Sattuu ja varsinkin tapahtuu..

..ainakin mulle. Te jotka olette mua seuranneet alusta saakka muistatte ehkäpä mitä mulle kävi vuosi sitten potkupyörän kanssa. Jos ette muista, niin voitte käydä lukemassa asiasta täältä, kuinka kävi ottelussa potkupyörä vastaan Aikku. Arvaatkin varmaan, että huonostihan silloin kävi, kuinkas muutenkaan. No, kuka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään tai jotain sinne päin, mutta kummasti tuli taas mieleen, kun jalkani näytti tänään tältä..

Nyt ei sentään nilkka taittunut, mutta sai kunnon osuman taas jälleen kerran potkupyörän kanssa. Toisin sanoen, ottelu potkupyörä vastaan Aikku on nyt 2-0, eli häviöllä ollaan kunnolla. Missä tää sitten meni? No, maanantaina potkiessani salilta potkaisin niin, että jalka pamahti suoraan potkupyörän johonkin kohtaan ja pääsi ihan muutama ärräpää suusta siinä vauhdin hurmassa. Ihan vaan pikkaisen ketutti, voin myöntää!! Seuraavana päivänä se näytti tältä. 

Eikä tästä ole kuin pari viikkoa kun mun polveni sai ruhjeita (siitä ei kuvatodisteita), kun kaaduin töistä lähtiessäni. Lähdin takapihan kautta, kaunista auringonpaistetta ihaillen ja hups, huomasin olevani polvillani. Olin kävellyt suoraan ovennuppiin, siihen johon ulko-ovi laitetaan kiinni. Isolla pihalla ei tosiaan ole mitään muuta kuin se nuppi ja mä onnistun kävelemään suoraan siihen. Eka ajatus tietty oli, että näkeekö kukaan. Seuraavaksi mietin, että mahtaako vahtimestari nähdä kaatumiseni kameroistaan (sairaalan vaksi). Sitten tajusin, että mullahan on housun polvet rikki. Seuraavaksi muistin, että nehän on alunperinkin polvista rikki joten ei housut hajoneet. Mutta takasin töihin piti mennä puhdistamaan haava jottei tulehdu. Mä siis onnistun aina töpeksimään ja sitten sattuu. 

Sattui tässä aika hauska juttu kans, nyt ei sentään kipeää tehnyt ellei sitten vastalihasten kipeytymistä lasketa kun nauroin niin paljon. Tää on ihan pakko jakaa.. Olen ladannut puhelimeeni snapchatin (tää on alustusta tähän juttuun) ja sain siihen chatin jossa eräs bodari kyseli mun kuulumisiani. Olen hänen kanssaan kerran treenannut, hänellä on oma sali ja nyt on perustanut toisen salin ja mun tätini on siellä salilla hierojana. Sain siis kyselyn mitä mulle kuuluu ja arvelin heti hänen kuulleen tädiltäni syövästäni ja olin ihan otettu, että kuulumisiani kyseli. Vastasin sitten, että kiitos kysymästä, hyvää kuuluu, hoidot ovat ohitse ja nyt taas treenataan ja nautitaan elämästä. Onnittelin häntä uudesta salista ja ehdotin, että voisin tulla joku kerta treenaa hänen kanssaan jos täti samalla hierois. Sieltä tuli vastaus, että hienoa kuulla kaiken olevan hyvin ja kysyi mitäs kyseinen hieronta pitäisi sisällään. No, arvelin hänen käyneen kyllä hierojalla ennenkin, joten eiköhän hän tiedä mitä hieronta on ja koska oli töissä kiirettä, en siihen enää mitään ehtinyt vastata. 

Seuraavana päivänä sain häneltä uudestaan viestin jossa kysyi olinko unohtanut vastata hänelle. Ihmettelin vähän, että en tainnut tajuta pitikö tässä kirjeenvaihtoon alkaa, muistaakseni olin hänelle jo vastannut. Koska snapchat chatit ja snapit häviää 24h päästä, en enää edes nähnyt mitä olimme kirjoittaneet. Jotain siis oloistani ja hoitojen loppumisesta laitoin ja varmaan onnittelin taas salista tms. Sieltä tuli, että unohdit kertoa mitä se hieronta pitää sisällään. TÄH?? Hieronta?? Vastasin, että en ole "Liisan" hieronnassa käynyt, mutta käy sinä ja kerro sitten millainen oli ja kannattiko mennä. Sitten tuli taas vastaus ja vasta silloin minäkin ymmärsin. Hän oli koko aika kuvitellut, että puhun itsestäni, voisin tulla hänen kanssaan treenaamaan ja sen jälkeen voisi "täti" vähän hieroa. Mä repesin ihan täysin, ei saakeli. Kaveri voisi olla mun lapseni ikänsä puolesta. On mahtanut kundi hetken miettiä, että mitä hitttoa täti oikeen meinaa, ehdottelee suoraan hierontaa, hyvä ettei öljyämistä sitä ennen. Hänelle tosiaan kans selvisi siinä, että mä taas puhuin koko aika mun tädistä joka voisi hieroa MINUT jos sinne menisin. Saa tietty hieroa häntäkin, mutta mä taidan jättää sen väliin. Vastasinkin, että mun hieronnasta tuskin on kellekään mitään iloa (meinasin eka kirjoittaa, että mun hieronnasta tuskin kukaan kostuu, mutta tajusin onneks tarpeeksi aikaisin sanavalintani ja muutin sitä). 

Mä nauroin maha kipeänä ja saatte uskoa, että ollaan naurettu tälle asialle monen kanssa. Jos Aikku-täti tulee ja vähän hieroo.. 

Käytiin helatorstaina Emäsalossa ihanan ystäväni Kirsin ja Ukkokullan kanssa geokätköilemässä. Kirsi on innostunut kätköilystä mun kautta ja lähdimme sitten yhdessä katselemaan missä niitä kätköjä saattaa löytyä. Löydettiin yksi hänen jo löytämä, yksi sellainen mitä hän ei ollut löytänyt ja sitten vajaa kymmenen lisää. Kauniita paikkoja näimme, on Suomen luonto niin kaunista ettei mitään määrää. 

"Villikissa"

Tässä oli aikas ison hauen pää

Meikä "kuvausmestari" osasi ottaa pyöreitä kuvia

Tässä kans mestarinäytös kuvaustaidoistani :)

Tällä kertaa emme saaneet edes kunnon tappelua aikaiseksi Ukkokullan kanssa. Hän sanoi heti lähtiessämme. että me sitten Aikun kanssa saatetaan olla välillä vähän kovaäänisiä, voidaan hiukan riidelläkin miten sinne kätkölle päästään, mutta aina ollaan selvitty pahimmilta kolhuilta ja samaa matkaa kotiin ollaan lähdetty. Oma tosin on syynsä, kuka käskee puhumaan niin hiljaa ettei sitä piipitystä kukaan kuule tai kuka käskee olemaan niin tietäväinen miten sinne kätkölle helpoiten mennään. Koska ei sillä ole mitään väliä, koska mä kuitenkin tuun ja löydän sen. Ainakin aika usein ellen ihan joka kerta. No, ehkä fifty sixty. 

Tässä näette mestari etsivän :)

Meillä oli niin hauska päivä, että menimme sitten sunnuntaina vielä Sipoonkorpeen etsimään lisää kätköjä. Mutta siitä lisää sitten seuraavalla kerralla. Hih, tämähän on kuin lapsena kun luettiin satua: "Siitä sitten lisää seuraavalla kerralla tai seuraavana iltana tms." Aina jäi tarinat kesken, joutu öisin miettimään miten se juttu jatkui. Älkää te nyt kuitenkaan menettäkö yöunianne tän takia, ei siellä Sipoonkorvessa mitään kummempia tapahtunut. 

Tervetuloa joulukuu

Torstai 1.12

Joulukuu, jipii, tähän loppuu  väsymys, kurjuus ja paha mieli. Marraskuu, tuo kuukausista ankein on taas taakse jäänyttä elämää ja saamme pelkkää iloa ja päivän paistetta elämäämme tästä alkaen. Lottovoittokin odottaa jo oven takana vaikka et olisi edes lotonnut. Vai eikö sittenkään? Eikö elämä alkanutkaan hymyilemään, vaikka marraskuu on ohitse?

Mua ainakin väsyttää edelleen, ei auttanut kuukauden vaihtuminen. Saattaahan se olla, että väsyttää säteiden takia, ihan yhtä paljon sen syytä kuin pimeyden. Mutta pimeyttä ei voi syyttää siitä, että mun jalat elää aivan omaa elämäänsä öisin. Tää vaiva alkoi jo sytojen aikana, joten en tiedä mistä tää johtuu. Mutta öisin siis herään vähintään kerran tai kaksi siihen, että tuntuu kuin joku vetäisi mun lihoja pohkeista neljään suuntaan. Tiedättekö, neljä pientä kääpiötä repimässä omaan suuntaansa, kun eivät osaa päättää mihin suuntaan mennään. Tää ei ole suonenvetoa, sen tunnistan kyllä. Ja joka yö tätä samaa ja se kestää -10-15s kerrallaan. Ja entäs sitten jalkapohjien pistely, tuikkiminen ja tunnottomuus. Sattuu kävellä, öisin kun heräät vessaan, tuntuu ettei jalat pidä alla, kun tuntuu niin ikävältä jalkapohjissa. Joutuu varovasti lähteä kävelemään etten kaadu nenälleni. Näitä ei taida marraskuu selittää, vai mitä luulette? Tai eihän se tietty mitään auta ketään eikä mitään syyttää, mutta olisi vaan niin paljon kivempaa jos tietäis mistä mikäkin johtuu ja voisiko asialle vaikka jotain tehdä.

Koska olen koko viikon illat istunut tölsän edessä ja katsonut Breaking Badia, päätin että tänään menen lenkille. Pyysin ystävääni mukaan ja sovitaan aika lähdölle. Sitä ennen ehdin kuitenkin katsomaan BB loppuun, viho viimeisenkin jakson. Nyt on se sarja katsottu ja voidaan seuraavaks katsoa jotain muuta. Ystäväni ei päässytkään lähtemään joten en saanut itsekään lähdettyä. Laiskuus, tuo paheista pahin, se iskee helposti näin pimeään aikaan.

Ystäväni soittaa ja hupsista, puolitoista tuntia vierähtää ihan huomaamatta. Ja kun olen saanut puhelun lopetettua, lähden Wilman kanssa ulos. Toinen ystäväni soittaa ja taas menee tunti. Sitten onkin aika laittaa mahan viereen maate ja käydä nukkumaan. Tosiaan saa mennä mahansa viereen, se kasvaa silmissä. Kaukana on se kunto jossa olin keväällä, ehkä ensi keväänä sitten uudestaan?? Tosin silloin mulla ei ehkä ole vielä näin paljon hiuksia päässäni?? Hahhaha!!

Ylempi kuva on kaksi päivää aiemmin otettu, kun löysin Simon, alempi sitten leikkauksen jälkeen. 

Perjantai 2.12

Mulla on taas fyssari tänään. Jos joutuisin maksamaan jokaisesta fyssari käynnistä normaalin hinnan joka fyssarin taksa on, olisko jotain 70€ tai jotain, niin saattais itku päästä juosta siellä. Näistä käynneistäni maksan 9€/krt. Tietty täytyy muistaa, että normaalisti käynti on varmasti ainakin tunnin pituinen tai jotain ja mun käyntini on sellaiset 20min ja tää on sairaanhoitoa. Ja niin kauan, kun käteni vähänkään tarvii apua ollakseen edes jotensakin normaali, niin kauan mä siellä ravaan eli varmaan aika kauan vielä.

Koska mulla on hyvin aikaa ennen fyssaria, päätän mennä Rajalalle katsomaan Ukkokullalle ja mulle joululahjaa eli kameraan olkahihnaa. Uskalla kertoa tässä sen, sillä en A) saanut sitä hihnaa ja B) kerroin jo Ukkokullalle, että sellaista olin hakemassa joten en tässä paljasta nyt mitään suurta salaisuutta. No, menin siis sinne Rajalan liikkeeseen Postitaloon ja ei näkynyt yhtään myyjää. Siellä kun joutuu ottamaan vuoronumeron jolla sitten saa sitä palvelua, jos saa. No, ajattelin, että löydän sellaisen hihnan itsekin joten en tarvitse siihen myyjää. Löysinkin jonkinlaisen ja otin sen ja olisin seuraavaksi mennyt hakemaan sen vuoronumeron. Vaan silloin alkoi varashälytin soimaan, olihan mulla se hihnan paketti kädessä ja heillä on liikkeen sisällä keskelle kauppaa kuta kuinkin portit jotka hälyttää. No, myyjä ilmesty aika nopeaan, paljon nopeampaa kuin olisin saanut tulemaan sillä vuoronumerolla. Sain kuulla sen hihnan olevan tarkoitettu enempi jalustan kantamiseen ja päätin etten halua sitä. Olisin halunut katsoa jotain toista hihnaa, mutta myyjä ei sitä voinut enää mulla näyttää, koska ei ollut mun vuoroni. Kädessäni olevan olisi voinut mulle myydä ilman sitä numeroa, mutta ei sitten toista. Annoin olla, alkoi aika loppua kesken, piti kiiruhtaa fyssarille. Eli kamerassamme ei edelleenkään ole olkahihnaa ja näyttää siltä ettei sellaista ole hetkeen tulossakaan.

Kameraan saisi vaikka mitä lisävarustettua ostettua jos vaan olisi rahaa :)

Viimeks fyssari sai aukastua kainaloani mukavasti eikä sen suhteen tarvinut oikeen mitään tehdä. Ei ole juurikaan kiristyksiä kädessä, suurin vaiva siinä on nesteen kertyminen ranteesta kämmeneen ja sormiin. Käsi muistuttaa välillä sämpylää, rystysiä ei näy. Nyt fyssari laittoi käteeni kinesioteippauksen, jos vaikka auttaisi nestekertymään. Olen valmis kokeilemaan melkein mitä vaan, lymfaödeema on meinaan todella ikävä vaiva.

Fyssarin jälkeen menin salaatille Fazerille. Mulla oli sädetys kahden tunnin päästä, joten en nähnyt mitään syytä lähteä kotiin välillä enkä olisi ehtinyt kuin kääntymään ja heti olisi pitänyt lähteä takaisin, joten menin syömään. Ja kuten kaikki tuntuvat nykyään tekevän, oli mullakin kone mukana ja kauheen tärkeän näköisenä kirjoittelin sillä samalla kuin söin. Tosi tärkeää kirjoittelinkin, päivitin meinaan blogia siinä samalla. Ja onhan se tärkeää kuin mikä, kaikki haluaa tulen palavasti saada lukea mitä mun tylsääkin tylsemmälle elämälleni oikein kuuluu. Jännitys tarinaa kerrassaan.

Säteet menivät taas nopeaan, siellä ei onneksi tarvitse kauaa aikaansa viettää. Ja veikkaanpa, että jokainen siellä käyvä haluaa mahdollisimman nopeaan pois. Henkilökunta varmaan viihtyy siellä, toivottavasti ainakin.

Iltapäivällä (hiukan neljän jälkeen) mennessämme Wilman kanssa ulos, otan kameran mukaan. Vaan eipä tullut mieleen, ettei pimäessä saa muita kuin pimeitä kuvia. Vaikka mä onnistun siinä kyllä ihan valoisaankin aikaan, olen mä sen verran mestari.

Tiimipäivää ja vapaapainia

Lauantai 26.11 

Tää on se yö, tänään se tapahtuu..  Alkaa soimaan jostain syystä Riki Sorsan vanha kappale päässäni, jos ette sitä muista, niin käykää kuuntelemassa se täältä. Tää on se yö

Viime yönä eikä varmaan seuraavanakaan meillä ei tapahtunut mitään, ainakaan sellaista mitä tuossa laulussa. Mutta tästä päivästä tulee hauska, sen tiedän. Mulla on tänään tiimipäivä, joka tarkoittaa sitä, että olemme Mayorsin salilla porukalla, valmentajat opastavat tekniikoissa kuten selän, jalkojen ja vatsan osalta. Kuulemme myös ruoka-asiaa, lähinnä lisäravinteista, mitä kannattaa syödä ja mitkä ovat sitten enemmän hifistelyä. Päivän loppuessa olen menossa vielä Ukkokullan, siskoni ja siskonpojan kanssa katsomaan niinkin erikoista lajia kuin vapaapaini. Tai ei kai se mikään erikoinen laji ole, ei ehkä kuitenkaan laji jonka itse ensimmäisenä valitsisin jos miettisin uutta harrastusta.

Lähdemme ystäväni kanssa yhdessä tiimipäiville. Olemme ajoissa paikalla, ehdimme hyvin lämmittelemään lihakset lämpimäksi kunnes virallinen päivä alkaa. Meitä on paikalla kolmatta kymmenettä, valmentajia neljä ja meitä valmennettavia sitten yli kaksikymmentä. Ja jos kiinnostaa enemmän tietää tästä hiukea ammattitaitoisesta porukasta niin täältä saa lisää tietoa. Team Victory

Ensin tosiaan kuullaan lisäravinteista. Itsehän en juurikaan niitä käytä, en ole huomannut, että niitä ihmeimmin tarvitsisin. Ja se mikä suurin syy on, ettei suolistoni kestä. Mulla kun sattuu olemaan maailman surkein maha kestämään mitään (myönnän, tää oli liioittelua), joten pyrin olemaan laittamatta suuhuni sellaista josta mahani kiukustuu. Nyt sain kuitenkin kuulla, että jos heraproteiini on tarpeeksi laadukasta, pitäisi jopa meikäläisen sitä sietää. Oi, sepä olisikin jotain. Asiaan pitää tutustua tarkemmin.

Ravintopuolen jälkeen meidät jaettiin ryhmiin, itse olin ryhmässä 1. Hah, tottakai nro 1, mikäs muukaan?? No, me aloitettiin vatsalihasten treenaamisella. Yllättävää, mutta jo kymmenellä toistolla saat vatsasi niin tuleen, että pelkäät paitasi alkavan savuamaan, kun teet liikkeet oikein. Kyllä minäkin nousen lattialta istumaan vatsoja tehden vaikka 50 krt tai nostan/lasken jalkoja maaten sen saman verran, mutta nyt kun asiaan paneutui ja teki liikkeen huolella, teki se kymmenen toistoa jo tiukkaa. Opimme siinä muitakin liikkeitä, millä saada se pyykkilauta kuntoon. Täytyy sanoa, että huh huh, päivän anti tais olla jo tässä, tätä paremmaksi ei voi muut valmentajat enää laittaa.

Seuraavaksi oli oman valkkuni vuoro opettaa meillä jalkatreeniä, tekniikat kohdilleen. Me ollaan yhdessä tehty kyykkyä ja suorinjaloinmaastavetoa jo niin paljon, ettei siinä ollut paljon sanomista, mutta sitten päästiin kunnon liikkeeseen eli sumomaveen. Siinä jalat ovat leveällä ja itse veto maasta on silloin lyhyempi kuin jos normaalisti vetäis maasta. Ja ottaa meinaan pakaraan julmetusti. Jos siis haluat Brasilialaisen naisen kankut, niin kannattaa ottaa juurikin tuo liike ohjelmistoonsa. Sanoinkin valkulle, että tuon liikkeen haluan seuraavaan ohjelmaani ja tätä aletaan yhdessä harjoittelemaan. Lupa tuli heti. Ja samalla sanoin, että ystäväni vetelee sumomavea toista sataa kiloa, joten siinä meillä tavoitetta, ei me huonommaksi voida jäädä, todellakaan. Tavoitteita pitää olla, joten varo vaan, me tullaan täältä.

Kolmas ryhmä oli selkäryhmä jossa saimme oppia miten selkätreenin voi tehdä hiukan toisellakin tavalla. Mullahan selkä on hyvin hermottuva, kuten olen sanonutkin jo moneen kertaan ja sainkin kehuja siitä. Tekniikka oli helppo oppia, sain tuntuman juuri sinne minne pitikin ja opastus oli huikeaa.

Kesken kaiken alkoi palokellot soimaan. Kukaan ei reagoinut mitenkään, jatkoivat treenaamista ihan kuin ei kellot soisi niin, että korvat meinasi räjähtää. Itse mietin muutaman kerran lähdenkö ainoana, neljännestä kerroksesta on meinaan aika ikävä tiputus alas, saattaa sattua. Ja jos mä selviän nyt syövästä, en todellakaan halua kuolla tulipaloon. Mutta koska yksikään salilla olleista ei tehnyt elettäkään lähteäkseen, en sitä sitten tehnyt minäkään. Toivoin vaan, ettei ratkaisuni ollut väärä. No, kellot loppui aikoinaan soimasta (kun palokunta on saapunut paikalle ne sammuttamaan, aiemminhan ei hälytystä saa katkaista) ja saimme jatkaa tekniikoiden opettelua hiljaisemmin.

Päivä oli kyllä antoisa, ei voi muuta sanoa. Kiva oli nähdä uusia kasvoja, oppia uusia liikkeitä ja saada buustia omaan tekemiseen. Kunhan tästä taas pääsen salilla treenaa kunnolla, niin sanon minä että.. En tiedä edes mitä sanoa. Tässä kuitenkin vielä yhteinen valokuva meistä kaikista. Kaikki antoivat siellä kuvaajalle luvan ottaa kuvia joten itsekin uskallan laittaa tämän kuvan tähän. Onhan tämä yleisesti somessa jo muutenkin.

Tiimipäivän jälkeen menemme ystäväni kanssa syömään Ruoholahden kauppakeskuksessa sijaitsevaan Aasialaiseen ravintolaan, jossa on buffet jossa saa syödä itsensä hyväksi. Ja hyväksi itseni tietty söinkin, koska samalla hinnalla saa enemmän, niin sehän on sitten hyödynnyttevä. Ja olinhan mä muutaman vedon just tehnyt tiimipäivillä, sillä olin kuluttanut ainakin kalorin tai kaksi ja ne piti saada heti miten takaisin. Ja ne tuli, muutaman siskonsa ja veljensä ja muiden sukulaistensa kanssa. Kyllä ne friteeratut kanapalat ja kalat pitää siitä huolta, kalorin saanti on taattua.

Sieltä menin sitten suoraan Kulttuuritalolle jossa Cage 37 oteltiin. Paikka oli loppuun myyty, katsojia oli joka lähtöön. Oli viimeisen päälle laitettua ladya, yli 10cm piikkikorot jalassaan. Oli mahakasta miestä, oli mahatonta miestä, laitettua naista ja vähemmän laitettua, oli Jere Karalahtikin ja sitten oltiin me. Me, jotka ei ymmärretty koko lajista mitään, naisellisesti vaan huutelin iik ja ääk, ja nouse sieltä saatana ja vedä sitä turpiin perkele. Tai jotain sellaista..

Mutta meidän takana oli herrasmiehiä joille selkeästi meni ihon alle koko tapahtuma. Ei mekään tosiaan tajuttu mitä tapahtu kahdessa ottelussa jotka olivat kahdessa ja puolessa minuutissa ohitse, vaan eivät tuntuneet tietävän takana olijatkaan, oli sellaista älämölöä, että korvat punaisena sai kuunnella. Siinä jäi kummasti toiseksi hiiltyneet vanhemmat, jotka huutelevat lapsensa harrastusta seuratessaan tuomarille omia kannanottoja siitä, kenen vika se taklaus oli ja oliko tuomiot oikeita, heidän mielestään. Todella toivon, ettei kyseiset huutelijat käy lastensa harrastuksia katselemassa ja jos käyvät, olisi laji jotain niin kova metelistä, ettei muutama hävytön huudahdus kuulu lastensa korville. Eikä muidenkaan vieressä olijoiden, myötähäpeä on muuten taattua.

Otteluja piti olla kuusi, mutta joku oli perunut tulemisensa ja otteluja oli vain viisi. Jokaisessa ottelussa on aina kolme erää ja yhden erän pituus on viisi minuuttia. Se on yllättävän pitkä aika ei vain ottelijalle vaan myös katsojalle. On pitkä aika katsoa sitä, kun toiset hyppivät ja väistelevät, välillä jopa hiukan ponnetonta yritystä lyödä tai potkia toista. Sitten ehkä, jos hyvin käy, saat vastustajan maahan ja johonkin lukkoon, mielellään sellaiseen, ettei se enää sieltä nouse. Vaan kummasti ne sieltä yleensä pyristeli ittensa vapaaksi, välillä veri vaan lensi ja koko matto veressä jatkettiin (jälleen hiukan liioittelin, ihan vähän vaan).

Otteluista kaksi päättyi kahden ja puolen minsan kuluttua, jotain tapahtui ja voittaja roiukkui jo häkin päällä. Mutta me eikä edes takana istuneet miehet tajunneet, mitä siellä tapahtu. Mutta toisaalta haittaako se, sirkushuveja oltiin tultu katsomaan ja niitä me saimme. Jos ei nyt iha menoa tajuttu, niin ehkä tajutaan seuraaavalla kerralla. Saattaa meinaan hyvin olla, ettei tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, ehkä mut näkee siellä vielä toistekin huutelemassa iik ja ääk ja kääk tms.

Sunnuntai 27.11

Eilisen jälkeen olen aivan rikki, poikki, katki. Kotona olimme illalla kymmenen aikoihin eli olin liikenteessä 12h. Olin päättänyt nukkua pitkään ja sen toteutinkin, nukuinhan kahdeksaan. Aamupalan nautittuamme tuli mieleen, josko vaikka ulkoilutettaisiin kameraa. Päivittäin monta kertaa tulee ulkoilutettua Wilmaa, mutta nyt on aika kameran ulkoilutukselle. Samalla saan myös Ukkokullan ylös sohvalta, joten tämä on hyvä idea.

Ulkona sattuukin olemaan aivan juukelin kylmä. Näpit jäätyy alta nanosekunnin ja ei mene kauaa huomata, että käynti vessassa ennen lähtöä olisi saattanut olla viisasta. Aina sitä lapsilta oli kyselemässä onko vessassa käyty, kun olimme jonnekin lähdössä, mutta itseltä se kummasti unohtuu. Ja kuten sanoin, tuuli ja viima oli jäätävä, ei tehnyt mieli käydä puskassa. Ne säteet nääs, ei saa tulla kuumeeseen eikä vatsatautiin, ettei ne vaan siirry. Perse paljaana pakkasella saattaa olla altis kuumeiluun. Ei siis hyvä idea.

Päätän heti, että nyt käytetään manuaali säätöä, sehän on nyt opittava. Mutta koska mä olen mä, niin en tietenkään kotona lue saati harjoittele miten se homma nyt meneekään. Sehän menee loistavasti, on mun mielipide, turha niitä on nyt alkaa kokeilemaan sen enempää. Ja enhän mä edes muista mitään oppimastani aukoista tai valosta tai isosta tai pienestä. Lähden polleena kuvaamaan, kyllä mä se homman osaan. Ja osasinkin vai mitä olette mieltä? Olisiko näissä jotain parantamisen varaa??

Ai mitä niissä on kuvattu? Ihan sitä mitä sä haluat, saat itse päättää. Koska mulla ei ole hajuakaan, mitä niissä olisi pitänyt olla. Tämä oli tulos ja jokainen voi itse keksiä vaikka tarinan kuviin. Vähän mielikuvitusta nyt peliin.

Näissä sitten oli jo vähän väriä, taitaa olla jo automaatilla kuvattua, ei ainakaan täysin manuaalisesti. Kävimme jossain hornan jorpakossa kuvaamassa ja siellä oli kota jossa voi paistaa vaikka makkaraa.

Siellä oli myös paikka jossa eläimiä ruokitaan. En tarkoita kotieläimiä, esim koiriaan ei tarvitse sinne saakka lähteä ruokkimaan, vaan heille voi antaa kotonakin evästä. Vaan esim peurat tai jyrsijät tms sellaiset, heille oli omat ruokapaikkansa. Ja sitten oli paikka missä sait käydä niitä stalkkaamassa, jos elukat meinaan tulee syömään just silloin kun satut olemaan paikalla.

Lähistöllä oli myös yksi geokätkö jota Ukkokulta yritti löytää vaan ei onnistunut. En pystynyt auttamaan etsinnöissä, kun mun piti kuvata. Ei voi tehdä montaa asiaa samaan aikaan. Ja koska mä en osaa kuvata, niin väriä ei kauheesti kuvissani ole. Eikä sitä kehystä, ei sivulausetta, päälauseesta puhumattakaan. Mutta tää on kivaa ja mä saan tehdä sitä miten haluan, onhan se meidän kamera.

Etsivä ei aina löydä. 

Olisko kätkö täällä?

Tais Ukkokulta kyllästyä jo muhun ja meinas hypätä jorpakkoon. 

Aikamme kuvattua lähdemme kaupan kautta kotia. Raitista ilmaa tulikin saatua jo niin paljon, että sillä jaksaa tän illan pöristä. Kotona teemme vähän Meksikolaista evästä, ei ollakaan aikoihin sellaista nautittu. Ilta menee sitten sujuvasti taas Breaking Badia katsoessa. Pääsen jo viimeiselle kaudelle, siinä onkin sitten 16 osaa joten ei ihan heti lopu kesken. Taidan tietää mitä teen illoilla, kun en saa salilla käydä. Suunnitelmiin saattaa vahasti liittyä sohvaa ja tölsää. Lisää ottamiani kuvia saatte ihailla myöhemmin, ehkä. Jäädään jännityksella odottamaan..

Sivulause ja päälause

Tiistai 22.11

Edelleen vapaalla. Mä niiin rakastan arkivapaita. Tänä aamuna ajatuksena oli mennä taas sauvakävelemään, mutta jumiudunkin sohvalle katsomaan Netflixiä ja sieltä sarjaa Breaking Bad. Katsoimme sitä jossain vaiheessa paljonkin ja sitten se jäi. Nyt muistin jälleen sen olemassa olon ja jatkan katsomista. Neljännen kauden puolessa välissä ollessa, alkaa se jo toistamaan itseään kuten sarja kuin sarja. Mutta onhan se katsottava loppuun, miten käy metamfetamiinin keittäjille.

Aamupäivällä saan aikaiseksi mennä salille jalkoja kiusaamaan. Jälleen toistelen itseäni kuin vanha grammari, mutta hyvän treenin saan aikaiseksi. Ja siinä tehdessäni ihmettelen mikä hitto täällä oikein haisee. Katselen ympärilleni, ei näy ketään. Haju seuraa mua ja sitten tajua. Juma, sehän olen minä ja tuoksun haisen hielle. Melkein alan tanssimaan, naurattaa ja ilo on ylimmillään. Mä hikoilen, jabbadabbaduu!! Kuka helkatti on iloinen, että hän hikoilee?? Mä, hei mä olen. Olen mä tietenkin hikoillut tän hoidon aikana, mutta se on sellaista kylmää hikeä, ei normaalia. On kuuma ilman hikoilua, tuntuu kuin olisi termostaatti epäkunnossa. Mutta nyt mä hikoilen eli se tietää sitä, että mun aineenvaihduntani alkaa pikkuhiljaa parantumaan ja toimimaan taas. Tästä en voi olla kuin iloinen. Tekis mieli huutaa kaikille, että hei, mä hikoilen. Vaan kun ei ole ketään kelle huudella, pidän siis asian omana tietonani. En edes ilostuta facebook kavereitani näin tärkeällä tiedolla.

Illalla käyn vielä valokuvauskurssilla. Tämä kerta on toiseksi viimeinen ja nyt puhumme opettaja puhuu valokuvauksesta ammattina, mitä siihen tarvitaan ja miten siihen kouluttaudutaan jne. Ei todellakaan ihan ajankohtaista mulle, musta ei koskaan tule ammattikuvaajaa, hyvä jos musta tulee edes amatöörikuvaajaa. En ole saanut edes kameraa otettua laukustaan, en tajua mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Ajatuksena kyllä on, että haluaisin kuvat luontoa. Tai maisemaa tai edes jotain. Mutta se, että kamera makaa laukussaan ei paljon edistä mun valokuvaustani.

Pitäisi myös alkaa kartuttamaan visuaalista kirjastoaan. Eli katsella kuvia mahdollisimman paljon. Ja mielellään sellaisia kuvia mitä itse haluaisi ottaa. Eli jos vaikka haluan ottaa kuvia hirvistä, niin sitten googlaan kuvia hirvistä ja katson millaisia kuvia muut ovat ottaneet ja samalla näen mikä on taso kuvissa. Enhän tietenkään halua ottaa huonompia kuvia kuin muut? Tai tiedän mitä tavoitella kun katson niitä. Vaan kuvia katselemalla ei se oma kamera sieltä laukustaan nouse ei, jotain on kai tehtävä.

Tässä kuvassa on nyt selkäesti päälause ja sivulause, huomaatteko?? Päälauseena on hirvi ja sivulauseena metsästäjä vai olisko toiste päin? Tosin kehystä ei juurikaan ole, ei ole etualalla paljon kehystä eikä muuallakaan. Tiedä onko hirvi visuaalisesti oikeassa kohdassakaan, mutta siinäpä se nyt köllöttää enkä ainakaan minä sitä jaksaisi mihinkään siitä siirtää. Vai pitäisikö muka valokuvaaja siirtyä ja ottaa kuvansa toiselta kantilta? Ite ajattelin, että menen sinne metsään ja kuvattavat tulevat mun luokseni. Vähän kuin vuori Muhamedin luokse vai miten se nyt menikään??

Sitten olisi hyvä myös lukea asiasta. Luinkin jo jonkin verran, ostin jopa oman kirjankin huuto.netistä niin ei tarvinnut uusia kirjaston lainaa. Tää tietty vesittää heti sen, kun viimeks sanoin etten osta kirjoja. Olenhan mä ostanut, mutta tämä on kirja johon voi ja kannattaa ja tarviikin palata aina uudestaan. Tästä innostuneena meninkin samantien huuto.nettiin ja ostin toisenkin kirjan. Pitääpä varoa ettei missään vaiheessa vaan kirjoittele autoista, tulee liian kalliiksi.

Myös kuvapankin kuvia on hyvä katsoa ja menenkin sivuille nimeltä vastavalo. Siellä on tosi hienoja kuvia joita voi ostaa jos sellaisia tarvitsee. Sinne voi tarjota omia kuviaan ja sitten he joko hyväksyvät sen sinne myyntiin tai eivät ja sanovat mikä vikana jos eivät hyväksy. En ihan heti olisi sinne kuviani tarjoamassa, mutta eihän sitä tiedä miten sitä joskus innostuu. Kuvaustakin pitää vaan treenata ja treenata, kuten urheiluakin. Mutta millä ajalla sitä kaikkea tekee jos pitää salillakin ehtiä käydä? Vaan jos alkaisi kuvaamaan siellä, treenikavereita? Mitähän tykkäisivät jos olisin kamera ojossa kuvaamassa heitä heidän kyykätessä tai penkkipunnertaessaan? Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Keskiviikko 23.11

Niin meni vapaat ja on aika taas mennä töihin. Mikäs sinne tietty mennessä, kun siellä viihtyy, on maailman parhaimmat työkaverit ja työstään tykkää. Nyt kun aivot ovat jälleen omat, ajatukset ovat selkeitä eikä sytostaateilla marinoituja, on työkin taas mukavaa ja nautin siitä. Joten olenkin tyytyväinen etten sattunut saamaan uutta työtä. Tietty jos olisin sen paikan saanut, olisin varmaankin toista mieltä, mutta nyt olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja tää ei ole kuten ketulla, eli happamia pihlajanmarjoja.

Töissä saan näppärästi haettua myös influenssarokotuksen. Taisin jo aiemminkin mainita, etten sitä koskaan ota, en ole oikeasti ottanut sitä kertakaan. En sikaa vastaan, en lintua vastaan, en nautaa vastaan enkä vihanneksia vastaan. Hah, olinpas taas hauska. Mutta nyt siis otan rokotuksen, en vaan halua ajatella heittäväni henkeä influenssan takia jos syövän nyt selätän. Ei tosiaan tunnut kovin mukavalta ajatukselta. Piikki tuli siis käsivarteen, nyt jäädään odottamaan saanko jotain kammottavaa influenssaa tai muuten vaan flunssaa. Olenhan normisti super terve ihminen, en sairastele mitään joten toivotaan että välttävät mua tänäkin vuonna.

Oli tarkoitus mennä töiden jälkeen ystäväni kanssa kahville. Laitan hänelle viestiä, tänään kahville, muistathan. Ei tullut vastausta, mutta en sitä välttis odottanutkaan, kun tiedän toisen työn olevan kiireistä ja hektistä. Menen sovittuun kahvilaan ja kiertelen ympäriinsä, ei näy vielä. Otan kahvin ja laitan uuden viestin, täällä ollaan. Heti kohta soikin puhelin ja ekana kuuluu: "voi perk..." Hän oli unohtanut koko asian, toisin sanoen unohtanut mut. Wtf?? Unohtanut mut?? No, hänellä oli ihan hyvä meriselitys asialle, en sitä nyt tähän avaudu, mutta mulle meni ainakin läpi. Tosin tää ei poista sitä tosiasiaa, että mut unohdettiin joten seuraavalla kerralla HÄN saa tarjota mulle kahvit. Eikös ole ihan reilua??

Illalla sitten päivittelen blogia. En katsele yhtään Breaking Badia vaikka se onkin vielä kesken. Vaikka johonkin jääkin koukkuun, ei se oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että sitä tarvitsisi joka ilta tehdä. Mitään pelejähän en voi alkaa pelaamaan, koska koukutun niihin täysin. Aikoinaan, ekalla tietokoneellamme oli peli nimeltä backman. Pelasin sitä niin, etten nähnyt tai kuullut tunteihin mitään. Hakkasin sitä koko aika, aina vaan uutta ennätystä jahdaten. Ja entäs sitten tetris, sitäkin pelasin sormet ruvella, aina vaan piti pelata lisää ja lisää, palikat kai tulivat uniinkin. Nyt jo tiedän välttää pelejä, ne ei vaan sovi mulle.

Ja liika tölsän tuijotus ei sovi mulle kans, joten hyvä pitää taukoa siinäkin. Saatan kyllä katsoa putkeen jotain sarjaa vaikka illasta aamuun, mutta töissä käyvänä se ei kovin viisasta, ainakaan jos joutuu aamusta heräämään töihin. Joten tänä iltana päivittelen vaan blogia. Tänne ei onneks ole niin paljon kerrottavaa, että siinä menisi aamuun saakka tai siihen jäis koukkuun. Ehkä lukemiseen jää koukkuun? Jaa, saattaa olla, itse kun en tätä lue niin vaikeaa sanoa. Pitäiskö aloittaa?