Superihminen ilman superia

Keskiviikko 12.10

Työaamu, herään jo valmiiksi väsyneenä, vaikka nukuin ainakin kahdeksan tuntia. Lähden töihin miettien, onko tässä mitään järkeä? Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa sairaslomaansa? Viime tiputuksen jälkeen olin saikulla ja vapaalla seuraavan viikon. Nyt yritän mennä töihin, kun lepoa on ollut tiputuksesta neljä päivää. Mutta koska otin typeryyksissäni vain tän verran sairaslomaa enkä jaksa alkaa soittelemaan lisää, mä lähden töihin.

Yleensä junassa aina teen sudokua, luen tai katselen somea, tänään mä pidän silmät kiinni ja yritän pitää aamupuuroni sisälläni. Vieressä istuvat tuskin arvostavat sitä, että toisin aamupuuroni näytille, kirjaimellisesti. Olin ottanut pahoinvointilääkkeen lähtiessäni mutta ei ollut tainnut vielä auttaa. Mietin, miltä tuntuisi jos ei olisi sänkyä missä yötään viettää? Miltä tuntuisi, jos ei aikuistenoikeasti olisi asuntoa, minne mennä? Näillä ilmoilla, öiden ollessa jo kylmiä, en saata edes kuvitella miltä tuntuisi, jos ei olisi tyynyä mihin päänsä kallistaa. Muutenkin paleltaa sisuskalujaan myöden, onneksi on todellakin peitto mitä vetää nukkumaan mennessä päällensä, tyyny mihin päänsä kallistaa ja sänky johon väsyneenä ja huonovointisena romahtaa.

Usein aamuisin töihin kävellessäni näen vanhasta makasiinista tulevia ulkolaisia, ovatko romaneita tai muita, en tiedä. He kiipeävät aidan yli, selvästi makasiinilla yönsä viettäen. Koska en ole mikään Äiti Teresa, ajattelen usein kuinka säälittävää heidän olla siellä, mutta en tietenkään tee asian suhteen mitään. (ja mitä edes tekisin?) No en tee tänäänkään, tänään mä palelen ajatuksesta vieläkin aiempaa enemmän. Väkisin hiipii ajatukset elämän epäreiluudesta. He eivät ole osaansa valinnut, yhtä vähän kuin minä omaani. Tai kuka tahansa meistä. Sillä, että antaisin kerjäläiselle rahaa en auta muita kuin mafiaa, näin se menee. Mistä nämä ajatukset tänä aamuna? Johtuneeko kylmästä, väsymyksestä vai sytostaattihöyryistä? Mistä sitä aina tietää mistä ne tulee, kunhan tulee ja tällä kertaa ne tähän kirjasin.

Näitä viime viikolla mietin ja eilen ne kirjoitin. Tänään sitten lehdestä luin, että vietetään kansainvälistä asunnottomien päivää. Olisi halutessaan voinut mennä Dallapén puistoon telttamajoitukseen halutessaan kokeilla miltä asunnottomuus ja ulkona nukkuminen tuntuu. Itselläni ei siihen tietenkään nyt ollut mahdollisuutta, mutta ehkä joku vuosi. Tärkeä asia tämä asunnottomuus ja siihen olisi tietenkin hyvä löytyä jonkinlaisia ratkaisuja. Vaikka uskon ettei kokonaan ongelmaa saada koskaan pois. Ja täytyy myös muistaa, että on ihmisiä jotka eivät itselleen asuntoa halua. Meistä se varmaan tuntuu käsittämättömältä, mutta jokaisella on oikeus myös siihen. Tämä vain tähän välihuomautuksena. 

Täällä he taitavat nukkua :-/

Matkalla töihin näin tämän auton ja mun alkoi ihan järjettömästi tehdä mieli päärynälimua!! :-)

Töissä huomaan aikas pian, ettei ajatus töihin tulosta tainnut olla taas kovin järkevä. Pahoinvointi jatkuu, tuntuu etten saa ajatuksia pysymään asiassa missä niiden pitäisi pysyä, en voi keskittyä, väsyttää, juoksen vessassa, voin pahoin, haluan kotiin. Haluan sinne niin paljon, että lähdenkin, vaikka pääni ei ole edes kainalossa, vielä. Mutta tätä menoa se on kohta pöntössä tai jossain roskiksessa. Nyt on nostettava kädet pystyyn ja todettava, mä en kykene. Lähden kotiin.

Kotiin mennessäni menen saman tien nukkumaan ja nukun kaksi tuntia. Soitan pomolle pois lähdöstäni ja huomisesta poissa olosta. Hän sanoo, että nyt sä Aikku lepäät ja olet kotona. Hän tietää, kuinka rankkoja hoidot ovat, sun ei tarvitse leikkiä supersankaria ja yrittää jaksaa olla töissä. Olet tän ja ens viikon kotona. Leikkiä? Onko tää leikkiä? Enkö mä olekaan supersankari? Mitä hittoa, mä olen oikeesti kuvitellut, ettei muhun tehoa mikään. Mua mikään syöpä selätä, sehän olen mikä joka tästä otan niskalenkin? Leikkiä?? Mä en voi uskoa todeksi tätä, mä en siis ole superihminen? Nyt tipahdin ja korkealta, nyt sattuu. Valehtelisin jos väittäisin, ettei asia mua olisi harmittanut, aluksi. Sitten asiaa enemmän ajateltuani tajusin pomoni olleen ihan oikeassa, mä tarvitsen nyt lepoa. Enkä vaan fyysisen puolen takia vaan myös henkisen. Ei taida mun mieli vieläkään hyväksyä tätä, ettei musta ole koko aika tekemään jotain. Mun on vaan niin hirveän vaikeaa hyväksyä asiaa, en voi sille mitään. Mutta ehkä kroppa alkaa ilmoitella, että nyt sä Aikku lepäät. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Ja nyt olen luvannut itselleni kuunnella itseäni, miltä musta tuntuu milloinkin. Jos tekee mieli mennä kävelylle, niin menen, jos tekee mieli maata ja tehdä sudokua, mä teen sitä. Pitäisikö kuitenkin heti aluksi mitata kuume?? Tää ei tosiaankaan ole mua!! Ei millään muotoa!! Aina pitää pystyä ja jaksaa. Se vaan on niin. Pitää!! Pitää!! Pitää!!

Illalla en tee mitään!! Uskoitko?? En mäkään!! En vaan muista mitä tein!!

Torstai 13.10

Aloitan päiväni teeman mukaisesti eli en tee mitään, paisti päivittelen blogia. Mä tosiaan kirjoittelen tätä milloin sattuu, sitten tallennan ja jossain vaiheessa sitten julkaisen. Jos joka kerta kirjoittaisin vaan ennen julkaisua, niin mulla menis helposti pari tuntia siihen. Vaikka on kova puhumaan ja nopea kirjottamaan, pitää ne ajatukset saada kuitenkin ensin järjestykseen ja siinä saattaa mennä aina tovi. Ja samalla vielä pitää tuijotella facea ja muiden blogeja ja sitä sun tätä, niin meneehän sitä aikaa. Joten siihen mene aamupäivä.

Puolen päivän aikaan lähden ultraan. Löysin joku aika sitten vasemman rinnan alta kosketusaran kohdan ja tästä lekurille mainitsin. Hän laittoi ultraan lähetteen ja sinne siis lähden. Tälläkään kertaa en kävele Pasilasta sinne vaan menen bussilla. Koska mä olen sairas. Oikeasti mun kuuluis istua invalidipaikalla. Jätän tämän kuitenkin tekemättä, jotain tapoja sentään. Aina muuten bussissa katson, etten vaan istu paikkaan joka on varattu vanhuksille tai pystymahaisille matkustajille. Vaikka bussi olisi tyhjä niin vältän niitä paikkoja. Vielä tulee minunkin aika niitä käyttää, vaan luojan lykky se ei ole vielä.

Olen ajoissa paikalla, mutta lekuri tai hoitaja tai kuka lie ei ole, sillä mä odotan vuoroani 50min. Siinä on meinaan 45min liikaa ihmiselle, jolla on paha olo. Oksettaa, kuvottaa, mahassa pyörii, paleltaa, ketuttaa ja kaupan päälle alkoi vielä vituttaa. Vieressä istuu nainen, joka onneksensa pääsee jo sisälle. Vaan tuleekin takaisin, ei lähtenytkään vielä. Meikä lähtee tasan heti, kun pääsee. Pääsisi nyt ensin edes sisälle, niin voisi sitten lähteä ulos.  Rouvan kanssa siinä jutustelemme, hän kertoo olleensa mammossa (ihan saman tien nousee vähäisetkin karvani pystyyn, en mielelläni edes lausu sitä sanaa, niin kamala muisto mulle jäi siitä helvetin masiinasta) ja odottelee vielä ultraan pääsyä. Ehdin jo miettimään, että toivottavasti hänellä on kaikki kunnossa, ettei hän vaan saa samaa diagnoosia kuin minä. Vaan hän kertoikin olevansa viisi-vuotiskontrollissa, hän on sairastanut rintasyöpää viisi vuotta sitten ja nyt käy kontrolleissa. Jospa minäkin vielä joskus, vuoden parin tai viiden vuoden päästä olen samassa tilanteessa. Voi, jospa olisinkin!!

Aikani (sen 50min) odotettuani pääsen jo huoneeseen saakka. Eläkeiän ohittanut jo vuosia sitten oleva hoitaja pyytää ottamaan yläosan paljaaksi ja hyppäämään laverille. Sen teen ja hän kysyy, onko kylmä. No ei totta vie ainakaan hiki pääse tulemaan, joten saan pienen pyyhkeen itselleni. Siinä mä sitten makaan 20min odotellen lekuria. Mä olisin ehtinyt vaikka tehdä köyden papereista ja karata ikkunasta, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Mutta vaatteeni oli toisessa huoneessa, niin enpä lähtenyt mihinkään. Lekurikin tuli aikanaan (20min päästä), tutki ja ihmetteli miksi siellä olen, ei täällä mitään näy. Siellä ei ilmeisesti saa käydä, jos ei mitään löydy, tuhlaamassa herra lekurin aikaa. Mieluimmin mä kuitenkin olin siellä turhaan, kuin että siellä olisi joku pikku Simo löytynyt. En ehdi sanoa mielipidettäni, sillä herra lekuri on jo hävinyt ja jään yksin siihen laverille. Kerran jo taivaassa käynyt hoitajakin loistaa poissa olollaan joten pyyhin geelit rinnalta ja häivyn minäkin.

On aivan pakko helpottaa oloaan ja mennä syöpiksen kahvilaan syömään sämpylä ja juomaan teekupponen. Sen verran huono oloni jo oli, nälässä tarvii sairaan ihmisen olla. Omaa syytäni (kai) tämä on, ei kukaan mua käskenyt tulla ilman evästä. Toisaalta, ei kukaan myöskään sanonut, että joudun odottamaan toista tuntia joten tasoissa ollaan, ei kenenkään syytä. Sämpylän syötyäni lähden kotiin, vessan kautta. Siellä tapaan vielä rouvan, joka kävi kontrollissa ja hänellä oli iloisia uutisia, kaikki puhdasta eli ei mitään missään. Iloitsen hänen kanssaan asiaa, kehotan häntä juhlistamaan asiaa leivoskahveilla, on tosiaan sen ansainnut. Itse ainakin juhlistaisin, vaikka en edes leivoksista pidäkään.

Pasilassa mulla on taas liikaa aikaa junan tuloon. Sen takia liikaa, että ehdin käymään punnitse ja säästä liikkeessä. Mietin äskeistä rouvaa ja hänen hyviä uutisiaan. Mietin mahtaako hän juoda ne leivoskahvit? Mitä jos ei juokaan, ei juhlista asiaa mitenkään? Menee hyvä juhla ihan hukkaan?? Kääk, mun on pakko tehdä asialle jotain. Mä joudun juhlistamaan asiaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ostan siis liikkeestä jotain juhlaan sopivaa joka ei taatusti ole taaskaan sopivaa mun mahalleni. Mutta ei auta, näin iloinen asia sentään kyseessä. Pakko mun on uhrautua. Jos teillä sattuu olemaan jotain juhlia tulossa joita ei millään viitsisi juhlia, niin ottakaa yhteyttä. Mä uhraudun teidänkin puolestanne, etänä. Kerrotte vaan mikä juhla kyseessä, niin mä juhlin. Mitä en tekisi toisten puolesta, olen mä niin ajattelevainen!!

Tälläisiä saattaisin syödä :-)

Illalla menen ystäväni kanssa lenkille, mä kykenen siihen. On ilta pimeä ja on hassun näköistä, kun suunnistajat menevät otsalampun kanssa pitkin pimeää metsää. Kivan näköistä touhua, mutta jos itse olisin siellä mukana, niin olisi aivan sata varmaa, että siinä olisi hauskuus kaukana. Mua, karttaa ja kompassia, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme todellakaan. Valaistulla pururadalla mä lenkkeilen, metsään pimeällä, ei kiitos. Kylmä siellä tuli, kannikat jäässä siellä sai olla. Mutta kotona odotti lämmin sohva, se on upea kapistus. Me tykätään toisistamme, meidän liittomme on taivaissa kuulutettu!!

Sokkotreffeillä

Tiistai 20.9

Olo alkaa tuntumaan paremmalta. Näin nopeaako ne pahat olot taas menikin ohitse? Jotensakin kuvittelin olevan rankempaa, mutta en valita, otan mieluimmin paremman olon kuin olon jolloin tekee mieli koko aika oksentaa. En ota edes pahoinvointilääkettä, nyt leikitään upporikasta ja rutiköyhää. Elämässä pitää olla jännitystä, jännitetään vaikka sitä tuleeko jotain pöksyyn vai ei.

Jaksan lähteä salille, päätän ottaa rauhallisesti. Se on vaan kovin vaikeaa, tuntuu kuin ajelisi käsijarru päällä. Mutta välillä joutuu hellittämään kaasupoljinta, kuten esim. nyt. Tai moottoritiellä kun kameratolppa välähtää. Tosin silloin se on jo myöhäistä, kuten ite kesälomalla huomasin.

Salilla ehdin lämmittelemään, kun ”Heeeei, sieltä saapuu Charlie Brown..” No ei saapunut, mutta miniä saapui. Olimme molemmat varmaan yhtä yllättyneitä toisemme nähtyämme, satuimmekin samaan aikaan paikalle. Siinä treenin ohella välillä juteltiin, yritin kuitenkin enemmän keskittyä tekemiseen kuin puhumiseen. Syke meinasi nousta turhan korkealle, ei tuntunut hyvälle. Alkoi hiukan heikottaa, laskin kellosta, että edellisestä ruokailusta oli turhan paljon aikaa kulunut. Piti lopettaa, tosin ehdin mä treenata selän ja rinnan ja vatsan joten syytä olikin lähteä.

Heikko olo paheni, joten päätin helpottaa tilannetta saamalla nopeaan ruokaa ja menin kiinalaiseen syömään. En laskenut monta lautasellista söin, mutta hei, niiden lautaset on sellaisia lasten kokoa olevia. Ei siihen paljoa mahdu kerrallaan ja kovin montaa kertaa ei kehtaa olla hakemassa lisää. Ja sen verran oli nälkä, etten ehtinyt edes kuvaa ottamaan. Mä luotan siihen, että jokainen on käynyt joskus kiinalaisessa syömässä ja tietää millaista ruokaa siellä tarjoillaan. Riisiä ja kanaa, tietty!!

Kotiin mennessä pahaolo ei ollut helpottanut joten otan pahoinvointilääkkeen, nyt nöyrryn sille. Sen jälkeen noudatan sohvan kutsua ja menen sen lämpimään syleilyyn nukkumaan, vedän tunnin päiväunet. Herään ei niin mukavaan tunteeseen, kuvottava oloni on laskeutunut askeleen alemmas ja saan ripulin eli tuttujen kesken ripen. Ihan kiva joo. Sulla on paha olo, oksettaa ja lääkitset itseäsi ohjeiden mukaan ja saat ripulin. Suo siellä, vetelä täällä. Tai housuissa. Ellet ehdi tarpeeksi nopeaan vessaan!! Mä rakastan sytostaattia, heitetään yläfemmat ja parit aallot sytostaateille. Ja joo, tää oli sarkasmia!!

Mun pitää ehtiä valokuvauskurssille. Vien mennessäni kirjan kirjastoon. Onneks menin koska pääsen siellä samalla vessaan. Nousen jo lähteäkseni kun saan istua uudelleen, ei kivaa. Pääsen ulos kopista, mennäkseni toiseen koppiin. Jos vielä kiroaisin, niin nyt sanoisin jotain tosi rumaa, mutta kuten lupasin, olen lopettanut sen ja sanon voihan pepparkaka!! Pääsen kurssille, voin siellä huonosti, väsyttää, paleltaa ja katson kelloa minuutin välein, milloin pääsen pois. Tunti loppuu viimein, kaupan kautta kotiin. Tässä tapauksessa se oli erittäin huono idea. Jos sulla on vatsan kanssa erimielisyyksiä, kuten toimiiko se astetta nopeampaan kuin olisi tarvetta, niin älä hyvä ihminen tee mitään turhia mutkia mennessäsi kotiin vaan mene sinne vähän hemmetin nopeaan (laskettiinko tota kiroiluksi??) ja suorinta tietä. Tai sulle käy kuten mulle, eli huonosti. Kuin huonosti mulle sitten kävi? Älä kysy, et halua tietää!!

Saimme kotitehtäviä opelta, nyt olisi kai aika alkaa tutustumaan jo kameraansa jo paremmin?

Hei, olen Aikku, kukas sä oot?? 

Keskiviikko 21.9

Aamusta soitto töihin, en kykene tulemaan. Ei tällä mahalla, ei tällä ololla. Sovimme, että olen loppu viikon kotona, varmaan ihan aiheellista. Välillä on hyvä meikäläisen ottaa järki käteen ja ostoksille, ei kun siis järki käteen ja olla kotona jos vointi on sitä mitä se nyt on ollut.

Päivä menee enemmän tai vähemmän sohvalla maaten. Teen taas samaa kanakeitto kuin viimeksi, se kun oli nin hyvää ja on nopeaa tehdä. Heittää vaan wok-vihannekset kanaliemeen ja perään kypsät kanapalat ja kypsän riisin (joka bodarilla on aina nääs kypsää riisiä ja kanaa kaapissaan) ja lisää vielä kookosmaitoa ja mausteet. Nam nam, kuten jo viimeksi sanoin.

Poppaa poppaa, pitää puhallella. 

Sohvalla olo on välillä vaan niiin kivaa. :-)

Wilman kanssa käydessämme ulkona keksin pyytää Ukkokultaa treffeille. Kutsun hänet kahvilaan kahville kunhan tulee kotiin. Näin myös teemme.

Kahvilaan mennään ja meinaa mennä keksi väärään kurkkuun kun Ukkokulta heti istuttuamme kysyy, että Liisako se sun nimi oli? Eeeeei, mä olen Riitta-Maija. Ai, olet vai? Sun ilmoituksessa treffipalstalla luki Liisa. Jooooo, kato kun mulla on kaks ilmoitusta siellä, enkä aina muista kenen kanssa olen kirjoitellut ja mitäkin ja milläkin nimellä. Tää on tietty vähän noloa, mutta anteeks. Jaa jaa, mutta neljä lastahan sulla kuitenkin oli, vai? Neljä on siunaantunut, siinä en ole valehdellut. Tyttöjäkös ne kaikki oli? Eei, kun kaks tyttöä ja kaks poikaa, sillai tasapuolisesti molempia. No, miltä mä nyt vaikutan, vaikka vähän tulikin narrattua ilmoituksessa, haluatkos tavata vielä uudestaan? Kai me voidaan kerran vielä nähdä, vastasi treffikumppanini, mutta mihinkään seksijuttuihin en sitten ala. Mä en oo mikään helpponakki nääs!! Mä meinasin kuolla nauruun, tää on niin tyypillistä meidän huumoria.
Kiitin Ukkokultaa, on jaksanut tukea mua matkan aikana. Vastaa, että kuuluu vähän niinkuin toimenkuvaan. Ok, toimenkuvana avovaimon tukeminen ja valituksen kuuntelu, ilman palkkaa. Rankkaa, käy häntä ihan sääliksi. Yritän jatkossa olla kiltimpi.. Tai alkaa maksaa palkkaa..

Kahvit juotuamme menemme vielä vaatekaupoille. Ostan itselleni syksyksi uuden takin, johan entinen taisi olla liki 10v vanha joten voi kai sanoa, että johan oli aikakin hankkia uusi. Kenkiäkin katselin vaan ei ollut kokoa. Huomenna mennessäni fyssarille voisin käydä katsomassa niitä kenkiä uudestaan. Jos toisessa kaupassa löytyisi kokoa. Tässä kaupassa tuntuu joka vaatetta/kenkää olevan muutama kappale joka kokoa ja senhän sitten arvaa, että tällänen normaali kokoinen jää nopeaan ilman. Vein meinaan jonkun nenän edestä takin jota oli juurikin vain se yksi kappale. Takin kanssa kävi mulla tuuri, kengissä ei. Huomenna uusi yritys. Kaupasta ostamme vielä molemmille Rosanauhat, jotka on tänä vuonna suunnitellut Mike Monroe. Ne on upeat, itse ylpeydellä kannan sitä rinnassani. Ja Ukkokulta myös. Olethan sinäkin ostanut jo omasi?

Tähän lopuksi haluan kiittää teitä kaikkia lukijoitani. Olen saanut tosi paljon ihanaa palautetta, sekä blogiini, viestein että face to face. Olen todella kiitollinen teille kaikille, ihanaa että olette jaksaneet matkassani mukana. Ilman teitä tuskin jaksaisin kirjoittaa kaikkea ylös, näin tämä matkani saa todella suuren merkityksen. Teette tästä erityisen, arvokkaan ja kauniin. No, ainakin pirun paljon hauskemman.

Tämä on teille kaikille, kiitos!!! <3