Kaksi vuotta syövätöntä elämää

Viimeksi kirjoitellessani tänne, olin huolissani tulevasta 2-vuotis tarkastuksesta. Olin lähes varma, että Simon sisko tai veli tai ainakin serkku oli tullut kylään. Melkein jo sellaisia sukujuhlia suunnittelin. Mä kävin siellä tarkastuksessa joka oli todella nopeaa ja tehokasta. Aika mammografille oli tasalta ja olin sieltä ulkona jo silloin. Ultran piti olla perään puolelta, mutta puolelta olin jo menossa kotiin päin. Pääsin siis molempiin ennen aikaisesti ja ulkona olin todella nopeaan.

Mammografi ei sattunut ollenkaan kuten 2-vuotta sitten, muistan ikuisesti sen sairaan kivun mikä siitä tuli, kun kuvasivat Simoa. Nyt ei ollut Simoa, ei tissiä oikealla puolella mitä kuvata, joten ei myöskään kipua. Vasemmalla puolella roikkuu edelleen jotain jota kuvata ja sen ne sitten litistivät levyjen väliin. Pää konetta vasten, niin, että tuntuu niska katkeavan. Täytyy sanoa, ettei ihan kaikista parhain asento. Mutta kyllä sen jaksaa, koska sillä sitä saa varmuuden sukujuhlien tarpeellisuudesta tai siitä, ettei tänä vuonna sukujuhlia tarvitse järjestää.

Kysyin hoitajalta milloin saan kuulla vastaukset, vastasi että ultalääkäri lukee ne samantien, voit kysyä mennessäsi sinne. No, mä pääsin ultraan heti samantien ja lääkäri ruuttasi geelit ja alkoi tutkimaan. Joka kerta kun kuulin hänen "klikkaavan" eli mittaavan jotain sieltä kuvasta, pyöri päässäni ajatus, että nyt mittaa sukulaisen kokoa. Lekuri vielä kysyi onko ollut mitään tuntemuksia missään, siinä vaiheessa kylmä vanne puristi sisuskalujani. Hetken päästä lekuri antoi paperia ja sanoi: "Voit pyyhkiä geelit pois" ja sanoi ettei siellä mitään näy. Oli jo menossa, kun vielä huutelin perään, että mitens se mammo, näkyikö siellä mitään. Ovenraossa vastasi: "Ei näkynyt" ja släm, ovi kiinni. Jaaha, vai että tälläistä palvelua tällä kertaa, joopa joo. Mutta ei se oikeastaan haitannut, mua laulatti ja nauratti ja vähän itkettikin. Jumankekka, mä voin unohtaa sukukekkereiden suunnittelun. Mä olen puhdas, mä olen syövätön, mä olen syöpä vapaa, mä olen terve!! Saatana, mulla ei ole syövänsyöpää!! (anteeksi kiroiluni, joskus se on pakollista).

Nyt jos ajattelet, etten voi tietää olenko syövätön, niin oikeassa olet, en voikaan. Mutta ainakin rintasyövätön olen ja siitä mä olen niin fiiliksissä. Ja se fiilis kantaa mua seuraavaan seurantatutkimukseen saakka. Kyllä mä varmaan tässä välissäkin panikoin muutamaankin kertaan, mutta se syöpää sairastanut joka väittää ettei mieti uusiutumista koskaan puhuu niin suurta potaskaa ettei mitään määrää. Se on fakta!!!

Olen syövätön, olen Simoton, olen terve!! 

Nyt kun syövätön elämäni sai taas jatkoaikaa oli aika tilata itselleen uusi proteesi. Eikös kuulostakin erikoiselta? Kuulostaa just siltä, että mulla on jalka amputoitu polven yläpuolelta tai käsi ranteesta poikki, tarvitsisin proteesin. Mutta ei, en ole jalaton en kädetön (huijaus, olen todella kädetön monessakin asiassa, kuten tietokoneiden kanssa, mutta nyt ei ole kyse sellaisesta kädettömyydestä).

Tilasin siis ajan rintaproteesin sovitukseen. Nyt kesällä, kun oli niin kuuma, alkoi oikea käteni taas turpoamaan. Se on ollut hyvä todella pitkään ja ajattelin sen jatkuvan maailman tappiin saakka. Vaan ei, oli flunssa, oli kuuma kesä, oli taukoa salilta. Ja niin alkoi käsi turpoamaan niin, että tarvitsen jälleen itselleni hanskan. Sovittaessani proteesia liiveihin, mittasimme samalla mulle hanskaan mitat. Maksusitoumukseni oli mennyt jo umpeen (rintasyövän sairastanut ja imusolmukkeet poistettua, saa kaksi hanskaa vuodessa maksusitoumuksella), joten mittasimme händyn ja soitin uuden maksusitoumuksen hanskalle. Näin sain sitten tilattua itselleni apua turpoavaan käteeni. Tällä kertaa otin ruskean, ei sitten niin haittaa jos vessassa käydessä tahriintuu. Hahahahhaha!!

Siinä hoitajan sitten sovitellessa mulle tissiä sain ite pukea liivit ja hoitsu huolehti tissin laitosta sinne liiviin, mä olen matkustaja siinä hommassa. Siinä sitten seisoessani peilin edessä pelkät liivit päälläni (joo, oli mulla housut jalassa, jos sitä mietit), silmät osui tietty selkämykseeni. Mitäs siellä näkyikään? Ihanat selkäfileet jotka ei tosiaan ole lihasta vaan sellaiset läskiset siivekkeet. Väkisin tuli mieleen, että niistä pitää päästä eroon, mutta miten? Ja minkä ikäinen pitää olla, että voisi sanoa olevansa itsensä kanssa sinut ja hyväksyvänsä itsensä myös niiden fileiden/siipiensä kanssa? Eikö edes 50v riitä siihen, pitääkö vielä elää pari vuotta?? Joko mä ysikymppisenä hyväksyn sen, etten ole missi enkä malli vaan ihan vaan tavallinen Pirkko eli olen vaan mä, 50-vuotias akka. Tää on kans loputon aihe mietittäväksi, suurin osa naisista varmaan kamppailee samojen asioiden ympärillä, eikä loppua näy.

Itsehän olin 14 vkoa dieetillä ja se menikin aika kivasti tai sanotaanko kivuttomasti. En ollut täysin ohjeiden mukaan jatkuvasti, mutta tulosta tuli hiukan rennomminkin. Loppu aikana hiilarit olivat aika vähissä ja sen huomasi olotilassakin. Pää meinasi olla sumeena, voimatasot pieneni ja väsytti. Sitten kun jälleen sai alkaa syömään hiilaria, niin söinkin sitä sitten kaksin käsin eli meinas mennä koko hyöty dieetillä olosta kuin kaivoon.

Mä olen vaan niin jokotai ihminen, täysin mustavalkoinen. Olin aiemmin yli neljä vuotta syömättä karkkia ja ei tehnyt tiukkaakaan. Nyt en meinaa pysyä sokerista erossa millään. Se on kuin tauti joka pesiytyy sisälle ja se ei irtoa vaikka mitä tekis (sehän on kuin syöpä, sokerisyöpäläinen!!)

Kerron esimerkin eiliseltä päivältä:

Olin koulutuksessa ja kahvitunnin aikaan menin kahvilaan hakemaan kahvin. Katsoin himoiten namipussia, ajatellen, että toi on pieni pussi, ei voi tuntua missään. Ostan siis sen. No, onneks mä katsoin lukuja siitä pussinkyljestä ja siinä oli 100g:ssa sokeria 56g. Mieti, olisin ahminut sen pussin ennenkuin olisin ollut edes siellä luentosalilla takaisin, sisälläni 56g sokeria ja kaiken maailman lisäaineet siihen päälle. Kyllä mä taas niin itseeni olkapäälle taputtelin ja kehuin, kuinka hyvä tyttö mä olen. Joo, niin olin, kunnes tarina jatkuu..

Tässä on 56g sokeria, vaivainen pieni pussi karkkia sisältää tän kaiken!! Pistää miettimään, ainakin mut!!

Lähtiessäni kotiin kävin kaupan kautta, olihan siellä loppuunmyynti ja elintarvikkeet -50%. Mulla iski samantien taas Sulo Wilenit, oli pakko ostaa ihan kaikkea. Matkaan tarttui näkkileipää (ite en syö, enkä muista, että Ukkokultakaan koskaan söisi, mutta se -50%, muistakaa se). Koriin löysi tiensä mausteita, kuten minttu. Olenko koskaan laittanut mitään ruokaa missä olisi minttua? Tuskin, mutta se alennus, minttua siis piti saada. Oli karjalanpiirakkaa, lettuhilloa (meillä ei koskaan, huom ei koskaan paisteta lettuja, mutta hilloa on hyvä olla jos vaikka tehtäis niitä lettuja). Ostin teetä vaikka olen juonut useamman vuoden jo kahvia, enkä teetä kuin satunnaisesti, mutta se alennus, se ratkaisi tämän. Oli jopa kookoskuitujauhoa, koskaan kuullutkaan, mutta nyt sitäkin on meidän kaapissa. Pastaa löytyy (sentään gluteenitonta, että voin ite syödä) ja keksiä Ukkokullalle. Ja arvatkaa mitä muuta löysin, gluteenitonta kolmensuklaan jotain (luulin olevan muffinsi ja olikin jotain muuta). Luin pakkauksen sisällön, ei gluteenia, ei maitoa, hyvä, tän mä ostan ja joskus silloin tällöin otan, pakastan sen toisen muffinsin vaikka. Pääsin sentään kotiin, ennen paketin avaamista. Ja sieltä paljastuikin cookieskeksejä. Siinä vaiheessa luin jo sen pakkausselosteenkin paremmin ja olihan siinä maitoa. Mutta mietinkö mä sitä siinä vaiheessa?? En todellakaan, mä soin koko helkatin paketin ja voin vannoa, ettei ne maistunut kahden cookiesin jälkeen enään edes hyvälle, mutta oli pakko ahdata ne napaansa ettei vaan Ukkokulta nää niitä. Paperit piilotin roskikseen syvälle ettei ne vaan ole näkösällä. Päätin etten kerro tästä mitään Ukkokullalle.

Mutta hänen tullessaan kotiin oli mahani jo niin turvonnut ja ilmavaivat megakamalia, niin piti tunnustaa. Nyt tässä siemailen teetä tätä kirjoittaessani, voin sitten sanoa sitä juoneeni. Samalla mietin mitä ihmettä teen sillä kookosjauheella, entä niillä kikherneillä jotka sopii vielä huonommin mun mahalle kuin ne ookiesit. Samalla vannon itsekseni pysyväni kaikista loppuunmyynneistä kaukana!!

Kesällä olimme koiraleirillä jonka järjesti rotuyhdistys. Se oli aivan huippua, koiria oli varmasti kolmattakymmenettä ja kaikki vapaana juosten ja meuhkaten ja leikkien. Koirilla oli aivan huippua ja oli meilläkin tosi kivaa. Päästiin kokeilemaan hakua, metsässä koira etsii maalimiehen joka piiloutunut. Se oli jopa niin hauska laji, että ilmoitin Wertin ja itseni kurssille. Kohta me haetaan jokainen eksynyt marjastaja, halusi ne tulla löydetyksi tai ei, kohta ne löytyy.

Leirillä olimme myös nosework ryhmässä, sehän on meille jo tuttua puuhaa. Kiva kuitenkin aina saada uusia ideoita ja kommenteja miten voisimme parantaa yhteistyötämme Wertin kanssa. Werttihän on harrastanut lajia jo pennusta saakka (nyt ikää 10kk) ja harvassa on ne kerrat, kun ei hajua löydä. Myös rallytokoa harjoittelimme, mutta siinä oli niin vaikea rata ettemme siinä juuri mitään oppineet, mutta eihän sitä kaikessa voi ihan mestari heti ollakaan.

Leirillä oli myös Wertin sukulaisia, kuten hänen äitinsä. Hauskaa katsoa, kuinka äitinsä yhtäkkiä tunnisti, että jotain tuttua vilahti ohitse. Hän meni Wertin luokse ja laittoi tassunsa Wertin selän päälle kuin sanoakseen: "Hei poikani, tule leikkimään kanssani." Wertti olis just sen näköinen kun olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi siitä, hiukka noloa kun tuut siihen ja kaikki näkee." Vain puhekuplat puuttuivat pään päältä.

Wertti ja hänen äitinsä Isla

Wertti sai uusia kavereita ja toiset olivat halukkaampia hieromaan tuttavuutta kuin toiset. Varsinkin urokset saattavat olla äkäisiä toisille uroille, nuoria yleensä sietävät, mutta ei aina niitäkään. Oli eräs pieni narttu joka oli kokoonsa nähden tosi ärhäkkä. Omistaja sanoikin, että se narttu kulkee kahvakuula käsilaukussa ja sen saatoin niin nähdä. Uskallappas tulla lähelle, niin tulee kuulasta kalloon. Eikä Wertti uskaltanut.

Kävimme myös lauantaina uittamassa koiria läheisellä rannalla. Oli aikas kivan näköistä kun parhaimmillaan toista kymmentä koiraa yrittää saada saman pallon tai saman fresbeen vedestä. Huomasi kyllä, että ovat vesikoiria.

Kesäleirillä oli niin kivaa, että sinne menemme varmasti seuraavina kesinä, siitä tulee meidän perinne. Mutta sitä ennen ehditään Wertin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa, on niin paljon koiraharrastuksia mitä me ei olla vielä kokeiltu. Miltä kuulostaisi koiratanssi? Varmasti hyvältä, kun omistaja sattuu omistamaan kolme jalkaa tanssiessa. Nenäjutut on meidän juttuja, metsään vaan ja haistelemaan. Välillä piilotellaan eukaa sinne ja tänne Wertin etsittäväksi. On vaan niin huippua omistaa näin ihana koira kuin Wertti on. Wilmaa on välillä tosi kova ikävä, mutta Wertissä kulkee Wilmakin mukana. Juuri oli Wertin nimipäivä ja samalla olisi ollut Wilman syntymäpäivä, hän kulkee sydämmessäni aina.

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

Pidän sananlaskuista, niitä on tehty vähän joka kohtaan elämää. Varsin paljon pidän Nykäsen sananlaskuista, ne vasta osuvia onkin, kuten esim elämä on ihmisen parasta aikaa. Tottatosiaan parasta aikaa on se elämä, tuskin siellä kohdussa niin hyviä juttuja saa kokea kuin hyppyrimäessä. Tai montussa, siellä vähemmän biletetään, ainakaan kavereiden kanssa.

Aika on surun lääke ja aika haavat parantaa. Totta, omalla kohdallani mietin Wilman menetystä ja nämä sananlaskut pitää täysin paikkansa. Tosin on tietenkin Wertilläkin osuutta asiaan, ei jaksa, ehdi eikä halua murehtia mitään kun vierellä tepastelee tälläinen ihanuus.

No, jottei täysin höpötykseksi menisi niin kerron tän postauksen taustoja. Mulla oli tälläinen keskeneräinen kirjoitus tehtynä ja lukiessani sen päätin, ettei tätä kannata roskiin heittää vaan tuunataan tätä hiukan. Vähän kun tuunaisi vanhoja vaatteitaan tai muuta, vähän prameampaan kuosiin ja taas menee täydestä kuin väärä raha. Jotta pysytään yhtään kärryillä mitä olen aiemmin kirjoitellut ja mitä kommentoin siihen samaan asiaan nyt, selkeyden vuoksi kirjoitan nykyisen kommentointini tälläisilla kirjaimilla. Jeps ja sitten lähdetään..

Olen tässä pitkin kevättä joutunut hakemaan motivaatiota asioihin joihin motivaatio oli ennen itsestään selvyys. Varmaan arvaatkin heti, että kysehän on tietenkin liikunnasta, mistäpä muustakaan. Nyt kun alkaa se 50v olemaan pelottavan lähellä ja kun muistaa sen, että mulla oli ajatuksena olla silloin elämäni kunnossa ja kun katselen itseäni nyt ja mietin, miten meni niinkuin omasta mielestäni, voin sanoa ettei ihan nappiin mennyt. No, toisaalta taas, olenhan mä hengissä ja pohtimassa näitä asioita joten what the fuck?

Näitä samoja asioita mietin kai lopun elämääni. Nyt vaan olen oppinut hiukan armollisuutta itseäni kohtaan ja osaan olla välittämättä joka makkarasta mitä vyötäröltä löytyy ja olla laskematta joka leukaa mitä yhden leuan alle kertyy. Vaikka totuuden nimessä myönnän, että kysyn aina Ukkokullalta kun ottaa kuvia, ettei kai mun kaikki leuat tule kuvaan?? 

No, pelkkä hengissä olohan ei tietenkään mulle riitä ja halusin löytää taas sen motivaationi takaisin, päätin mä tehdä jotain sellaista mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Meinaan mä ostin ja osallistun Jari Bull Mentulan All Outiin joka alkaa 18.9. Olen kuullut siitä valmennuksesta pelkkää hyvää, kuinka siinä vaihtuu tyyli tehdä sitä treeniä ja tietty ruokavalioon panostetaan paljon. Se mikä mua tässä ehkä eniten kiinnosti, oli valmennukseen sisältyvä henkinen valmennus. Siinä tulee olemaan erilaisia tehtäviä ja varmaan saa itsensä haastaa jos jonkinlaiseen molskipainiin.

Mä odotan tätä juttua kuin kuuta nousevaa. Ilmoittauduin heti kun oli mahdollista eli laitoin hakemuksen menemään. Seuraavana päivänä tuli jo vahvistus, että mukaan päästiin ja nyt sitten odotellaan tämän alkamista. Kerron sitten miten menee, mitä siihen kuuluu jne.

Just just. Valmennus oli ja meni ja heti sanon, että oli hyvää menoa ja meininkiä. Tykkäsin satasella ja ehdottomasti suosittelen jokaiselle joka vähänkään tykkää treenata kovempaa ja haluaa kehittää lihaksiansa sekä saada mahtavan porukan ympärilleen itseään tukemaan ja kannustamaan. Itse tykkäsin niin paljon, että jatkan samalla valmennuksella hamaan jatkoon saakka, vaikka ei itselläni (enää) ole tärkeintä se, onko niitä lihaksia paljon vai vähän. Nyt tärkeintä on se, että lihaskunto ylipäätään on hyvä, koska sitä me jokainen vanhetessa tarvitsemme. Jaksetaan sitten työnnellä rollaattoria. 

Henkinen valmennus ja itsensä likoon laittaminen molskipainiin, se jäi nyt kokematta. On tässä syksyn aikana ollut kaikenlaista molskipainia henkisesti jo muutenkin, joten jätin noi painit myöhemmälle. Mutta tallessa kaikki ohjeet ovat joten ei muuta kuin painimaan, kun siltä tuntuu.

Nyt taitaa pian alkaa ilmoittautuminen maaliskuussa alkavalle AllOut valmennukseen. Jos yhtään tuntuu siltä, että kiinnostaa lähteä kehittämään itseään lähes ilmaiseksi, niin nyt siihen on oiva mahdollisuus. Ja jos päätät lähteä mukaan, niin laita suosittelijaksi minut, niin saan jonkinlaisen pienen lahjan siitä. Ehhä Bullin kuvan nimmarilla yöpöydälleni laitettavaksi tms. 

Mullahan on ollut valmentaja/pt pitkän aikaa ja ollaan hänen kanssaan tehty hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä, mutta nyt tultiin siihen pisteeseen ettei se enää riitä mulle. Nyt mun mieli ja keho haluaa muutosta, ne suorastaan huutaa sitä. Kuuletko sen? Hyvä, mä kuulin ja siksi osallistun Bullin All Outiin ja annan hänelle mahdollisuuden näyttää ammattitaitonsa ilman, että heti lyttään sanoen, että paska juttu, ei onnistunut. Annetaan mahdollisuus, siitä lähdetään, mahdollisuudesta. Ja katsotaan sitten mihin se johtaa. 50v syndet tulee ja menee tässä samalla, mutta hei. Ikä on kuitenkin vaan numeroita.

50v tuli ja meni ja ei tuntunut missään. Samat kolotukset, vaivat ja valitukset kuin ennenkin, ei muutosta sen suhteen. 

Kyllä sitä kehtaa olla tän ikäinen, kun on sitä ilolla ja ylpeydellä. :)

Mullahan oli tässä toinenkin lomapätkä ja sain aloittaa sen ehkä parhaammalla mahdollisella tavalla, saaden elämäni ilon Eltsun meille yökylään. Kävin hakemassa hänet päiväkodista jossa olivatkin kuulleet pitkin päivää, kuka Eltsua tulee hakemaan. Voi sitä ilon kiljahdintaa kun hän näki mut, Aikku-täti, mun Aikku-täti. Se lämmittää sydäntä, se suorastaan pistää siellä roihun palamaan. Me ollaan toisillemme tärkeitä, minä ja Elias, aivan kuten tärkeitä olivat toisilleen Eemeli ja Aatu.  Sinä ja minä Aatu, sinä ja minä.

Me mentiin Eltsun kanssa junalla meille ja matkalla ehti kertomaan päivän kuulumiset ja vähän muidenkin päivien kuulumiset. Kertoi kuinka aamuisin syö kotona puuroa ja leikkii leluillaan ja joinakin aamuina ei ehkä jaksa kerätä lelujaan vaikka pitäisi. Isi oli sanonut vievänsä ne naapurin lapsille joten siellä ne nyt sitten ovat. Vieressä istuvaa vanhempaa rouvaakin nauratti ja itselläkin oli tietty naurussa pitelemistä. Muistan vaan eräänkin kerran kun keräilin niitä lasteni leluja ja laitoin niitä piiloon. Sitä oli kai turhan usein tapahtunut, kun tytärkin sitten joskus sanoi, että sä äiti aina vaan sanot ja sitten me saadaan taas takasin.

Me rakennettiin junarataa ja leikittiin pikku autoilla. Ja tietty me syötiin, Eltsu on siinä ihan tätiinsä tullut. Ruoka maistuu lähes aina, varmaan jos herättäis yöllä ja kysyisi maistuuko peruna, se maistuisi. Kävimme kaupasta hakemassa vanukasta, Paula-vanukasta. Siitä me keskusteltiin enemmänkin, Paula-vanukkaasta. Sitä haluttiin, sitä odotettiin mutta ei oltais maltettu lähteä sitä hakemaan. Sanoinkin, että jos me sitä halutaan, pitää se käydä hakemassa kaupasta, se ei kävele meille soittamaan ovikelloa. Ja olispa hassua, jos ovikello soisi ja oven takana olisi Paula-vanukas. Eltsu sanoi: "Aikku-täti, olet höperö." Olen höperö-täti ja sitäkin ylpeydellä.

Otimme myös toisistamme kuvia :)

Kävipä myös niin, että Wilma (vanha rouvamme) oli yöllä pissinyt matolle ja tietty Eltsu astui siihen. Hän kysyi: "Aikku-täti, miksi minun sukkani on märkä?" No voi sentään, Wilma on pissanut matolle ja astuit sen päälle. Hyvin pohtiva ilme nuorella miehellä, hän on astunut koiran pissaan. Pyysin vaihtamaan sukan ja hän vaihtoi, toisen sukan, mutta ei toista. Kysyttyäni, miksi vaihdoit vain toisen sukan katsoi minua pitkään ja sanoi: "Aikku-täti, ei minun toisessa sukassa ole koiran pissaa." Mä jotensakin näen samoja piirteitä lapsen logiikassa kuin miesten logiikassa. Mitä sitä tosiaan vaihtamaan molempia sukkia kun vain toinen on märkä. Totta tosiaan joo.

Niin meni tosiaan elokuinen lomani poikani koiraa Arttua hoitaessa. Tämän loman viimeisenä päivänä päätin, että seuraava päivä tulee olemaan myös Wilman lähtö päivä. Sen takia tämä kirjoitus jäi silloin kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Wilman aika. Mutta olen niin onnellinen jokaisesta hetkestä mitä saimme Wilman kanssa kokea. Hän opetti ja kasvatti mua ihmisenä. Hänellä tulee olemaan aina paikka sydämmessäni,she was nro 1. 

Jotta ei ihan menneitä muistella, niin kerron tästäkin hetkestä. Olen ollut tän viikon "hoitovapaalla", kun vauva tuli taloon. Meillä on tässä vipinää riittänyt, ulkona ollaan juostu tossut ja tassut kuumana. Wertti on sitä mieltä, ettei aamut ole häntä varten eikä hän aamuja varten. Käymme kovalla itkulla tekemässä pissan ja sitten hihna kireänä takaisin sisälle. Olenkin nyt tehnyt niin, että käymme tekemässä (hän tekee) pissan ja sitten kotiin. Käyn suihkussa, juon kahvin ja takas ulos. Sitten me hyvällä tuurilla saamme käveltyä jo 100m lenkin, siis jos herraa sattuu huvittamaan, aina ei satu.

Olemme tällä viikolla harjoitelleet juttuja mitä viime viikolla opeteltiin pentukoulussa. Olemme myös käyneet junalla ajelemassa ja se vasta jännää olikin Wertin mielestä. Aluksi vähän itkettiin ja yritti kaivautua Mamman takin sisälle ja sitten rauhoittui. Tikkurilassa rullaportaat oli aivan kauhistus, niitä itki sydäntä särkevästi. Takaisin päin tullessamme osasi olla jo aika coolina.

Perjantaina kävimme myös tervehtimässä koirakavereita Vantaanpuistossa ja näimme myös Wertin mamman. Werttiä ujostutti aluksi kovasti, mutta hyvin lähti leikkeihin mukaan. Omaa emoaan ei oikein halunnut itseään haistelemaan vaikka emo kuinka yritti. Aivan kuin Wertti olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi. Vähän noloo kun tuut siihen, mä olen sentään iso poika jo." Paikalla oli myös Werttiä kolme viikkoa vanhempi Nekku joka on itse asiassa Wertin täti. Hän taas ei oikein välittänyt Wertin liiveihin tunkeutumisesta. Hän taas oli sen näköinen, että: "Mee hei kakara nyt kauemmaksi siitä. Ja me ei sit todellakaan tunneta toisiamme jos joku sattuu kysymään. Ja sukua ei ainakaan olla."

Ens viikolla pitää lähteä jälleen töihin, ihan kauhistuttaa miten Wertti pärjää kotona. Jotta tuntisi olonsa vähän turvallisemmaksi, ostimme hänelle oman pienen yksiön. Siellä hänellä on katto päänpäällä ja seinät ympärillä, josko ei pelottaisi ihan niin paljoa sitten. Mammaa hirvittää se pissan määrä mitä kotoa löytyy tullessaan kotia. On vähän eri asia olla kotona ja käyttää tunnin välein ulkona, kun olla yksin kotona ja kukaan ei käytäkään ulkona. Saattaa Wertti olla ihmeissään, se me nähdään ens viikolla. Palataan silloin asiaan.

Ps. Werttiä voi seurata halutessaan myös IG:ssä, nimimerkillä Werttiperroboy :)

Alivuokralainen nimeltään Syöpä?

Olen varmasti kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta koska omistan huonon muistin ja en jaksa alkaa kahlaamaan koko blogia tarkistaakseni asian, niin kirjoitan asiasta uudelleen. Vaihtoehtona on hypätä yli ja siirtyä suoraan superhypersuloisiin pentu-uutisiin. Mutta ensin "puhutaan" vähän alovuokralaisesta nimeltään syöpä.

Se miksi tämä taas nousi ajatuksiini oli se, että käydessäni juttelemassa ulkopuolisen ihmisen kanssa sairastumisestani ja siitä, mitä kaikkea se toi tullessaan, mietin sitä kuinka paljon syöpä vaikuttaa arkipäiväiseen elämään. Tietenkin jos ollaan akuuttivaiheessa ja hoidot ovat kesken, on selvää että sairaus vaikuttaa arkipäivään. Ollaan ehkä sairauslomalla, hoitojen takia on pahoinvointia, väsymystä jne. Mutta nyt mietinkin aikaa jolloin ei olla enää akuutissa vaiheessa, onko silloinkin hyvä sanoa joka asiaan, että kyllä mä muuten, mutta mulla on se syöpä? Hyväksytetäänkö asiat sillä, että on sairastanut syövän? Onko se yhtä hyvä selitys kuin esim päänsärky silloin, kun ei haluttais puolison kanssa tehdä mitään intiimiä? Pesiytyykö syöpä sanana pariskunnan väliin aivan kirjaimellisesti kasvaimena?  Jääkö syöpä asumaan teille, vaikka se onkin leikattu pois?

Näihin vastaus on usein kyllä. En tietenkään ole tehnyt asiasta mitään tutkimusta ja tietona muutenkin toisen käden tietoa, mutta uskon ammattilaisen sanaan ja hänen kokemukseensa. Syövän sairastanut usein oikeuttaa itselleen käytöksen, jollain ei muuten ehkä käyttäytyisi. Itse muistan sairastumisen aikana miettineeni useinkin, että voisinko tehdä asioita jotka eivät ole hyväksyttäviä, mutta syöpä hyväksyttäisi käyttäytymiseni. Voinko kävellä päin punaisia, voinko tiuskia ihmisille junassa jos niiden naamataulu sattuu ärsyttämään, voinko soittaa radioo täysillä keskellä yötä ja laulaa samaan aikaan, voinko haistattaa pomolleni pitkän paskan jos sattuu huvittamaan? No en tietenkään voi, pitäähän ihmisen osata käyttäytyä vaikka sattuisikin sairastamaan jotain paskamaista sairautta ellei sitten satu sairastamaan touretten oireyhtymää.

Entäs sitten se, että usein (ainakin itse) sanon sanoin, että mulla on varmasti syöpä jos vaikka pottuvarvasta kolotti. Joka oireesta, oli se millainen tahansa ja liittyy mihin tahansa, ajatuksena aina että se on varmaan syöpää. Jos vähän kolottaa isovarvasta on se syöpää. Jos päätä särkee on se syöpää. Jos paska lentää, se vasta syöpää onkin, lentävää laatua vieläpä. Saatte varmaan kiinni tästä? Mutta miksi aina se on juurikin syöpää? Miksei sanota, että mulla taitaa olla diapetes kun näin varpaaseenkin sattuu? Tai vernepainetautia pukkaa kun paska lentää niin voimalla? Onkohan mulla astmaa, kun päätäkin särkee? Ei, aina se on oltava vähintään syöpää. Onko syöpä se sairauksien kuningas, kingi joka tekee kaikki oireet, vaivat ja kolotukset? Olenko mä vähän kingi, kun olen seurustellut syövän kanssa? Ehkä mä kuitenkin oon vaan vähän dille, kun tälläisiä mietin ja vieläpä kirjuuttelenkin.

Kävin äskettäin hammaslääkärissä paikkauttamassa parit hampaat. Tai toisen hampaan reunaa joutui hiukan siistimään, ei siinä paikattavaa ollut. Mutta toisen siis paikkasi ja miten nopeasti oli ohitse oli aivan käsittämätlöntä. En siis ollut hammaslääkärin huoneessa varmasti 20min enempää ja homma oli ohitse. Ja laittoi pyynnöstäni vielä puudutteenkin eli sitäkin odotimme muutaman minsan. Oli muuten eka kerta kun mua puudutettiin sen takia, että paikataan. En ole koskaan ennen pyytänyt sitä. Ja nyt vaan jäin ihmettelemään miksen ole sitä pyytänyt, sehän ei tosiaan sattunut yhtään muuten kuin korviin. Tätä aina jaksan ihmetellä. Ollaan keksitty lääkkeitä erilaisiin sairauksiin, ollaan tehty ydinpommeja, mutta ei hitto soikoon ole keksitty hiljaista poraa millä hampaita porataan. Enkä ainakaan itse ole saanut koskaan korvasuojaimia estämään sitä kamalaa ääntä mitä porasta tulee. Pitääkö tässä maailmassa kaikki tehtä ja keksiä ja kehittää itse? Ei nyt luulisi olevan liian vaikeaa.

Turpa puudukissa :)

Wertti saapui kotiin toissa lauantaina. Kävimme hänet hakemassa kasvattajalta ja sinne mennessämme hän tietty nukkui. Hän nukkui kotimatkan ja perillä ei halunut edes tutustua uuteen kotiinsa vaan meni miehekkäästi heti nukkumaan. Yöllä sitten herättiin tunnin välein itkemään ja pyrkimään sänkyyn. Koska olemme päättäneet, että sängyssä ei Wertti öitään vietä (paitsi omassaan), niin pysyin kovana enkä häntä sinne nostanut. Mutta mieli teki nostaa sellaisen sata kertaa, mutta joka kerta keskustelin itseni kanssa hetken ja aina tulin tulokseen ei, hän ei tule sänkyyn. Sama jatkui seuraavana yönä, erona vaan että nyt menimme kesken yötä sohvalle yhdessä nukkumaan ja sinne hän taas saa tulla. Loogista? Tuskin, mutta erotetaan sänky ja sohva toisistaan, toiseen saa tulla, toiseen taas ei. 

Uusi vuosi otettiin meillä tyynesti vastaan. Rolle tuli hetkeksi meitä ilostuttamaan ja molemmilla koirilla taisi mennä paukut ja raketit ohitse, kun ihmettelivät toisiaan. Toivottavasti tämä jäi Wertin pitkäaikaiseen muistiin ja ensi vuonna menee yhtä helposti. Toiset koirathan saavat kauhean ahdistuksen paukuttelusta, meillä ei Wilma ollut niistä tietääkseenkään koskaan. Mutta usein koiralle se on kamala paikka kun paukkuu ja rätisee ja jytisee. Wertti osasi ottaa rennosti, tietää hyvää seuraaville vuosille. 

Wertti heräsi ensimmäiset kolme yötä tunnin välein ja sen jälkeen hän alkoi nukkumaan paremmin. Jos heräämme yöllä vessaan, herää myös Wertti ja hänen pitää seurata mukana. Ollessani vapaapäivällä heräsin aamulla samaan aikaan Ukkokullan kanssa ja käytin Wertin heti ulkona. Yhdellä kertaa nousin pikapikaa Ukkokullan perässä, pyysin häntä pitämään Werttiä sylissä kun puen päälleni (jotta ei pääse pissimään lattialle). Käväsimme pihalla (jonne hienosti toimitti asiansa) ja sitten sisälle. Ihmettelin missä Ukkokulta, ei ole suihkussa ei vessassa, mihin hän meni? Eikö menekään töihin? Sitten tajusin katsoa kelloa, kello oli puoli 3 yöllä. Ei ihan töihin lähdön aika siis, mutta Wertti tuli pissatettua. 

Wertti kävi pentukoulussa opettelemassa käytöstapoja. Siellä oli neljä muutakin koiraa, kaikki olivat isompia ja vanhempia kuin Wertti. Häntä hiukan ujostutti alussa, mutta hyvin unohti toiset kun alkoi namit lentelee lattialle. Wertti tuntuu olevan hyvin hanakka nameille ja samalla mielyttämisen haluinen eli häntä pitäisi olla helppo kouluttaa. Tietää hyvää jatkoa ajatellen. Tämä pentukurssi on nyt kuusi kertaa ja sen jälkeen olen ilmoittanut Wertin nose work kurssille. Aletaan käyttämään nenää oikein kunnolla, jos vaikka ens syksynä mentäis sienestämään yhdessä. Wertti etsii sienet ja Mamma poimii ne. Eikös vaan ole hyvä idea? 

Ulkoilusta Wertti ei ole vielä kauhean paljon innostunut. Ensimmäisinä päivinä oli niin märkää ja kuraista, että Wertti hädin tuskin malttoi pissata ja heti piti mennä takaisin sisälle. Nyt kun on hiukan pakkasta ja luntakin tullut ainakin millin verran, on Werttikin hiukan innostunut. Ulkona me juostaankin tunnin välein, suunnilleen. Alku on tälläistä, mutta eiköhän se ala helpottamaan kun ikää tulee enemmän. 

Olin kaksi viikkoa tauolla salilta flunssan takia. Eilen sinne pääsin vihdoin ja olihan taas kivaa. En tiedä miten jatkossa ehtii salilla käydä, mutta en sitä vielä jaksa murehtia. Käyn kun ehdin ja kun käyn, treenaan kovaa. Salilta olen välillä tässä vuosien saatossa pitänyt taukoa, mutta aina olen sinne takaisin mennyt. Se kun vaan on mun juttuni. Werttikin on nyt mun juttuni ja meille tulee olemaan kaiken laista kivaa keskenämme, mutta salilla emme kuitenkaan yhdessä käy. Ei ainakaan kuntosalilla. 

Arvatkaa mitä olen taas löytänyt (tyttäreltäni sain)! Nintendon!! Se on jo 22v vanha, mutta edelleen se pelittää. Menee loma mukavasti kun yrittää taas päästä samoille ennätyksille kuin ennen vanhaa. Vaan en meinaa päästä, kummasti on taidot ruostuneet tässä ajassa. Omituista!!

Me jatketaan Wertin kanssa leikkimistä, nyt on menossa pallon heitto. Ehkä Wertti seuraavalla kerralla itse kertoo miten hänellä on alkanut elämä sujumaan meitin kanssa.

Tämä vuosi pakettiin

On jälleen aika paketoida yksi vuosi, vuosi jolloin tapahtui ikäviä asioita, mutta myös mukavia. Niin kai jokaiselle vuodella tuppaa käymään, on mukana iloja ja on mukana surua. Kelläpä se elo olisi aina yhtä ruusuilla tanssimista? Välillä sen pitää olla myös shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Tai mun tapauksessa proteiinijauhetta ja manteleita.

Viime vuosi lopetettiin siihen, että oli viimeinen sädehoito ja sen päälle lekuri. Sain siis koko syövän pakettiin saman vuoden aikana. S oli mahtavaa, ei tarvinnut enää miettiä hoitoja, milloin on seuraava, tuleeko sivuoireita, kestääkö kroppa, entä mieli. Ja kun hoidot olivat ohitse tuli uupumus. Tuli väsy kaikkeen, ei oikein jaksanut treenailla, ei käydä lenkillä, ei tehdä mitään. Tuli hoitoväsymys joka sattui alkamaan vasta hoidon loputtua. Vai oliko kroppa sitä mieltä, että kun kaikki on ohitse, voi väsyä ja pakottaa ottamaan rauhallisemmin? Minähän otin, hetken aikaa ainakin.

Alkuvuodesta alkoi Wilma sairastamaan ja sai lääkityksen. Aluksi hän tokeni paremmaksi kunnes olo alkoi jälleen heikentyä ja lopputuloksenhan me tiedämmekin. Wilma poistui keskuudestamme 4.9.17
Vain viikkoa aiemmin lähti faijan koira Junnu viimeiselle matkalleen ja oli Wilmaa vastassa siellä jossain. Itse uskon siihen, että me jatkamme matkaa Nangijalaan, sinne missä on ikuinen leirinuotion ja ritareiden tyyssija. Siellä meidän kaikkien on hyvä olla, ainakin jos uskoo Veljeni Leijonamieltä ja kukapa ei uskoisi. Siellä Wilma minua odottaa, siellä pääsen sitten Junnuakin rapsuttelemaan jälleen. Mutta vielä saavat kaverukset hetken odotella, vielä ei ole aika tavata.

Alkuvuodesta ei oikein jaksanut treenailla, mutta sitten alkoi sali taas maistumaan. Aiempina vuosina olen käynyt treenaamassa paljonkin pt:n kanssa, mutta sen into ja palo katosi. En tiedä mikä hitto tuli, mutta nyt vaan tuntuu ettei nappaa yhtään. Vaihdoin tänä vuonna salin ajatuksena, että käyn vapailla siellä ja muuten Helsingissä Mayorsilla. No, kävin täällä kotona salilla ja töissäkin, mutta sinne Mayorsille en vaan saanut useinkaan luitani raahattua. Kesäksi otin salikortin Puistolaan, siellä kun oli ryhmäliikuntaa myös. Ei tosin perinteistä aerobista vaan voimantuottoa, hiitiä, venyttelyä ym. Pyhä ajatukseni oli, että käyn siellä sitten paljon jumpissa ja venyttelyssä joka viikko. Kortti oli kolme kuukautta ja sen aikana taisin käydä kahdessa jumpassa ja ehkä 4-5 krt venyttelyssä. Itse salilla kävin treenaamassa alle kymmenen kertaa. Kun ei vaan jaksanut kiinnostaa mikään.

Syksyllä sitten aloitin Bullin AllOutin ja samalla vaihtui jälleen sali. Tällä kertaa tulin salille jonne olen ottanut kortin silloin 11,5v sitten kun muutimme tänne. Olen ollut oikein tyytyväinen valintaani sekä salin. että valmennuksen suhteen. Molemmat on pelittänyt tosi hyvin. Salista tykkään siitä, että on lähellä, varustetaso on hyvä ja parasta on se, että ystäväni käy samalla salilla joten pääsemme välillä treenaamassa yhdessä.

AllOut valmennuksena on aivan huikea ja aivan ilmainen siihen nähden mitä kaikkea se antaa. 10 vkon aikana tulee kerran viikossa päivitykset ruokavalioon sekä treeniohjelmaan. Ohjelmissa on neljä vaihtoehtoa mistä valita. Joka viikko vaihtuu tyyli millä liikkeet tehdään. Tämä on ollut todella hyvä juttu, en ole kyllästymään päässyt kun on jo seuraava viikko ja taas tulee muutosta. Kymmenen viikon loputtua ostin jo seuraavan valmennuksen joka alkaa ensi maaliskuussa. Koska ostin jo tuon, saan tässä välissä koko aika treeniohjelmat ja ruokavalion. Nyt vaan vaihtoehtoja on vieläkin enemmän. Jos mietit mikä olisi hyvä valmennus juuri sulle, niin voin lämmöllä suositella tätä. Tässä ei pääse kyllästymään kun koko aika kutitellaan uusilla juonilla. En edes minä ehdi kyllästymään.

Vaikka en alku vuodesta jaksanutkaan kovin kummoisen innokkaasti käydä salilla, tuli siellä käytyä tänä vuonna monta kertaa, yhteensä 155 kertaa. Olin laittanut itsellen tavoitteeksi liikkua tänä vuonna 300 kertaa ja niistä vähintään puolet salia. No jälkimmäisen tavoitteen saavutin vaan en ensimmäistä. Jäikö se paljosta kiinni? No ei, se jäi yhdestä kerrasta kiinni, sain kasaan 299 liikuntakertaa. Mähän lasken liikkunnaksi sen, että aikaa menee vähintään puoli tuntia yhtä jaksoisesti ja mielellään syke nousee ja hiki tulee. Mutta ajasta pidän vähintään kiinni ja sen takia en saanut täyteen tavoitettani. Olisin saanut ellen olisi nyt tullut kipeeksi, mutta koska tulin, ei se onnistunut. En tästä ala itseäni ruoskimaan ja mustelmille lyömään, pientä piiskaa vaan henkisesti. No, ei vaan, onhan tuokin määrä ihan hiton hienosti. Ja mukana on myös geokätköilyä jossa kävelyä on saattanut tulla monia tunteja ja kerta vain yhtenä suorituksena. Mutta kävelyä ja sauvakävelyä on vähemmän kuin viime vuonna ja se ei ole hyvä juttu. Mutta siihen tulee luonnollinen muutos kun Wertti tulee.

Tähän vuoteen on mahtunut yhdet hautajaiset ja yhdet häät. Olen käynyt konserteissa enemmän kuin koskaan ja teatterissakin on tullut piipahdettua. Ensi vuonna sama jatkuu, on jo kahteen teatteri kappaleeseen varattu liputkin. Ainakin raskasta joulua konserttiin menemme ystäväni kanssa jälleen, muista ei vielä tiedä. Mutta varmasti konserteissa tulee käytyä.

Henkinen jaksaminen oli vähän hakusessa syksyllä, osittain varmasti johtui Wilman poismenosta. Jos haluat lukea lisää tästä, voi lukea sen täältä. Töissä tapahtui kaikenlaista ja kävinkin ammattilaisen kanssa juttelemassa. Mietin kovasti sitä, olenko käynyt syöpäni lävitse niin, että se on kunnolla työstetty. Tulimme tulokseen, että asia on käsitelty. En mieti syöpää jatkuvasti, siitä ei ole tarvetta puhua eikä sitä ole tarvetta ajatella. Alussahan mietin miten edes syöpää asiana pitää käsitellä. Sitten tulin siihen tulokseen, ettei asian käsittelyyn ole mitään ohjekirjaa eikä sääntöä. Jokainen käsittelee asiat erilailla, mä omallani ja sä omallasi.

On ollut aivan mielettömän upeaa käydä juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Saa uutta perspektiiviä omille ajatuksille ja olen oppinut itsestäni tän syksyn aikana valtavan paljon. Olen oppinut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kaikkea ei tarvitse jaksaa ja kestää. Mutta olen samalla oppinut myös sen, kuinka vahva ihminen mä olenkaan. Tehdessäni koulutehtävääni kriiseistä, avarsi se mun ajatuksiani itsestäni vielä enemmän. Voitteko uskoa, mutta olen aivan hiton tyytyväinen siitä, että mä olen just mä??

Tähän vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Huomenna on vuoden toisiksi viimeinen päivä ja samalla se tärkein, ainakin melkein. Huomenna haetaan Wertti ja saamme aloittaa yhteisen elämämme joka toivottavasti tulee olemaan pitkä ja mukava. Kaikenlaista olen suunnitellut yhdessä tehtäväksi, alkaen ensi viikolla alkavasta pentukoulusta. Olen tässä jotain jo hankkinut Werttiä varten, ihan vaan jotain pientä. Tai miltä tää teidän mielestä näyttää? Onko mopo karannut käsistä?

"Sänky" makuuhuoneessa. Iso tyynyliina jossa vanha päiväpeitto sisällä. 

Sänky Wertin huoneessa sekä "muutama" lelu

Parit ruokakupit sekä alusta niille.

Olohuoneen sänky, memoria mallia eli muistaa nukkujan :)

Pari kaulapantaa, parit hihnat, juoksuhihna sekä turvavyövaljaat

"Vähän" herkkua eli namia koulutukseen sekä hampaiden hyvinvointiin

Pissi alustoja, jottei lattiat lainehdi

Naksuttimia, pussi nameille sekä liivi jossa isooot taskut, koulutuksessa hyvä olla.

Eihän tässä ole liikaa? Jos olisi kyse vauvasta, olisi lisäksi vaunua, vaatetta, vaippaa jne. Nyt onneks pääsee vähän vähemmällä, mutta ihan yhtä rakas karvainen vauvakin on. Hänestä kuulemme/kuulette vielä, se on varma.