Lukijat

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Hyvää Simonpäivää

Torstai 27.10

Tämä aamu alkaa jälleen labralla. Tämäkin riesa on onneksi kohta ohitse, jos tänään kaikki verenkuvassa hyvin, pääsen huomenna tiputukseen. Onhan huomenna Simon nimipäivä ja jotensakin kunniakas loppu meidän yhteiselle matkallamme, ainakin sytostaattien osalta. Vielähän on tulossa säteet, mutta ne mä miellän jotensakin helpommaksi, ikään kuin varmistukseksi Simon lähdölle. Vielä en edes ajattele koko asiaa, niiden alkuun on vielä monta viikko aikaa ja sitä ehtii murehtia sitten, kun niiden aika on. Olen oppinut tässä matkani varrella ajattelemaan kuin Scarlett O´Hara Tuulen Viemistä. ”Ajattelen tätä kaikkea huomenna. Silloin jaksan paremmin. Onhan huomenna taas uusi päivä.” Tää on ollut hyvä tapa Simon kanssa, ei turhaa murehtimista vaan otetaan päivä kerrallaan. Sitä kun ei voi enempää elää, kuin päivä kerrallaan. Ja jos useampia elettäis kerrallaan, niin johan täältä nopeasti lähdettäisiin. Ja sitä ei mulla ainakaan ole aikomustaan tehdä, lähteä vielä siis minnekään.

Labraan mun piti kuitenkin mennä ja meninkin. Se fiilis, kun tiedän ettei sinne tarvi mennä taas kolmen viikon päästä, ei jännittämistä tuleeko soittoa etten pääsekään tiputukseen huonojen veriarvojen takia ja kaikki siirtyy eteenpäin. Vaikka tosiasiassa on ainoastaan yhden kerran käynyt mielessä, että soitto tulisi. Mulla kun on veriarvot olleet koko aika niin hyvät ja tuskin ne tälläkään kertaa huonot olisi.

Labran jälkeen mä menen taas fyssarille. Tulee puhetta influenssarokotteesta, milloin se pitäisi ottaa. Pitäisi ottaa?? En ole kyseistä rokotetta ottanut koskaan, enkä meinannut ottaa nytkään. Vaan kummasti mieleni muuttui, kun kuulin, että influenssa saattaisi olla kohtalokas, koska valkosolut pysyvät matalalla vielä pitkään ja siten olen herkkä saamaan mitä vaan. Olisi aika ironista selvitä syövästä ja sitten influenssa veisi mennessään. Ei helvetissä sentään, oli sen verran hyvä myyntipuhe, että ostin tuon tuotteen. Rokote on haettava, mutta koska olen juurikin huomenna menossa tiputukseen, niin seuraava mahdollinen aika on kolmen viikon päästä, kun valkosolut ovat vähänkään korkeammalla. No, mietitään sitä sitten taas myöhemmin, kun sen aika on. 




Ei tullut soittoa iltapäivällä eli huominen tiputus on melkeinpä pässin lihaa. En malttaisi odottaa tätä vikaa kertaa ja toisaalta on taas jo valmiiksi paskan maku suussa ja oksettaa jo valmiiksi. Jos tätä olisi ollut enemmän kuin tämän kuusi kertaa, en tiedä miten olisin jaksanut. Toisaalta, sitä oli asennoitunut siihen, että niitä on kuusi eikä enempää ja jos olisin tiennyt jo alusta saakka niitä olevan vaikka kymmenen, olisi sitä suhtautunut asiaan sen mukaan. Mutta huomenna on vika kerta ja siitä mä jaksan riemuita ja iloita, tää on vaan niin mieletöntä!! Tää on ohi ihan kohta, tajunnan räjäyttävää!!

Töiden jälkeen menen vielä tekemään vikat salit tälle viikolle. Tiedän jo nyt, etten kykene viikonloppuna enkä vielä ensi viikollakaan juurikaan mihinkään, joten otetaan ilo irti vielä tänä päivänä, kun siihen on mahdollisuus. Teen selälle ja rinnalle saman treenin mitä teimme valkun kanssa viimeksi yhdessä. Se niin osui ja uppos viimekerralla ja sen se tekee myös tänään. Mulla selkä hermottuu tosi hyvin, sitä oiken särkee illalla treenin jälkeen. Ottaa osumaa siis oikein kunnolla, jospa se siitä vaikka joskus vielä levenisi ja kasvaisi. Rinnan kanssa on jo vähän haasteellisempaa, tehtäessä ei niinkään tunnu, mutta jälkikäteen on hellänä joten tiedän senkin saaneen osumansa. Hyvä treeni siis taas tehtynä. Salilla ei mennyt kauaa, vaan ei siellä ole tarvettakaan nyhertää tunti kausia. Kun tekee intensiivisesti ja ajatuksella se menee sutjakkaasti. Ei turhi taukoja eikä facen päivityksiä eikä kuvien ottoja. Keskityn vaan tekemiseen, niin ei turhaan haaskaannu aikaa mitä mulla on kyllä ihan tarpeeksi tuhlattavaksi. 

Illalla lapseni, kundi, käy vaihtamassa meille talvirenkaat. Ensi viikolla sitä lunta sitten pitäisi alkaa tiputtelemaan ja vaikka ei tulisikaan, niin olen lähdössä Kokkolaan lomallani ja sinne ei uskalla lähteä liukastelamaan kesärenkailla. Matkalla saattaa olla säätä, jos toistakin ja mielelläni pääsisin ehjänä perille. Kundi ja miniä toivottelevat tsempit huomiselle ja kyselevät miten juhlitaan viimeistä sytostaattia. Vielä ei lukkoon lyöty, mutta vaikka leffaan meno tai syömässä käynti tai vaikka molemmat kuulosta kivalta. Sitten myöhemmin menemme Ukkokullan kanssa viettämään niitä pyjamabileitä hotelliin, kunhan saisin aikaiseksi varata sen huoneen. Olen nykyään niin saamaton ja aloitekyvytön, että meinaa kaikki jäädä tekemättä. Johtuu ehkä näistä sytoaivoista..


Perjantai 28.10

Simon päivä, vika sytostaattitiputus ja mua alkaa jo valmiiksi itkettää. Tää on tunteellista, mutta samalla niin hiton helpottavaa ja puhdistavaa. Mä tiedän, että nämä käynnit oli tässä, ei enää koskaan uudestaan ja tulihan koettua tämäkin jne. Yhtä kokemusta rikkaampana saan jatkaa matkaani, vaikka tietenkin olisin voinut jättää tämänkin kokemuksen kokematta, mutta aina ei kysellä mielipiteitäsi, kuten ei multakaan tällä kertaa. 

Ystäväni lähtee jälleen mukaani. Meillä on sovittu treffit syöpiksen kahvilaan, mennään siitä sitten osastolla yhdessä. Paitsi, että myöhästyn junasta. Ehdin painamaan oven nappulaa, vaan en niin, että olisin vielä kyytiin ehtinyt. Hyvinpä alkoi päivä, tää ei saa tietää huonoa!! Menen seuraavaksi lähtevällä junalla, vaikka tiedän etten tule sillä ehtimään ajoissa, mutta mentävä on. En todella jätä menemättä. Matkalla yritän soittaa hoitajalle, vaan en saa häntä kiinni. Laskeskelen, etten kovin paljoa myöhästy, muutaman minuutin, se tuskin maata kaataa. Ja meitä istuu siellä kolme potilasta ja kaikille ei saa samaan aikaan laitettua tippaa, joten ei hätää. Paniikki pois.


Ehdin perille, saan tippani ja voin aloittaa ”viimeisestä matkastani nauttimisen”. Paitsi, että tässä ei ole mitään nautittavaa, oksettaa ja tulee paha olo. Toisen/punaisen myrkyn tippuessa tulee käteen jälleen kylmyys, sormet ja käsivarsi ihan kylmänä. Ystäväni tekee mulla kumihanskasta lämpöpussin ja sen verran lämpimän tekeekin, että käsi punoittaa kauan jälkikäteenkin. Ei haittaa, nyt ei haittaa yhtään mikään!!








Tiputuksessa istuessani saan soiton, soittavat sieltä työpaikasta jota hain. Naurattaa ja hymyilyttää, saan varmasti tiedon että olen saanut paikan. WTF?? Kuulinko oikein?? En saanutkaan sitä paikkaa??!! Meinasin tipahtaa sängystäni, mitä tää oikein meinaa? Sehän oli jo melkein mulle sovittu, ainakin mun mielestäni!! Sanoi, että olin ollut vahva hakija (en ilmoittanut penkki tai kyykkytulostani), olivat pitäneet minusta ja olisivat halukkaita saamaan minut sijaiseksi, jos pidempi aikainen sijaisuus olisi tarjolla ja se minulle kelpaisi. Heillä oli hakija, jolla oli työkokemusta 10v alalta ja sellaista ei voi sivuuttaa. Ymmärrän hyvin, itselläni ei sitä ollut ja siinäpä syy, luultavasti. En usko hetkeäkään, että tukattomuus olisi ollut syynä siihen, etten paikkaa saanut. Niin pikkusieluisia tuskin olivat, eivätkä olleetkaan.

Sain myös toisen puhelun, syöpiksen omahoitajani soitti. Vastasin, että Aikku täällä toisessa huoneessa moikka, käveleppä vaan reippaasti tänne jos asiaa on, ei tarvi puhua seinän takana puhelimessa. Olin junassa soittanut hänelle ja nyt hän alkoi soittaa puheluita takaisin. Kyllä meitä nauratti.

Niin saimme tämänkin tiputuksen ohitse. Halasimme omahoitajani kanssa, toivoimme ettei nähtäisi samoissa merkeissä enää. Se oli helppo sanoa, toivottavasti ei koskaan enää. Ja toivottavasti itseni ei tarvitse olla koskaan kenenkään tukena siellä ollessaan. Ei sillä ettenkö lähtisi jos joku tarvitsisi, vaan toivon ettei kukaan ole siinä tilanteessa että sinne joutuisi. Uskokaan vaan, se on paikka jonne ei kukaan halua.






Lähdemme ajelemaan kotia kohti. Käyn apteekissa matkalla ostamassa astetta vahvempaa pahoinvointilääkettä, sillä pitäisi lähteä pahoinvointi. Otan kokonaisen pillerin, koska on niin pieni etten saa sitä puolitettua mitenkään. Saas nähdä miten pahoinvointi tähän reagoi. Matkalla taidan muutaman kerran sanoa ääneen ihmetykseni, etten saanutkaan työpaikkaa jota hain. Ystäväni uhkaa jättää mut matkan varrelle, jos toistan samaa vielä moneen kertaan. Lupaan olla hiljaa, hiljaa mielessäni asiaa pohdin. En saanut paikkaa en, mutta mua varten on luvassa sitten jotain muuta. Ei kiirehditä, toivutaan nyt tästä syövästä ensin ja mietitään sitten taas työkuvioita uudestaan. Vaan en saanut sitä paikkaa, wtf??

Käymme hakemassa ruokaa meille nepalilaisesta ravintolasta, nyt on nälkä ja se ei ole hyvä asia pahoinvoinnin kannalta. Jaksan syödä annoksestani puolet. Ystäväni lähtee ajelemaan kotia kohti ja minä vien Wilman ulos. Kotiin tullessani päätän hiukan levähtää sohvalla. Hetki siinä sitten meneekin, olen meinaan neljä tuntia aivan koomassa. Herään Ukkokullan kotiin tuloon, nukahdan uudestaan. Hän käy kaupassa ja herään jälleen. Syön ruoan mitä jäi ja menen sänkyyn. Nukun aamuun saakka. Oli aikamoinen paukku, toi pahoinvointilääke. Ei ehtinyt tulla mitään vointeja, kun nukuin koko aika. Jos teillä on univaikeuksia, niin täältä saatte apua. Pillereitä on vielä jäljellä ja varmaan jääkin. Joten yhteyttä vaan allekirjoittaneeseen, jos tarvitsette itsellenne tai puolisolle nuijanukutusta. Ja tuskin vaivaa krapulakaan sitä ottaessa, hyvä juttu näin pikkujouluaikaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti