Jatkoon- ei jatkoon

Tiistai 25.10

Tänään on jännä päivä. Menen aamusta työhaastatteluun, jännittää todella paljon. Kyseessä on ryhmähaastattelu, joten muut ovat samassa tilanteessa kanssani, joten en ole onneks ainoa jännittäjä. Tilannetta ei auta yhtään se, että olen menossa autolla ja on luvattu räntää tai lunta. Ja eikös vaan ajaessani moottoritietä alkanut satamaan, hiukan rännän sekaista vettä, mutta sen verran jotain että sai ajaa kieli keskellä suuta kesärenkaiden ollessa alla. 

Menin haastatteluun ihan omana itsenäni, eli kaljuna tai onhan mulla vähän jo hiuksia päässä, mutta kyllä se oikeasti kalju vielä on. Miten sitä muutenkaan olisi mennyt, kun peruukin annoin eteenpäin vertaiselle jolla oli sille enemmän käyttöä kuin itselläni, siellä se oli kaapissa koko aika enkä ollut ottanut sitä kertaakaan edes esille. Joten jatkoon tai eteenpäin, ihan miten vaan.

Haastatteluun piti tulla viisi ihmistä, mutta meitä oli vain neljä. Ilmeisesti joku oli jänistänyt jo heti, liekö tiesi minun olevan kans tulossa ja siten paikka jo täytetty, asia selvää pässin lihaa niin sanoakseni. Hain lastenkotiin töihin, jos ihmettelitte minne hain. No, meitä oli siis neljä haastateltavaa ja kolme haastattelijaa. Yksi haastatteli ja kaksi kirjoitti paperille meidän vastaukset ja tekivät tarkentavia kysymyksiä. Jokainen meistä sai vuorollaan aloittaa vastaamaan, joten ei voinut beesata toisen vastauksia eikä se tietty ole tarkoituksenmukaistakaan. Kysymykset olivat välillä pitkiä ja kun oli oma vuoro viimeisenä, niin olit ehtinyt jo unohtaa koko kysymyksen, kun muut jaaritteli ties kuinka kauan. Omat ajatukset jo harhaili ties missä siinä vaiheessa. Me jokainen jouduttiin kysymään vuorollamme kysymystä uudestaan ja jokainen vuorollamme menimme hiukan lukkoon ja ajatukset jäihin, se on ihan inhimillistä. 

Työpaikkaa mitä haimme oli meidän  koulutuksen suuntautumisen ja työkokemuksemme  huomioon ottaen enemmän mun paikkani kuin muiden, kaikella kunnioituksella. Teki mieli sanoa muille, että kiitos käynnistä, oli kiva tutustua ja hienoa, että olitte kiinnostuneita MINUN uudesta työpaikastani, muttä tää on nyt ihan selviö, kenen tää paikka on. Enhän tietenkään sanonut mitään, olen sen verran kohtelias. Ja ei tosiaan ollut aika vielä paukutella henkseleitään, koska huomenna oli tulossa vielä viisi haastatteluun ja en tiedä mitä helmiä sieltä olisi vielä tulossa. Mutta aika timantteja saisi olla, että mut päihittää. Tää oli sarkasmia..

Fiilis oli hyvä haastattelun jälkeen ja se oli pääasia mulle. Jännitin hiukan sitä, miten suhtautuvat kampaukseeni, mutta kukaan ei kysellyt (tietenkään), enkä ottanut itsekään asiaa puheeksi, miksi olisin ottanutkaan. En mä tulevana työtekijänä muutu miksikään vaikka lataisin vastauksiani huppu päässä, ei se mua miksikään ihmisenä muuta. Ja mennessäni paikalle päällikkö päästi mut sisälle ja lähti pois. Tullessaan takaisin olin riisunut päällysvaatteet ja tietenkin piponkin. Päällikön ilme oli lämpimän hyväksyvä, ei millään lailla tuomitseva. Ja jos paikka olisi tukasta ollut kiinni, niin olisivat saaneet paikkansa mielestäni pitääkin.

Meille luvattiin soittaa maanantaina tai tiistaina viimeistään, joten sinne saakka oli nyt odotettava. Mutta peukut on pystyssä, sehän on selviö.

Hyvä fiilis jatkui koko päivän. Kävin treenaamassa olkapäät ja kädet pumppiin. Täällä ”omalla” salillani jossa käyn kotona ollessani, on siinä kiva, että siellä harvemmin on paljoa ihmisiä ja saat tehdä oman treenisi rauhassa. Tai saahan sitä muuallakin rauhassa olla, mutta ei tarvitse jonottaa mihinkään laitteisiin ja saa ihan rauhassa ottaa vaikka jonkin kuvankin jos haluaa. Vaikka kuvien ottaminen itsestäni ei todellakaan ole se prioriteetti nro yksi meikäläisen treenatessa. Kyllä sinne salille mennään ihan muuta varten. Itse asiassa luin hyvän kirjoituksen Täältä siitä, millaista oli ennen saleilla. Siellä ei todellakaan otettu selfieitä vaan treenattiin ja sen jälkeen lähdettiin kotiin. Eikä silloin haissut hajuvesi vaan hiki, nyt välillä saa olla silmät sumeena pukuhuoneessa kun suihkutellaan hajuvettä ennen treenaamaan menoa ja treenin jälkeen taas menee aikaa peilin edessä, jotta saadaan naama taas kuntoon. Meikä käy suihkussa, laittaa hajuttoman dödön kainaloonsa, rasvaa nassunsa ja pyyhkii kaljunsa, mutta ei vahaa sitä. Ja kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Joo, on meno muuttunut, vaan mitäpä se mua haittaa. Mä saan tehtyä treenini vaikka joku siinä vieressä kuvailisikin ja itse otan sitten muutaman kuvan jos otan, kun muita ei ole paikalla. 

Kukaan ei nähnyt näitä räpsäyksiä :-)

Illalla mulla oli taas valokuvauskurssi. Nyt päästiin mun mielestä asiaan, eli miten hyvä valokuva saadaan aikaiseksi ja mitä elementtejä siihen tarvitaan. Nyt jopa minä heräsin kurssilla vaikka väsy meinasi painaa. Olihan päivä ollut aika tapatumarikas ja jännittävä. Ehkä mä saan tästä kurssista jota irti, johan mä tiedän jotain isosta, arvosta jne. Nyt vielä opin miten niitä hyviä valokuvia saadaan aikaiseksi, seuraavaksi sitten vaan kuvaamaan, kyllä se tästä. Kohta voitte tilata mua kuvaamana teidän tärkeät juhlanne ja tapahtumat. Joo niin varmaan, älä usko äskeistä!! 

Keskiviikko 26.10

Yhden päivän vapaa tuli pidettyä, joten tänään taas töihin. Paleli hiukan koko päivän, meinasi aivastuttaa ja alkoi pelko hiipiä persuksiin, etten vaan tulisi kipeäksi ja jäisi perjantaina sytostaatit saamatta. Kaikki jotka siellä joutuvat käymään, varmasti tietävät kuinka kamalalta pelkkä ajatus hoidon siirrosta tuntuu. Ei todellakaan kiitos, mä haluan kaiken siinä aikataulussa mitä ollaan suunniteltu, jotta saadaan tää paska joskus päätökseen. Mä haluan ne säteen alkavaksi 24.11 ja loppuvan 30.12, mä en halua mitään muutosta aikatauluun, joten mikään flunssa ei nyt sovi mun suunnitelmiini. Katsotaan sitten ensi vuonna, jos olisi aikaa sairastaa jotain normaalia, vaikka en mä sairasta koskaan mitään, ellei oteta vastatauteja lukuun. Flunssaa mulla ei ole koskaan ja saa jäädä nytkin tulematta.

Tälle kuvalle nauroin aikoinaan maha kipeänä, sopii mun huumoriini :-)

Flunssasta viis, mä menen töiden jälkeen salille treenaamaan. Vaikka olen aina sanonut, ettei sinne huonoa treeniä kannata mennä tekemään, niin tosi asia kuitenkin on ettei aina pysty parhaimpaansa. Tämä oli sellainen kerta. Ja mä en vaan pysty vieläkään (tuskin koskaan) hyväksymään sitä, etten jaksa enkä kykene kaikkeen siihen mihin olen ennen näitä hoitoja pystynyt. Mun kuntoni on aivan eri luokkaa kuin silloin, eikä se aivan varmasti ainakaan parantunut ole, sen varmaa arvasitkin?

Tein kuitenkin reisien ojennuksia koukistuksia, hack-kyykkyä, askelkyykkyä paikallaan ja lankkukyykkyä, lantion nostoa ja pohkeita. Ei kiitettävä treeni, mutta tehty treeni kuitenkin. Sitten kotiin hoitamaan Wilmaa ulos, syömään ja tekemään huomiset eväät töihin. Näin nää päivät menee, töitä salia, eväitä jne.

Vertaisryhmässä vasebookissa on juttuja painon noususta, kellä ei ole noussut ollenkaan hoitojen aikana ja joillakin saattanut nousta 15kg ja kaikkea siltä väliltä. Ei välttämättä syto hoitojen aikana vaan jo myöhemminkin hormoni hoidon aikana jne.

Olen huomannut itsessäni erittäin ikävän piirteen. Olen vähän kuin antanut itselleni luvan syödä sitä sun tätä, selityksenä se, että lekuri sanoi, että tulet lihomaan keskimäärin neljä kiloa hoitojen aikana. Sillä olen itselleni sen selittänyt, mun vähän kuin kuuluukin lihoa, mun kuuluu tehdä koko aika mieli jotain ja mun kuuluu syödä kaikkea sellaista mitä en normaalisti söisi. En halua edes tietää, enkä edes saa tietää, paljonko olisin lihonut, jos en olisi yhtään kontrolloinut syömisiäni. Nyt olen kuitenkin aamiaisen ja lounaan ja päivällisen punninnut normaalisti, mutta näiden päälle olen syönyt surutta kaikkea lisää.

Jos olisin koko tämän 18vkon (nyt mennyt vasta 15vkoa mutta vielä on 3vkoa aikaa siihen, että sytostaattien lasketaan poistuneen elimistöstäni) syönyt ohjeideni mukaan enkä ylimääräistä, niin missä luvuissa nyt oltaisiin. Mielenkiinnolla odotan sen 3vkoa vielä ja saan lopullisen lukemani. Mutta sen tiedän, että hyvin ihminen saa huijattua itseään, sun vähän kuin kuuluu syödä koska olet sairas ja koska sulle sanotaan, että tulet lihomaan. Jos mulle oltais sanottu, ettet liho hoitojen aikana vaan syöt kuten ennenkin, oltaisiinko tässä tilanteessa? Miten ihmisen mieli ottaa vastaan asiat ja tekeekö se sen mukaan mitä sille sanotaan? Mielenkiintoinen ajatus mun mielestä, mutta kuka sellaisia tutkii? En minä ainakaan. 

V-ä-s-y-t-t-ä-ä

Sunnuntai 7.8

On viimeinen työpäivä ennen lomaa. Kesäkuussa jäädessäni sairaslomalle tissin leikkauksen takia, ajattelin, etten halua lomaa heti miten pitää sen jälkeen. Niin vaan mieli muuttunut, koska ei kesäkuun saikku ihan lomasta mennyt. Sitä kärvisteli kivuissa ja säryissä, siinä kamalassa 37 asteen kuumeessa, josta voit käydä lukemassa täältä. Joten, nyt olen iloinen siitä etten kysynyt lomani siirtoa. Olinpas kaukaa viisas.

Saan työkaveriltani ostaa punaviinimarjoja, hänen lapsiensa poimimia. Mullahan on jo pakastin täynnä marjoja, mutta vielä sinne mahtui. Nyt tosin alkaa olemaan jo hiukan tiukkaa tilan kanssa, mutta vielä on puolukat saatava. Sulatan pakastimenkin, tässä mennään vähän niin kuin perse edellä puuhun. Eka hankitaan pakastin täyteen marjaa ja sen jälkeen aletaan sulattamaan sitä. Mutta mitäs sillä väliä millä edellä sinne puuhun mennään, eikös vaan ole pääasia että sinne mennään? Ja marjaa riittää pitkin talvea, se on kans vähän niin kuin pääasia.

Iltapäivästä alkaa väsyttämään, taitaa ”väsymyspäivät” alkaa aiemmin kuin viimeks. Viime kerralla ne alkoi vasta maanantaina, nyt jo sunnuntaina. Kortisonia kun syödään samaan aikaan sytostaattitiputuksen kanssa niin sen loppuminen pistää kropan aivan sekaisin. Jo muutaman päivän kortisonikuuri saa sen ihan sekaisin, mitä ihmettä se mahtaa tehdä jos sitä joutuis syömään enemmän ja useammin. Todellakin toivon etten joudu koskaan kokemaan. Tämä väsymys meinaan on sellaista lajia,  ettei se meinaa mennä levolla ohi, aina vaan tuntuu, että tossu painaa. No, antaa painaa vaan, mulla on loma.

Alkaa orastava päänsärky vaivaamaan. Onko nyt tulossa sivuoireita? Mahtaako tulla muutakin kuin päänsärkyä? Keuhkoissa tuntuu taas, hengittäminen on jälleen heikompaa kuin normaalisti. Ei kuitenkaan ihan niin pahaa kuin viimeksi, tän kanssa sietää olla. Jotta saisin nukuttua ”pienet” päikkärit lähtee Ukkokulta tiimi kaverinsa kanssa kätköilemään. Käytän tilaisuuden hyväkseni ja nukun toista tuntia. Illalla mennessäni nukkumaan en edes huomaa nukkuneeni päikkäreitä. Tää kortisoni, tää vie järjen.

Tiimikaverini olivat löytäneet kätköjä, ei siis hukka reissu :-)

Maanantai 8.8

Aloitetaan aamu parturin hommilla. Vaikka tukka lähtenyt niin sitä kasvaa kuitenkin takaisinkin. Se on hentoa sänkeä, mutta haluan siitäkin eroon. En halua itselleni sinne tänne siiltä, se olisi turhan eksoottista, joten leikataan kaikki pois. Ukkokulta auttaa mua sheivaamaan kaljuni. Tää on jotensakin niin huvittavaa, ajella jo valmista kaljuaan. Mutta jos pidetään kalju, niin pidetään kunnolla ja pidetään tyylillä. Ei mitään puoliksi tehtyä vaan täysillä. Olenhan niin on-off ihminen, myös kaljuni kanssa.

Parturi hommien jälkeen menen fyssarille. Ensinnäkin ei mene sellaista junaa,  johon olin kuvitellut meneväni ja seuraava jolla pääsen lähtemään on myöhässä. Tästä johtuen joudun melkeenpä juoksemaan paikan päälle. Olen tasan kympiltä paikalla, jonkun kellon mukaan. Jonkun toisen mukaan olen pahasti myöhässä, riippuu mistä kellosta haluaa aikansa tarkistaa. Itse asiassa olen sisällä tasan klo 10 ja ulkonakin jo 10 yli. Vakkari fyssari on lomalla ja sijainen haluaa ennen hoitoa katsoa kättäni. Pyytää nostamaan kädet ylös. Huokaisee ja sanoo, että näkeehän sen korvillakin, että käteni on todella kireä. Ja sitä se tosiaan taas on. Äänitehostusten saattelemana saa kättä aukaistua, naps naps naps. Ja on heti helpompi olla taas. Käteni on käsittelyn jälkeen kuin kuhmuista perunapeltoa, kuivuneet imusuonet on katkaistu ja neste lähtee taas kiertämään.  Käteni ei ole kaunis näky, mutta en ajatellut sitä kenellekään nyt esitellä. 

Menen kotiin ja mitä siellä teen, menen nukkumaan.

Koko päivä menee välillä nukkuen ja välillä olympialaisia katsoen. Olen kaikki ruokainen urheiluhullu kun on kyse olympialaisista. Mulle kelpaa ammunta, ratsastus, koskenlasku, rugby, ihan mikä vaan laji. Mä jaksan katsoa, mua kiinnostaa kaikki. Mitään en niistä ymmärrä, mutta katsoa sitä, kuinka toiset antavat kaikkensa, elävät unelmaansa ja ovat tehneet varmasti tuhansia tunteja töitä asiansa eteen, sitä mä jaksan katsoa ja ihailla.

Ja samalla jaksan kauhistella näiden olympialaisten hintaa, kuinka jumalattoman paljon niihin satsataan rahaa vain muutaman viikon tähden. Jokaiseen lajiin täytyy olla omat areenansa, katsomonsa ja kenttänsä. On ratsastukselle omansa, golfille tehty järjettömän suuret kentät, on ammunnalle, uinnille, voimistelijoille, hitto lajille kuin lajille omat paikkansa. Ja mitä niille tehdään näiden jälkeen? Jäävät tyhjilleen seisomaan, rapistuvat käyttämättömänä ja rahat mene täysin hukkaan. Onko köyhällä maalla oikeasti rahaa tuollaiseen? Eikö nekin rahat voitaisi laittaa maan kehitykseen, köyhien auttamiseen jne jne. Urheilu on hieno asia joo, mutta hei, on vähän eri asia urheilla silloin aikoinaan kun olympialaiset on keksitty. Nykyään lajeja on tuhottomasti ja lisää pukkaa. Ja niille pitää jälleen rakentaa uudet paikat missä niitä toteutetaan ja vain sen takia, että penkkiurheilijat saisivat oikeita urheilijoita ihailla ja maata itse perse homeessa sohvalla, aivan kuten minäkin.

Mietin myös urheilijoiden huoltoa. Kuinka hiton paljon menee safkaa heidän kaikkien ruokkimiseen? Siinä ei paljon tunnu muutama kilo riisiä eikä parit kanapalat, niitä menee varmasti tuhansia kiloja. Ja se paskan haju mikä heistä kaikista lähtee, huh että mahtaa parsakaali haista. Entäs sitten siivouskulut? Menee lakanaa jos toistakin, siinä on siivoojilla pönttöjä pestävänä. No nää mietteet ei kuulu mitenkään urheiluun vaan tulee muuten vaan mieleen. Unohdan tällaiset ajatukset ja jatkan urheilun katsomista ja siitä nauttimista. Onhan vielä ihanan monta lajia näkemättä.

Kaiken urheilun katsomisen ja päikkäreiden välissä jaksan lähteä ystävän kanssa lenkille. Tunnin lenkin käymme tekemässä pururadalla ja parannellaan maailmaa samalla. Tämän raskaan urheilusuorituksen jälkeen on hyvä mennä takaisin sohvalle. Väsymys on aika massiivista, kortisonit sentään mitä taas mulle teitte.

Tiistai 9.8

Nukuin liki kymmenen tuntia ja tuntuu, etten olisi silmiä kiinni laittanut. Tiedän jo herätessäni, etten ole kummempia tänään kykenevä tekemään. Vaan ei ole tarviskaan, kunhan saan Wilman välillä ulos niin se saa olla tän päivän suurimmat ponnistukset. Pyhitän päivän levolle, koska en muutakaan jaksa.

Remontti/mittaus/ihmettelijä miehet käyvät soittelemassa ovikelloa niin ettei ihminen saa rauhassa nukkua edes päiväuniaan. Joudun nukkumaan muutamassa osassa. Ensin menee vajaa tunti ja koska se ei riitä vielä mihinkään niin otan toiset päikkärit myöhemmin ja ne onkin sitten jo melkein parin tunnin pituiset. Jos ette vielä ole tajunneet niin kerron, että nää väsymispäivät ovat todellakin juuri kirjaimellisesti sellaisia. Väsyttää ja tuntuu, ettei mikään uni riitä. Onneks nää kestää vaan sen muutaman päivän, en tosiaan jaksaisi jos mun olotila olisi aina tälläistä.

Sivuoireiden listaan voimme lisätä närästyksen. Tai ei oikeastaan voida lisätä koska sitä ilmeni päivän verran myös viime kierroksella. Nyt närästys on vaan astetta kamalampaa, tuntuu, etten voi olla missään asennossa. Ainoa mikä lohduttaa tässä vaiheessa on se, että viimeksi tää meni päivässä ohi. Toivon tällä kertaa käyvän yhtä hyvä tuuri. Oikein mikään ei maistu ja toisaalta tekee mieli jotain. Jääkaapissa on ollut varmasti puolisen vuotta soijakermavaahtopurkki joka pääsee käyttöön tänään. Saman aikaa siellä on ollut myös tumma suklaa ja sekin pääsee käyttöön. Keksin meinaan paistaa banaania ja sen kanssa suklaakermavaahtoa. Ei elämän tarvi sytostaatin, kortisonin ja väsymyksen takia ihan perseestä olla, siitä voidaan tehdä myös luxusta. Vähän herkkua ja avot, että taas jaksaa.

Todella helppoa ja nopeaa herkkua :-)

Närästyksen, hirveän väsymyksen ja mahakipujen (olivat ennen herkuttelua jo olemassa, eivät siis johtuneet siitä) jäi sovittu kahvittelu ystävän kanssa tekemättä. Täällä meillä kun ei vielä ole keksitty kahvilaa jossa asiakkaat saisivat välillä ottaa päikkärit, ei ainakaan sänky mahdollisuutta ole missään. Ja ei kai se kovin kivaa seuralaiselle olisi jos meitsi vetäis välillä sikeitä. Joo, hei sun kuulumiset on tosi mielenkiintoiset, mutta kun mulla tää kortisonin vaikutus lakkaa niin zzzzzzz…

Keskiviikko 10.8

Väsymys, jälleen selätetty ja voimme koko sanalla pyyhkiä persettä lattiaa. Miten voikaan olotila vaihtua näin kovasti vain yhdessä yössä? Yhtä hyvin kuin se vaihtuu väsymykseksi niin se voi vaihtua toiseen suuntaan. Tästä suunnasta pidän enemmän.

Aamupalan jälkeen käyn tekemässä sauvakävelylenkin itsekseni, ai kun mä olen tätä kaivannut. Leikkauksen jälkeen olen tainnut kerran pari käydä sauvakävelemässä, nyt meinaan ottaa sen ohjelmistoon ehdottomasti enemmän. Luulen, että käsiini kasvaa kohta sauvat. Onkohan se mahdollista? Yhtä mahdollista kuin selkään kasvaa sohva eli hyvinkin mahdollista.

Suunnittelen myös salille menoa tänään. Olemme huomenna lähdössä ajelemaan kohti Kokkolaa joten tänään on hyvä päivä käydä salilla. Mutta mutta. Aina ei asiat mene kuten suunnitellaan vaan iskee sellainen salakavala virus kuin laiskuus. Luulis, että kun olen levännyt kaksi päivää, niin jaksaisin kolmantena päivänä jo tehdäkin jotain. Joo, niin tosiaan luulis, mutta kun olen tarpeeksi venyttänyt salille lähtöä  päätän lopulta, etten sitten lähdekään.

Sen sijaan menen kirjastoon hakemaan itselleni matkalukemista (mikä todennäköisesti jää lukematta) ja samalla käyn paikallisessa Aasian kaupassa ostamassa itselleni evästä huomiselle matkalle. Ostan katkarapusipsiä, wasabisipsiä sekä nugettisipsiä. Voin kertoa teille, ilman että teidän tarvitsee kokeilla, näitä ei tarvitse kokeilla. Katkarapusipsit syön jo ennen kuin olen kotona, loput jätän huomille. Voidaan siis sanoa, että paskalta maistu, mutta tulihan kokeiltua.

Katkarapusipsistä ei ole kuvaa, koska söin ne ennen kuvausta :-)

Kalju vai peruukki, kas siinäpä pulma

Perjantai 5.8

Tänään on sytostaatti nro 2:n aika. Näin meni kolme viikkoa ja taas on aika mennä istumaan tiputukseen. Nyt on helpompaa, kun tietää jo mitä on tulossa. Ukkokulta lähtee mukaan, saa hänkin kokemuksen mitä on kun tiputellaan myrkkyä kroppaan. Tai eihän sitä tietty hänelle anneta, mutta näkee kun sitä annetaan mulle. Mulla on tän jälkeen jäljellä tätä hommaa neljä kertaa eli jos joku haluaa uusia kokemuksia itselleen, niin voi ilmoittautua allekirjoittaneelle.

Jussi toivotteli hyvää matkaa ;-)

Olemme paikalla ajoissa, lisäkseni huoneessa on kaksi ensikertalaista. Tunnen itseni konkariksi, onhan tämä jo toinen satsi mulle. Hoitsu sanoo, että pääsen varmasti ekana ulos, koska edellisellä kerralla ei ole allergisia oireita tullut ja tänään tiputus voi olla hiukan nopeampaa. Niin hän laittaa tipan käteeni, suolaliuoksen tippumaan ja jään odottamaan sytostaatin tiputusta. Odotellessani Ukkokulta hakee mulle jääpaloja ja vettä sekä myös syöttää ja juottaa mua. Ne kylmäpussit kun on jaloissa/käsissä, niin itse toimiminen on hiukan hankalaa. Ukkokulta tarjoilee myös toisille rouville juomiset ja jääpalat, hän hakisi heille kahvitkin kanttiinista, mutta tällä kertaa rouville riittää kylmät tarjoiltavat. Meille Ukkokulta hakee kahvit, mukavaa vaihtelua jääpalojen imeskelyyn.

Joudutaan hiukan lämmittämään suonia, jotta saadaan tippa menemään :-)

Hoitsu ei tainnut huomata laittaa sytoani tippumaan ollenkaan, koska pelkkää suolaliuosta meni suoneen. Jossain vaiheessa asian huomasi ja sitten syto menikin vauhdilla. Pääasia, että meni, ei itselläni ollut niin kiire (olinkin sitten tosiaan viimeinen joka pääsi ulos sieltä). Kahdeksitoista olin varannut peruukin sovituksen, sinne oli hyvä ehtiä. Näin saimme toisen syton menemään, vielä jäljellä neljä eli kolmas osa ohitse. Seuraavalla kerralla on viimeinen kerta tätä Doksetalia ja sen jälkeen seuraavat kolme kertaa on Cefiä. Tuosta cefistä en tiedä vielä mitään, mutta seuraavalla kerralla se varmaan selvinnee. Sen verran olen kuullut, että pahoinvointi saattaa olla suurempaa kuin nyt. Tosin nyt ei ole pahaa oloa ollut joten kaikki tätä enempi on suurempaa. Pahoinvointilääkkeitä on enemmän ja erilaisia jota otetaan ennen ja jälkeen, mutta ne selviää varmaan ensi kerralla johon on taas kolme viikkoa. Nyt nautin näistä väliviikoista enkä mieti yhtään tulevaa. Ehdin niitä murehtimaan sitten kun niiden aika on.

Jo myrkyn lykkäs, ilmeestä päätellen :-)

Tiputuksen jälkeen kävelemme Kamppiin peruukin sovitukseen. Huvittaa kuinka paljon ihmisiä tuntuu häiritsevän nainen kaljussaan. Aivan kuin sillä tuijottamisella saataisiin tukka päähän tai edes pipo ettei vaan kalju häiritsisi ihmisten silmiä. Tekisi mieli kysyä, olenko kenties syönyt evääsi vai miksi tuijotat? Onko liikaa kaljuja liikenteessä jos kaksi kaljua kulkee samaan aikaan? Eikö pariskunnalla voi olla molemmilla kaljua? Pitääkö seurassa olla muutama tukallinenkin, että saa kävellä rauhassa? Mä ymmärrän lapset, heidän kuuluukin ihmetellä erilaisuutta, se on ihan okey. Mutta, että aikuiset, vanhemmat ihmiset tuijottaa silmät selällään kuin olisin avaruudesta tipahtanut suoraan heidän eteensä, se tuntuu naurettavalta. Mutta paskat mä välitä, edelleen kuljen pää pystyssä, tuijottakaa te moukat, mua ei kiinnosta vaan se lähinnä naurattaa.

Tässä teille kaljua, kaksin kappalein

Niinpä me menimme peruukkiliikkeeseen, jos vaikka saataisiin rumakamala kaljuni piiloon toisia häiritsemästä. No ei vaan, lähinnä haen sen, koska saattaa tän kaljun kauden aikana käydä vaikka niin, että joutuisi hautajaisiin menemään. Ihmiset kun vanhenevat sairasteluni aikana, ei tiedä milloin kenenkin aika on lähteä. Ja jos tulis mun aikani, mikä ei todellakaan tule eikä ole, niin lupaan etten täältä ainakaan lähde majavannahka päässäni. Meinaan sellaisia saakelin majavanraatoja ne tosiaan oli, jotain aivan käsittämättömän kamalia. Peukkuja vaan kaikille naisille/miehille/kaljuille jotka sellaista käyttävät. Mä lupaan ettette tule päässäni sitä näkemään.

Majavan nahka :-)

Sain sovittaakseni erilaisia lyhyitä versioita. Mulla ei ole koskaan ollut pitkiä hiuksia ja olisin oikeastaan halunnut testata sellaista, mutta sovittaja oli hiukan tiukahkon oloinen ja sanoi heti ettei niitä edes katsota. Mä en ehkä osannut olla tarpeeksi hillitty ja asiallinen, siinä ehkä syy miksei pitkiä hiuksia edes tarjottu. Ja taisin sanoakin, etten todellakaan tule käyttämään tätä karsistusta päässäni, ehkei sen takia halunnut nähdä vaivaa. Ja eihän ne peruukit tietty ole nauramista varten, kuten mä luulin vaan toisille se on vakava paikka. Ja kuten eräs vertainen kommentoi, se on itsetunnosta kiinni miten hiuksensa/hiuksettomuuden kantaa. Mulle se ei ole ongelma, enemmän se tuntuu olevan ongelma muille ihmisille, ainakin jos tuijottamista mietitään.

Mielestäni tää on kaikkein paras tyyli :-)

No, mä valikoin yhden kamaluuden ja siihen sitten ostin aineet ja geelin jolla sen saa paremman näköiseksi (sitä ei saa taikurikaan paremman näköiseksi, tekisi se sille ihan mitä vaan). Niin laitettiin majava laatikkoonsa odottamaan roolileikkejä käyttöä. Jos vaikka saisin sen virallisen kutsun jossa oli se hiuspakko, ellen sitten menisi sinnekin Chekkosena!!

Sovituksen jälkeen menimme syömään. Kävimme pita-paikassa jossa sai pita-leipää gluteenittomana, oikein kiva kokemus ja voi mennä uudestaankin. Jos olet vailla ruokamestaa ollessasi katselemassa peruukkia itsellesi tai jollekin toiselle, niin kannattaa piipahtaa Pohjoiselle Rautatienkadulle maistelemaan pita-leivät. Kertokaa Aikulta terkkuja, se ei hyödytä mitään, ette saa alennuksia mutta kuulostaa kivalta. Kokeilkaa vaikka.

Massun ollessa täynnä ei kannata mennä alennusmyynteihin. Saattaa käydä vielä niin, että olette letkeän hyvällä tuulella ja auliita ostoksille. Niin kävi meillekin. Menimme Anttilaan jossa on menossa loppuunmyynnit, kuten varmaan jokainen tietää. Kameroista ja niiden tarvikkeista oli -30%  ja menimme katsomaan josko sieltä meille jotain löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Oli objektiivia erilaista, päädyimme sellaiseen jolla näkee kauempaa olevan kohteen olevan lähempänä. Tuiki tärkeä kapistus siis kun stalkkaat kauempaa olevaa naapuriasi. Jos joku nyt on kiinnostunut naapureiden tekemisistä, me ei olla. Ostimme myös kameraan jalustan jotta voimme laittaa sen seisomaan johonkin ja kuvaat sitten seisaaltaan. No, harvemmin kai sitä tuleekaan kuvattua istualtaan, mutta ymmärsitte pointtini, varmaankin?

Myyjä olisi varmasti mielellään myynyt vielä vaikka mitä, mutta ei perse kestänyt ostaa enää yhtään enempää. Mutta näihin oltiin tyytyväisiä, kohta tulee naapurin ruoat tutuksi kun kuvailen kokkia työtouhussa. Tosin ei ole naapuria ketä kuvata ja jos olisikin, niin ei se kuitenkaan kokkais riisiä ja jauhelijaa jotka mua kiinnostaa.  Ja jos kokkailisikin, niin osaan mäkin kokata ja jopa parempaa, sen takia ei tarvitse häntä stalkata. Katotaan tuleeko objektiiville käyttöä.. Niin ja olenhan mä ilmoittautunut jo kamera/valokuvauskurssille, niin siellä sitten varmaan ope kertoo mitä sillä objektiivilla voi tehdä.

Olin ostanut meidän uudelle kameralle myös hienon repun. Sinne saamme kaikki tarvittavat kasattua ja sen pystyy avaamaan vain selän puolelta. Sorry varkaat, ette saaneet meidän repusta mitään itsellenne. Repun avatessasi saat sen jätettyä lantiolle vyön avulla joten reppu ikään kuin roikkuu mukanasi samalla kuin avaat sen. Siitä sitten on helppo kasata tarvittava ja sitä ei tarvitse laskea missään vaiheessa maahan. Näppärää, eikö vaan? Ei kovin varas ystävällistä, mutta kaikkea ei voi saada. Ei edes varkaat!!

Illalla kävimme kokeilemassa miten kamera ja jalusta synkkaavat keskenään. He pitivät toisistaan, mutta en edelleenkään osaa kuvata mitään. Ei auttanut se, että metsä tuli lähemmäksi, samaa metsää se oli kuitenkin. Pistän toivoni opeen, ehkä hän tosiaan osaa kertoa mitä kuvailla. Ja miten, missä ja millä kuvailla. Suuri vastuu opettajalle, sorry!!

Lauantai 6.8

On eka päivä sytostaattitiputuksesta.  Odottelen sivuoireita, paskan makua suuhun, vaeltelevaa kipua jne. Odotan ihan turhaan, ei tule mitään. Siis oikeasti, ei yhtään mitään. Tuntuu ihan epätodelliselta koko touhu, jos olisi tukka päässä, niin en uskoisi edes mitään myrkkyä saaneeni. Mutta koska tukka lähtenyt niin pakko uskoa, että olen jotain saanut. Mutta sivuoireet antaa odotuttaa itseään. Mä jaksan odottaa, ehkä ne pomppaa sitten jonkun nurkan takaa kun en ole varovainen. Pitää olla tarkkana kulkiessaan nurkkien takaa.

Töissä saan hyvää palautetta hiuksettomuudesta. Tietenkin potilaat sitä hiukan ihmettelevät, mutta en selittele sen enempää. Uusi kesätukka, ehkä pidän pidempäänkin jos kovasti tykästyn. Ja mähän tykästyn, tykästyn niin etten viitsi kasvattaa uutta ennen ens kevättä. Joskus se on ihmisen kaljukin kokeiltava, miksipä ei sitten nyt. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Ukkokullalla on jossain vaiheessa pidemmät hiukset kuin mulla. Hippi hän on, ihan selkeesti. Ei taida tietää ettei enää elä 60-luvulla. En raaski kertoa, eläköön kuvitelmissaan, mun rakas hippitukka. 

Hiukset lähtee, tervetuloa kalju

Sunnuntai 31.7

Tänään taas salilla, kävin tekemässä selkä-hauistreenin. Hiukan kättä saa varoa edelleen, mitään maastaveto tai pinnaveto enkkoja on turhaa yrittää lähtee repimään. Muutenkin olen pitänyt maltillisena painot treeneissä ja enemmän pumpannut tuntumaa ja pääpointtina on hyvä fiilis ja lihasten säilyminen. Tässä kun olen hyvässä kunnossa ollut, niin en ole nähnyt mitään syytä olla ollut treenaamatta. Kaikkea kun saa tehdä hoidonkin aikana, kunhan en rykäse maratonia oli lekurin ohje. Siitä nyt ei tosiaan ole pelkoa, juoksu kun ei nyt vaan satu olemaan mun juttuni.

Terkut salihörhöltä :-)

Hiusten lähtö kiihtyy, nyt niitä alkaa olemaan jo lavuaarissa kun föönää, pesee hampaitaan, harjaa hiuksia. Niitä lentelee jatkuvasti johonkin suuntaan. En malta odottaa tiistaita jolloin saan ajaa ne pois, hullulla on nääs halvat huvit. Otan hiusten lähdöstä kuvia ja postaan ne vasepookkiin (kuten ystäväni facea nimittää) ajattelematta oikeastaan sen kummempaa mitä sillä kaikille näytän. Saatuani paljon kannustusta olen aivan ihmeissäni ja meinaa itkukin päästä vaikka se ei ollut tarkoitukseni. Mulle tuleva kalju on kiva asia ja olen itse jo niin sinut sairauteni kanssa, ettei jaksa muistaa ettei toiset asiasta tiedä vaan se tulee aikamoisena yllätyksenä. En tästä kuitenkaan ole yleisesti huudellut, mutta nyt tuli tehtyä siihenkin muutos. Kannustuksen määrä oli tosiaan huikea ja olin/olen tosi otettu jokaisesta tsempistä ja ajatuksesta minun suuntaan.  Kaikki ne jaksavat paremmin jaksamaan tätä showta paremmin. Ajatukseni on tämän olevan väliaikaista ja tällekin tulee loppu kunhan jaksan odottaa. Ja pakkohan se vaan on jaksaa, ei tätä voi kesken leikin lopettaa vaikka mieli tekisikin. Vaikka ei edes tee, tosiaankaan. Mä haluan elää vielä pitkään, mulla on liian monta hyvää ja parasta treeniä vielä tekemättä.

Ukkokullalta kyselen miten pääni tottuu kaljuun ja kylmyyteen ulkona. Lohduttaa, että puolessa vuodessa olet jo tottunut asiaan. Sepäs lämmittikin mieltä, ettei sen kauemmin sitten menekään. Ja toinen lohduttava asia oli, ettei lumi jää kaljulle vaan se mukavasti valuu päästä pois. Se nyt puuttuisikin, että se jäisi kasvamaan päähän kuin lumilyhty, siihen sitten vaan kynttilä ja valaisisi pimeät illat ollessa Wilman kanssa ulkona. Kysyn myös millä mä pesen päätäni tän jälkeen, sahmpoollako? Ukkokulta vastaa, että ihan sama, mutta autovahalla vahaat sen sitten. Jeps, näin tulen tekemään!!

Maanantai 1.8

Aamusta puhelimestani katson sinne vasepookkiin ja näen rakkaan tyttäreni laittaman linkin omalla seinälläni. Hän oli laittanut youtubesta Juha Tapion Kelpaat kelle vaan. Kuuntelin sitä samalla kun olin Wilman kanssa ulkona. Ja ette arvaa kuinka mä märisin, mä itkin kuin vuoriputous. Se sanotus sopi niin hyvin tähän tilanteeseen. Äidille on tulossa kalju, mutta se ei haittaa. Äiti, sä olet kuitenkin kaunis ja sä kelpaat meille juuri sellaisena kuin sä oot. Näin mä sen tulkitsin ja se oli niin kaunis ele, että olen itkenyt sitä moneen kertaan vielä jälkikäteenkin. Nytkin kirjoittaessani mua alkaa taas itkettämään. En juuri pidä Juha Tapiosta, mutta hänen sanotuksensa kolahtaa usein, sen homman se kundi osaa.

Hassua, mutta samalla kun kuuntelen kyseistä kappaletta, näen ystäväni tulevan mua vastaan ja nauran, etten mä yleensä näin herkkänä Wilman kanssa ulkoile. Saimme melkein sovittua kahvitreffitkin, mutta pienellä sytovarauksella jos vaikka tulee taas kovin väsynyt olo kolmantena ja neljäntenä päivänä kuten viimeksi tuli.

Soitan illalla faijalle, jutellaan tulevasta kaljustani. Sanon, että päänahka alkaa olemaan sen verran kipeä, että on kuin olisi tukistettu koko päästä. Mahdatko muistaa miltä sellainen tuntuu? Hyvin oli kuulemma vielä muistissa. Nauramme, että sitten voin pitää sellaista nenäliinasta tehtyä päänsuojaa, sellaisia ruudullisesta nenäliinasta tehtyä. Mutta mistä saada sellainen nenäliina? Pitääkö lähteä kirpputoreja kiertelemään? Löytääkseni sellaisen kellertävän, hiestä ja räästä tummuneen vanhan paapan nenäliinan? Ehkä mä tyydyn lippikseen, pipoon tai kaljuuni mielummin.

Usko tai älä, mutta mä en ole tässä kuvassa :-)

Tiistai 2.8

Tänään lähtee hiukset. Nyt niitä alkaa olemaan suu ja korvat ja silmät täynnä. Puuroni olen saanut pidettyä hiuksettomana, hyvä niin koska haluan syödä puuroni omanlaisenaan, en hiukset seassa.
Ensin on kuitenkin aamusta labrassa käyntiä, siellä kun saa käydä joka kerta ennen sytostaattia ja sen vuorohan mulla on taas perjantaina. Se onkin jo toinen satsi ja sen jälkeen on kolmas osa ohi eli enää neljä jäljellä. Mutta eka on siis perjantainen satsi.

Mulla on tänään myös fyssari. Vaikka käsi on taas kireä, ei se satu ihan niin paljoa koska olen muistanut ottaa buranaa tuntia aiemmin. Mutta helppoa se ei ole kuitenkaan, ei siitä kivutonta toimenpidettä saa mitenkään. Juttelemme tulevasta kaljusta ja peruukista, joko olen hankkinut. Perjantaina sovitukseen aika, vaikka tiedän, etten sitä tule juurikaan käyttämään. Mutta hätävaralle se pitää ottaa ja saahan sen ilmaiseksi. Fyssari sanoo, että onhan se otettava, jos vaikka tulee virallinen kutsu jossa pitää olla hiukset päässä. Ihmettelin, että voiko tosiaan kutsuissa lukea hiuspakko. Erilaisista pukukoodeista olen kuullut, vaan en siitä, että on pakko olla hiukset päässä. Tosin en mä koskaan mitään virallista kutsua ole saanutkaan ellei siskon hääkutsua lasketa mukaan. Ja silloin ei tarvinnut miettiä hiusasiaa kun ne sattuivat olemaan päässä.

Illalla me sitten se tehdään, ajetaan hiukseni. Otamme samalla kuvia, nauran kaksinkerroin kuville, oli ne vaan niin hauskoja. Vaikka tää syöpä on paska juttu, niin mä otan tästä kyllä kaiken ilon irti mitä vaan saan. Ensin mä ite ajelin niitä sen mitä osasin, sitten Ukkokulta teki erilaisia kampauksia ja ajeli taas vähän lisää. Ette usko, että mä nauroin. Maha oli tosiaan kipeenä ja vedet valui silmistä. On meinaan ihanan vapauttavaa saada nauraa tälle asialle. Silloin, kun mä sain tiedon tästä syövästäni, mä itkin, ulisin, huusin ja melkein oksensin syövän itsestäni. Nyt mä olen saanut tästä niin niskalenkin, että mä voin nauraa tälle, mä näytän keskisormea niin, että Simo lähtee nolona kipittää kohti toisia metsästysmaita. Simo, sä oot nolo pelle, mä nauran sulle!! Hahhahahhaaa, siitäs sait!!

Täsät me lähdetään liikkeelle :-)

Tämä kuva puhutteli kaikkein eniten. Tässä kiteytyy niin paljon asiaa, koko tarina alusta loppuun ja se, että olen sinut asian kanssa. 

Myös tämä kosketti mua erityisesti. Tässä mä näen itseni, elämän iloisena, positiivisena, omana itsenäni. Mua ei lannista syöpä, mulla on aivan liian paljon elämän iloa anteekseni syövän mua lannistaa.

Tän hauskuuden jälkeen lähden vielä ystäväni kanssa ravaamaan portaita ylös ja alas, ylös ja alas, yhteensä kuusi kertaa. On meinaan jalat ja varsinkin pohkeet lujilla. Välillä pidin lippistä päässä ja välillä otin sen pois, samalla kanssa treenajille ilmentäen, että katsokaa mua, mä en häpeä itseäni vaan mä olen aivan pirun ylpeä itsestäni ja mun kaljusta. Aivan sama mitä te ajattelette, mä kuljen pystypäin, kalju aivan hiton kiiltavänä!!