superihminen vaan pelkkä ihminen. Sanoo nähneensä syöpäpotilaita 17-vuoden uransa aikana monenlaisia ja saan superihmisen tittelini takaisin, heittämällä kuulemma. Mutta ei minunkaan tarvitse jaksaa koko aikaa jne. Tää sama litania taas, kuultu jo monesti. Plaa plaa, ei tarvi ei.. Pyytää kokeilemaan laittaa sormeni vesilasiin, jos veteen jää reikä niin olen korvaamaton. Arvatkaa kokeilinko? Tietenkin kokeilin. No jäikö?? Mitä luulet, jäikö vai ei?!

Fyssarin jälkeen menen Stockan hulluille päiville. Ihan niin hullu en minäkään ole, että menisin jotain rättiä katsomaan, menen ruokapuolelle. En ole vuosiin sielläkään käynyt ja kaikki on uutta ja ihmeellistä. Esim se, että paprikat laitataan näin kauniiseen asetelmaan. Melkein teki mieli ottaa yks alimmainen ja katsoa miten lopuille käy, mutta en tietenkään sitä tee. Olenhan mä aikuinen, ainakin joskus. 

Muistuu yhtäkkiä mieleen, että eilen oli 13 päivä ja Simon diagnoosista oli viisi kuukautta. Viisi pitkää/lyhyttä kuukautta olen tän asian kanssa elänyt. Lyhyt aika, mutta sitten taas toisaalta pitkä aika. Mutta vielä on vuosia edessä tämän asian kanssa. Huolestun, koska en muistanut eilen juhlia tälläistä suurta juhlahetkeä, viisi kuukautista yhteistä taivaltamme. Juhlin kyllä kanssasisaren puhtaita tuloksia, vaan omat juhlat jäi juhlimatta. Ai mikä katastroooffi. Pakko heti korjata asia, ostan juhlan kunniaksi korvapuustin. Ens viikolla on varmaan sitten viisi kuukautis viikko juhla jne jne. Kyllähän ihminen syitä keksii juhliakseen, ainakin jos omistaa vähänkään yhtä hyvää mielikuvitusta kuin minä. Ostan kamalassa nälässäni myös lohisalaatin ja tuoreita falafel-pyöryköitä jotka muuten osoittautui kuivaksi kuin beduiininsandaalit!!

Loppupäivän en tee oikeastaan yhtään mitään. Paitsi syön ja juhlin korvapuustini kanssa. Koska mä olen supersankari eikä supersankareiden ole pakko jos ne ei halua.