Rautarouva

Torstai 3.11

Rakas tyttäreni on yön aikana saapunut Mammaa hauskuttamaan. Saankin hänestä seuraa sauvakävelylle aamupäivästä. Tosin en ymmärrä mikä järki ottaa sauvoja mukaan, kun ne lipsuvat koko aika, vaikka ottaa tassut pois ja on piikit näkyvillä. Nämä sauvat ovat ilmeisesti tehty käytettäväksi Espanjassa tai muualla missä ei ainakaan ole pakkasta, liukasta eikä lunta. Yritän muistaa tän seuraavan kerran, kun lähden lenkille. En kuitenkaan kauaa voi sauvoilla tepastella, kun sormeni ovat aivan umpijäässä, ei auttanut kunnon sormikkaatkaan. Tytär saikin sitten harjoitella loppumatkan  sauvakävelyä, lipsuvilla, auringon alle tarkoitetuilla keputtimmillani.

Kotiin tullessa iskee taas, arvatkaas mikä!! Ei tullut nyt pahoinvointia, vaan tuli ihan jäätävä ripuli. Ja arvaan ihan satavarmasti mistä se johtuu. Syyllinen on eilinen pahoinvointilääke, Primperan. On se nyt kumma, että tehdään pahoinvointilääke, jonka sivuoireena tulee ripuli. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää mikä ihmeen logiikka siinä oikein on. Onko tarkoitus potilaan puntaroida, kumman haluaa mieluimmin, pahan olon vai paskamaisen olon? Tuleeko se tavara alhaalta vai ylhäältä? Mahaa kouristi, istun vessassa. Ehdin selaamaan Hobby Hallin katalogin useampaan kertaan. Onneksi en tarvitse mitään, siellä istuessa olisi ehtinyt kyllä tehdä tilauksen jos toisenkin.

Olo menee aivan vetämättömäksi, en jaksa mitään muuta kuin raivota vessassa, kuinka mä vihaan tätä paskaa. Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan!!! On annettava periksi ja otettava jälleen tujumpi pilleri. Tiedän siitä tulevan tajuttomuus, mutta just nyt on kaikki parempaa kuin tämä. Eikä todellakaan mene kauan, kun se iskee. Nukun jälleen koko illan. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Ja hassuinta tässä on se, että koen tästä huonoa omaatuntoa. Ei sovi olla heikko, pitäisi kai tamppaa mattoja ja pestä ikkunoita, tehdä kunnollinen suursiivous. Ja selvennän vielä, että tää on siis mun mielipide, ei todellakaan Ukkokullan. Hän tajuaa kyllä, itselläni on vielä tässä(kin) oppimisen paikka.

Perjantai 4.11

Tuli sitten nukuttua kellon ympäri, hupsista keikkaa. Olo onkin jälleen tosi pirteä, kummasti tuntuu siltä, että alkaa jälleen elämä voittamaan. Ja voitettavahan se on, on meinaan mentävä fyssarille käymään. En ole jaksanut edes laskea kuinka usein olen siellä jo käynyt, mutta edelleen on kädessä turvotusta ollut ja sitä tarvitsee availla joten käynnit jatkuu. Hyvä niin.

Jännä päivä muutenkin. Tänään minusta tehty juttu julkaistaan Ilta Sanomissa. Asemalla käyn hakemassa lehden kioskista, varmistan vielä, että juttu varmasti on lehdessä. On se, kääk!! Tuntuu niin hassulta nähdä itsensä lehdestä. Juttu oli mielestäni hyvin tehty, se oli just mun näköinen. Toisaalta ei varmaan kovin yllättävää, minuahan siinä oli haastateltu ja minä ne asiat olen sanonut. Laitan faceen myös kuvan lehdestä, käykäähän ostamassa omanne. Saan paljon positiivista palautetta, hämmennyn. Mähän olen vaan mä, en yhtään sen kummempaa. Rakas poikani laittaa myös viestiä, hyvä oli juttu ja kuvat, olen susta ylpeä. Itku meinaa tulla.

Naurattaa jutun otsikko, rautarouva. Varsinainen Thatcher, joo. Naurattaa myös ajatus, että nyt mää sitten makaan ihmisten ruokapöydällä. Mietitään vaikka maajussia joka ruokapöytänsä äärellä kastaa pullansiivua kahviinsa ja siinä vierellä se Aikku makaa kainalot paljaana. Tai insinööriherra, kiireellä juo latteansa ja samalla lukee viikonlopun IltaSanomia ja mitä hittoa, kuka voi kalju akka on? Hassua, mä saatan maata missä tahansa nyt, kodissa kun kodissa. Toivottavasti ei kauhian pahoja vointeja kelleen tule, olis se kamalaa saada tietää aiheuttaneensa jollekin huonovointisuutta. No, tää oli vitsi, mutta totta toinen puoli, naurattaa ajatus, että nyt mä olen ympäri Suomea.

Fyssarilta lähtiessä huomaan oloni vaativan suolaa. Eilinen totaali tyhjennys teki tehtävänsä, nyt kroppa vaatii suolaa. Käyn kaupassa ja heti silmiini osuu jotain mitä on pakko saada, mandariinia. Edellisillä kerroilla pahoinvoinnin loppuessa, on mieleni tehnyt parsakaalia ja salaattia. Nyt olen niitä koko aika syönyt ja nyt vesikielellä himoitsen mandariinia. Suolaista on myös saatava ja ostankin pähkinöitä. Ostan myös protskupatukan, kovasti kehutun Quest barin. En tosin yhtään tajua miksi näitä kehutaan, mun  mielestä kauheaa kuraa. Söin puolet ja loput lensi roskiin. Pähkinät sitten söin kyllä loppuun saakka. Pähkinät kun siinä hassuja, ettei niitä voi syödä sivistyneesti muutaman kerrallaan. Niitä pitää syödä kourallinen kerrallaan, suu täyteen, että on vaikeaa saada pureskeltua. Alkaa muuten tuntumaan siltä, että mulla on kumma halu tukehtua syömääni ruokaan. Pitäisikö olla huolissaan??

Iltapäivällä menen ”vertaiskahville”. Hänen miehensä ilme oli näkemisen arvoinen, tullessaan kotiin. Olihan ”kaljujen kokous” menossa. On niin mahtavaa saada jutella toisen samassa tilassa olevan kanssa,  hän tasan ymmärtää mistä puhut, mitä olet joutunut kokemaan, sillä hän on kokenut ja tuntenut ne ihan samat asiat itsekin. Näytän hänelle tissini, sen silikonisen. Kysyn haluaako nipistää nännistä? Nauramme, tää on parasta syöpähuumoria ja tälle asialle pitää pystyä myös nauramaan. Se kummasti puhdistaa, helpottaa ja keventää. Vaan liika asioiden vatvominen ja märehteminen, se ei ole hyvästä. Mutta välillä vertaisen kanssa kokemusten vaihto, se tekee hyvää. Ja olen myös muutamassa vertaistuki ryhmässä, ne ovat myös kullanarvoisia. Ei ole asiaa mitä et voisi kysyä ja aivan varmasti ei ole vaivaa mitä ei olisi joku toinenkin jo kokenut. Vertaistuki on ihan parasta!

Huomaan oloni olevan jälleen normaali jo siitä, että alkaa energiaa olla taas yllin kyllin. Koko aika tekisi mieli tehdä jotain, vaan ei ole kovin paljoa mitä tehdä. Siivota ei voi, tai ainakaan kannata, koska ensi viikolla meillä alkaa vihdoin remontti. Lattia laitetaan kuntoon, vastahan tässä ollaan oltu kolme kuukautta ilman lattiaa. Jospa se nyt vihdoin saatais tehtyä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. En jaksa tehdä kummempia, eväät huomiselle niin this day is done. 

Passi ja hammasharja

Maanantai 26.9

Töihin, vihdoin mä pääsen taas töihin. Onko kukaan yhtä innoissaan siitä, kun pääsee töihin? Kotona on kivaa joo, mutta töissä on vielä kivempaa ja sinne mä tänään taas pääsen. Voi tätä onnenpäivää.

Meidän aamupalaveri :-)

Onnenpäivä saa kummasti mustia reunuksia tajutessani, ettei mulla ole voimassa olevaa passia. Olemme viikon päästä lähdössä kehittymispäiville Tallinnaan ja passi olisi vähän kuin oltava taskussa silloin. Ei ole myöskään kuvaa jota siihen passiin länttäis joten alkaa puskemaan pienen pientä hikeä pintaan. Täytynee tänään alkaa asian eteen jotain tekemään. Niin kuin ei tätä(kään) asiaa olisi voinut ajoissa hoitaa, mutta näin se on paljon jännempää.

Töihin mennessäni saan myös minulle töihin tuodun paketin. Eräs vertainen lahjoitti minulle itselleen tarpeettomat, täysin uudet liivit jossa tietenkin on tissitasku. Hän ei halunut niistä mitään korvausta, hänelle riitti, että ne saivat itselleen uuden kodin. Tämä oli niin kauniisti tehty, mielestäni käsittämätöntä hyvyyttä. Hän on oikea aarre, sanoinkin toivovani hänen itsensä tietävän sen myös. Tälläinen paketti mua odotti.

Töiden jälkeen mä menen salille purkamaan passijännitystä, siellä unohtaa passit ja hammasharjat, lihakset töihin ja rauta kuumaksi. Pukuhuoneessa tapaan nuoren naisen, hänen kanssaan olemme ennenkin jutelleet tästä mun tilanteestani. Hän sanoo arvostavansa suuresti mun asennettani. Kiitän ja kumarran ja kysyn haluaako kenties nähdä millainen on liiveihin laitettava silikonitissi. Hän haluaa, kysyy myös saako katsoa arpeani. Tietenkin sitä näytän ja koskeakin saa. Olen ihan sata varma ettei kaikki tällaista ole nähnyt, saati kokeillut. Enhän itsekään ollut ennen itseäni. Joten jos haluat nähdä miltä näyttää 15cm pitkä arpi tissin tilalla, niin tuu vetää hihasta, mä näytän kyllä. Ja jos kerralla on useampia halukkaita, niin kaikki vaan jonoon, vuoronumeroita ei tarvitse ottaa. No, höpö höpöä, mutta jos oikeasti kiinnostaa, niin mä olen avoin tän asian kanssa. Jos saatais sitä tabua tän asian ympäriltä murrettua ja hajotettua, niin mikä sen parempi. Mitä enemmän tästä puhutaan ja tuodaan julki, niin sen helpompaa se on heille jotka siihen sairastuu. Tän kanssa voi elää, hoitojen aikana voi elää, hoitojen jälkeen vasta voikin elää. Mä en ole katoamassa mihinkään, minä ja tissini ollaan täällä vielä aivan hiton kauan.

Teen salilla muutakin kuin esittelen itseäni, arpeani ja tissiäni. Treenaan selän, rinnan ja vatsan. Tähän kaikkeen menee tehokkaasti 50min, ei salilla tarvitse tunteja viettää. Hiukan pitkään joudun katsomaan miestä joka tekee rintakonetta samalla painoilla kuin minä. Olenko vahva vai onko hän toipumassa jostain, ettei voi treenata kovempaa vai viettääkö kevyttä viikkoa vai wtf? Vaihtoehto 1 kuulostaa parhaimmalta, valikoin sen.

Kotona käy isännöitsijä ja remonttimies ja saamme sovittua kuka korvaa mitäkin meidän vesivahingosta joka ei millään muotoa ollut meidän vikamme. Olemme kohta kaksi kuukautta olleet lattiat auki, tähän on vähän jo kuin tottunut. Mutta enpä pane pahakseni jos saisin lattian jouluun mennessä kondikseen. Siinä vaiheessa voisin laittaa vaikka tanssiks. Tanssisin niin, että alakerrassa heiluisi kattokruunut. Tää on vaan ajatelmaa, en mä tuu tanssii, koska en pidä siitä. Mutta uudella lattialla voisin vaikka punnertaa, tai tehdä vatsoja tai vaan ihailla sitä, koska se lattia on siinä.

Tiistai 27.9

Tänään aktivoidun passi asiaan. Jos sinne Tallinnaan meinaan mennä, on se passi haettava. Varasin eilen Pasilan poliisilaitokselta ajan asian hoitoon. Sitä ennen pitää mennä valokuvaukseen. Kesken päivän keksin, etten menekään Pasilaan asiaa hoitamaan vaan menenkin Järvenpäähän. Peruutan varaamani ajan ja varaan Järvenpäähän uuden. Mutta se valokuva ensin. Joudun lähtemään töistä aiemmin, jotta saan asian hoidettua. Junasta juoksen suoraan valokuvausliikkeeseen kuvaukseen ja siitä kirjastoon tekemään passihakemusta. Mutta koska paperikuvat oli halvempia kuin digiversio, en voikaan tehdä koneelta hakemusta, mutta varaamani ajan voin siirtää aikaisemmaksi. Perun siis varaamani ajan ja varaan aikaisemman.

Haen auton ja ajan kaasupohjassa poliisilaitokselle. Tai olisin ajanut, ellei joku muropaketista korttinsa saanut olisi ajanut mun edellä. Onneks ajoi, vältyin ainakin sakoilta. Matkalla paniikissa katsoin kelloa, en tule ehtimään varaamalleni ajalle. Peru se kesken ajon, vaikeaa etsiä viestiä ja saada se vielä peruttua. Perillä huomaan olevani kaksi minuuttia ennen varaamaani aikaa jonka olin jo peruuttanut. Ei auttanut kun istua odottamaan, ehkä pääsen luukulle samana päivänä. Hah, sain odottaa ehkä kaksi minuuttia. Ja koska en typeryyksissäni ollut ottanut vanhaa passia mukaani, saan vastailla erinäisiin kysymyksiin kuten onko sulla lapsia ja jos niin minkä nimisiä? Asutko jonkun kanssa? Jos niin kenen jne. Vastaukseni ovat oikeita joten saamme passin anomuksen tehtyä. Ja koska olen auttamattoman myöhään liikenteessä, joudun anomaan pikapassia joka maksaa 65€. Virkailija sanoo passin olevan valmis 3-5 päivän päästä. No en kovin pikaisesta puhuisi, mutta pakko luotta siihen, että se on valmis maanantaihin mennessä. Tai saan mennä seuraavalla potskilla perässä. Taas on elämä jännää!!

Vankikarkuri :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Viimeksi se alkoi jo tuntumaan rakettitieteeltä ja hiipi mieleen onko kuitenkaan mua varten koko juttu. Tänään oli taas huomattavasti mukavampaa ja tuntui, että ehkä mä tässä sittenkin jotain tulen oppimaan. Viime kertaiset fiilikset laitan huonon olon piikkiin. Jos väsyttää, vatsassa kiertää ja kaipaa vaan sänkyynsä peiton alle, ei voi olla kovin kivaa ja asiat kiinnostavia. Tänään olo aivan eri ja taas näkyi valoa tunnelin päässä. Näin ne fiilikset vaihtelee.

Tänään puhuimme (opettaja puhui) suljin ajasta, aukosta ja ISO arvosta. Eikö vaan kuulostakin ihan heprealta? Uskokaan kun sanon, sitä lähes tulkoon onkin. Mutta mä tän jutun opin, vaikka henki menisi niin mä tän opin kun olen niin päättänyt!!

Opettaja Antti näytti kuvia havainnollistaakseen asioita. Yhdessä kuvassa oli kaukaa otettu kuva junasta. Hän kysyi mitä omituista kuvassa on? Kukaan ei vastannut mitään, koska todennäköisesti he olivat samaa mieltä kuin minä eli ei kuvassa ole mitään vikaa. Vastaus oli: juna ei liiku. Mun mielestä siinä ei ollut mitään omituista koska kyse on VR:stä. Juna on vaan simahtanut matkalla, ei siis mitään erikoista. Mutta pointti oli, että arvot ja aukot ja ISOT ja kai pienetkin oli pielessä. Saattaa se olla niinkin, tai sitten ei. Koska kyse tosiaan on VR:stä, silloin kaikki on mahdollista. 

Tämä juna ei liity tarinaan mitenkään

Soittoa ja sympatiaa

Perjantai 9.9

Wilma täyttää tänään 12v. Aika on mennyt niin nopeaan, ettei mitään määrää. Vastahan kävin häntä katsomassa hänen ollessa 4 viikkoa vanha. Vastahan me käytiin hänet hakemassa hänen ollessa 9 viikkoa vanha. Ja vastahan me juhlittiin hänen ensimmäistä synttäriään ja nyt me juhlitaan jo kahdettatoista vuotta, ihan jäätävää! Aamulla lenkin jälkeen hän saa kuivatun lihapullan kuten joka aamu. Kunhan käyn kaupassa, saa hän maksalaatikkoa joka on hänen parasta herkkuaan. Wilma <3

Mulla on kymmeneltä fyssari ja sen jälkeen menen treenaamaan. Espan puistossa näen ihanan vertaiseni ja jään hänen kanssa juttelemaan. Hän on hoidoissa hiukan itseäni edellä ja saanut juuri muutaman päivää aiemmin samaa lääkettä jota tulen itsekin seuraavaksi saamaan. Ikävää kuulla hänen pahasta olostaan, vähän kauhulla odotan mitä mulle sama lääke aiheuttaa. Ihanaa oli nähdä ja kuulla, että sain edes hiukan piristettyä hänen päiväänsä sillä pienellä hetkellä jota hänen kanssaan ehdin juttelemaan.

Kirurgisella tapaan naisen jolla kaikki vielä edessä. Hän haluaa kysellä miten itse voin, hän katsoi minun olevan rempseä ja hyvä vointinen ja oikein hän näkikin. Hän vuorostaan pelkää tulevaa, lohdutan häntä ja kehoitan olla miettimättä liikaa. Ei kaikki voi huonosti sytostaattien aikana, itse olen siitä hyvä esimerkki, ei sivuoireen sivuoiretta jos ei kahvin maistumista paskalle oteta lukuun. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Fyssari aukoo jälleen kättäni. Nyt se on taas kireä, mutta ei niin turvoksissa. Se kun on aina jompaa kumpaa, kireä mutta ei turvonnut tai turvonnut mutta ei kireä. Aina siinä kuitenkin jotain on, odotan edelleen hihaa ja hanskaa tulevaksi.

Menen Meijerille treenaamaan jalat, siellä on parhaimmat laitteet jalkatreenille. Kuten myös selkä, rinta, käsi, olkapää ja joka hiton lihakselle tarkoitetut treenit on juurikin parasta treenata siellä. Laitevalikoima on huikea, ei turhan kehuttu Helsingin parhaaksi saliksi. Siellä meitsikin käy useimmiten itseäni kasvattelemassa. Aamupäivästä saa olla rauhassa, ei juurikaan muita ihmisiä paikalla, tämäkään kerta ei tee poikkeusta.

Lähtiessäni sieltä jään juttelemaan muutaman sanan nuoremman miehen kanssa. Hän oli nähnyt kuvani jossa olen Valkkuni kanssa ja oli kans tietoinen Simosta (tosin ei ihan nimeltä tiennyt). Kehui arvostavansa mua ja asennettani, se lämmittää niin mun mieltä. Nuori kundi, arvostaa vanhempaa tätiä, wau!! Olen otettu, ihanaa kuulla tuollaista. Lähden paikalta hymy huulillani.

Ehdin kotiin, Wilmalle maksalaatikkoa jota hänelle lupasin, syntskäsankarille. Itse syön ja lähden takaisin Hesaan, mennään Ukkokullan kanssa leffaan joka jäi viime viikonloppuna näkemättä. Menemme katsotaan leffan Teit meistä kauniin. No, tuskin se musta ainakaan teki eikä tehnyt edes suurtakaan vaikutusta kyseinen leffa, mutta Ukkokulta tykkäsi ja se on mulle pääasia. Välillä pitää tehdä sellaista mistä hän tykkää. Nyt se on tehty ja seuraavaa kertaa voidaan miettiä sitten vaikka vuoden päästä, hihhih.

Lauantai 10.9

Viikonloppu jälleen ja jälleen olen sen myös töissä. Sepä ei haittaa sillä töiden jälkeen olen menossa rakkaalle isosiskolle, sillä hänellä taas on kylässä elämäni ilo, Elias. Elias saa hymyn huulilleni jo pelkällä nimellään, jo hänen mainitsemisensa saa minut hymyilemään. Mennessäni sinne saan heti tutustua isoon paloautoon sekä isoon poliisiautoon. Kuulen, että toisen tätsyn kahvikone pitää kovaa ääntä ja sen käyttö oli kielletty. Elias kertoo myös hävittäjäkoneen pitäneen kovaa ääntä, kuten hän kertoo joka kerta kun näemme. Eikä hän kerro sitä kerran tai kaksi vaan saan kuulla asiasta ainakin kymmenen kertaa. Hävittäjä on tosiaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieheen.

Leikimme autoilla, luemme kirjaa, syömme välipalaa ja välillä vaihdamme vaippaa ja käymme puolittain suihkussa Eltsun niin halutessa. Ja nauramme, me kaikki nauramme maha kipeänä Eltsun matkiessa puheitamme. Hänen sanoessaan ”Niinpä niin”, aivan kuin omasta suustani tulisi niin se saa kyllä vedet silmiin ja mahan kippuraan nauramisesta. Ja kun minä nauran, nauraa Eltsukin. Me hykertelemme molemmat. Ja sitä iloa taas kun vanhemmat tulevat hakemaan, pitää kertoa kaikki ja tietenkin myös se, että iso hävittäjäkone piti kovaa ääntä.

Lähdemme kaikki samaan matkaa, pääsen heidän kyydissä asemalle. Ja sitä pahaa mieltä mitä nuori mies kokee, kun ei saakkaan lähteä Aikkutätin luokse katsomaan Wilmaa ja Ukkokultaa, se saa suun mutrulle ja vilkutuksia on turhaa odotella. Me niin toisistamme tykätään ja toisiamme pussaillaan. Eltsu sanoo lisää kun tätsy pussailee ja lisää saa ihan varmasti, mielelläni häntä halin ja pussaan, elämäni iloa!!

Kotona sitten illalla vielä päivittelen blogia. Ja katson vähän tölsää ja syön. Syömisestä on tullut uusi harrastukseni, ainakin voisi niin kuvitella koska teen sitä jatkuvasti. Syömisestä olen tosiaan huolehtinut ja hyvin olenkin, ainakin jos vaakaan uskoo ja kukapas ei uskois. Ei ollut lääkäri kovin väärässä sanoessaan, että sellaiset 4kg tulee painoa sytostaatin aikana. Nyt ollaan puolessa välissä ja paino noussut kaksi kiloa. Vielä kolme sytostaattia ja paino nousee ehkä toiset kaksi eli sitten ollaan juurikin siinä neljässä kilossa. Mä todellakin toivon, että ne myös lähtee pois tai saattaa tulla harmitus. Näin kauniisti sanottuna. 

Sunnuntai 11.9

Töissä, kuinkas muutenkaan. Sieltä lähtiessäni kuljen jälleen samaa matkaa kuin aina, eli kävelen Töölön puiston läpi osittain. Jos olette siellä kulkeneet, niin tiedätte, että siellä usein kuulee rumpujen soivan. Ei ihan normien rumpujen tietenkään, vaan roskiksella soitettuna. Joku elämää nähnyt, varmaan joistakin aineista riippuvainen ja ehkä asunnoton (en tietenkään tiedä, mutta habitus antais ymmärtää). Hänen soittoaan kuulee usein. Viimeksi kun hänet näin sanoi hän mulle, että älä nyt hiuksiasi kaljuksi aja. Vähän myöhäinen varoitus, ne oli jo ajeltu.

Tänään mennessäni siitä ohitse istui hän ystävänsä kanssa penkillä. Itselläni oli kuulokkeet päässä kuunnellessani musaa, mutta näin hänen puhuvan mulle ja pysähdyin kysyäkseni hänen asiaansa. Kävimme tälläisen keskustelun heidän kanssaan: Rumpali: ”Miksi sä olet hiuksesi pois ajanut?” Minä: ”En ajanut vapaaehtoisesti vaan syöpä vei ne.” Rumpali: ”Älä, ei kai?” Ystävä: ”Joo, syöpä tekee sitä, vie hiukset. Niin se vei mun faijaltakin. Ne on ne säteet jotka vie hiukset.” M: ”Itseasiassa ne on sytostaatit jotka vie ne, ei säteet.” Y:”No niin olikin, sytostaatit. Oletko paljon saanut niitä?” M:”Kolme on takana ja kolme edessä. Mutta mä tulen todellakin selviämään tästä, periksi ei anneta.” R:” No todellakin selviät, ihan varmasti selviät.” Samalla hän heilutteli nyrkkiä ilmaan, kuin selventääkseen yläkertaankin, että tää muija selviää syövästään. M:”Tulette näkemään mua vielä usein tästä menevän ohitse, en katoa mihinkään. Tästä selvitään voittajana” Ja me kaikki heiluttelimme nyrkkejämme, kuka ylös, kuka sivulle päin. Se fiilis joka tuosta episodista jäi, aivan sanoin kuvaamaton. Tyypit oli niin mun puolella, Sä tuut selviämään. Upeaa yhteenkuuluvuuden tunnetta vaikka ei elämäntilanteeltamme ihan samassa tilanteessa ollakaan. Aivan mahtavaa!!

Kotona jälleen ruoan tekoa. Tarkoitus oli lähteä illemmalla katsomaan jotain kätköä mitä ei ollut Ukkokulta päivällä löytänyt. Vaan alkoi satamaan eikä voitu lähteä. Vaan ei satanut niin paljoa, että se olisi häirinnyt kaupassa käyntiä ja jäätelön hakua. Taivaalta saa kai tulla vaikka puukkoja ja puntareita, se ei haittaa kun on kyse jäätelöstä. Tai keksistä tai oikeastaan mistä vaan mikä muistuttaakin syötävää. Ja sitten mä jaksan ihmetellä,  kun paino nousee. Kohta en mahdu enää vaatteisiini. Mutta sitä varten kai vaatekaupat ovat keksittyjä. Jotta naiset saa hakea uusia vaatteita entisten jäädessä pieneks? Vai oliko jotain muuta syytä?? En ainakaan keksi ainoatakaan!! Kauppojen aukioloakin pidennettiin varmaan ihan vaan kiukkuisia naisia varten. Saavat hakea sitä jäätelöä tai keksiä tai mitä keksivätkään olla ilman juurikin sillä hetkellä. Mutta oli se ihan mitä vaan, niin olen varma sen liittyvän syömiseen!! Ainakin itelläni, harvoin tulee mieleen iltasella haluta kaupasta hammaslankaa tai polvisukkia tai imurin pölypusseja.

Vertaistukea

Keskiviikko 7.9

Menivät muuttamaan junien aikatauluja taas kesän jälkeen ja mulla on entistä enemmän aikaa aamulla töihin mennessäni. Välillä saatan käydä aamulla kaupassa jos siihen on tarvetta. Tänään kävellessäni töihin, otan matkan varrelta kuvia, ei paljon viivästytä matkaani. Ohitan aina Töölönlahden ja se näyttää joka aamu kauniilta. Jos on usvaa, se on kaunis. Jos ei ole usvaa, on se kaunis. Se on kaunis sorsilla ja ilman sorsia, mutta kaunein se ehkä on joutsenilla. Heitä jaksan ihailla, pariskuntaa jonka tietää viettävän koko elämänsä yhdessä. Voisin verrata meitä Ukkokullan kanssa joutsenpariin, emme ole yhtä kauniita ja komeita, mutta lopun elämämme varmasti yhdessä viettäen. Sitä ei voi ulkoa päin sanoa kukaan kuten joutsenista, mutta se riittää kun sen itse tietää. Ja Ukkokullalle se ehkä tulee yllätyksenä, toivottavasti edes mieluisena sellaisena.

Töissä kerron rakkaille työkavereille eilisen hauskuuden, Ukkokullan ottaneen päikkärit tissin kanssa. Nauramme, että jos nukkuu tosiaan tissin kanssa niin nukkuukohan hän tissi poskellaan? Ja herätessään on nännin kuva painuneena poskeen? Onko hän sitten kirjaimellisesti tissiposki?

Olemme menossa ensi kuussa työporukalla Tallinnan spahan. Olen sitä varten ostanut uimapuvunkin, sellaisen proteesi taskulla olevan. Mietimme missä vaiheessa ehdimme sinne polskuttelemaan kun on muutakin ohjelmaa niin paljon. Mennäkö aamusta aikaisin vai illalla myöhään? Uinko itse sitten rintaa? Nauramme maha kipeänä, itselläni ainakin tosi hauskaa, kuinkas muuten. Ihanaa kun tälle asialle voi nauraa. Kuten olen ennenkin sanonut, asia mille ei voi nauraa on ongelma. Mulle tämä ei ole millään lailla ongelma, vaan nauran tälle hyvinkin paljon. Tissistä saa yllättävän paljon hyvää vitsiä aikaiseksi. Mutta uimiset saan unohtaa, ei rintaa, ei uintia. Ei kun siis, koska sytot, ei uintia.

Töiden jälkeen menen jälleen Valkun kanssa treenaamaan. Tällä kertaa me treenataan selkää ja rintaa. Hiukan liian kovalla sykkeellä ilmeisesti, koska tulee hiukan huono olo. Pidän versat kädessäni jotta pystyn tekemään selkäliikkeet paremmin, mutta ranne turpoaa ja pakko ottaa ne pois. Käsivarressa on syvät painaumat jotka tulleet versoista, joten jatkossa versat eivät tule olemaan käytössäni. Harmi, koska ne auttaa varsinkin selkäliikkeissä pitämään tankoa ja taljaliikkeissä kahvoja, ei tarvitse puristaa sormilla.

Ihan mahtava treeni saadaan taas tehtyä, mä olen ihan ylpeä itsestäni. Ja Valkkuni on kans ylpeä musta, ainakin väittää niin, tiedä sitten jos narrasi mua, sairasta valmennettavaansa. No ei tietenkään narrannut, ei hän osaa, eikä varsinkaan halua.

Pukuhuoneessa tulee kanssa treenaaja taputtamaan olkapäähän. Ekana tulee mieleen, että tiesiköhän hänkin kuinka hyvän treenin vedin ja sen takia taputtaa. Ei, hän halusi sanoa kuinka arvostaa mua ja mun asennetta tän sairauteni kanssa. Ikävä sana toi sairaus, en koe olevani sairas tai edes potilas. Olen Mä ja haen välillä tipasta myrkkyä, mutta sairaaksi en oikein itseäni koe kun ei satu eikä särje mitään kohtaa. Arvostan valtavasti hänen sanojaan.

Olen koko aika ajatellut, että jos voin jotain auttaa tällä omalla esimerkilläni miten kohtaan tän ”sairauteni”, kuinka jatkan elämääni kuten ennenkin vaikka diagnoosi on saatu, silloin koen tällä olleen jotain merkitystä. En ole julkkis joka asiaa rummuttaa, en ole ihminen joka tällä asialla saisi mainetta ja kunniaa tai rahallista korvausta. Mutta esimerkkinä voisin olla kaikille siinä, että vaikka olet saanut ikävänkin diagnoosin, voit kuitenkin jatkaa elämääsi, olla positiivinen ja iloinen. Kyllä minäkin olen itkenyt, voi kuinka paljon olenkin. Vaan en enää aikoihin, ei ole ollut tarvetta siihen, onneksi niin.

Torstai 8.9

Aamusta hoidan kauppa asiat niin saa tehtyä ruokaa. Sitähän mä teen aina enemmän kerrallaan, niin on sitten mitä ottaa pakastimesta. Helppoa ja näppärää.

Iltapäivällä menen kahville vertaiseni kanssa. Naurattaa kun kaksi kaljua istuu kahvilassa, toisella kasvaa mustaa sänkeä päässä ja toisella valkoista. Mahdamme olla näky. On ihanan piristävää jutella ihmisen kanssa joka on samassa vaiheessa kanssasi, hän on käynyt samat asiat lävitse mitä itsekin olet. Ja hänellä on suht samat asiat vielä edessä, pienillä muutoksilla ehkä. On ihanaa saada jutella, verrata kokemuksia, kauhistella toisen hoidon jälkitiloja ja samalla vähän jopa hävetä omaa hyvää oloaan. Sanonta ”Kel onni on, se onnen käteköön” sopii tähän hyvin. Vaan enhän mä voi sille mitään jos ei mulle tule sytostaatista mitään. En voi olla kuin onnellinen. Ja samalla niin kovin pahoillani toisen puolesta, hän joutunut kärsimään kaikista mahdollisista sivuoireista mitä kuvitella saattaa. Ei ole nyt mennyt tasan tää juttu, mutta harvoin ne menee. Joku saa enemmän kuin joku toinen, rahaa, valtaa, onnea, kurjuutta, kärsimystä. Tätä tää on, elämää!! Ihanaa tosiaan oli saada jutella, sovitaan, ettei jäänyt ainoaksi kerraksi, mennään uudestaankin kahville yhdessä.

Mun piti mennä tänään vesi juoksemaan ystäväni kanssa, mutta sain kuulla, ettei missään nimessä saisi mennä infektiovaaran vuoksi. Ja jos oikein itsekin ajattelen, niin näinhän se on. Sieltä saattaa saada vaikka minkä vaivan, vaivan joka ei normisti tuntuisi missään, vaan nyt tuntuisi. Pitää olla varovainen, valkosolut ovat nyt alimmillaan ja elimistö herkkänä ottamaan tauteja vastaan. Joten jätämme menemättä ja menemme kävelemään. Ite otan sauvat mukaan ja taas on yksi kerta sauvailua plakkarissa ja kerta enemmän mitalinsaalistustiliin. Pikku hiljaa niitä alkaa kertymään, tän vuoden puolella on vielä 50 kertaa kasassa, sen lupaan. 

Matkalla nähtiin hepoja :-)