Torstai
27.10
Tämä aamu alkaa jälleen labralla. Tämäkin riesa on
onneksi kohta ohitse, jos tänään kaikki verenkuvassa hyvin, pääsen huomenna
tiputukseen. Onhan huomenna Simon nimipäivä ja jotensakin kunniakas loppu
meidän yhteiselle matkallamme, ainakin sytostaattien osalta. Vielähän on
tulossa säteet, mutta ne mä miellän jotensakin helpommaksi, ikään kuin
varmistukseksi Simon lähdölle. Vielä en edes ajattele koko asiaa, niiden alkuun
on vielä monta viikko aikaa ja sitä ehtii murehtia sitten, kun niiden aika on. Olen
oppinut tässä matkani varrella ajattelemaan kuin Scarlett O´Hara Tuulen
Viemistä. ”Ajattelen tätä kaikkea huomenna. Silloin jaksan paremmin. Onhan
huomenna taas uusi päivä.” Tää on ollut hyvä tapa Simon kanssa, ei turhaa
murehtimista vaan otetaan päivä kerrallaan. Sitä kun ei voi enempää elää, kuin
päivä kerrallaan. Ja jos useampia elettäis kerrallaan, niin johan täältä
nopeasti lähdettäisiin. Ja sitä ei mulla ainakaan ole aikomustaan tehdä, lähteä
vielä siis minnekään.
Labraan mun piti kuitenkin mennä ja meninkin. Se
fiilis, kun tiedän ettei sinne tarvi mennä taas kolmen viikon päästä, ei
jännittämistä tuleeko soittoa etten pääsekään tiputukseen huonojen veriarvojen
takia ja kaikki siirtyy eteenpäin. Vaikka tosiasiassa on ainoastaan yhden
kerran käynyt mielessä, että soitto tulisi. Mulla kun on veriarvot olleet koko
aika niin hyvät ja tuskin ne tälläkään kertaa huonot olisi.
Ei tullut soittoa iltapäivällä eli huominen tiputus on
melkeinpä pässin lihaa. En malttaisi odottaa tätä vikaa kertaa ja toisaalta on
taas jo valmiiksi paskan maku suussa ja oksettaa jo valmiiksi. Jos tätä olisi
ollut enemmän kuin tämän kuusi kertaa, en tiedä miten olisin jaksanut. Toisaalta,
sitä oli asennoitunut siihen, että niitä on kuusi eikä enempää ja jos olisin
tiennyt jo alusta saakka niitä olevan vaikka kymmenen, olisi sitä suhtautunut
asiaan sen mukaan. Mutta huomenna on vika kerta ja siitä mä jaksan riemuita ja
iloita, tää on vaan niin mieletöntä!! Tää on ohi ihan kohta, tajunnan
räjäyttävää!!
Töiden jälkeen menen vielä tekemään vikat salit tälle
viikolle. Tiedän jo nyt, etten kykene viikonloppuna enkä vielä ensi
viikollakaan juurikaan mihinkään, joten otetaan ilo irti vielä tänä päivänä,
kun siihen on mahdollisuus. Teen selälle ja rinnalle saman treenin mitä teimme
valkun kanssa viimeksi yhdessä. Se niin osui ja uppos viimekerralla ja sen se
tekee myös tänään. Mulla selkä hermottuu tosi hyvin, sitä oiken särkee illalla
treenin jälkeen. Ottaa osumaa siis oikein kunnolla, jospa se siitä vaikka
joskus vielä levenisi ja kasvaisi. Rinnan kanssa on jo vähän haasteellisempaa,
tehtäessä ei niinkään tunnu, mutta jälkikäteen on hellänä joten tiedän senkin
saaneen osumansa. Hyvä treeni siis taas tehtynä. Salilla ei mennyt kauaa, vaan
ei siellä ole tarvettakaan nyhertää tunti kausia. Kun tekee intensiivisesti ja
ajatuksella se menee sutjakkaasti. Ei turhi taukoja eikä facen päivityksiä eikä
kuvien ottoja. Keskityn vaan tekemiseen, niin ei turhaan haaskaannu aikaa mitä
mulla on kyllä ihan tarpeeksi tuhlattavaksi.
Illalla lapseni, kundi, käy vaihtamassa meille talvirenkaat. Ensi viikolla sitä lunta sitten pitäisi alkaa tiputtelemaan ja vaikka ei tulisikaan, niin olen lähdössä Kokkolaan lomallani ja sinne ei uskalla lähteä liukastelamaan kesärenkailla. Matkalla saattaa olla säätä, jos toistakin ja mielelläni pääsisin ehjänä perille. Kundi ja miniä toivottelevat tsempit huomiselle ja kyselevät miten juhlitaan viimeistä sytostaattia. Vielä ei lukkoon lyöty, mutta vaikka leffaan meno tai syömässä käynti tai vaikka molemmat kuulosta kivalta. Sitten myöhemmin menemme Ukkokullan kanssa viettämään niitä pyjamabileitä hotelliin, kunhan saisin aikaiseksi varata sen huoneen. Olen nykyään niin saamaton ja aloitekyvytön, että meinaa kaikki jäädä tekemättä. Johtuu ehkä näistä sytoaivoista..
Simon
päivä, vika sytostaattitiputus ja mua alkaa jo valmiiksi itkettää. Tää on
tunteellista, mutta samalla niin hiton helpottavaa ja puhdistavaa. Mä tiedän,
että nämä käynnit oli tässä, ei enää koskaan uudestaan ja tulihan koettua
tämäkin jne. Yhtä kokemusta rikkaampana saan jatkaa matkaani, vaikka tietenkin
olisin voinut jättää tämänkin kokemuksen kokematta, mutta aina ei kysellä
mielipiteitäsi, kuten ei multakaan tällä kertaa.
Ystäväni lähtee jälleen mukaani. Meillä on sovittu treffit syöpiksen kahvilaan, mennään siitä sitten osastolla yhdessä. Paitsi, että myöhästyn junasta. Ehdin painamaan oven nappulaa, vaan en niin, että olisin vielä kyytiin ehtinyt. Hyvinpä alkoi päivä, tää ei saa tietää huonoa!! Menen seuraavaksi lähtevällä junalla, vaikka tiedän etten tule sillä ehtimään ajoissa, mutta mentävä on. En todella jätä menemättä. Matkalla yritän soittaa hoitajalle, vaan en saa häntä kiinni. Laskeskelen, etten kovin paljoa myöhästy, muutaman minuutin, se tuskin maata kaataa. Ja meitä istuu siellä kolme potilasta ja kaikille ei saa samaan aikaan laitettua tippaa, joten ei hätää. Paniikki pois.
Illalla lapseni, kundi, käy vaihtamassa meille talvirenkaat. Ensi viikolla sitä lunta sitten pitäisi alkaa tiputtelemaan ja vaikka ei tulisikaan, niin olen lähdössä Kokkolaan lomallani ja sinne ei uskalla lähteä liukastelamaan kesärenkailla. Matkalla saattaa olla säätä, jos toistakin ja mielelläni pääsisin ehjänä perille. Kundi ja miniä toivottelevat tsempit huomiselle ja kyselevät miten juhlitaan viimeistä sytostaattia. Vielä ei lukkoon lyöty, mutta vaikka leffaan meno tai syömässä käynti tai vaikka molemmat kuulosta kivalta. Sitten myöhemmin menemme Ukkokullan kanssa viettämään niitä pyjamabileitä hotelliin, kunhan saisin aikaiseksi varata sen huoneen. Olen nykyään niin saamaton ja aloitekyvytön, että meinaa kaikki jäädä tekemättä. Johtuu ehkä näistä sytoaivoista..
Perjantai
28.10
Ystäväni lähtee jälleen mukaani. Meillä on sovittu treffit syöpiksen kahvilaan, mennään siitä sitten osastolla yhdessä. Paitsi, että myöhästyn junasta. Ehdin painamaan oven nappulaa, vaan en niin, että olisin vielä kyytiin ehtinyt. Hyvinpä alkoi päivä, tää ei saa tietää huonoa!! Menen seuraavaksi lähtevällä junalla, vaikka tiedän etten tule sillä ehtimään ajoissa, mutta mentävä on. En todella jätä menemättä. Matkalla yritän soittaa hoitajalle, vaan en saa häntä kiinni. Laskeskelen, etten kovin paljoa myöhästy, muutaman minuutin, se tuskin maata kaataa. Ja meitä istuu siellä kolme potilasta ja kaikille ei saa samaan aikaan laitettua tippaa, joten ei hätää. Paniikki pois.
Ehdin perille, saan tippani ja voin aloittaa ”viimeisestä
matkastani nauttimisen”. Paitsi, että tässä ei ole mitään nautittavaa, oksettaa
ja tulee paha olo. Toisen/punaisen myrkyn tippuessa tulee käteen jälleen
kylmyys, sormet ja käsivarsi ihan kylmänä. Ystäväni tekee mulla kumihanskasta
lämpöpussin ja sen verran lämpimän tekeekin, että käsi punoittaa kauan
jälkikäteenkin. Ei haittaa, nyt ei haittaa yhtään mikään!!
Tiputuksessa istuessani saan soiton, soittavat sieltä
työpaikasta jota hain. Naurattaa ja hymyilyttää, saan varmasti tiedon että olen saanut
paikan. WTF?? Kuulinko oikein?? En saanutkaan sitä paikkaa??!! Meinasin tipahtaa
sängystäni, mitä tää oikein meinaa? Sehän oli jo melkein mulle sovittu, ainakin
mun mielestäni!! Sanoi, että olin ollut vahva hakija (en ilmoittanut penkki tai
kyykkytulostani), olivat pitäneet minusta ja olisivat halukkaita saamaan minut
sijaiseksi, jos pidempi aikainen sijaisuus olisi tarjolla ja se minulle
kelpaisi. Heillä oli hakija, jolla oli työkokemusta 10v alalta ja sellaista ei
voi sivuuttaa. Ymmärrän hyvin, itselläni ei sitä ollut ja siinäpä syy,
luultavasti. En usko hetkeäkään, että tukattomuus olisi ollut syynä siihen,
etten paikkaa saanut. Niin pikkusieluisia tuskin olivat, eivätkä olleetkaan.
Sain myös toisen puhelun, syöpiksen omahoitajani
soitti. Vastasin, että Aikku täällä toisessa huoneessa moikka, käveleppä vaan
reippaasti tänne jos asiaa on, ei tarvi puhua seinän takana puhelimessa. Olin
junassa soittanut hänelle ja nyt hän alkoi soittaa puheluita takaisin. Kyllä
meitä nauratti.
Lähdemme ajelemaan kotia kohti. Käyn apteekissa
matkalla ostamassa astetta vahvempaa pahoinvointilääkettä, sillä pitäisi lähteä
pahoinvointi. Otan kokonaisen pillerin, koska on niin pieni etten saa sitä
puolitettua mitenkään. Saas nähdä miten pahoinvointi tähän reagoi. Matkalla
taidan muutaman kerran sanoa ääneen ihmetykseni, etten saanutkaan työpaikkaa
jota hain. Ystäväni uhkaa jättää mut matkan varrelle, jos toistan samaa vielä
moneen kertaan. Lupaan olla hiljaa, hiljaa mielessäni asiaa pohdin. En saanut
paikkaa en, mutta mua varten on luvassa sitten jotain muuta. Ei kiirehditä,
toivutaan nyt tästä syövästä ensin ja mietitään sitten taas työkuvioita
uudestaan. Vaan en saanut sitä paikkaa, wtf??
Käymme hakemassa ruokaa meille nepalilaisesta
ravintolasta, nyt on nälkä ja se ei ole hyvä asia pahoinvoinnin kannalta. Jaksan
syödä annoksestani puolet. Ystäväni lähtee ajelemaan kotia kohti ja minä vien
Wilman ulos. Kotiin tullessani päätän hiukan levähtää sohvalla. Hetki siinä
sitten meneekin, olen meinaan neljä tuntia aivan koomassa. Herään Ukkokullan
kotiin tuloon, nukahdan uudestaan. Hän käy kaupassa ja herään jälleen. Syön
ruoan mitä jäi ja menen sänkyyn. Nukun aamuun saakka. Oli aikamoinen paukku,
toi pahoinvointilääke. Ei ehtinyt tulla mitään vointeja, kun nukuin koko aika.
Jos teillä on univaikeuksia, niin täältä saatte apua. Pillereitä on vielä
jäljellä ja varmaan jääkin. Joten yhteyttä vaan allekirjoittaneeseen, jos
tarvitsette itsellenne tai puolisolle nuijanukutusta. Ja tuskin vaivaa
krapulakaan sitä ottaessa, hyvä juttu näin pikkujouluaikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti