Kuumeilua ja uutta tissiä

Heti alkuun kysyn saako omassa blogissa kiroilla? Sitten vastaan omaan kysymykseeni, että saa jos siihen tarvetta ja se parantaa olotilaa, joten.. Voihan perkelee perkeleen perkele ja parit kaverit kanssa. Mikä mua nyt mättää? Se etten ole kirjoitellut vähään aikaan ja tuntuu, että petän kaikki kaksi lukijaani tällä jatkuvalla hiljaisuudellani ( lukijat: Ukkokulta pakotettuna ja ehkä sisko jota en ole pakottanut lukemaan). Ei, en kiroile sitä, vaan sitä kun mulla oli jo melkein valmis teksti valmiina, vain kuvat puuttui ja mitä sitten tapahtuikaan? Tapahtui se, että ihan omin pikku kätösin sain tekstin katoamaan ja aivan vahingossa. Joutuu vielä muutamat perkeleet lietsomaan asian takia, vaikka eihän se mitään auta. Uutta tekstiä vaan väsäämään vaikka en tasan enää muista mitä olen kirjoittanut. Joten tämä on nyt (ehkä) jotain muuta kuin oli alunperin tarkoitus.

Mihin me viime kerralla jäätiin? Alkaa olemaan niin pitkiä välejä tässä kirjoittelussa, ettei meinaa itsekään muistaa mitä on viimeks kirjoitellut. Asia olisi tietty helppo tarkistaa, vaan en viitsi. Jos tulee samaa asiaa, niin mitäpä siitä. Mun elämä tuppaa toistamaan muutenkin itseään, joten mennään näin. Entä miksipä on ollut näin pitkä väli taas? Miksen kirjoittele useammin? No katsokaas kun, mulle iski kamala kuume tässä jokin aika sitten. Koirakuumeeksi sen itse diagnisoin ja oireena oli jatkuva koirien katselu, hyvien kasvattajien etsiminen (jokainen on varmasti hyvä, mistä minä tietäisin oikeesi heidän hyvyydestä), olisiko pentuja milloin tulossa jne jne. Tähän meni aikaa, joka ilta niitä piti katsoa ja mitään en kuitenkaan saanut aikaiseksi, kuten laittaa sähköpostia kasvattajille saisiko heidän koiriinsa tulla tutustumaan, että vähän olisi käryä mitä olen hakemassa.

No mitä mä sitten haluan? Haluan koiran jonka kanssa voi harrastaa erilaisia lajeja. Ja uskokaa tai älkää, mutta lajeja mitä harrastaa koiransa kanssa on uskomattoman paljon. On tanssia (valssia, rumbaa, sambaa ja ehkä tangoo jos oikein viitsii paneutua asiaan), on agilityä ja tokoa ja hokoa ja rallya ja pallia, on pelastusta, hukutusta, kadotusta, hävitystä ja hakua. On paimennusta ja vaimennusta, on raunioo ja ja ja ja. You name it. Kaikki koirat ei tietty sovellu kaikkeen ja en edes itsekään vielä tiedä mitä oikeastaan haluaisin koiruuteni kanssa tehdä. Mutta yhden askeleen eteenpäin olen jo päässyt, olen päättänyt tulevan koirani rodun. Hän on Australianpaimenkoira, tuolta voit halutessasi käydä kurkkimassa mitä olen hakemassa. Ja koska et kuitenkaan jaksa, viitsi, ei kiinnosta katsoa, annan mä helpotusta ja laitan sulle tähän kuvan jota voit ihailla. 

Kuva otettu netistä :)

Sitten kun mä pääsin tästä koirakuumeestani iski mulle seuraava kuume. Taas meni aika hakiessa, ihmetellessä, laskiessa ja pähkäillessä, että kannattaako, tarvimmeko, haluammeko jne. Mikäs se sellainen kuume sitten on? Autokuume tietenkin. Sitä vertailtiin eri vaihtoehtoja, katsottiin rahoituksia (uskokaa huviksenne, meidän tilillä ei sattunut olemaan ylimääräistä 10-tonnia. Olisi varmaan muuten ollut, mutta leikkasivat saakeli mun lomarahastani 30% pois.) Kävimme jopa autoliikkeissä potkimassa renkaita, joten kuume oli paha, ihan keuhkoja poltti ja päätä särki, sellainen on autokuume. Kysykää vaikka Ukkokullaltanne jos ette itse tiedä, heillä sitä esiintyy huomattavan paljon enemmän ja yleensä keväisin, kun naisille tulee vauvakuume. Mulle ei tule enää vauvakuumetta, sen olen sairastanut jo kaksi kertaa ja olen immuuni jo sille (luojan kiitos). 

Kävimme tosiaan autokaupoilla ja yhdessä liikkeessä löysimmekin sellaisen jossa oli kiva istua (mitä sitä muuta osaa autosta katsoa, kun kaikki mitä sä niistä tajuat on, että niissä on ratti, neljä rengasta ja niitä ei saa kivittää). Tässä kyseisessä autoliikkeessä taisi olla henkilökunta lomalla, koska vaan yksi myyjä oli paikalla ja hänkin teki kauppaa toisen pariskunnan kanssa. Me odottelimme vuoroamme sellaiset 45min ja vihdoin oli heidän kauppansa tehty ja pari sai lähteä omalla uudella bilikallaan kotiinsa (tai ihan mihin heitä huvittikaan lähteä, se ei selvinnyt meille). Ajattelimme siinä vaiheessa, että nytpä myyjä haluaa tulla meitä palvelemaan, niin sitä kuvittelee asiakaspalvelussa tapahtuvan, halutaan palvella asiakasta. Ilmeisesti tällä myyjällä ei ollut ainakaan provikkapalkka, koska hänpä paineli ovesta pihalle meihin katsomattakaan. Siinä vaiheessa päätin, että ei ole ainoa auto mikä on myynnissä ja lähdimme itsekin pihalle. Ja kas kummaa, kyseinen myyjähän se siellä nurkan takana röyhytteli röökiään kun viimeistä päivää. Ajatteli varmaan, että köyhät kyykkyyn, on niillä aikaa odotella. No, mietippä seuraavan kerran palveletko mahdollisia ostajia vai menetkö röökille.. 

Sipilän viemät lomarahani :/

Näiden kuumeiden hoitoon on mennyt aikaa ja aikaa on myös mennyt siihen samaan kuin ennenkin eli liikuntaan. Mulla oli koko alku vuoden joku jaksamattomuus sauvakävelyä ja kävelyä kohtaan ja nyt olen päässyt taas niiden makuun. Olen käynyt kolme kertaa viikossa aamuisin lenkillä ja aina ei satu (harvemmin itse asiassa sattuu) vapaapäivä lenkkeilylle joten käyn ennen töihin lähtöä joka tarkoittaa herätystä 4,40. Eka Wilma ulos, sitten lenkille ja sitten kotiin suihkuun ja töihin. Olen sitten aamiaisen syönyt vasta töissä. Vaihtoehtoisesti olen mennyt salille ennen työn aloitusta eli se tarkoittaa heräämistä samaan aikaan, mutta silloin juna lähtee jo 5,27. Ehdin siten hyvin töihin salille, suihkuun ja sitten aamupalaa.

Mulla oli jokin väsymys myös salilla käyntiä kohtaan. En ottanut kesäksi ollenkaan korttia Mayorsille jossa ennen kävin. Otin kortin toiselle salille ajatuksena käydä siellä. Hyvin on harvakseltaan tullut käytyä edes sielläkään, joten rahat meni hukkaan (rahan hukkaan heittäminen on tuttua mulle, teen sitä jatkuvasti). Nyt olen taas kivasti päässyt saleilun makuun ja olenkin taas käynyt siellä neljä kertaa viikossa. Se on kuitenkin aina ollut se mun juttu, jo vuodesta -96 tai jotain. Sinne mä palaan aina takaisin, vaikka välillä hairahtuisin johonkin harhapoluille. 

Kävin hakemassa myö itselleni uuden tissin (en suinkaan Tallinassa vaikka sielläkin kävimme Ukkokullan kanssa, mutta siitä kohta lisää). Sain maksusitoumuksen uuteen tissiin hoitajalla käydessäni, koska painoa on tullut sen kuutisen kiloa vuoden aikana ja entinen tissiproteesi on auttamatta liian pieni. Eihän se tietty kaikki ole tissiin rantautunut (se kuusi kiloa) ja olisikin aika hassun näköinen jos olisi. Kyllähän se rasva tietty on ympäri kehoa, mutta jokainen nainen tietää varmasti sen, että painon nousu sekä lasku näkyy aina ekana rinnoissa. Ja kun ei sitä toista tissiä ole vaan se on proteesi, ei se tietenkään pysy muutoksessa mukana. Tuon proteesin saa onneksi ilmaiseksi kuten apuvälineet yleensäkin. Sellainen maksaa meinaan 300€ kpl ja uima/urheilu-tissi sitten satasen siihen päälle. Kävin sitten Bulevardin klinikalla sovittamassa itselleni uuden tissin. Tuolla klinikalla tehdään tietääkseni myös kauneudellisia leikkauksia, syöpäleikkauksia jne. Sieltä saa myös tissejä kadotetun tilalle, joten sinne minäkin menin. 

Sitä muuten äkkiä voisi kuvitella, että asiakas saisi itse valita tissinsä, mutta mulla kyllä myyjä taisi valita sen. Hän antoi ensin liivit päälle (tissin mukana saa myös liivit) ja sitten alkoi kokeilemaan erilaisia tissejä mulle. Hän meinasi tuskastua muhun, kun hänen mielestään olen jumiutunut ajatukseen ettei mulla ole mitään mitä sinne liiviin laittaa. Mutta oikeasti, jokainenhan me tiedetään se, että jos sulla on liivin koko 80A, ei sinne liiviin ole paljon laitettavaa. Hän sanoikin, että olet selvästi profiloitunut pieni rintaiseksi. Kyllä, jos mulla olisi esim. tinder-profiili, lukisi siinä taatusti etusivulla heti "pienitissinen". Mutta koska ei mulla sellaista ole, en voi sitä laittaa, mutta onhan mulla facebook-profiili. Laittaisinko siihen, että pieni tissinen? Olisiko se too much information? No, ehkä en kuitenkaan laita, jääköön tää vaan meidän väliseksi asiaksi, mitä sitä koko maailmalle kuuluttamaan (niin kuin mun facea koko maailma seuraisi, olenko ihan pikkasen suuruuden hullu??).

Me aikamme kokeiltiin erilaisia tissejä ja yksi sitten valikoitui mun liiviini ja oletteko yllättyneitä jos sanon, etten pidä siitä yhtään?? Nyt mun pitää joko tottua siihen, ostaa itse uusi (noita ilmaisia ei saa kun kerran pariin vuoteen ellei se paino sahaa taas johonkin suuntaan) tai laihtua tosiaan sen verran, että entinen olisi taas sopiva. Aina tisseistä on pelkkää harmia, on ne sitten sussa kiinni tai ei, pelkkää harmia niistä on. Olisi ehkä ollut parempi, jos olisi molemmat poistettu, silloin olisi helpompaa saada samanlaiset molemmat tilalle. Vaan siitä vasta ongelmaa onkin, että se on leikattu, koska arpi tuo omat ongelmansa. Niistä en kerro nyt, vaan joku toinen kerta ( yhteen kirjoitukseen voi laittaa vaan tietyn määrän valitusta, ei joka asiasta voi valittaa, joku voi kuvitella sun olevan negatiivinen ihminen..)

Kävimme Ukkokullan kanssa Tallinnassa mun vapaapäivän ja Ukkokullan kesäloman kunniaksi. Mehän olemme kätköilleet ahkerasti tän vuoden puolella, eri kaupungeissa ollaan käyty ja minä olen hakenut kätköjä myös Tukholmassa käydessäni. Nyt oli vuorossa siis Tallinna ja sen kätköt. Tiesimme, että tulemme kävelemään paljon ja se taas vaatii paljon energiaa. Sen takia otimme aamupalan ja sitä odotellessamme tutustuimme laivaan (ei se ollut muuttunut yhtään viime kerrasta, kumma juttu). Sitten kun pääsimme ruokapöytään sain aika nopeaan itseni ihan ähkyyn. Ei varmasti ole sellaista kertaa, ettenkö olisi saanut itseni huonovointiseksi seisovassa pöydässä, mun sanavarastosta puuttuu kokonaan sana kohtuus. Se on jotain mitä en osaa alkuunkaan. Söin siis itseni siihen kuntoon, että pitkin päivää eväs nousi takaisin kurkkuun. Sitkeesti vaan takaisin alaspäin, ei tuhlata. Tässä pitäisi varmaan nyt olla kuva mun aamupalalautasesta, mutta joko en ole ehtinyt sitä ottaa ennen lautasen tyhjentymistä, en muistanut ottaa kuvaa tai kuva on entisessä puhelimessa joka on nyt kotona hajonneena ja minä taas en ole siellä. Kuvitelkaa tähän siis lautanen täynnä aamupala vermettä, kuten karjalanpiirakkaa, munaa, leikkelettä, kasviksia, jogurttia, marjoja jne jne jne. Kaikkea mahdollista ja pari mahdotontakin juttua.

Laivan tullessa satamaan lähdimme me keräämään kätköjä pitkin kaupunkia. Kun harrastaa tätä kätköilyä, tulee tutustuttua ihan uusiin paikkoihin mihin ei muuten tulisi mentyä. Mekin kiersimme ympäriinsä ja aivan uusilla huudeilla. Satamasta nappasimme ekan kätkön ja siinä samassa tutustuimme kahteen rouvaan jotka olivat samalla asialla kanssamme. Ja näimme heidät muutamalla muullakin kätköllä, tää harrastus lähentää kummasti ihmisiä. Ja onhan tämä maailmanlaajuinen harrastus, kätköjä löytyy varmasti joka maasta. Seuraavaksi pitänee ehkä lähteä jo vähän kauemmaksi, ehkä jopa vaihtaa taas maata. Tai sitten pysyttelemme kotimaassa ja keräilemme täältä, täälläkin niitä kyllä riittää. Suomessa kätköjä on n.35000 ja meillä löydettynä vajaa 500 joten on vielä muutama täälläkin hakematta. Riittää tässä siis puuhaa vielä hetkeks ennenkuin tarvitsee vaihtaa maata sen takia, että oltaisiin kaikki jo löydetty.

Kaupungilla ihmettelimme, kun näimme poliiseja kykkimässä jalkakäytävällä. Luulimme ensin, että joku oli loukkaantunut ja sen takia parveilivat siinä, mutta lähemmäksi päästyämme huomasimme heidän maalailevan asvalttia. Tekivät siihen varoitusta taskuvarkaista. Niitä taitaa olla nykyään niin paljon, että niitä pitää varoitella jo kaduille maalatuilla kuvilla. Ja varmaan kuitenkin hyvin paljon ihmisiä menettää omaisuuttaan siellä, valitettavasti.

Kävelimme kaupungilla kuusi tuntia ja kerran kävimme vain kahvilla. Hyvin jaksoi koko päivän, kun oli tosiaan syönyt niin tuhdin aamupalan. Laivalla sitten söin vasta seuraavan kerran, ehdottomasti kannattaa ottaa aamiainen jos aamulla Tallinnaan menee.

 

Reissu oli oikein antoisa, saimme yhteensä kymmenen kätköä kirjattua. Sää oli sopiva, aurinko paistoi vaikka aamupäivällä oli hiukan kylmää. Sinne jäi vielä monta kätköä kirjaamatta, joten vielä seuraavaallakin kerralla tietää mitä tekee ellei halua kierrellä kauppoja tms.

Tälläistä tällä kertaa, seuraavaksi jotain muuta, ehkä.. :)

Kohta säteillään

Tiistai 15.11

Ensi viikolla aloitetaan sädetys eli se tarkoittanee sitä, että loistan kuin jouluvalot konsanaan. Vai sädehdin kuin aurinko? Ainahan mä olen kuin aurinko, yhtä hymyä. Josta tulikin mieleen rakas tyttäreni, joka aikoinaan tarhassa ollessaan sai omaksi merkikseen auringon. Muistattehan/tiedättehän tarhoissa, kun lapsilla on oma merkkinsä joka laitetaan sitten vaikka oman lokeron kohdalle? Kysyin häneltä onko sinun merkkisi sen takia aurinko, kun olet niin aurinkoinen tyttö? Rakas tyttäreni, kolme vee vastasi: Ei, minun aurinkoni on aina välillä pilvessä." Nauratti silloin aivan hitosti, mutta en tietenkään voinut alkaa nauramaan. Ajattelin vaan hiljaa mielessäni, että siinä olet kyllä oikeassa rakas lapseni, aurinkosi on todellakin aina välillä pilvessä.

Menen töiden jälkeen syöpäklinikalle TT-kuvaukseen joka tarkoittaa sitä, että katsovat mihin kohtaa mua sädettävät. Aikoinaan joskus ammoisina aikoina on sädetetty suunnilleen päästä varpaisiin ja suunnilleen toivottu, että ainakin joku osuu kohdilleen. Nykyään se on hyvin täsmä sädetystä, katsotaan tarkkaan paikat jotka tulevat sädettä saamaan ja muut paikat jäävät ilman.

Istun odottelemassa sudokua tehden. En uskalla edes vessaan mennä, ettei vaan sillä välillä huutele mun nimeäni. Saankin istua odottamassa melkein puoli tuntia ennen vuoroani. Näen ihmisten menevän jonnekin ja pian tulevan jo poiskin. Jos he kävivät sädettämässä itseään, niin ei siinä tosiaan kauan mennyt. Jos itselläni kone pysyy ehjänä, niin ehkä käynnissä ei tosiaan kauan mene.

Vihdoin pääsen sisälle, riisun yläkropan ja hyppään laverille. Kädet joudun laittamaan pään yläpuolelle ja toivon ettei toimenpide tule kestämään kauaa. Asento ei todellakaan ole ihmistä varten. ei ainakaan sellaista varten jolla olkapää leikattu kaksi kertaa. Makaan laverilla, kone liikkuu muutaman kerran eteen ja taakse, samalla se kai mua skannasi. Yläpuolellani on kolme punaista kirkasta valoa joiden oletan olevan valot joista katsotaan kohdat mihin sädetetään.

Suunnilleen tälläisessa laitteessa olin. 

Hoitaja tulee laittamaan tisseihini tatuointipisteet, molempiin tisseihin (hah, vaan toiseen koska toista ei ole) ja keskelle. Ne punaiset valot sitten varmaan pitää osua näihin pisteisiin. Eli toisin sanoen, oliko ne punaiset valot sitä sädettä? En tiedä, mutta se varmasti tulee selviämään mulle vielä. Hoitaja ihailee tatuointiani, ei ollut ainoa sitä ihaillut. Moni hoitaja ja lekurikin on sitä jo kehunut. Ja mikäs on kehuessa, se on todella kaunis ja hienosti tehty. Jos haluatte itsellenne uuden tatuoinnin, niin voin suurella sydämmellä suositella luottotatuoijaani Teemua.

Kotona jatkuu yllätys yllätys pyykin pesu ja tavaroiden paikoilleen laitto. Saamme huoneen tyhjäksi ylimääräisestä tavarasta, vastahan ne siellä oli levällään ja pinossa kolme ja puoli kuukautta. Hitsi miten sitä voikaan nauttia omasta kodistaan, kun se on jälleen normaalin näköinen. Mitä se lie sitten tarkoittaakaan.

Keskiviikko 16.11

Mulla on tapana nykyään tehdä sudokua junamatkoilla. Tää on oikeastaan aika ajoittaista, joskus teen sudokuita monena päivänä peräkkäin kunnes tulee aika lukea kirjaa. Harvemmin katselen kännyäni, varsinkaan aamuisin. Olenhan just aamupalaa syödessäni ollut koneella. Tää oli alustus sille, että kirjoitan sudokulehteeni muistiinpanoja jos mieleeni tulee jotain sellaista mitä haluan muistaa myöhemminkin ja jonka tiedän unohtavani muuten. Mutta hyvin usein (lähes aina) käy myös niin, etten muista katsoa sitä lehteä mitä olen laittanut ylös. Nyt kuitenkin muistan sitä vilkaista ja siellä lukee: "Mulkaisi pahalla silmällä." Hhmm, mitäköhän tää tarkoittaa?? Meni hetki ja muistan.

Aamuisin junat ovat yleensä tupaten täynnä, istumapaikat ovat harvassa. Mutta koska minäkin maksan matkastani kuten kaikkien muidenkin pitäisi, on myös mulla silloin oikeus istua jos penkeillä on tilaa. Ja koska lähes aina vain ne keskimmäiset penkit ovat vapaina, pitää sinne könytä. Niin tein siis tänäkin aamuna. Ja reunalla istuva nainen tuhahti niin närkästyneenä, että jos edessään olisi ollut synttärikakku kynttilöillä, olisi ne kynttilät varmasti sammuneet. Tästäkös mä välitin? No en todellakaan.

Matkan aikana vaihdan asentoa ja samalla takkini hiha koskee vieressäni istuvan ladyn takkia. Hän katsoo hihaansa, suurella eleellä pyyhkäisee hihaansa kuin se olisi pahemminkin saastunut. Tässä vaiheessa itsekin huokaisen ääneen, suuren ääneen huoh!! Jos oikeasti on noin vaikeaa olla yleisissä kulkuneuvoissa, niin olisko aika vaihtaa autolla matkustamiseen?? Vai olenko mä vaan liian herkkä?? Saattaahan se niinkin tietty olla..

Töiden jälkeen menen salille treenaamaan selän ja rinnan. Näen samalla tuttuja, jäädään vaihtamaan kuulumisia ja vähän halitaan. Ihanaa nähdä, että on elämässä ainakin jotain pysyvää. Nimittäin ihmiset jotka haluavat treenata ja pitää itsestään huolta. Tuntuu kuin kotiinsa tulisi.

Tehdessäni taas tasapenkkikonetta rinnalle, katson rintaani. On lähes koomisen näköistä, kun vasen eli oma alkuperäinen tissini maatessa leviää/laskeutuu sivulle. Sitten taas silikoni versio on kaikkea muuta kuin leviävää mallia, se on siinä missä on ja siinä se pysyy, sama makaatko vai oletko pystyssä. Se häiritsee mua, tuskin ketään muuta. En jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa vanhahkon, kaljun naisen tissit tai tissittömyys. Mutta itseäni se häiritsee. Ja samoin häiritsee se, kun treenatessa saattaa olla treenitoppi päällä. Nykyään kun ei sitä omaa tissiä ole toisella puolella, ei myöskään ole ns.rintavakoa. Jokainenhan meistä tietää, että rinta alkaa ylempää kuin siitä mitä siellä "kupissa" on. Tämäkään tuskin muita häiritsee kuin itseäni, mutta se riittää mulle, että se häiritsee itseäni. Usein joudun varmistamaan, että paita on kunnolla päällä, ettei vakoa tai sen puuttumista huomaa. Treenin jälkeen lähden kotiin murehtimaan tissittömyyttäni.

Välillä tissittömyys voi olla iso asia. Mulle se on sitä erittäin harvoin, en juurikaan mieti asiaa, miksi miettisin. Sitten kun se vaivaa, se vaivaa isosti. Ja tiedän, ettei se ketään häiritse paitsi itseäni. Ja olishan se nyt kumma jos se toisia häiritsisi. Vaan on kuulemma sellaisia miehiä, jotka eivät voi hyväksyä naista ilman rintaa, niin sanottuja tissimiehiä. Itse saan olla onnellinen Ukkokullastani, jolle ei ole merkitystä sille, onko hänen murullaan tissi vai kaksi, sama muru olen kuitenkin. Ei meidän rakkaus toisiamme kohtaan ole tissistä kiinni, yhtä vähän kuin mun itsetuntoni on hiuksista kiinni. Ja ei se saa olla myöskään tissistä kiinni. Johan se nyt on kumma jos mun tarvitsee treenatessani miettiä tissejäni. Nyt se saa loppua, ei ne tissit mua määrittele mitenkään. Kyllä se kyykky ja penkki kulkee ilman tissiäkin. Joten jos näette salilla jonkun ilman paitaa ja tissiä, niin se todennäköisesti olen minä. Sittenhän nähdään ketä häiritsee nainen joka treenaa vaikka ei ole toista tissiä!!

Tässä näkyy hyvin se tosiasia ettei toista tissiä ole, eikä taida edes tulla 

Vaikka tottahan me jokainen tiedetään, etten tule sitä koskaan tekemään, olemaan salilla ilman paitaa. Vaan olihan niitä topless-tarjoilijoitakin joskua ammoin muinoin, itse en kyseisiä tarjoilijoita koskaan nähnyt ja sitä buumia aina ihmettelin, mutta kukin tekee työt tavallaan. Olisi se vaan aika erikoista, jos potilaitakin hoidettaisiin ilman paitaa, meinaa hoitaja olisi ilman paitaa. Potilas joutuu varmaan useinkin olemaan, mutta tuskin hoitaja sentään. Paranisiko psyykkisesti sairas sillä, että omahoitaja keskustelisi kanssasi tissit paljaana?? Tuskinpa ja kiitos, en meinaa sitä(kään) kokeilla. Ajatuksena jo aika hulvaton, vai mitä mieltä olette? Hammaslääkärissa lääkäri tonkii suutanne ilman takkiaan? Helpottaisiko hammassärky ja jomotus?? Ja miten hitossa nää jutut lähti taas näin korkeatasoiseksi? No, täältä blogista on turhaa kovin tasokasta juttua edes kuvitella lukevansa, joten tää menee ihan loistavasti entisten juttujen perään..

Menisikö olut väärään kurkkuun jos tarjoilija olisi ilman yläosaa??

Tuunausta

Keskiviikko 19.10

Eilen jäi sali väliin, joten  menen sinne tänään. Nyt on vuorossa jalkatreeni. En viitsi lähteä Helsinkiin salille vaan menen tänne kotisalille, säästän aikaa, jota mulla on muutenkin ihan liikaa. Kohta ei ole enää kaappeja mitä siivoilla, varsinkaan kun remonttimme on vieläkin kesken eikä eteisessä ole kaappeja ollenkaan, vaan niiden tavarat ovat yhdessä huoneessa lattialla. Tosi hienoa joo. Remontti kestää ja kestää, mutta minkäs teet, itse siihen ei voi vaikuttaa mitenkään.

Ennen salille menoa keksin alkaa tuunaamaan mun urheiluliivejä. Olen ostanut niitä henkkamaukasta ja muualta, sellaisia joissa on pois otettavat toppaukset. Ja koska siellä on ne toppaukaset, saan laitettua sinne myös tissini. Jotta tissin sinne saa helpommin, ratkoin hiukan isommaksi rakoa, josta tissin laitan. Sitten ompelin sen niin, ettei ala purkautumaan. Kukaan ole niin näppärä kuin nainen joka haluaa tissiliivinsä paremmin käyttöön.

Nää kaikki tuli tuunattua :-)

Salilla teen vaihteeksi kyykkyä. Painoa on peräti 50kg eli ei juurikaan mitään, mutta hyvin silläkin sai jalat hapoille. Sen jälkeen suorinjaloinmaastavetoa käsipainoilla sekä takareisiä laitteella. Vielä prässiä sekä jalat leveällä että kapealla, lantion nostoa smithissä ja kaiken kruunaa pohkeet omalla painolla. Näin sain jalat hyvin hapotettua ja itselleni aivan juukelin hyvän mielen. Ei ole parempaa mielen kohottajaa kuin hyvä treeni. Tai on varmaan, mutta en niitä nyt tähän luettele.

Loppuja kirjoja tultiin hakemaan, sinne meni 15kpl hyvää luettavaa. Tai tiedä hyvästä, jos olisi hyvää niin olisin ne varmaan itsekin lukenut, vaan enpä lukenut vaan siellä ne kaapissa vei tilaa. Vaan eivät sentään leipää pyytäneet joten saivat olla ihan rauhassa, tähän saakka.

Illalla soittaa ihana ystäväni, hänen kanssaan päivitämme tärkeimmät kuulumisemme. Mulle nyt ei koskaan kuulu mitään tärkeää, mutta ne vähemmänkin tärkeät asiat kerron. Ihanaa saada tuollaisia piristäviä puheluita.

Puhelusta saan sen verran virtaa, että lähden ystäväni kanssa vielä portaita kipittelemään. Olivat liukkaita ryökäleet, sai tosissaan varoa ettei taita nilkkaansa. Kesän nilkan meno saisi riittää tälle vuodelle, ei yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa enää kiitos. Portaat kiipeämme viisi kertaa, juoksusta ei tosiaan voi puhua. Hyvä kun saa käveltyä ne ylös saakka. Mutta katotaan ens keväänä, jos silloin taas jaksaisi niitä vaikka juosta tai loikkia tai hyppiä. Tai mennä vaikka käsillä, ihan sama kunhan kunto nousee. Ja nouseehan se, kun sen eteen tekee töitä. Ja mikäs sitten on tehdessä, kun ei ole enää sytostaatteja kiusaamassa elimistöä.

Tälle päivälle on rääkätty jalkoja niin paljon, että seuraavaksi ne laitetaan kohti kattoa ja rentoudutaan. Sekin vaan on välillä aika huippua. 

Torstai 20.10

Eilen tuli paukuteltua jalat niin hyväksi, että tänään pidän salilta vapaata. Huomenna mulla on sovittuna treenit valkun kanssa, joten tänään on hyvä levätä ja kerätä voimia. Huomenna sitä voimaa meinaan tarvitaan.

Järjestelen jälleen paikkoja, se tuntuukin olevan loputon suo. Olen ihminen joka tekee kymmentä asiaa samaan aikaan, ainakin kymmentä. Vien yhden tavaran keittiöstä makuuhuoneeseen ja siellä huomaan jotain mitä alan työstämään siirtyäkseni taas jonnekin ja siinä vaiheessa oli jo kaksi juttua kesken ja aloitan jo kolmatta. Tätä kun jatkan tarpeeksi kauan, tavarat saattaa ehkä olla paikallaan tai sitten ne ovat vaan saaneet toisen paikan. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Muistan nuorena kun eräs ystäväni oli kova ”siivoamaan”. Hän tuli meille ja siivosi koulupöytäni hyvinkin nopeaan. Hän avasi pöydän laatikoston ja laittoi pöydällä olevat tavarat sinne, ei todellakaan minkään laiseen järjestykseen vaan sinne vaan kaikki iloisesti sekaisin. Mun mielestä se ei ollut siivousta, se oli pöydän tyhjentämistä. Tosin pöytä ja sen takia koko huone oli paljon siistimmän näköinen ja sain mutsilta kehuja, joten se tapa toimi. Mutta siivousta, ei mun mielestä!

Käydessäni aikaisemmin kirjastossa, jäi käteeni kirja nimeltään ”Eikö se kuulu kenellekään? Rohkene kohdata seksuaalisesti kaltoin kohdeltu nuori.” Aika rankka aihe kieltämättä, mutta todella mielenkiintoinen. Olen tässä miettinyt työpaikan vaihtoa. Olen töissä josta todellakin pidän, työkaverini/meidän työtiimi on vertaansa vaille, työni on haastavaa ja mielenkiintoista mutta.. Olen myös alanvaihtaja, kolme vuotta sitten valmistunut lähihoitaja ja edessäni on rajallinen määrä työvuosia. Haluaisin nähdä tältä alalta vielä paljon muutakin ja sen takia on ehkä aika siirtyä eteenpäin. Saanko töitä muualta, on jo toinen juttu, mutta jos en edes yritä niin en ainakaan saa mitään. Me jokainen tiedetään, ettei kotoa kukaan tule hakemaan joten itse on asian eteen jotain tehtävä. Ja aina voi lukea kirjoja ja hakea uutta tietoa, olen ihminen joka haluaa muutenkin oppia uutta, kouluttautua lisää enkä haluaisi jymähtää paikoilleni, sitä tein ihan liikaa aiemmin eri alalla työskennellessäni.

Ajatus kouluttautumisesta sai lisää pontta katsoessani erilaisia mahdollisuuksia mitä suuntausta haluaisin vahvistaa, mikä voisi hyödyttää mahdollisesti uudessa työpaikassani. Löysinkin muutaman vaihtoehdon, vaan vielä ei ole sen aika. Katsotaan ensin rauhassa, saanko työpaikan ja sitten mietitään koulutuksia tukemaan ammattitaitoani sillä saralla mihin olen hakenut.

Katsoin joku päivä tölsästä ohjelmaa erilaisen äidit tai perheet tai lapset tai jotain. Jotenkin liittyi erilaisuuteen ja jymähdin jostain syystä sitä tuijottamaan, ei meinaan ollut edes kovin mielenkiitoinen, kunnes tuleva äiti puhui ettei ole saanut minkäänlaista yhteyttä lapseensa. Hän ei osannut käsittää olevansa raskaana, vaikka maha kasvoi ja ulkoisesti näki raskauden, ei vaan osannut sisäistää asiaa. Katsoi sitä ikään kuin ulkopuolisena.

Mulla on sama juttu syöpäni kanssa. Olen odottanut, milloin mä sisäistän tän asian. Itsekin ulkoisesti näen syöpäni hiusten lähtiessä (jotka itse asiassa ovat jo alkaneet hiumasti kasvaa takaisin), mutta en vaan kerta kaikkiaan osaa sisäistää sitä, että sairastan syöpää. Tai sitten mä olen vaan niin hiton umpiluuta, etten osaa ottaa sitä niin vakavasti kuin pitäisi. En tarkoita, että tämä olisi jokin leikin asia, mutta en mä tee tästä itselleni mitään peikkoakaan. Musta tuntuu, että nyt se mulla on ja ihan pian sitä ei enää ole, that`s it. Enää en mieti ihmisten aikana sitä, että olen yksitissinen. En salin pukuhuoneessa ajattele asiaa millään lailla, vaan riisuudun kaikkien nähden normaalisti, asiaa miettimättä ja se on hyvin vapauttavaa.  Aluksi mietin kovastikin sitä, kuinka häpeän yksi tissisyyttäni, kuinka kehtaan olla muiden aikana ilman paitaa tms ja nyt huomaan ettei ole mitään mitä hävetä. Miksi edes pitäis hävetä?? Ei ne hiukset tai tissi tosiaan arvota mua mitenkään, ihan sama ihminen mä olen nyt kuin ennenkin. Ja siitä muuten olen aivan pirun tyytyväinen, ei ole syöpäni mua katkeroittanut, saanut vihaiseksi tai synkäksi. Tämä on taas yksi osa-alue voitto Simosta. Mä  tosiaan voitan tän pelin, Simo jää niin kakkoseksi!! Hyvä niin!!

Passi ja hammasharja

Maanantai 26.9

Töihin, vihdoin mä pääsen taas töihin. Onko kukaan yhtä innoissaan siitä, kun pääsee töihin? Kotona on kivaa joo, mutta töissä on vielä kivempaa ja sinne mä tänään taas pääsen. Voi tätä onnenpäivää.

Meidän aamupalaveri :-)

Onnenpäivä saa kummasti mustia reunuksia tajutessani, ettei mulla ole voimassa olevaa passia. Olemme viikon päästä lähdössä kehittymispäiville Tallinnaan ja passi olisi vähän kuin oltava taskussa silloin. Ei ole myöskään kuvaa jota siihen passiin länttäis joten alkaa puskemaan pienen pientä hikeä pintaan. Täytynee tänään alkaa asian eteen jotain tekemään. Niin kuin ei tätä(kään) asiaa olisi voinut ajoissa hoitaa, mutta näin se on paljon jännempää.

Töihin mennessäni saan myös minulle töihin tuodun paketin. Eräs vertainen lahjoitti minulle itselleen tarpeettomat, täysin uudet liivit jossa tietenkin on tissitasku. Hän ei halunut niistä mitään korvausta, hänelle riitti, että ne saivat itselleen uuden kodin. Tämä oli niin kauniisti tehty, mielestäni käsittämätöntä hyvyyttä. Hän on oikea aarre, sanoinkin toivovani hänen itsensä tietävän sen myös. Tälläinen paketti mua odotti.

Töiden jälkeen mä menen salille purkamaan passijännitystä, siellä unohtaa passit ja hammasharjat, lihakset töihin ja rauta kuumaksi. Pukuhuoneessa tapaan nuoren naisen, hänen kanssaan olemme ennenkin jutelleet tästä mun tilanteestani. Hän sanoo arvostavansa suuresti mun asennettani. Kiitän ja kumarran ja kysyn haluaako kenties nähdä millainen on liiveihin laitettava silikonitissi. Hän haluaa, kysyy myös saako katsoa arpeani. Tietenkin sitä näytän ja koskeakin saa. Olen ihan sata varma ettei kaikki tällaista ole nähnyt, saati kokeillut. Enhän itsekään ollut ennen itseäni. Joten jos haluat nähdä miltä näyttää 15cm pitkä arpi tissin tilalla, niin tuu vetää hihasta, mä näytän kyllä. Ja jos kerralla on useampia halukkaita, niin kaikki vaan jonoon, vuoronumeroita ei tarvitse ottaa. No, höpö höpöä, mutta jos oikeasti kiinnostaa, niin mä olen avoin tän asian kanssa. Jos saatais sitä tabua tän asian ympäriltä murrettua ja hajotettua, niin mikä sen parempi. Mitä enemmän tästä puhutaan ja tuodaan julki, niin sen helpompaa se on heille jotka siihen sairastuu. Tän kanssa voi elää, hoitojen aikana voi elää, hoitojen jälkeen vasta voikin elää. Mä en ole katoamassa mihinkään, minä ja tissini ollaan täällä vielä aivan hiton kauan.

Teen salilla muutakin kuin esittelen itseäni, arpeani ja tissiäni. Treenaan selän, rinnan ja vatsan. Tähän kaikkeen menee tehokkaasti 50min, ei salilla tarvitse tunteja viettää. Hiukan pitkään joudun katsomaan miestä joka tekee rintakonetta samalla painoilla kuin minä. Olenko vahva vai onko hän toipumassa jostain, ettei voi treenata kovempaa vai viettääkö kevyttä viikkoa vai wtf? Vaihtoehto 1 kuulostaa parhaimmalta, valikoin sen.

Kotona käy isännöitsijä ja remonttimies ja saamme sovittua kuka korvaa mitäkin meidän vesivahingosta joka ei millään muotoa ollut meidän vikamme. Olemme kohta kaksi kuukautta olleet lattiat auki, tähän on vähän jo kuin tottunut. Mutta enpä pane pahakseni jos saisin lattian jouluun mennessä kondikseen. Siinä vaiheessa voisin laittaa vaikka tanssiks. Tanssisin niin, että alakerrassa heiluisi kattokruunut. Tää on vaan ajatelmaa, en mä tuu tanssii, koska en pidä siitä. Mutta uudella lattialla voisin vaikka punnertaa, tai tehdä vatsoja tai vaan ihailla sitä, koska se lattia on siinä.

Tiistai 27.9

Tänään aktivoidun passi asiaan. Jos sinne Tallinnaan meinaan mennä, on se passi haettava. Varasin eilen Pasilan poliisilaitokselta ajan asian hoitoon. Sitä ennen pitää mennä valokuvaukseen. Kesken päivän keksin, etten menekään Pasilaan asiaa hoitamaan vaan menenkin Järvenpäähän. Peruutan varaamani ajan ja varaan Järvenpäähän uuden. Mutta se valokuva ensin. Joudun lähtemään töistä aiemmin, jotta saan asian hoidettua. Junasta juoksen suoraan valokuvausliikkeeseen kuvaukseen ja siitä kirjastoon tekemään passihakemusta. Mutta koska paperikuvat oli halvempia kuin digiversio, en voikaan tehdä koneelta hakemusta, mutta varaamani ajan voin siirtää aikaisemmaksi. Perun siis varaamani ajan ja varaan aikaisemman.

Haen auton ja ajan kaasupohjassa poliisilaitokselle. Tai olisin ajanut, ellei joku muropaketista korttinsa saanut olisi ajanut mun edellä. Onneks ajoi, vältyin ainakin sakoilta. Matkalla paniikissa katsoin kelloa, en tule ehtimään varaamalleni ajalle. Peru se kesken ajon, vaikeaa etsiä viestiä ja saada se vielä peruttua. Perillä huomaan olevani kaksi minuuttia ennen varaamaani aikaa jonka olin jo peruuttanut. Ei auttanut kun istua odottamaan, ehkä pääsen luukulle samana päivänä. Hah, sain odottaa ehkä kaksi minuuttia. Ja koska en typeryyksissäni ollut ottanut vanhaa passia mukaani, saan vastailla erinäisiin kysymyksiin kuten onko sulla lapsia ja jos niin minkä nimisiä? Asutko jonkun kanssa? Jos niin kenen jne. Vastaukseni ovat oikeita joten saamme passin anomuksen tehtyä. Ja koska olen auttamattoman myöhään liikenteessä, joudun anomaan pikapassia joka maksaa 65€. Virkailija sanoo passin olevan valmis 3-5 päivän päästä. No en kovin pikaisesta puhuisi, mutta pakko luotta siihen, että se on valmis maanantaihin mennessä. Tai saan mennä seuraavalla potskilla perässä. Taas on elämä jännää!!

Vankikarkuri :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Viimeksi se alkoi jo tuntumaan rakettitieteeltä ja hiipi mieleen onko kuitenkaan mua varten koko juttu. Tänään oli taas huomattavasti mukavampaa ja tuntui, että ehkä mä tässä sittenkin jotain tulen oppimaan. Viime kertaiset fiilikset laitan huonon olon piikkiin. Jos väsyttää, vatsassa kiertää ja kaipaa vaan sänkyynsä peiton alle, ei voi olla kovin kivaa ja asiat kiinnostavia. Tänään olo aivan eri ja taas näkyi valoa tunnelin päässä. Näin ne fiilikset vaihtelee.

Tänään puhuimme (opettaja puhui) suljin ajasta, aukosta ja ISO arvosta. Eikö vaan kuulostakin ihan heprealta? Uskokaan kun sanon, sitä lähes tulkoon onkin. Mutta mä tän jutun opin, vaikka henki menisi niin mä tän opin kun olen niin päättänyt!!

Opettaja Antti näytti kuvia havainnollistaakseen asioita. Yhdessä kuvassa oli kaukaa otettu kuva junasta. Hän kysyi mitä omituista kuvassa on? Kukaan ei vastannut mitään, koska todennäköisesti he olivat samaa mieltä kuin minä eli ei kuvassa ole mitään vikaa. Vastaus oli: juna ei liiku. Mun mielestä siinä ei ollut mitään omituista koska kyse on VR:stä. Juna on vaan simahtanut matkalla, ei siis mitään erikoista. Mutta pointti oli, että arvot ja aukot ja ISOT ja kai pienetkin oli pielessä. Saattaa se olla niinkin, tai sitten ei. Koska kyse tosiaan on VR:stä, silloin kaikki on mahdollista. 

Tämä juna ei liity tarinaan mitenkään

Vertaistukea

Keskiviikko 7.9

Menivät muuttamaan junien aikatauluja taas kesän jälkeen ja mulla on entistä enemmän aikaa aamulla töihin mennessäni. Välillä saatan käydä aamulla kaupassa jos siihen on tarvetta. Tänään kävellessäni töihin, otan matkan varrelta kuvia, ei paljon viivästytä matkaani. Ohitan aina Töölönlahden ja se näyttää joka aamu kauniilta. Jos on usvaa, se on kaunis. Jos ei ole usvaa, on se kaunis. Se on kaunis sorsilla ja ilman sorsia, mutta kaunein se ehkä on joutsenilla. Heitä jaksan ihailla, pariskuntaa jonka tietää viettävän koko elämänsä yhdessä. Voisin verrata meitä Ukkokullan kanssa joutsenpariin, emme ole yhtä kauniita ja komeita, mutta lopun elämämme varmasti yhdessä viettäen. Sitä ei voi ulkoa päin sanoa kukaan kuten joutsenista, mutta se riittää kun sen itse tietää. Ja Ukkokullalle se ehkä tulee yllätyksenä, toivottavasti edes mieluisena sellaisena.

Töissä kerron rakkaille työkavereille eilisen hauskuuden, Ukkokullan ottaneen päikkärit tissin kanssa. Nauramme, että jos nukkuu tosiaan tissin kanssa niin nukkuukohan hän tissi poskellaan? Ja herätessään on nännin kuva painuneena poskeen? Onko hän sitten kirjaimellisesti tissiposki?

Olemme menossa ensi kuussa työporukalla Tallinnan spahan. Olen sitä varten ostanut uimapuvunkin, sellaisen proteesi taskulla olevan. Mietimme missä vaiheessa ehdimme sinne polskuttelemaan kun on muutakin ohjelmaa niin paljon. Mennäkö aamusta aikaisin vai illalla myöhään? Uinko itse sitten rintaa? Nauramme maha kipeänä, itselläni ainakin tosi hauskaa, kuinkas muuten. Ihanaa kun tälle asialle voi nauraa. Kuten olen ennenkin sanonut, asia mille ei voi nauraa on ongelma. Mulle tämä ei ole millään lailla ongelma, vaan nauran tälle hyvinkin paljon. Tissistä saa yllättävän paljon hyvää vitsiä aikaiseksi. Mutta uimiset saan unohtaa, ei rintaa, ei uintia. Ei kun siis, koska sytot, ei uintia.

Töiden jälkeen menen jälleen Valkun kanssa treenaamaan. Tällä kertaa me treenataan selkää ja rintaa. Hiukan liian kovalla sykkeellä ilmeisesti, koska tulee hiukan huono olo. Pidän versat kädessäni jotta pystyn tekemään selkäliikkeet paremmin, mutta ranne turpoaa ja pakko ottaa ne pois. Käsivarressa on syvät painaumat jotka tulleet versoista, joten jatkossa versat eivät tule olemaan käytössäni. Harmi, koska ne auttaa varsinkin selkäliikkeissä pitämään tankoa ja taljaliikkeissä kahvoja, ei tarvitse puristaa sormilla.

Ihan mahtava treeni saadaan taas tehtyä, mä olen ihan ylpeä itsestäni. Ja Valkkuni on kans ylpeä musta, ainakin väittää niin, tiedä sitten jos narrasi mua, sairasta valmennettavaansa. No ei tietenkään narrannut, ei hän osaa, eikä varsinkaan halua.

Pukuhuoneessa tulee kanssa treenaaja taputtamaan olkapäähän. Ekana tulee mieleen, että tiesiköhän hänkin kuinka hyvän treenin vedin ja sen takia taputtaa. Ei, hän halusi sanoa kuinka arvostaa mua ja mun asennetta tän sairauteni kanssa. Ikävä sana toi sairaus, en koe olevani sairas tai edes potilas. Olen Mä ja haen välillä tipasta myrkkyä, mutta sairaaksi en oikein itseäni koe kun ei satu eikä särje mitään kohtaa. Arvostan valtavasti hänen sanojaan.

Olen koko aika ajatellut, että jos voin jotain auttaa tällä omalla esimerkilläni miten kohtaan tän ”sairauteni”, kuinka jatkan elämääni kuten ennenkin vaikka diagnoosi on saatu, silloin koen tällä olleen jotain merkitystä. En ole julkkis joka asiaa rummuttaa, en ole ihminen joka tällä asialla saisi mainetta ja kunniaa tai rahallista korvausta. Mutta esimerkkinä voisin olla kaikille siinä, että vaikka olet saanut ikävänkin diagnoosin, voit kuitenkin jatkaa elämääsi, olla positiivinen ja iloinen. Kyllä minäkin olen itkenyt, voi kuinka paljon olenkin. Vaan en enää aikoihin, ei ole ollut tarvetta siihen, onneksi niin.

Torstai 8.9

Aamusta hoidan kauppa asiat niin saa tehtyä ruokaa. Sitähän mä teen aina enemmän kerrallaan, niin on sitten mitä ottaa pakastimesta. Helppoa ja näppärää.

Iltapäivällä menen kahville vertaiseni kanssa. Naurattaa kun kaksi kaljua istuu kahvilassa, toisella kasvaa mustaa sänkeä päässä ja toisella valkoista. Mahdamme olla näky. On ihanan piristävää jutella ihmisen kanssa joka on samassa vaiheessa kanssasi, hän on käynyt samat asiat lävitse mitä itsekin olet. Ja hänellä on suht samat asiat vielä edessä, pienillä muutoksilla ehkä. On ihanaa saada jutella, verrata kokemuksia, kauhistella toisen hoidon jälkitiloja ja samalla vähän jopa hävetä omaa hyvää oloaan. Sanonta ”Kel onni on, se onnen käteköön” sopii tähän hyvin. Vaan enhän mä voi sille mitään jos ei mulle tule sytostaatista mitään. En voi olla kuin onnellinen. Ja samalla niin kovin pahoillani toisen puolesta, hän joutunut kärsimään kaikista mahdollisista sivuoireista mitä kuvitella saattaa. Ei ole nyt mennyt tasan tää juttu, mutta harvoin ne menee. Joku saa enemmän kuin joku toinen, rahaa, valtaa, onnea, kurjuutta, kärsimystä. Tätä tää on, elämää!! Ihanaa tosiaan oli saada jutella, sovitaan, ettei jäänyt ainoaksi kerraksi, mennään uudestaankin kahville yhdessä.

Mun piti mennä tänään vesi juoksemaan ystäväni kanssa, mutta sain kuulla, ettei missään nimessä saisi mennä infektiovaaran vuoksi. Ja jos oikein itsekin ajattelen, niin näinhän se on. Sieltä saattaa saada vaikka minkä vaivan, vaivan joka ei normisti tuntuisi missään, vaan nyt tuntuisi. Pitää olla varovainen, valkosolut ovat nyt alimmillaan ja elimistö herkkänä ottamaan tauteja vastaan. Joten jätämme menemättä ja menemme kävelemään. Ite otan sauvat mukaan ja taas on yksi kerta sauvailua plakkarissa ja kerta enemmän mitalinsaalistustiliin. Pikku hiljaa niitä alkaa kertymään, tän vuoden puolella on vielä 50 kertaa kasassa, sen lupaan. 

Matkalla nähtiin hepoja :-)

Kohta mä niin osaan..

Maanantai 5.9

Kuten viimeksi jo sanoin, laahaa tää blogi jäljessä eikä todellakaan ole reaali ajassa. No se nyt olis mahdotonta, mutta jos tän päivän kohdalla lukee sali ja sauvakävely niin mitä hittoa kerron tästä päivästä? Kuka edes muistaa mitä on tehnyt viikko sitten? Tai onko sinä päivänä ollut jotain hullun hauskaa huumori pläjäystä? Ilmeisesti ei, koska ei siitä ole tehty minkäänlaista muistiinpanoa tai sitten on ollut sellaista joka päiväistä mitä meillä aina viljellään eikä niin jää mieleen. Mutta hei, katotaan mitä saadaan aikaiseksi tästä päivästä!

Täytekuvia jotta näyttää paremmalta :-)

Olen muuten aina ihmetellyt tv-poliisisarjoja jossa kysellään mitä mahdoit tehdä vuosi sitten kesäkuun seitsemäs kello 14,21?? Joo, odotas, mä olin silloin syömässä Mäkkärissä tuplajuustohampurilaista ja sain siitä järkyn mahakivun. Viereisessä pöydässä oleva pariskunta tappeli siitä, kun anoppi tulee taas viikonloppuna kylään. Hei oikeesti, ei kukaan muista tollaisia asioita. Hyvä kun muistaa mitä eilen tapahtu, ellei sitten kirjoita sitä ylös. Ja niin monella sanalla kuin sali ja sauvakävely.

Nyt sä kerrot mitä teit viime vuonna tähän aikaan tai ammun pääsi tohjoksi!! No mäpä kerron.. 

Kun nyt oikein muistelen, niin muistankin, että kävin salilla. Tähän tarvittiin tosiaan paljon muistamista, sehän luki mulla ylhäällä. Mutta ei lukenut sitä, että kävin töissä liikuntaryhmän kanssa tekemässä treenin. Tein olkapäät ja kädet, nyt hiukan muutan treenijakoani, ettei olkapäitä treenata kahta kertaa viikossa. Säästellään tuota turpoavaa kättäni. Vielä en ole saanut kompressio hihaa enkä hanskaa, ehkä ne ensi viikolla tulisi. Toivottavasti, sillä käteni on välillä kuin turvonnut sämpylätaikina. Ei kiva.

Töiden jälkeen kutsun ystävääni kanssani lenkille ja hänelle sopikin lähteä. Ilma on kaunis ja seura hyvää (vai oliko se toiste päin?) ja lenkki on tunnissa tehty. Näin olen saanut taas ulkoiluttaa sauvojani ja saan yhden kerran lisää heiaheiaan sauvailua. Enää n.20kertaa ja saan seuraavan mitalini. Ei ehkä vielä ens kuussa ole mitali plakkarissa, mutta tän puolella on, se on varmaa.

Tähän loppuun voit keksiä jonkun kivan vitsin. Kerro se sit mulle kans, ainakin jos se on kovin naurettava!

Tiistai 6.9

No nyt, tänään on se päivä jota olen odottanut koko kesän tai ainakin niin kauan kuin meillä on ollut uusi kamera. Meinaan tänään alkaa mun valokuvauskurssini! Mä olen ihan fiiliksissä, menispä työpäivä nopeesti.

Se onneks menee, ainahan se menee, koska meillä on niin hyvä tiimi ja mahtavat työkaverit. Kotiin mennessäni syön ja juon kahvin, valmistaudun henkisesti kurssiin. Olen ostanut uuden vihkonkin, mukana on myös kynää ja kumia. Ja tietenkin itse päähenkilö eli kamera! Kurssin esittelyssä sanottiin, ettei välttämättä tarvita kameraa, mutta jos sellainen on, saa sen tietenkin ottaa mukaan. Ja minähän otan. Heitän repun selkääni ja menoksi, mä olen niin valmis oppimaan uutta. Kohta mä niin osaan kuvata, suunnittelen jo alanvaihtoa ja oman studion avaamista. Erikoistuiskohan muotokuviin, luontokuviin vai alastonkuviin? Vai eläinkuviin, urheilukuviin vai lapsikuviin? Joo, höpötän, en mä mitään alaa vaihda, mutta täpinöissäni mä olen, se on selvää.

Kurssilla meitä on ainakin viisitoista jos osaan oikein laskea. En kerro kellekään Simosta, esittelen vaan itseni. Olishan he varmaan olleet ihmeissään jos olisin esitellyt sekä itseni että Simon. Olisivat vielä luulleet Simoa mun sivupersoonaksi, ei, parempi etten ainakaan vielä kerro Simosta.

Opettaja kertoo meidän syksyn aikana käyvän lävitse seuraavat asiat: kuvaamisen perusteet erityisesti (tähän loppui tämä lause muistiinpanoissani, en tiedä pitikö sen kenties jatkua mitä erityisesti?). Digikuvan jälkikäsittely ja digitaalinen työnkulku. Millainen kuva on perusteiltaan? Tutkimme digikameran rakennetta, toimintoja ja käyttöä. Tutustumme suositeltaviin lisätarvikkeisiin ja niiden käyttöön.

Eli jatkossa jos olen kovin hoikistunut, kaunistunut ja nuortunut, tiedätte että olen oppinut käyttämään kuvankäsittelyohjelmaa, tuskin olen laihtunut tai käynyt nuorennus/kauneusleikkauksissa.

Saimme muutaman kirjan nimen mitä suositteli lukemaan ja minähän tietty heti kurssin jälkeen ryntäsin kirjastoon niitä hakemaan. Nyt imetään kaikki tieto mitä mahdollista, lukien, näkien ja kokien. Harmitti kun aika meni niin nopeaan, hetkessä oli 1,5h mennyt. Ja viikon päästä vasta seuraava kerta, tylsää. Aikoinaan kävin vuosia enkun tunneilla ja aina katsoin kelloa milloin saa lähteä, nyt katsoin kelloa, että milloin joutuu lähtemään.

Kurssin jälkeen ryntään kirjastoon hakemaan kirjoja mitä mä alan opiskelemaan joka raossa mikä ajasta liikenee. Jos näet mut salilla sarjatauon aikana nenä kiinni kirjassa, tiedät että luen valokuvauksesta. Sitten kun opin vielä kuvaamaan ja treenaamaan samaan aikaan niin awot, kaikki aika säästetään. Kohta ehkä alkaa tulemaan videoo treeneistä tai mun elämästä. Videoin kaiken, nukkumisenkin. Sitten ainakin saadaan selville se, että kuorsaako meillä minä, koira vai Ukkokulta. Häntä syytän kunnes asia toisin todistetaan.

Kurssin vetäjänä on ammattikuvaaja, häneltä saa ottaa mentori tunteja. Mulla on kohta oma pt salilla sekä kuvauksessa. Vielä kun saan oman kokin, niin alkaa elämä hymyilemään. Toistaiseksi joutuu tekemään ruokansa ihan itse. Tosin joudun mä treenaamaan ja kuvaamaankin ite, ei sitä kukaan mun puolesta tee, mutta he auttavat mua saamaan parhaimman tuloksen. Ehkä mä vielä otan tunteja opettajalta tai menen pidempään kestävälle valokuvauskurssille. Täältä voitte käydä katsomassa kurssinvetäjän Antin sivuja, varsinkin jos valokuvaus kiinnostaa kuten mua.

Kirjat jotka lainasin olivat muuten: Scott Kelby Digi kuvaus kirja. Hän on amerikkalainen ja hänen huumorinsa on sellaista joka uppoo minuun eli varsinaista puujalkavitsiä. Jos sitä sietää, niin kannattaa lukea.

Toinen oli Pekka Punkari: Uusi digifoto kirja. Tätä en ole vielä aloittanut, olen lukenut tuota toista nyt. Mutta siirrytään Pekkaan sitten myöhemmin.

Illalla laitan taas kamat valmiiksi huomista treeniä vasten. Meillä on Valkun kanssa taas yhteiset treenit, tiedossa siis verta, hikeä ja kyyneleitä. No ainakin keskimmäistä höystettynä tuskalla ja naurulla. Kysyn jälleen tissini perään, mihin mä aina hukkaan sen? Se tosiaan on välillä sohvan käsinojalla, pöydän päällä tai kylvyn jälkeen kuivumassa missä milloinkin. Ei kaksi tissisenä ollut tälläisiä ongelmia, molemmat roikkui iloisesti paidan alla. Koitan kestää.

Kysyn siis Ukkokullalta missä tissini on ja vastasi heidän olleen yhdessä päiväunilla. Ja kappas vaan, siellähän se tissi köllötteli tyynyn päällä, valmiina huomiseen treeniin. Sekin tietää, että lepo on tärkeää. Se on yhtä tärkeää kuin syöminen ja treenaaminenkin. Koitan jatkossakin pidättäytyä syöttämästä tissiä. Hänelle saa riittää treeni ja lepo. Itse huolehdin syömisestä. Ja yhdessä sitten treetaan, ei ihan käsi kädessä mutta rintarinnan kuitenkin.