Kaksi vuotta syövätöntä elämää

Viimeksi kirjoitellessani tänne, olin huolissani tulevasta 2-vuotis tarkastuksesta. Olin lähes varma, että Simon sisko tai veli tai ainakin serkku oli tullut kylään. Melkein jo sellaisia sukujuhlia suunnittelin. Mä kävin siellä tarkastuksessa joka oli todella nopeaa ja tehokasta. Aika mammografille oli tasalta ja olin sieltä ulkona jo silloin. Ultran piti olla perään puolelta, mutta puolelta olin jo menossa kotiin päin. Pääsin siis molempiin ennen aikaisesti ja ulkona olin todella nopeaan.

Mammografi ei sattunut ollenkaan kuten 2-vuotta sitten, muistan ikuisesti sen sairaan kivun mikä siitä tuli, kun kuvasivat Simoa. Nyt ei ollut Simoa, ei tissiä oikealla puolella mitä kuvata, joten ei myöskään kipua. Vasemmalla puolella roikkuu edelleen jotain jota kuvata ja sen ne sitten litistivät levyjen väliin. Pää konetta vasten, niin, että tuntuu niska katkeavan. Täytyy sanoa, ettei ihan kaikista parhain asento. Mutta kyllä sen jaksaa, koska sillä sitä saa varmuuden sukujuhlien tarpeellisuudesta tai siitä, ettei tänä vuonna sukujuhlia tarvitse järjestää.

Kysyin hoitajalta milloin saan kuulla vastaukset, vastasi että ultalääkäri lukee ne samantien, voit kysyä mennessäsi sinne. No, mä pääsin ultraan heti samantien ja lääkäri ruuttasi geelit ja alkoi tutkimaan. Joka kerta kun kuulin hänen "klikkaavan" eli mittaavan jotain sieltä kuvasta, pyöri päässäni ajatus, että nyt mittaa sukulaisen kokoa. Lekuri vielä kysyi onko ollut mitään tuntemuksia missään, siinä vaiheessa kylmä vanne puristi sisuskalujani. Hetken päästä lekuri antoi paperia ja sanoi: "Voit pyyhkiä geelit pois" ja sanoi ettei siellä mitään näy. Oli jo menossa, kun vielä huutelin perään, että mitens se mammo, näkyikö siellä mitään. Ovenraossa vastasi: "Ei näkynyt" ja släm, ovi kiinni. Jaaha, vai että tälläistä palvelua tällä kertaa, joopa joo. Mutta ei se oikeastaan haitannut, mua laulatti ja nauratti ja vähän itkettikin. Jumankekka, mä voin unohtaa sukukekkereiden suunnittelun. Mä olen puhdas, mä olen syövätön, mä olen syöpä vapaa, mä olen terve!! Saatana, mulla ei ole syövänsyöpää!! (anteeksi kiroiluni, joskus se on pakollista).

Nyt jos ajattelet, etten voi tietää olenko syövätön, niin oikeassa olet, en voikaan. Mutta ainakin rintasyövätön olen ja siitä mä olen niin fiiliksissä. Ja se fiilis kantaa mua seuraavaan seurantatutkimukseen saakka. Kyllä mä varmaan tässä välissäkin panikoin muutamaankin kertaan, mutta se syöpää sairastanut joka väittää ettei mieti uusiutumista koskaan puhuu niin suurta potaskaa ettei mitään määrää. Se on fakta!!!

Olen syövätön, olen Simoton, olen terve!! 

Nyt kun syövätön elämäni sai taas jatkoaikaa oli aika tilata itselleen uusi proteesi. Eikös kuulostakin erikoiselta? Kuulostaa just siltä, että mulla on jalka amputoitu polven yläpuolelta tai käsi ranteesta poikki, tarvitsisin proteesin. Mutta ei, en ole jalaton en kädetön (huijaus, olen todella kädetön monessakin asiassa, kuten tietokoneiden kanssa, mutta nyt ei ole kyse sellaisesta kädettömyydestä).

Tilasin siis ajan rintaproteesin sovitukseen. Nyt kesällä, kun oli niin kuuma, alkoi oikea käteni taas turpoamaan. Se on ollut hyvä todella pitkään ja ajattelin sen jatkuvan maailman tappiin saakka. Vaan ei, oli flunssa, oli kuuma kesä, oli taukoa salilta. Ja niin alkoi käsi turpoamaan niin, että tarvitsen jälleen itselleni hanskan. Sovittaessani proteesia liiveihin, mittasimme samalla mulle hanskaan mitat. Maksusitoumukseni oli mennyt jo umpeen (rintasyövän sairastanut ja imusolmukkeet poistettua, saa kaksi hanskaa vuodessa maksusitoumuksella), joten mittasimme händyn ja soitin uuden maksusitoumuksen hanskalle. Näin sain sitten tilattua itselleni apua turpoavaan käteeni. Tällä kertaa otin ruskean, ei sitten niin haittaa jos vessassa käydessä tahriintuu. Hahahahhaha!!

Siinä hoitajan sitten sovitellessa mulle tissiä sain ite pukea liivit ja hoitsu huolehti tissin laitosta sinne liiviin, mä olen matkustaja siinä hommassa. Siinä sitten seisoessani peilin edessä pelkät liivit päälläni (joo, oli mulla housut jalassa, jos sitä mietit), silmät osui tietty selkämykseeni. Mitäs siellä näkyikään? Ihanat selkäfileet jotka ei tosiaan ole lihasta vaan sellaiset läskiset siivekkeet. Väkisin tuli mieleen, että niistä pitää päästä eroon, mutta miten? Ja minkä ikäinen pitää olla, että voisi sanoa olevansa itsensä kanssa sinut ja hyväksyvänsä itsensä myös niiden fileiden/siipiensä kanssa? Eikö edes 50v riitä siihen, pitääkö vielä elää pari vuotta?? Joko mä ysikymppisenä hyväksyn sen, etten ole missi enkä malli vaan ihan vaan tavallinen Pirkko eli olen vaan mä, 50-vuotias akka. Tää on kans loputon aihe mietittäväksi, suurin osa naisista varmaan kamppailee samojen asioiden ympärillä, eikä loppua näy.

Itsehän olin 14 vkoa dieetillä ja se menikin aika kivasti tai sanotaanko kivuttomasti. En ollut täysin ohjeiden mukaan jatkuvasti, mutta tulosta tuli hiukan rennomminkin. Loppu aikana hiilarit olivat aika vähissä ja sen huomasi olotilassakin. Pää meinasi olla sumeena, voimatasot pieneni ja väsytti. Sitten kun jälleen sai alkaa syömään hiilaria, niin söinkin sitä sitten kaksin käsin eli meinas mennä koko hyöty dieetillä olosta kuin kaivoon.

Mä olen vaan niin jokotai ihminen, täysin mustavalkoinen. Olin aiemmin yli neljä vuotta syömättä karkkia ja ei tehnyt tiukkaakaan. Nyt en meinaa pysyä sokerista erossa millään. Se on kuin tauti joka pesiytyy sisälle ja se ei irtoa vaikka mitä tekis (sehän on kuin syöpä, sokerisyöpäläinen!!)

Kerron esimerkin eiliseltä päivältä:

Olin koulutuksessa ja kahvitunnin aikaan menin kahvilaan hakemaan kahvin. Katsoin himoiten namipussia, ajatellen, että toi on pieni pussi, ei voi tuntua missään. Ostan siis sen. No, onneks mä katsoin lukuja siitä pussinkyljestä ja siinä oli 100g:ssa sokeria 56g. Mieti, olisin ahminut sen pussin ennenkuin olisin ollut edes siellä luentosalilla takaisin, sisälläni 56g sokeria ja kaiken maailman lisäaineet siihen päälle. Kyllä mä taas niin itseeni olkapäälle taputtelin ja kehuin, kuinka hyvä tyttö mä olen. Joo, niin olin, kunnes tarina jatkuu..

Tässä on 56g sokeria, vaivainen pieni pussi karkkia sisältää tän kaiken!! Pistää miettimään, ainakin mut!!

Lähtiessäni kotiin kävin kaupan kautta, olihan siellä loppuunmyynti ja elintarvikkeet -50%. Mulla iski samantien taas Sulo Wilenit, oli pakko ostaa ihan kaikkea. Matkaan tarttui näkkileipää (ite en syö, enkä muista, että Ukkokultakaan koskaan söisi, mutta se -50%, muistakaa se). Koriin löysi tiensä mausteita, kuten minttu. Olenko koskaan laittanut mitään ruokaa missä olisi minttua? Tuskin, mutta se alennus, minttua siis piti saada. Oli karjalanpiirakkaa, lettuhilloa (meillä ei koskaan, huom ei koskaan paisteta lettuja, mutta hilloa on hyvä olla jos vaikka tehtäis niitä lettuja). Ostin teetä vaikka olen juonut useamman vuoden jo kahvia, enkä teetä kuin satunnaisesti, mutta se alennus, se ratkaisi tämän. Oli jopa kookoskuitujauhoa, koskaan kuullutkaan, mutta nyt sitäkin on meidän kaapissa. Pastaa löytyy (sentään gluteenitonta, että voin ite syödä) ja keksiä Ukkokullalle. Ja arvatkaa mitä muuta löysin, gluteenitonta kolmensuklaan jotain (luulin olevan muffinsi ja olikin jotain muuta). Luin pakkauksen sisällön, ei gluteenia, ei maitoa, hyvä, tän mä ostan ja joskus silloin tällöin otan, pakastan sen toisen muffinsin vaikka. Pääsin sentään kotiin, ennen paketin avaamista. Ja sieltä paljastuikin cookieskeksejä. Siinä vaiheessa luin jo sen pakkausselosteenkin paremmin ja olihan siinä maitoa. Mutta mietinkö mä sitä siinä vaiheessa?? En todellakaan, mä soin koko helkatin paketin ja voin vannoa, ettei ne maistunut kahden cookiesin jälkeen enään edes hyvälle, mutta oli pakko ahdata ne napaansa ettei vaan Ukkokulta nää niitä. Paperit piilotin roskikseen syvälle ettei ne vaan ole näkösällä. Päätin etten kerro tästä mitään Ukkokullalle.

Mutta hänen tullessaan kotiin oli mahani jo niin turvonnut ja ilmavaivat megakamalia, niin piti tunnustaa. Nyt tässä siemailen teetä tätä kirjoittaessani, voin sitten sanoa sitä juoneeni. Samalla mietin mitä ihmettä teen sillä kookosjauheella, entä niillä kikherneillä jotka sopii vielä huonommin mun mahalle kuin ne ookiesit. Samalla vannon itsekseni pysyväni kaikista loppuunmyynneistä kaukana!!

Kesällä olimme koiraleirillä jonka järjesti rotuyhdistys. Se oli aivan huippua, koiria oli varmasti kolmattakymmenettä ja kaikki vapaana juosten ja meuhkaten ja leikkien. Koirilla oli aivan huippua ja oli meilläkin tosi kivaa. Päästiin kokeilemaan hakua, metsässä koira etsii maalimiehen joka piiloutunut. Se oli jopa niin hauska laji, että ilmoitin Wertin ja itseni kurssille. Kohta me haetaan jokainen eksynyt marjastaja, halusi ne tulla löydetyksi tai ei, kohta ne löytyy.

Leirillä olimme myös nosework ryhmässä, sehän on meille jo tuttua puuhaa. Kiva kuitenkin aina saada uusia ideoita ja kommenteja miten voisimme parantaa yhteistyötämme Wertin kanssa. Werttihän on harrastanut lajia jo pennusta saakka (nyt ikää 10kk) ja harvassa on ne kerrat, kun ei hajua löydä. Myös rallytokoa harjoittelimme, mutta siinä oli niin vaikea rata ettemme siinä juuri mitään oppineet, mutta eihän sitä kaikessa voi ihan mestari heti ollakaan.

Leirillä oli myös Wertin sukulaisia, kuten hänen äitinsä. Hauskaa katsoa, kuinka äitinsä yhtäkkiä tunnisti, että jotain tuttua vilahti ohitse. Hän meni Wertin luokse ja laittoi tassunsa Wertin selän päälle kuin sanoakseen: "Hei poikani, tule leikkimään kanssani." Wertti olis just sen näköinen kun olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi siitä, hiukka noloa kun tuut siihen ja kaikki näkee." Vain puhekuplat puuttuivat pään päältä.

Wertti ja hänen äitinsä Isla

Wertti sai uusia kavereita ja toiset olivat halukkaampia hieromaan tuttavuutta kuin toiset. Varsinkin urokset saattavat olla äkäisiä toisille uroille, nuoria yleensä sietävät, mutta ei aina niitäkään. Oli eräs pieni narttu joka oli kokoonsa nähden tosi ärhäkkä. Omistaja sanoikin, että se narttu kulkee kahvakuula käsilaukussa ja sen saatoin niin nähdä. Uskallappas tulla lähelle, niin tulee kuulasta kalloon. Eikä Wertti uskaltanut.

Kävimme myös lauantaina uittamassa koiria läheisellä rannalla. Oli aikas kivan näköistä kun parhaimmillaan toista kymmentä koiraa yrittää saada saman pallon tai saman fresbeen vedestä. Huomasi kyllä, että ovat vesikoiria.

Kesäleirillä oli niin kivaa, että sinne menemme varmasti seuraavina kesinä, siitä tulee meidän perinne. Mutta sitä ennen ehditään Wertin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa, on niin paljon koiraharrastuksia mitä me ei olla vielä kokeiltu. Miltä kuulostaisi koiratanssi? Varmasti hyvältä, kun omistaja sattuu omistamaan kolme jalkaa tanssiessa. Nenäjutut on meidän juttuja, metsään vaan ja haistelemaan. Välillä piilotellaan eukaa sinne ja tänne Wertin etsittäväksi. On vaan niin huippua omistaa näin ihana koira kuin Wertti on. Wilmaa on välillä tosi kova ikävä, mutta Wertissä kulkee Wilmakin mukana. Juuri oli Wertin nimipäivä ja samalla olisi ollut Wilman syntymäpäivä, hän kulkee sydämmessäni aina.

Sairas joulu?

Joulu on ohitse (ainakin melkein ja ainakin meillä/meille). Ei ihan paras joulu ollut, tultiin Ukkokullan kanssa molemmat aattoiltana kipeeksi. Iski kuin salama taivaalta ja samaan aikaa molemmilla. Alkoi paleluna, päätä särki, ääni katos ja kurkku tuli kipeeksi. Yön olin sohvalla kaksi paitaa päällekkäin, trikoot, sukat sekä villasukat jalassa ja peiton alla. Yöllä sitten heräsin välillä vähentämään vaatetusta niin, että lopuksi lähti liivit (ja tissi) ja olin alkkareilla. Aamusta oli peitto märkänä kun oli hikoillut niin paljon.

Joulupäivä meni sitten sohvalla maaten. Katsoin monta jaksoa Muodin huipulle, varmaan sata jaksoa (siltä se ainakin tuntui) Show Hauta, Mitä taakseen jättää yhden jakson, Selviytyjiä ja illalla keksin vielä Areenasta etsiä Kotiin takaisin sarjan jota ovat töissä kehuneet. Jäin siihen samantien koukkuun ja sitä katoin viisi jaksoa. Tän kaiken makaamisen (ja välillä syömisen) jälkeen, mulla oli selkä niin kipeä, ettei nukkumisesta meinannut tulla enää mitään. Taas huomasin olevani sohvalla nukkumassa, suuta kuivasi ja joutu juomaan pitkin yötä mikä aiheutti sen, että sai juosta vessassa koko aika. Nokka ihan tukossa, kurkku kipeenä ja limanen. Ah, onpa niin mukavaa olla kipeenä. Tosin olen niiiiin harvoin kipeä, ettei kai yksi eikä kaksikaan päivää vuodessa vielä kesää tee. Joten se siitä valituksesta.

Parasta Joulussa, luumukiisseli :)

Olihan meidän Joulussa tietty muutakin kuin sairastelua. Kävin salilla tekemässä  olkapää-rintatreenin ja hämmästelin kuinka paljon ihmisiä olikin jumpalla. Nuoria tietty jotka menevät illalla vanhemmilleen tai appivanhemmille syömään valmiiseen pöytään tai keski-ikäisiä miehiä joiden vaimot oli heittänyt heidät pihalle kun siivoilivat loppuja nurkkia tai tekivät loppuja ruokavalmisteluita. Meille Joulu ei ole aikaa jolloin leiposin ja väsäisin ruokaa tuhottomasti, laiskana ostan tarvittavat eväät kaupasta. Kukaan ei syö joulukakkuja eikä pikkuleipiä vaikka olisin ne kullalla sivellyt, joten en viitsi nähdä vaivaa niitä leipoa. Ähkyn saa oikein hyvin hankittua ihan vaan kaloilla, kalkkunalla ja salaateillakin, ei siihen tarvita torttua, piparia eikä paakkelseja sataa sorttia.

Ja jotta pahimmalta ähkyltä välttyis, kävin Rollen kanssa lenkille kolme kertaa päivän aikana. Joka kerta oli 45-60min. Vältyinkö ähkyltä? No en todellakaan. Näyttäkää mulle yksikin ihminen joka välttyy ähkyltä jouluna, niin tekasen hänelle mitalin.

Mummolassa kävi tosiaan Rolle ja Arttu. Molemmat on niiiiin ihania pakkauksia, erilaisia mutta ihania. Ja on sitä hauskaa katella kun 4kk Rolle yrittää pomottaa Arttua joka on 9kk, Rolle mahtuisi vaikka seisomaan Artun mahan alle.

  

Molemmat murmelit saivat samanlaiset pehmolelut ja välillä piti tarkistaa josko toisen lelu olisikin parempi kuin oma. Hyvin kundit tulee toimeen keskenään, jännää nähdä miten Wertin käy kun hän kotiutuu neljän yön päästä.

Meidän piti näin Tapaninpäivänä noudattaa perinteitä ja mennä mutsille käymään, mutta kun tulimme kipeäksi molemmat, piti kyläily peruuttaa. Tämä(kin) päivä on mennyt Pelastusarmeijalle, mitään ei ole saanut aikaiseksi. Laskeskelin, että jos ihminen elää vaikka 80-vuotiaaksi, kertyy siinä päiviä elämälle sellaiset 29220 kappaletta. Josko siinä vois vaikka päivä tai kaksi olla sellaista, jolloin ei ole tehnyt mitään ihmeitä eikä kummallista. Ei sitä jokaista päivää jaksa muistella kuitenkaan, oli ne täynnä tapahtumia tai tekemättömiä kuten nää päivät ovat olleet.

Mulle tulee neljän päivän päästä vuosi siitä, kun hoidot loppuivat. Mietinkö mä usein asiaa? Käykö päivittäin mielessä se, että syöpä uusiutuisi? Että syöpä olisi levinnyt johonkin ja saisin kroonikon tittelin? Ei, enpä voi sanoa sitä päivittäin miettiväni, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö asia kävisi mielessä silloin tällöin. Ja vaikeaahan syöpää on unohtaakaan, kun vaatteet riisuutuessa asia lävähtää silmille. Ei ole sitä tissiä ei ja ei tule olemaankaan. Ei yhtään leikkausta mulle jos ei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei ole.

Vuosi sitten, 30.12 oli mulla viimeinen sädehoito ja lekuri samaan aikaan. Silloin ajattelin, että nyt mulla alkaa täysin uusi elämä, aloitan puhtaalta pöydältä, syövättömältä pöydältä. Ja nyt, vuosi siitä ja samana päivänä, kotiutuu meidän Werttimme. Kohtaloa? Tarkoitusta? Kyllä, uskon että tällä on jotain tarkoitusta. Wertin tuleekin tulla meille juuri sinä päivänä. 4:s päivä on mulle aina kans tärkeä, olen itse sekä tyttäreni synnytty 4:s päivä. Olemme menneet kihloihin ja naimisiin 4:s pvä ja myös 4:s päivä Wilma lähti viimeiselle matkalleen. Kun menimme Werttiä katsomaan ensimmäistä kertaa, oli 4:s päivä. Jotain taikaa siinä päivässä on, ihan selvästi.

Uskon yleensäkin kohtaloon, siihen että meidän elämämme on tarkoitus mennä kuten se menee. En usko Jumalaan, en Kristukseen enkä muihinkaan Jumaliin, mutta kohtaloon uskon. Se, mikä tarkoitus milläkin asialla on, ei varmasti aukea useinkaan itselleen.. En tiedä mikä tarkoitus oli sairastua syöpään, ellei se ollut sen takia että tajuaisin elämäni rajallisuuden ja nauttisin siitä enemmän. Ja lähentymisemme lasteni ja Ukkokullan kanssa, oliko se syöpäni tarkoitus? Jos näin oli, niin ok, mutta mikä hiton tarkoitus on sillä, että joku kuolee syöpään  ja joku toinen elelee vuosia sen kanssa? Ei tälläisiin kysymyksiin koskaan saa vastausta, sama kun kysyisi mikä tarkoitus on maailman sodilla?

Nyt lasketaan öitä, vielä neljä ja sitten räjähtää. Wertti tulee, miten mä voin mennä töihin muutamina päivinä kun Wertti on kotona Ukkokullan kanssa? Loppiaisen jälkeen mulla on hoitovapaata, silloin me käydään tutustumassa junaan sekä bussiin. Yritän välttää kaikki virheet mitä Wilman kanssa tuli tehtyä. Wilma raukka oli sellainen koekappale, toisen kanssa osaa tehdä asiat toisin. Vähän sama kuin esikoisen ja nuorimmaisen kanssa. Esikoisen kanssa tehtiin kaikki vaikeimman kautta kun taas nuorimmainen meni vasemmalla kädellä. Katotaan miten Wertin kanssa menee, pysy kuulolla, tänne tulee varmasti kuvaa ja infoa meidän tekemisistä.

Oikein hauskaa Uutta Vuotta just sulle, nauti elämästä, niin mäkin teen.

Lomalaisen tunnelmia

Kun mä aloitan kirjoittaa tekstiä, on mulla yleensä vähän jo mielessä mitä mä kirjoitan. Kuten olen kertonut aiemminkin, mä laitan ajatuksia paperille pitkin matkaa, mitä nyt saattaa tulla mieleen. Mulla saattaa olla monta paperinpalaa jossa tekstiä, sitä on allakan kulmassa ja puhelimessa on jotain kirjoitettuna. Sitten mä alan kirjottamaan blogia, unohdan puolet ja muistan myöhemmin mitä pitikään sanoa. Monet asiat on tietty sellaisia, joita voi sanoa myöhemminkin, mutta jos ne liittyis johonkin tiettyyn juttuun, ei sen jälkäkäteen kertominen ole ollenkaan enää sama asia. Kokeillaanpa vaikka..

"Levähdyspaikalla alkoi silmäni painumaan kiinni ja samalla mielikuvitukseni alkoi juoksemaan. Sarjamurhaajia, onko heitä muualla kuin amerikkalaisissa elokuvissa ja norjalaisissa kirjoissa (Harry Hole)? Tai raiskaajia, mistä mä tiedän vaikka joku tulisi ja repisi mut autosta pois samalla, kun Ukkokulta kätköilee jonkin sortin kunnan ainoaa kätköä??"

No, miltä kuulosti? Toi ajatus meinaan pyöri mun päässäni, kun tosiaan olimme kesälomalla menossa Kuopioon ja silmä alkoi jo painumaan kiinni ja meinasin nukahtaa levähdyspaikalla, kun Ukkokulta kätköili. Näin kerrottuna, on hiukkasen irtonaisena mistään ja ikään kuin tipahti tuohon, mutta antaa sen nyt olla siinä. On varsin tärkeää tietää, mitä mä mietiskelen levähdyspaikoilla ja jos ne ajatukset ei muista tulla silloin, kun siitä olisi relevanttia kirjoittaa, niin tulkoo sitten nyt, ainakin tällä kertaa.

Viimeksi kerroin, kuinka me matkattiin Kokkolaan ja kätköiltiin. Nyt olisi loogista kertoa mitä me siellä sitten tehtiin ja varmaan poiskin tultiin vai jäätiinkö me sinne? Ylläri, ei jääty.

Mullahan oli tässä keväällä aika huono motivaatio liikuntaan, ei oikein kiinnostanut salitreenit eikä kiinnostanut lenkkeillyt kävellen tai sauvakävellen. Siitähän olenkin ennenkin jo puhunut, mutta nyt on motivaatio taas palannut. Olen käynyt neljä kertaa viikossa salilla ja lomani ei tehnyt tälle mitään poikkeusta, miksipä oikeastaan olisikaan koska mulla on Fitness24/7 salille kortti ja pääsin samalla kortilla myös Kokkolassa treenaamaan. Kävin siellä salilla yhteensä viisi kertaa ja jokaisella kerralla oli itseni lisäksi max viisi ihmistä treenaamassa. Ajankohta oli välillä aamupäivä ja toisinaan iltapäivä, ei vaikutusta. Ja sitten vielä sanotaan, että noi halpasalit on aina ihan turvoksissa. No ei ollut ainakaan tuo, joten ehti kehtasi napata jopa muutaman kuvankin ottamaan uusista treenivaatteistani. Kävin meinaan H&M ostamassa trikoot ja kolme toppia. Mulla ei tarvi olla erikoisesti mitään tunnettua merkkiä mun treenivaatteeni, se riittää että ovat mukavat päällä ja ei kaikki paikat tursua.

Näättekö tässä toispuoleisuuden, jonka itse näen heti??

Kävimme tietty myös kätköilemässä ja yksi kätkö sijaisti sellaisella louhoksella jossa oli nimensä mukaisesti louhittu kalliota ja keskellä oli monttu jossa oli vettä. Menimme sinne alas monttuun ja luulimme olevamme kahden. Kuulin kuitenkin ääniä ja näin yhden kiven päällä olevan vaatteita ja puhelimen. Katsoin ympärilleni ja näin kalliolla kiipeilevät kaksi nuorta kundia. Tuli heti kamala hätä, että he hyppäävät sieltä alas (se oli selkeästi heidän tarkoituksensa) ja taittavat niskansa (se tuskin oli heidän tarkoitus). Sanoin Ukkokullalle, että jumankekka jos noi kundit hyppää tonne veteen ja taittaa niskansa, millä mä ne menen pelastamaan, uimataidoton ihminen?? Ja lumpsis, sinne hyppäsivät, mutta heidän onnekseen (ja vähän mun helpotukseksi) he eivät hukkuneet vaan tulivat meidän luokse ihmettelemään mitä me oikein tehdään. Meidän keskustelu meni kutakuinkin näin:

Kundit: Onko teillä joku hukassa? (näkivät kun me pyörittiin siinä kuin puolukat..)
Me: Ollaan tässä geokätköilemässä ja etsitään kätköä, mutta ei meinaa löytyä mistään. Haluaisitteko auttaa meitä sen löytämisessä?
K: Millainen sen kätkön pitäisi olla?
M: Se voi olla iso tai pieni, aika usein ovat vanhoja filmirullankoteloita tai putkiloita ja jossain ihan tässä lähellä sen pitäisi olla.
K: Ai, onks se vaikka tää? Ja hän nostaa juurikin sen kätkön jota me ei oltu löydetty. Sitten hiukan oli pakko kommentoida äskeistä hyppelyä, koska mä oikeesti meinasin saada slaakin kun hyppäsivät.
M: Ei ole kovin terveellistä hyppiä tuolla lailla kalliolta, mitäs jos olisitte osuneet kiveen ja niska olisi katkennut?
K: Ei siellä ole kiviä, tuossa on 15m syvää.
No, juteltiin me siinä jotain muutakin, jonnin joutavaa potaskaa. Mutta olivat oikein reippaita nuoria miehen alkuja vaikka ikää oli molemmilla sellainen 10-12v. Kohteliaita ja reippaita, sellaisia joista kasvaa vielä hyviä veronmaksajia kansalaisia.

Lähdimme yhtenä iltana taas värjäämään karttaamme eli hakemaan naapurikunnista kätköjä. Toiset värittää värityskirjaansa, me värjätään karttaamme. Tällä kertaa eksyimme Himangalle ja ajatuksena oli napata kätkö kirkolta. Useissa paikkakunnissa kätköjä on kirkkojen yhteydessä eikä Himanka tehnyt poikkeusta sen suhteen. Mutta sen teki, että tässä kirkossa oli kävijää vaikka toisille kirkoille jaettavaksi. Oli meinaan jonkun uskontokunnan kesäjuhlat menossa. En tiedä kenen, useilla seurakunnilla taitaa olla tuollaisia tapahtumia ja kysymäänkään en viitsinyt mennä. Ensin ajattelin etten mene sinne kätköllekään ollenkaan, mutta Ukkokulta tokas, ettei usko tartu minuun, joten uskaltauduin kirkon lähelle. Ei kätkö ihan kirkossa onneks ollut, siellä laitamilla vaan. Ja en nyt halua tässä leveillä, mutta minähän sen tietty löysin (hihhih).

Siinä kätköä etsiessämme tuli kamala pissihätä, ylläriylläri. Ja koska joka paikka oli täynnä suviseuralaisia, en kehdannut vaan mennä vessaan muina miehin, tiedä vaikka joku olisi tullut kyselemään mistä kaukaa olen seuroihin tullut. Ukkokulta sano, että senkus menet, ei ne sulta mitään jäsenkorttia kysele. Hah, ei kyselleet ei, eikä kukaan edes tullut juttelemaan. Musta taitaa näkyä kilometrin päähän, etten ole muhevaa maastoa uskolle. Ei kuki uskon kukkanen meikäläisessä, ei.

Olimme Kokkolassa viikon ja lähdimme laskettelemaan kotiin päin. Tällä kertaa tulimme Juväskylän kautta, joka olikin paljon mukavampi reitti ajaa kuin se mitä me yleensä ollaan menty. Ja suurin syy oli tietty se, ettei matkalla ollut joka mutkassa kameratolppaa jota olisi tarvinut pelätä. Matkalla tietty kätköiltiin, mitäpä muutakaan. Yks tosi hauska kätkö oli matkan varrella, sen nimikin taisi olla Ei tosikoille. Siinä oli rasiassa duplo-palikoita ja jokaisessa palikassa oli paperilappunen käärittynä sisälle. Sitten piti lukaista jokainen lappu ja etsiä logi johon saa nimmarinsa kirjoittaa. Siinä boxissa oli 18 palikkaa, joten siinä oli 17 lappusta jossa luki jotain muuta ja se yksi siis oli logikirja. Ja meidän tuurilla löysimme oikean lapun viimeisestä palikasta, joten ei laitettu lottoa vetämään sillä viikolla (tosin mä en lottoa muutenkaan koskaan joten se siitä). Mutta näissä lapuissa oli jokaisessa joku kiva viesti. Kuten: Teiniä kiukuttaa kun pitää tulla ajoissa kotiin. Tai: Kertokaa joku hyvä konsti miten saisi miehen tuomaan useammin kukkia kotiin. Ja: Meilläkin on geokoira ja sekin tykkää duploista jne. Siihen kätköön oli todella nähty vaivaa ja idea oli mitä hauskin. Ei mua ainakaan ärsyttänyt etsiä oikeaa palikkaa, mutta jotain tosikompaa se ehkä ärsyttää. Silloin on parempi jättää tuo kätkö hakematta ja mennä seuraavalla joka ehkä roikkuu puun oksalla kuten niin monet muutkin.

Olimme pari päivää kotona ja sitten käväsimme vielä anopin mökillä pikaiseen. Tuli vähän kiirus pois, kun lupailivat jotain kamalaa myrskyä tulevaksi. En halunut joutua ajamaan moottoritiellä kun sataa kaatamalla ja ei näe eteensä. Lähdimme ajoissa joo, mutta kas kummaa kun taas haettiin pari kätköä naapurikunnista, niin miten siinä sitten kävikään. Tietty olimme siellä moottoritiellä ja vettä satoi niin, että luulin jo taivaan revenneen ja kaikki tulee sieltä niskaan. Ei nähnyt eteensä tasan yhtään ja vauhtia oli max.40km/h. Sitten bemarit ja audit huristeli ohi kamalaa kyytiä, heillä taisi olla kiireempi päästä näkemään miltä siellä taivaassa näyttää.

Matkalla tuli vastaan yks kaks tilanne, että oli kuin musta aukko olisi ollut yks kaks edessä tai tie olisi noussut kirjaimellisesti pystyyn. Eteenpäin mennessäni tajusin, että niin iso puu oli kaatunut tielle, että se pimensi koko näkyvyyden. Se piti kiertää, oli niin iso ettei sitä kukaan olisi jaksanut siitä siirtää. Mutta sen perään oli kaatunut muita puita ja pysähdyttiin sen verran, että Ukkokulta kävi muiden ukkeleiden kanssa siirtelemässä niitä pois ajotieltä, jotta autot pääsi ajelemaan. Ei kovin paljon nähty salamia, mutta kaatuneita puita senkin edestä. Aikamoinen myrsky.

Tähän loppuun on pakko laittaa yks elämänviisaus Nykäsen Matilta. Tätä nauroin vedet silmissä, mitäpä hänen sanomisiaan ei olisi saanut nauraa. Mutta tässäpä elämänviisaus jota kannattaa miettiä, älä tuhlaa elämääsi nukkuen.

" Kun ihminen nukkuu, se ei tajua mistään mitään, mutta kun se on hereillä, se voi saada vaikka kalan."

Kesäloman kuulumisia

Näin unta, että joku tuli mulle sanomaan löytäneensä tosi mielenkiintoisen ja hyvin kirjoitetun blogin. Siinä sitten röyhistelin jo rintaani ja pörhistelin sulkiani odottaessani hänen sanovan minkä blogin oli löytänyt. Blogin aihe alkoi totta tosiaan samalla kirjaimella kuin omani eli s:llä, mutta siinäpä ne yhtäläisyydet sitten olikin. Tässä unessa tämä kuka lie olikaan, never heard tyyppi oli löytänyt aivan ihanan, mahtavan, super mielenkiintoisen ja mitä lie kaikkea olevan sisustusblogin.  Että joo, herätessäni mietin, että miks ihmeessä mä viitsin tätä omaa blogiani edes kirjoittaa (tosi laiskasti olen tätä kyllä kirjoitellut, myönnetään), jos ei tätä kukaan lue EDES mun unissani. Mietin jo lopettamista, kunnes...

Sain viikonlopun aikana kaksi viestiä. Toisen messengerin kautta ja toisen sähköpostilla. Toisen tutulta, toisen tuntemattomalta, mutta molemmat kuitenkin lukijoita (ovat siis ainakin silloin tällöin lukeneet ja tiesivät mitä täällä on kirjoitettu joten kyllä heidät voi lukijoiksi laskea). Sydäntä lämmitti, tätä oikeasti joku muukin suomalainen lukee kuin pakotettuna Ukkokulta ja senpä takia päätin taas jaksaa kirjoittaa.

Ajatuksia mulla on ollut paljon, joitakin laittanut jopa ylös miettien, että tästä muistan sitten kirjoittaa tai tää voisi olla hyvä aihe tai tässäpä hauska juttu joka pitää jakaa muidenkin kanssa. Mutta mä en tajua mihin mun aika menee, kun en meinaa saada aikaiseksi mitään tai en muka ehdi tai jaksa tms. Ja nyt en ole edes katsellut enää autoja enkä koiria, niihin ei aika siis ole mennyt mutta mutta.. Vaan ei murehdita sitä vaan muistellaan vaikka mukavaa kesälomaa mitä Ukkokullan kanssa vietettiin.

Mullahan oli tällä kertaa lomaa ainoastaan kaksi viikkoa ja nyt olen pari viikkoa jälleen töissä ja sitten taas jatkan lomaa viikolla. Katkaisin lomani pariin osaan, jotta pääsen hoitamaan jälkimmäisellä puoliskolla poikani koiraa heidän ollessa matkoilla. No, mutta pysytäänpä nyt aiheessa ja jutustellaan hetki siitä meidän lomasta.

Me lähdimme heti maanantai aamuna ajelemaan kohti Kuopiota. Ajatuksena oli, että ajelemme kaikessa rauhassa Kuopioon, olemme siellä pikkupikku mökissä yötä ja jatkamme seuraavana aamuna matkaa Kokkolaan. Joka kunnassa mitä ohitamme pysähdymme ottamaan ainakin yhden kätkön, jotta saamme geocaching karttaamme hiukan uutta väriä. Siellä nääs on Suomen kartta punainen ja kun olet saanut kunnasta sen yhden kätkön, muuttuu kunta vihreäksi ja jossain vaiheessa olisi tarkoitus koko Suomen vihertää. Hiukan haastavaksi tosin asian tekee se, että Lapissa on muutama jättikunta jossa ei ehkä kauhian paljoa tuota kätköilyä harrasteta. Joten ajamista riittäisi jos Lapin haluaa vihreäksi. Mutta mihinkäs meillä kiire, vihertää sitten kun aika joutaa..

Koska mä ajan meidän autoa (älkää kysykö miksi, koska en haluais valehdella ja selitellä jotain muuta kuin mitä totuus on ja en halua morkata toisen ajotaitoa. Tiedätte varmaan kenen, mutta ei siitä sen enempää, mä ajan ja se sopii molemmille). Siis koska mä ajan, saan mä myös päättää kuinka usein me pysähdytään. Tai oikeastaan se en ole edes minä joka siitä päätän vaan mun rakkoni. Ja se päätti, että pysähdytään usein, hyvin usein. Ja sopivasti yleensä pysähdyimme paikkoihin joissa saimme toimitettua kaksi asiaa samalla kerralla. Ukkokulta kätköili ja Akkakulta kätki, kaiken näköistä se kätki, mutta ei siitä sen enempää. Paitsi sen verran, että jos menette ajomatkallanne puskapissille, niin pikkaisen neuvon antaisin. Valikoi paikka jossa ei ole nokkosia, meinaan kun sä kykit siellä nokkospuskassa, niin on hiton mukavaa kun polttelee samalla naamaa ja per..sikkaa. Ei sitten tiedä kumpaa raapisi vai raapisiko toisella kädellä toista ja toisella toista ja sitten vaihtais käsiä. Helpommalla pääsette, kun valikoitte sen ei nokkosia olevan puskan.

Matkalla näki monenlaista puskaa, vessaa, kahvilaa, jne. Ei kun piti sanomani, että matkalla oli monenlaista kätköä ja kaikkia ei löydetty mitä yritettiin hakea. Jollain kätköillä minä jäin kolmannen tiimimme jäsenen kanssa autoon odottelemaan, kun katsoin kätkön olevan helppo ja nopeasti haettavissa. Olihan se joo, kun meni sen itse hakemaan. Yhden kätkön kohdalla katselin autosta, kun Ukkokulta etsi ja mielestäni väärästä paikasta. Koska olin laiska, en viitsinyt nousta huudellakseni missä se kätkö varmaan on, vaan soitin Ukkokullalle ja kerroin minne menee etsimään. Ja kappas vaan, kätkö löytyi ja saimme jatkaa matkaa.

Matkasimme kymmenen kunnan läpi. Aina kun näin tien vieressä kunnan vaihtuneen, katseli Ukkokulta karttaa mistä voisi kätkön löytää. Olihan tarkoitus värittää Suomen karttaa. Joskus ohjeet meinasi tulla hiukan liiankin myöhään ja saattaa olla, että ajoin muutaman kätkön ohitse jonne olisi pitänyt pysähtyä. Sitä ei vaan voi iskeä jarruja pohjaan tai kurvata ykskaks sivutielle, on meinaan aika varma tapa saada uusi peräkontti autoonsa. Ja koska me ei ostettu (ainakaan vielä) sitä uutta autoa, pitää meidän vanhan kotteron pysyä ehjänä ja sitä edesauttaa se, ettei tee mitään kovin äkkinäistä liikenteessä.

Matkalle olin tehnyt eväät. Ihmisen joka on maidottomalla ja gluteenittomalla ruokavaliolla, on aikas haasteellista käydä kahviloissa evästämässä. Helpommalla pääsee kun tekee itselleen eväät, niin tietää saavansa syödä. Ja mähän syön, olen tunnettu siitä, että syön koko aika. Ja jostain käsittämättömästä syystä olen alkanut taas syömään karkkia. Olin siis syömättä karkkia melkein kuusi vuotta ja nyt sitten olen retkahtanut. Ja sepäs vasta ärsyttää mua itseäni. Siinä määrin se ärsyttää, että päätin lopettaa sen 50v synttäripäivänäni.

Matkalla oltuamme kaksitoista tuntia (karttalaskurin mukaan matkaan olisi pitänyt mennä puolet vähemmän aikaa) olimme perillä Kuopiossa ja Rauhalahdessa. Olimme varanneet sieltä pienen mökin ja jestaksen deera, se tosiaan oli pieni. Saimme tavarat sinne mahdutettua ja kaksi sänkyäkin siellä oli, mutta kun laittoi oven kiinni, niin tuli ahtaanpaikankammo. Leirintäalue oli muuten tosi viihtyisä.

 Kiertelimme sitten hiukan leirintäaluetta ja löysimme grillikodan jossa meinasimme makkaramme paistaa. Samassa puuhassa oli toinenkin pariskunta ja Ukkokulta kohteliaasti kysäisi josko meidänkin makkaramme paistuisivat samalla hiilloksella. Pariskunta keskusteli hetken keskenään ja rouva sanoi, että leirintäalueen infosta voi käydä ostamassa polttopuita. Ukkokulta oli niitä lähdössä ostamaan kun kysäsin josko maksaisin heille ja saisimme paistaa makkaramme heidän maksamilla polttopuilla. Se sopi heille ja niin minä maksoin heille euron, jottei tarvinnut odottaa heidän puista tehdyn hiilloksen sammumista ja tehdä omilla ostamilla puilla uusi hiillos jotta olisi saanut paistaa ne parit makkaransa. Aina ei vaan jaksa ymmärtää..

Koska mökissä tosiaan meinasi tulla ahtaanpaikankammo oven sulkeuduttua, oli ihan pakko saada pitää ovea auki yöllä. Lämpötila mökissä oli kans ihan mukavissa lukemissa, joten olisin sulanut märäksi rätiksi ellei ovea olisi saanut avata. Pyysin Ukkokultaa laittamaan harjanvarren oven väliin (harja oli sitä varten, että jokainen matkalainen voisi siivota jälkensä). Ukkokulta ei suostunut virittämään harjaa oveen vaan hän halusi kunnon ansan oveen. Hän laittoi oven raolleen ja sitoi rautalankaa ovenkahvaan, jotta ovi ei mene kiinni. Sanoi viritellessään naureskellen, että haluan yöllä nähdä, kun minä lähden ulos pikaiselle.. Vaan miten sitten kävikään? Heräsin yöllä kamalaan kolinaan. Ukkokulta se rimpuili omassa ansassaan ja kiroili kuka tälläisiä tänne on laittanut? Hah, olisit vaan laittanut sen harjan siihen oven väliin kuten neuvoin.

Leirintäalueella oli erikseen rakennukset joissa oli suihkut ja vessat, oli pyykkitupaa ja keittiötä. Siellä oli tosiaan keittiöitä joissa oli parin levyn hella ja tiskiallas vieressä. Oli mikroja joissa lämmintää ruokansa tai tehdä puuronsa kuten meikäläinen. Oli kahvinkeitintä jossa keittää kahvia tai vedenkeittimessä vettä. Leirintäalue oli kuin pieni kylä ja vaikka en ole koskaan ollut pätkääkään mikään mökki-tai leirintäalue ihminen, niin sellainen musta saattaisi hyvinkin tulla jos saisin siihen tilaisuuden. Se oli jotenkin niin kovin idyllinen paikka. Ehkä kaunis ja lämmin ilma edes auttoi ajatusta kaiken ihanuudesta, sateella olisin saattanut haluta äkkiä sieltä pois.

Leirintäalueella oli myös telttailijoita sekä matkailuautoja ja asuntovaunuja. Ja hienoja olikin, toiset oli liikkuvia huoneistoja varmasti. Sitten kuskin paikalla oli setä joka oli ehkä jo kerran taivaassa käynyt, yhtä ryppyisen rouvan istúessa vieressä. Autojen/vaunujen edessä oli tehtynä terasseja tai ainakin jonkinlainen katos löytyi varmaan kaikista. Varmasti matkailijat viettävät pidempiä aikoja samalla leirintäalueella tai sitten kiertelevät useammissa kesän aikana. En voi tietää, kun en kuulu karavaaneirihin, eikä musta taida sellaista tullakaan. Mutta yks mikä on varmaa on se, että ensi kerralla vuokraamme hiukan isomman mökin, tuossa kertakaikkiaan ahdisti.

Syötyämme aamiaisen ja ihasteltuamme leirin elämää, lähdimme jälleen matkaan. Nyt suuntana oli Kokkola ja ajatus sama kuin edellisenä päivänä. Pysähtyä joka kunnassa joka tulee vastaan ja kätkö sieltä. Jälleen pysähtelimme usein jonka takia matka venyi tällä kertaa sellaiseksi vajaa kymmenen tuntiseksi. Istuessa vanhan auton vanhalla penkillä pitkään, alkaa kummasti selkää ja jalkoja puuduttamaan ja särkemään lopulta. Siksi myös oli hyvä pysähdellä, ainakaan mun selkä ei ole tehty istumaan pitkiä aikoja kerrallaan. Matkalla ohitimme Vaskikellot jotka sijaitsee Pyhäjärvellä. Ukkokulta sanoi siellä olevan yhden kätkön, mutta ei jostain syystä sitä käyty hakemassa ja kas kummaa, siitä kunnasta emme saaneet kätköä ollenkaan. Sekös harmitti, hieno vihreä putki keskellä Suomea jossa keskellä yksi punainen läntti. Jep, pitänee käydä ihastelemassa niitä kelloja joku toinen kerta.

Saimme kahden päivän aika yhteensä 32 kätköä kirjattua. Ei ollenkaan hullummin ja hommahan tietty jatkui Kokkolassa. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla..