Palautteen paikka

15.10 Lauantai

Aamu alkaa leppoisasti puurolla ja kahvilla. Tänään puuro pysyy suosiolla masussa eikä pyri sieltä mihinkään. Ollaan siis taas elämässä kiinni.

Ajatuksena tälle päivälle on käydä vähän geokätköilemässä Ukkokullan ja Wilman kanssa, illalla sitten katsomaan lintsille valokarnevaalia. Sitä ei ole tullut koskaan nähtyä, jos tänään olisi sen aika.

Aamupäivä menee taas koneella istuen, kunnes lähdemme kaupoille. Haluan ostaa roosanauhaan liittyvää, kuten heijastavat kengännauhat sekä heijastimia. Näillä pimeyksillä ei voi olla liikaa heijastimia. Wilmakin omistaa kaksi heijastinliiviä jotka hajamielinen Mamma unohtaa aina laittaa. Ei ole Wilman vika, hän varmasti käyttäisi jos saisi itse päättää.

Kauppaan mennään, prismassa ei ole mitään muuta roosanauhaan liittyvää, paitsi itse nauhat, mutta niitä mulla on jo ennestään useita joten nyt en halua niitä. Salaattia sen sijaan haluan. Yleensä laitan salaattiini kaikenlaista kasvista, niin että salaatti on ihan sivuosassa. Nyt haluan salaattiini raikkautta ja pelkistystä. Löydän ituja, haluan niitä. Ukkokulta ääneen miettii, että eikös niistä voi saada salmonellaa? Heti perään sanoo: ”Ai niin, eihän sulla ole enää mitään väliä.” Hah, vähänkö nauroin. Vai ei ole musta enää väliä, kupsahdan kuitenkin jossain vaiheessa kun on syöpäkin. Itse asiassa Ukkokulta ei tarkoittanut sitä, vaan sitä etten enää työskentele keittiössä ja salmonella vaara ei niin paha. Tai tottahan se tässä tilanteessa olisi, mutta ymmärsitte varmaan jutun hauskuuden.

Prismasta sitten Cittariin hakemaan tarvittavat roosanauha härpäkkeet. Mun oli vaan saatava heijastavat kengännauhat. Joo, niistä tosiaan taisi mennä keräykseen parikymmentä senttiä, mutta rahaa se on sekin.

Kyllä nyt näkyy :-)

Ostin myös nyhtökauraa, jota en ole tähän mennessä päässyt kokeilemaan. Nytpä pääsin, koska tätä ihmettä oli kerrankin saatavilla. Ite laitoin sen pannulle ja pakastepapujasekoituksen perään sekä tomaattimurskan myös. Oli muuten hyvää, olisi voinut laittaa vaikka tortillan sisälle ja mussuttaa sillain. Varmasti, ehkä, luultavasti ostan sitä uudestaankin vaikka mielestäni aika suolaisen hintaista se oli. 250g maksaa neljä euroa eli kilohinnaksi tulee 16€. Mun mielestä se on kallis, sano kuka mitä muuta tahansa.

Syömisen jälkeen me lähdimme pitkästä aikaa kätköilemään. Ukkokulta on käynyt useinkin yksinään, mutta yhdessä se on vähän jäänyt. Ja koska olemme tiimi, niin myös tiimimme yksi jäsen lähti mukaan eli Wilma. Menimme ensin erään lammen varrelle ja kätkö löytyi kyllä helposti. Samalla kiersimme pitkospuita pitkin lammen ja jatkoimme matkaa seuraavalle  seuraaville kätköille. Seuraavakin löytyi helposti, suorastaan hyppi silmille. Kaksi seuraavaa kätköä olikin sitten jo vaikeampia, eikä ne auennut meille, ei sitten mitenkään vaikka kuinka etsimme. Siitä tää onkin niin kivaa, välillä löytyy helposti ja välillä ei taas mitenkään.

Viimeinen kätkö olikin sitten ihan metsän keskellä. Wilma raukka oli  siinä vaiheessa jo ihan poikki ja koska ei tunnetusti pidä metsistä, oli hän nytkin ihan rikki. Pyrki syliin ja pakkohan hänet oli sitten kantaa. Tämä kätkö oli todella kivasti toteutettu, puussa korkealla ja joidenkin metrien päässä toisessa puussa oli vaijerin kautta menevä painava paino, jota nostamalla sait kätkön laskeutumaan puusta. Todella kekseliästä ja kumarruksen ansaitsevaa toimintaa. Toiset kätköt ovat todella vaivaa vaatineet, niitä mielellään todellakin etsii ja löytää.

Olimme kätköilemässä kolmatta tuntia ja perskannikat olivat kyllä aika jäässä. Kotona olikin aika mukavaa juoda lämmintä glögiä sohvan nurkasta. Oli kyllä mielekäs päivä, mä niin tykkään ulkoilla luonnossa. Wilma raukka oli aivan puoli kuollut reissusta ja hän makasi koko illan, iltapissillä kävi lähistöllä ja heti takasin nukkumaan. Ei vanha neiti oikein jaksa enää tuollaisia seikkailuja, pitkospuita ja metsää ja hevosten läheisyyttä ja muuta ihmeellistä. Wilma haluaa olla tutuilla hoodeilla ja haistella tuttujen kavereiden viestejä ja kirjoittaa parit tekstarit itsekin. Se on vanhan koiraneidin elämää, ei metsissä samoilu, varsinkaan kun pelkää siellä kuollakseen. 

Sunnuntai 16.10

Herään jostain syystä ennen viittä enkä saa sen jälkeen enää nukuttua. Nousen kuuden aikoihin, väkisin makaamisesta saattaa saada linnaa on vanha sananlasku, joten en ota riskejä. Wilma joka normaalisti nousee aina mun kanssa samaan aikaan halutakseen ulos pissalle, mennäkseen takaisin sen jälkeen nukkumaan, ei herää ollenkaan. Oli pakko tarkistaa, että hengitti. Elossa oli, vaan eilinen taisi olla sen verran raskas, että ei jaksanut kuudelta nousta vaan nousi vasta yhdeksän aikoihin. Tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen, pitäisikö huolestua?

Ukkokulta ja Wilma siis vetelee sikeitä, ite laitan Simo Saatanan tiedostoa parempaan järjestykseen. Simon tarina kun on ollut koneellani yhdessä pitkässä pötkössä, nyt sitä pilkon omiin kuukausiinsa, jottei olisi niin raskas perässä vedettävä. Word herjaa, että tekstissä on liikaa kirjoitusvirheitä, ei voida enää näyttää kaikkia. Ja höpön höpö, oletteko yhtäkään virhettä vielä löytäneet? Kaiken maailman soopaa viitsivätkin esittää. Koneen äärellä ollessani pidempään, alkaa mulla ahdistaa keuhkojen kohdalta. Mahdanko saada säteilyä koneesta? Omaa Simon karkotusta?? Tää saattaa kuulostaa ihan psykoottisen puheilta, mutta oikeasti tuntu häijyltä. En varmasti kehtaa asiaa ottaa puheeksi lekurin kanssa, laittais vielä lähetteen suljetulle. Mitens mä sitten teille raportoisin tekemisiäni? Tai ei edes olisi mitä raportoida. (niin kuin nyt jotensakin olisi).Tässä hommassa kuluu yllättävän paljon aikaa, jopa niin kauan että toiset heräävät ja sitten on Wilmankin aika taas mennä ulos. 

Tätä ne säteet aiheuttaa. :-)

Päivällä päätämme Ukkokullan kanssa lähteä taas kätköilemään. Hän haluaa, että menemme paikkaan josta hän ei ole kätköä löytänyt, jos mä löytäisin paremmin. No menimme paikan päälle ja en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun Ukkokulta sanoi löytäneensä sen. Wtf? Oliko kuitenkin löytänyt jo ennestään ja nyt toi mut paikalle, kun ei ollut muka ennen löytänyt sitä. Mutta ei, hän potkaisi oikeaa kantoa ja hupisista keikkaa, kanto kaatui ja kätkö oli löydetty. Mahtava toteutus taas tässäkin, ihanaa että ihmiset jaksaa nähdä vaivaa näiden kanssa.

Seuraava kätkö oli piti olla tien vieressä olevalla pienellä mökillä. Tätä kävimme eilenkin katsomassa ja tänään ajateltiin asian paremmin aukeavan meille. Ukkokulta katseli kaks minuuttia ja meinasi häipyä. Meikä joka ei anna ihan heti periksi jos ollenkaan sai pienet kilarit. Oli palautekeskustelun palautteen aika. Heti ei luovuteta, jos paikalle tullaan niin sitä etsitään kunnes löydetään, mikä luuseri sä oikein olet, annatko aika periksi yhtä helposti, jo nyt on perkele jne. Sellaista rakentavaa palautetta, kuten avopuoliso aina toiselleen antaa, kehittävällä tavalla. Hyvä tästä muru tulee, mutta jo nyt on perkele sun kanssas. Jatkoimme matkaa, ei tarvinnut kirjata tätä kätköä löydetyksi.

Seuraava kätkö olikin taas jonkin matkan päässä. Tai se olisi ollut huomattavan paljon lähempänä jos oltais  menty sinne mun suunnistustaitoni mukaan. Mutta koska Ukkokulta oli nyt puikoissa, niin me kierrettiin sellainen kilometri mennen ylös ja alas ja ympäri. Onneks olin jo vähän leppynyt äskeisen palautteen annon takia ja melko lailla nurisematta seurasin. Luulitko?? Kyllä palautta tuli ihan varmasti tälläkin kertaa, nyt vaan hiukan hiljemmalla äänellä, nyt ei ihan kaikki kilometrin säteellä kuulleet. 

Takaisin päin menimme jälleen mökille. Ja mun oli ihan pakko taas mennä kokeilemaan onneani. Mä olen kuin terrieri, en anna periksi. Mutta pakko oli tälläkin kertaa todeta, että kätkön laittaja oli mua parempi, tälläkin kertaa. Peli hänelle 3-0, mutta vielä mä sen löydän. Laitan vaikka pommin alle ja räjäytän sen töllin ilmaan. Ja tää ei sitten ollut lupaus eikä uhkaus, ei tarvitse pelätä sitä!!
Kotona mua ja mun jäässä olevia perskannikoitani odotti taas kuuma glögi, sohva ja sudoku. On elämä vaan ihanaa!!

Miten syöpää kuuluu sairastaa?

Perjantai 14.10

Roosanauhapäivä. Lokakuu on virallinen roosanauhakuukausi ja 14. päivä on sitten The Day. Tässä kuussa myydään roosanauhoja sekä kaikenlaista muuta asiaan liittyvää ja liittymätöntä, mutta jokaisesta tuotteesta jossa on roosanauhatunnus, lahjoitetaan jokin tietty määrä roosanauhakeräykseen ja siitä kertyvä summa taas lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut useampia roosanauhoja, niitä on takin rinnuksella, työtakin rinnuksella sekä treenipaidan rinnuksella. Olen ostanut heijastimia pari kappaletta (näiden hankinnasta pitää jokaisen muutenkin huolehtia) sekä heijastavat kengännauhat.  Joidenkin mielestä tavarasta lahjoitettava muutama parikymmentä senttiä ei ole mitään, itse taas tykkään, että pienistä puroista ne joet syntyvät ja jokainen sentti hyvään asiaan on hyvä juttu. Ja roosanauhoista saatava summahan menee suoraan lyhentämättömänä keräykseen. Jostain muuten luin, että tänä vuonna on tähän mennessä myyty enemmän roosanauhoja kuin viime vuonna yhteensä. Tiedän, että läheiseni, ystäväni, työkaverini jne ovat ostaneet, mielessään ehkä juurikin Aikku. Vaikka monet heistä ostavat sen joka vuosi muutenkin, kuten itsekin olen aina tehnyt. Ystäväni laittoi vasepookissa seinälleni kuvan ja siihen tekstin: ”Olet rakas”. Mulla pääsi itku. <3

Vähän kaikkialla on ollut paljon puhetta ”supersairastajista”, heistä jotka jaksavat hymyissä suin sairautensa kanssa. Kuljetaan kalju paljaana eikä hävetä sitä eikä hävetä edes yksinäistä rintaansa vaan ollaan siitä ylpeitä. Unohdetaan heidät jotka eivät koko aikaa jaksa hymyillä. Eivät joka aamu jaksa välttämättä nousta sängystään ylös. Heistä jotka haluavat suojata kaljunsa peruukilla ja heistä jotka eivät näe tässä sairaudessa mitään hohdokasta ja glamouria. Meitä sairastajia on ihan erilaisia, yhtä monta erilaista kuin on sairastajaakin. Ja tuskin tästä sairaudesta kukaan glamouria löytää, ei tää tee kuolemattomaksi, ei jalosta ketään eikä tästä kukaan saa päänsä päälle kruunu tai sädekehää. Saisikin, mun kaljuani koristaisi kruunu tai tiara aivan hiton hienosti. Mun ajatusmaailmassani on tilaa myös heille, jotka tän kokee eri lailla kuin minä ja uskon myös muiden olevan sitä mieltä. Hei, annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia, olivat ne sitten liljoja tai rentunruusuja, kaikki yhtä tärkeitä. Annetaan tilaa jokaiselle sen verran, kun he sitä tarvitsevat. Ei se ole ainakaan multa pois. 

Itse lukeudun heihin, jotka kulkee pää kaljuna, rinta rottingilla varmana selviytymisestään. Vaikka totta kai tajuan, ettei kaikki tästä selviydy, tämähän on kuoleman vakava sairaus, ei tätä voi flunssaksi kutsua. Mutta en mä voi alkaa synkistelemään asian suhteen, mä vaipuisin niin syviin vesiin ettei sieltä välttämättä hetkeen olisi paluuta. Mun on aivan pakko jaksaa, mulla ei ole vaihtoehtoja!

Monilla on oma mielipiteensä miten syöpää sairastetaan. Hoitojen ollessa niin rajuja, että silloin kuuluu maata sängyssä seuraavan viikon, niin mummonikin aina teki. Ei silloin töissä käydä, kummini serkun herkku oli yli puoli vuotta sairaslomalla. Itselleen pitää olla armollinen, pitää kuunnella itseään. Ei saa liikkua, et sä jaksa liikkua, sun ei pidä liikkua ja kyllä sä sitten joskus taas pääset liikkumaan, kunhan sen aika on. Mähän sanoin, että sun pitää levätä. Mähän sanoin, ettei sun pidä tehdä sitä ja sen mä ainakin taisin sanoa jo aiemmin, ettei sun pidä tehdä ainakaan tätä. Ja nyt sä sairastat näin, kun mä sanon.. Osaanko mä sairastaa oikein? Niin, että se sopisi jokaiselle? En mä taida osata, musta ei ole tähän. Haluan sairastaa niin kuin mulle sopii, omalla tavallani!!

Itse en osaa mennä sanomaan esim. diabetespotilaalle miten hänen kuuluu sairautensa kokea. Toki osaan varmasti kertoa, miten joku muu sen on tehnyt, mutta onko se sitten oikea tapa juuri hänelle, tuskinpa. Ja tiedän toki mitä viralliset suositukset sanovat elintavoista, ruokavaliosta jne. Mutta eiköhän se diabeteksen sairastaja itse tiedä miten hän haluaa sairautensa kanssa elää, paremmin kuin minä. Syöpää sairastaville ei taida käypäsuosituksia olla, ei ole virallisia ohjeita, miten elää tai syödä tai liikkua tai elää. Jokaisen se on itse päätettävä, oman fiiliksensä mukaan mentävä. Ei niin kuin minä sanon tai kuten joku toinen sanoo.

  

Tämän kaiken paatoksen jälkeen mennään tähän päivään.. Aamupalan jälkeen on taas puurot kurkussa ja samalla meinaa olla myös löysät housussa. On tää mahtavaa…

Menen aamusta fyssarille. Oli ajatuksena mennä myös salille, vaan nyt joudun kyllä skippaamaan sen ajatuksen. Ei, nyt ei todellakaan ole salin aika. Fyssarille mennessäni näen tuttuja jonottamassa serooman poistoon, tuohon punkteerauksen josta itse päässyt jo aikaa sitten irti, onneksi. Se tästä vielä puuttuisikin, että joutuisi vielä sielläkin juoksemaan. 

Fyssari toteaa käteni olevan paljon parempi, ei turvotusta juurikaan ja ei strangejakaan taida ihmeemmin olla. Paitsi oikeassa kyljessäni, nyt on nesteet keksineet uuden reitin sinne ja se on kipiä kohta. Fyssari niitä aukoo ja taas kylki tuntuu sen takia taas hetken kipeeltä. Jos noi nesteet joskus vielä löytäisi oikean reittinsä, niin ettei ne tukkisi joka paikkaa. Ehkä vielä joskus, jään odottelemaan.

Juttelemme fyssarin kanssa olostani, kerroin olevani ensi viikon kotona lepäämässä. Saan taputuksia, hyvä ettei tehnyt aaltoja asian takia. Kerroin hämmästyksestäni, etten ollutkaan superihminen vaan pelkkä ihminen. Sanoo nähneensä syöpäpotilaita 17-vuoden uransa aikana monenlaisia ja saan superihmisen tittelini takaisin, heittämällä kuulemma. Mutta ei minunkaan tarvitse jaksaa koko aikaa jne. Tää sama litania taas, kuultu jo monesti. Plaa plaa, ei tarvi ei.. Pyytää kokeilemaan laittaa sormeni vesilasiin, jos veteen jää reikä niin olen korvaamaton. Arvatkaa kokeilinko? Tietenkin kokeilin. No jäikö?? Mitä luulet, jäikö vai ei?!

Fyssarin jälkeen menen Stockan hulluille päiville. Ihan niin hullu en minäkään ole, että menisin jotain rättiä katsomaan, menen ruokapuolelle. En ole vuosiin sielläkään käynyt ja kaikki on uutta ja ihmeellistä. Esim se, että paprikat laitataan näin kauniiseen asetelmaan. Melkein teki mieli ottaa yks alimmainen ja katsoa miten lopuille käy, mutta en tietenkään sitä tee. Olenhan mä aikuinen, ainakin joskus. 

Muistuu yhtäkkiä mieleen, että eilen oli 13 päivä ja Simon diagnoosista oli viisi kuukautta. Viisi pitkää/lyhyttä kuukautta olen tän asian kanssa elänyt. Lyhyt aika, mutta sitten taas toisaalta pitkä aika. Mutta vielä on vuosia edessä tämän asian kanssa. Huolestun, koska en muistanut eilen juhlia tälläistä suurta juhlahetkeä, viisi kuukautista yhteistä taivaltamme. Juhlin kyllä kanssasisaren puhtaita tuloksia, vaan omat juhlat jäi juhlimatta. Ai mikä katastroooffi. Pakko heti korjata asia, ostan juhlan kunniaksi korvapuustin. Ens viikolla on varmaan sitten viisi kuukautis viikko juhla jne jne. Kyllähän ihminen syitä keksii juhliakseen, ainakin jos omistaa vähänkään yhtä hyvää mielikuvitusta kuin minä. Ostan kamalassa nälässäni myös lohisalaatin ja tuoreita falafel-pyöryköitä jotka muuten osoittautui kuivaksi kuin beduiininsandaalit!!

Loppupäivän en tee oikeastaan yhtään mitään. Paitsi syön ja juhlin korvapuustini kanssa. Koska mä olen supersankari eikä supersankareiden ole pakko jos ne ei halua.

Liikuntaa ja lahjoja

Sunnuntai 2.10

Aamusta se on taas herättävä ja lähdettävä töihin. Jos saisi öisin nukuttua kunnolla, niin ei aikaiset herätykset niin haittaisi. Mutta kun herää aamuyöstä ja pyörii tunnin toista, ei oikein jaksaisi välttämättä herätä viiden jälkeen. Vaan herättävä on, tai ainakin suoriuduttava töihin. Onnistun siinä tänäänkin, olen mä aika sankari!!

Työpäivän jälkeen kotiin ja hetken päästä saammekin Ukkokullan kanssa lähteä, koska olemme saaneet kutsun lähteä rakkaan poitsuni ja ihanan miniäni kanssa syömään. Paikaksi valikoitui Cantina viva Zabata. Helsinkiin emme tällä kertaa lähteneet vaikka siellä useita hyviä ravintoloita varmaan onkin. Vaan eivät taida olla sunnuntaisin auki? Vaikka meille olisi tietty käynyt lauantaikin, mutta mennään joku toinen kerta.

Ruokalistalta löytyi meille kaikille syömistä. Itse valikoin kanakookosruukun kunnes tarjoilija sanoi siinä olevan jotain maitotuotetta. Otin sitten pariloitua kanaa, hyvää oli sekin. Itse asiassa me jokainen olimme tyytyväisiä ruokiimme, voidaan mennä toistekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme nuorelle parille kahville. Paljastan tässä pienen salaisuuden, mulla on ylihuomenna synttärit, niin sen kunniaksi olimme syömässä ja kahvilla, poitsuni tarjosi. No, menimme siis heille ja he keittivät kahvit. Meitä oli neljä, mutta pöytään mennessämme kahvikuppeja oli vaan kolme. Katoppas vaan, yksi kuppi puuttuu sanoi poitsuni ja jakoi kupit muiden eteen, mä jäin ilman. Haki mulle kans kupin, erilaisen kun muilla. Katsoin sitä tarkemmin, siinänähän oli meikäläisen kuva. Olivat teettäneet mulla oman kahvikupin omalla kuvallani. Tosi hauska yllätys. Toisella puolella kuppia oli Ukkokullankin kuva, saan ihailla hänenkin kuvaansa kahvitellessani. On mun poika ja miniä vaan niin rakkaita.

Maanantai 3.10

Taas vapaapäivä. Justhan mulla oli vapaata. Tänään mulla on taas syöpälääkärikin. Viimeksi vaihtui sytostaatti toiseen ihan suunnitellusti. Näin rintasyövässä taidetaan usein käyttää näiden kahden yhdistelmää. Ilmeisen toimivaksi kompoksi ovat ne havainneet. Nyt lääkäri haluaa kuulla, miten ensimmäinen satsi on mennyt ja voidaanko jatkaa. Saa nyt kuitenkin odottaa vielä hetken, eka käyn vielä treenaamassa Mian kanssa.

Mian kanssa meillä on treffit puoli yhdentoista aikaan. Koska viime ja edellisellä viikolla olen treenannut kädet ja olkapäät pt:n kanssa ja lauantaina tein jalat itsekseni jää luonnollisesti selkä ja rinta ainoiksi vaihtoehdoiksi. Näitä me siis nyt kuumotimme. Jokaisella pt:llä on oma tyylinsä vetää treenejä ja jokainen teettää vähän erilaisia liikkeitä mikä tietty on vain positiivista. Näin saat aina uusia vinkkejä omaan tekemiseen ja se tietty on tarkoituskin. Pt:n tärkein tehtävä onkin tehdä itsestään tarpeeton. Mia ei todellakaan ole tarpeeton. Jos haluatte hyviä treenejä kokeilla mahtavan muikkelin kanssa niin ota Miaan yhteyttä, hänet löydät täältä.

Treenien jälkeen suihkuun, eihän lekuriin voi mennä hieltä haisevana. Vaikka hikoilen nykyään enemmän, on muuten hassua, etten haise kuitenkaan. Vai haisenko? Oletko huomannut mitään hajua tulevan perässäni? ”Perästä” varmaan tulee, mutta sitä tuskin kukaan haluaa haistella. Suihkun jälkeen vielä syön salilla, eväät on matkassa mukana tietenkin. Tämän jälkeen lähden syöpikselle lekurin juttusille. Toivon ”Kyllitädin” olevan lekurina, jos hän vaikka piirtäis mulle taas jotain kivaa samalla kuin selittää asioita. Vaan eipä käynyt tuuri, vaan jälleen oli sama lekuri kuin viimeks. Hän jonka kanssa me ei oikein ymmärretty toisiamme. Kun mä puhuinkin niin nopeaan. Tästä vierailusta voit halutessasi lukea täältä.

Meidän molempien ilmeet oli varmaan näkemisen arvoiset, kumpikin katsoi toisiaan ajatuksella, ai toi taas täällä. Nyt mä olin kuitenkin hyvällä tuulella, massu täynnä ruokaa ja en jaksanut kiukutella yhtään. Helpotus varmaan molemmille. Hän kyseli miten viime hoito oli mennyt ja mä kerroin pahasta olostani, siitä kuinka saman aamupuuron sai syödä viisi kertaa, kuvotuksesta ja ripulista. Mutta aika kai kultaa muistot, koska ei ne enää niin pahalta tuntuneet. Huonomminkin olisi voinut olla ja niin me yhteistuumin tulimme tulokseen, että jatkamme samalla lääkityksellä eli samat tiputukset vielä kaksi kertaa. Siis enää kaksi, mä tunnen niin suurta onnellisuutta tän asian takia ettei sitä oikeen voi edes sanoin kuvailla. Tätä ei oikeen varmaan kukaan muu voi ymmärtää paitsi ihminen joka on kokenut saman itse.

Juttelemme tulevasta hormoonihoidosta, joka tulee olemaan varmaankin sen 10v. Sen haittapuolena on se, että se saattaa aiheuttaa munasarjasyöpää eli suo siellä vetelä täällä. Vaan ei se varmaa tietty ole, että sellainen tulisi ja kontrolleissa tietty pitää käydä vuosittain. Painonnousu on se mikä mua eniten huolestuttaa, en oikein jaksa innostua ajatuksesta, että saisin kymmenen kiloa painoa lisää. Vaan pakko sekin on hyväksyä jos sellainen tulee, mutta täytyy sen olla vähän itsestäänkin kiinni, mitä laittaa suuhunsa. Mutta jos lääkkeellä on taipumus aiheuttaa ruokahalua vaikka mahasi on täynnä eli valenälkää niin vaikeaa sitä on olla syömättäkin. Olin näiden sytojenkin kanssa sitä mieltä, että itsestä kiinni mitä syö, mutta pakko myöntää ettei se ihan niinkään ole. On vaan pakko syödä sitä mitä voi ja pystyy vaikka se ei niin terveellistä olisikaan. Itse ainakin viime tiputuksen jälkeen söin paljon puuroa, leipää ym mitä ei ruokavaliooni kuulu. Puuro kuuluu joo, mutta ei taas leipä. Kasviksia ei tehnyt mieli melkeen viikkoon ja sitten kun alkoi tekemään mieli parsakaalia tiesin olevani jälleen hengissä ja terveenä.

Tälläkin kertaa lekuri sai kuunnella keuhkoni, ne kun edelleen tykkää olla vähän nesteiset ja hengitys vaikeaa varsinkin kortisonin aikana. Vaan ei keuhkoissa mitään kuulunut. Mutta vasemman tissin alla olen huomannut kosketusaran kohdan ja sitä lekuri kans tutki ja laittoi ultraan. Sanoi kyllä, että olisi aika sitkeä syöpä jos uusiutuis sytojen aikana. Mutta ei mun Simoni ole mikään lälläri, se voi levitä ja lisääntyä just miten sitä huvittaa. Olen tietty sitä mieltä, ettei siellä mitään ole, mutta mistä mä varma voin olla ja on se mun mielenterveydelleni parempi, että pääsen kuvauksiin. Saan sitte senkin asian pois päiväjärjestyksestä.

Illalla menen vielä ystäväni kanssa lenkille. Kierrämme jälleen tunnin pururadan, saman missä heposia näkee. Vaan tällä kertaa en ottanut heistä kuvia vaan otin meistä. Sillä ihana ystäväni oli toisen ihanan ystäväni kanssa muistaneet mua synttäreideni kunniaksi. Ja mikäs sen parempi lahja olisikaan ollut kuin Roosanauhatermari. Olin niin otettu tästä, kaikki roosanauhatuotteet menevät todella hyvään tarkoitukseen, saan siitä itsekin hyötyä ja ainakin myöhemmin sairastuneet hyötyvät niistä rahoista jotka lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut monta roosanauhaa, itselleni ja Ukkokullalle myös. Myös poikani ja miniäni olivat hankkineet omansa ja tyttäreni oli ostanut roosanauhahihamerkin. Sellaisen haluan itselleni myös reppuun ommeltavaksi. Eräs ystäväni oli kans ostanut roosanauhan, koska Aikku. Aivan ihana fiilis tuli siitä, mua ajatellaan. Olen ennenkin sanonut ja sanon vieläkin, että kaikki ajatukset ja tsempit tänne päin auttaa mua jaksamaan tän kaiken läpi. Vaikka olen päässyt suht helpolla hoitojen suhteen, niin on tää myös henkisesti rankkaa. Positiivisella mielellä ollaan menty koko aika, ei ole siitä kiinni, mutta on tässä omat mutkansa. Ja senkin ymmärtää parhaiten vertainen ja onneks olen löytänyt hienon ryhmän jossa vertaisilta saa paljon tukea. Ja toivottavasti myös itsestäni on jollekin apua ja iloa siellä. Ja täällä ja jokapaikassa.

Elämää, ei sen enempää

Torstai 22.9

Tänään on jälleen fyssarin tapaaminen. Nyt kun olen käyttänyt hihaa ja hanskaa olen saanut uuden ongelman. Nyt neste ei pääse turpoamaan kädessä hihan ollessa esteenä, neste tuleekin rinnan puolelle ja olen saanut siihen kivan nestekertymän. No, liioittelin vähän, se ei todellakaan ole kiva vaan todella ärsyttävä. On kuin mulla olisi ylimääräinen tissinalku siinä.

Fyssari sitä katsoo ja pyytää myös kirurgia sitä katsomaan. Kysyn tältä nuorelta mieheltä (kirurgi), mahtaako se olla uusiutunutta syöpää, koska tuntuu kuin ihokin olisi hiukan paksuuntunut. Eihän se tietenkään ole, mutta väkisinkin jää mieltä kaihertamaan, että tätäkö tämä on tulevaisuus? Tulee vähäinenkin muutos kroppaan, niin heti ajattelen sen olevan Simoa tai vähintään sukulaista! Toivon ettei ole, koska kurjaa se on pelossa elää. Itsestähän nää on kiinni, joten päätän jo nyt, etten tule antamaan pelolle valtaa yhtään enempää myöhemmin kuin olen nytkään antanut.

Fyssarilta lähdettyäni menen salille, matkalla tosin bongaan mäkkärin ja siellä jotain joka maistuu mullekin eli puuroa. Hampurilaista en ole syönyt vuosiin ja silloin kuin olen sellaisen syönyt, on se ollut jonkinlainen ruisversio. Hampparimestat ei ole mua varten, varsinkaan kun en enää voi syödä edes sitä jäätelöä kinuskikastikkeella. Tai voisin, vaan en halua, koska se aiheuttaa jo sellaisia mahakipuja, etten niitä kaipaa yhtään. Oli ihan pakko käydä hakemassa puuroa. Kysyn onko puuro maidotonta ja myyjä (ikäseni mies) vastaa, että eikös puurot aina ole maidottomia. No kato kun ei oo!! Pyydän lusikan mukaan ja hän se varsin vitsikkäästi vastasi, että tottahan toki. Olishan se vähän noloa myydä puuroa ilman lusikkaa. Meidän huumori ei ihan kohdannut, teki mieli kysyä, onkos herra uransa huipulla ja päätä huimaa? Jätin kysymättä, ei ansainnut enää mun huomiotani. Moukka!!

Kannoin puuron metroon ja lusikoin menemään. Ei tarvitse ostaa toista kertaa, ainakaan tuosta kuppilasta. Oli suolatonta, muuten ihan ok. Eikä se ollut kallis, euron boxi. Mutta tuskin kuitenkaan toiste ostan. Kokemus tämäkin.

Salilla tarkoitus on tehdä jalkoja. Laitan roosanauhan rintapieleen, tissi tissitaskuun ja menoks. Huomaan jo lämmitellessäni ettei kunto ole ihan optimaalinen. Hengästyn ja sydän hakkaa vaikka heiluttelen vaan jalkoja. Ensimmäiseksi teen kyykkyä. Enkkani on ollut 70kg, nyt kyykkään 40kg:lla ja syke huitelee 160:ssä. Teen kolme sarjaa, en jätä kesken. Teen myös prässiä, takareisiä, pakaraa, pohkeita. Pakko lopulta vaan sopeutua siihen, ettei tästä tänään tule mitään ja jätettävä treeni hiukan kesken. Ei todellakaan mun tapaistani, mutta joskus kuulen päässäni sellaisen pienen hennon äänen, lieneekö järjen ääni. Vaikea sanoa, mutta nyt sitä ääntä kuuntelen ja painun suihkuun. Niin jätän roosanauhan ja tissin kaappiin odottamaan seuraavaa treeniäni, taitaa olla lauantaina. Siellä ne lepää, kuin se kuuluisa kiekko vastustajan maalissa.

Tämän jälkeen hain vielä salaatin Fazerilta ja ei muuta kuin kotiin syömään. Oli tarkoituksena mennä vertaistuki ryhmään tänään, paikalliseen sellaiseen. Olisi ollut syöpäjärjestön järjestämä, mutta koska kaveri ei lähde niin en mäkään. Heittäydyn lapseksi enkä suostu jos ei toinenkaan lähde. Oikeastaan ajatuksenani oli, että ystävä olisi saanut piristystä siitä, hän kun on voinut huomattavasti huonommin kuin minä. Vaan ei hän jaksanut lähteä ja itse en sitä nyt kokenut tarvitsevani, niin se jäi väliin. Sen sijaan menen ystäväni kanssa sauvakävelemään. Kävellesäkin syke huitelee korkealla, pakko kai uskoa ettei nyt olla ihan kunnossa. Loppu illan makaan sohvalla. Syke normaali, olen hengissä.

Perjantai 23.9

Tämä päivä on tehty ystävillä ja Eltsulla, tädin kultsulla. Aamusta heti ajelen Prismaan, ystäväni on tulossa kylään ja nyt ei tarjoilut ole yhtä huonoja kuin hänen viimeksi käydessään. Siitä voi lukea enemmän täältä. Kauppareissun jälkeen ajelen itähelsinkiin, menen käymään entisellä työkaverilla. Sinne saakka päästyäni tuntui aika hassulta, olin itse asunut samoilla huudeilla yli 40v sitten. Kuitenkin mulla on muistoja siitä ajasta, ajasta ennen kouluun menoa. Lähtiessäni kotiin päin ajelin ”meidän” korttelin ympäri. Tuossa on edelleen parturi, siellä se faijakin kävi silloin ottaa minivoguen. Parturin vieressä oli silloin kauppa/kioski (yhdistelmä tai sitten en muista kumpi oli), siitä sai ostaa suklaatupakkaa joka maksoi 5 penniä kappale. Kiskurihinta muuten. Tuossa kaupan tilalla oli silloin Rake (rakennustarvikeliike) ja siellä oli faijan tenniskaveri töissä. Tuolla pihalla me leikittiin, pompoteltiin superpalloa seinää vasten, hypittiin hyppistä ja twistiä. Vitse, osaatteko kuvitella kuinka lämmin fiilis mulle tuli? Hei, siitä on aikaa yli 40v. Käsittämätöntä!!

Ystäväni tuli, lähdimme saman tien lenkille. Ilma oli kylmä, tuuli oli raaka, mutta eihän se urheilevia nuorukaisia haittaa. Tuulta päin vaan, ei haittaa meitä tuulet ei sateet kun liikunnasta on kyse. Lenkin jälkeen joimme teetä ja söimme leipomaani mutakakkua. Ai ei vai, no oli se ainakin mun ostamaa. Sen päälle kun laittoi ihan itse vispaamaa soijakermavaahtoa niin avot ja oli paha olo taas taattu. Jännä miten sitä aina pitää heittää överit, sokeri överit oikein parhaasta päästä. Tykkäänkö mä itseni kiusaamisesta? Eikö sytostaattiönkyräpahatolot riitä mulle? Pitääkö hankkia sokerista vielä vähän huonompi olo? Että varmasti oksettaa, paskattaa ja päätä särkee. Ilmeisesti pidän siitä olosta, ei tätä mikään muu selitä.

Wilma tiesi heti, että tällä tädillä on jotain herkkua mukana. Mutta kun ei täti meinaa tajuta millään sitä Wilmalle tarjota, niin hänen pitää itse mennä kassiin se hakemaan. Ja totta totisesti, sieltä löytyi yksi eksynyt koiran nami. Tässä nähdään, että vaikka Wilma on vanha (12v.) ei hajuaisti ole mihinkään kadonnut. Namit tänne vai pitääkö ne itse kaivaa?! 

Ystäväni lähtiessä ajelemaan kotiaan kohti, lähdimme me Wilman kanssa Eltsua hoitamaan. Pääsi tätsy halimaan ja pusuttelemaan oikein mielin määrin. Eltsu meinaan tykkää pussailla. Kesken leikkiensä hän auliisti tulee jos kysyn pussataanko. Hän vastaa jooooo ja tulee ojentamaan poskensa tai suunsa toimenpidettä varten. Kysyn pussataanko lisää, on vastaus varma: jooooo! Me ajelemme autoilla, välillä syömme ja juomme ja pussailemme. Ajatuksena oli mennä uloskin käymään välillä ja asian tullessa puheeksi Eltsu heti huomauttaa: ”Aikku-tätille pipo päähän”. Hellyyttävää huomaavaisuutta nuorelta mieheltä.

Tullessa iltapalan aika, haluaa kundi voileivän, puuro ei kelpaa. Okei, olkoon sitten leipä. Yökkäriä ei haluaisi laittaa, koska tietää sen johtavan sänkyyn ja sen taas nukkumiseen ja se ei nyt sopinut nuorelle miehelle. Hän ehdottaa, että mennään nyt ulos. Joo ei, sitä olleen yritetty jo muutamaan otteeseen ja sinne ei menty, joten ei sinne mennä nytkään. Saamme sovitettua yökkärin päälle. Sitten hammaspesu. Ei, koska sitten halutaankin puuroa. Hyvä, olkoon sitten puuroa. Puuron jälkeen ehdotan hammaspesua. Ei käy. Selvä, sitten saa Herra Hakkarainen (fluoritabletti) hoitaa hammaspesun virkaa tänään. Sitten sänkyyn. Sängyssä hän haluaa hammaspesulle. Sinne mennään. Takas sänkyyn ja tätsy viereen vanhempien sänkyyn. Tätsy ihailee ihanaa unikaveria, Pekka Töpöhäntää. Eltsu ojentaa sen, Aikku-täti saa nukkua Pekka Töpöhännän kanssa. Voi kiitos, olipa kivaa.

Ee haluaa nukkua Pekka Töpöhännän kanssa. Okei, saat takaisin. Aikku-täti saa nukkua pupun kanssa. Tätä kaikkea me oltais voitu jatkaa vaikka koko yö, mutta ei jatkettu koska tätsy nukahti sitä ennen. Saattaa olla, että tästä sai käsityksen, että tätsyä viedään kuin pässiä narussa ja ei se väärä mielikuva olekaan. Näin käy ja saa käydä. Tätsyä saa vähän vedättää, se kuuluu vähän niin kuin toimenkuvaan.

Kotiin tullessani en olisi mä, ellen söisi palaa mutakakkua. Vain sellaista ihan pientä, niin pientä ettei siitä saa edes oikein kunnon pahaa oloa aikaiseksi. Sellaisen pienen ällötyksen vaan.