Rintasyövän 1-vuotis tarkastus

No nytpä on tullut taas pitkä tauko tähän kirjoittamiseen. Monesti, tosi monesti olen jo päättänyt, että tämä päivä on se jolloin kirjoitan tekstin valmiiksi. Ja ihan yhtä monesti on se jäänyt, kuten tiedättekin. Mutta ihan aikuisten oikeasti, tämä tulee olemaan se päivä jolloin tää teksti tulee ulos tai se itkee ja tulee, ihan ite saa valita kummin tekee.

Tässä meni ohitse vuosi päivä leikkaukselle, on mennyt vuosipäivä ekalle sytostaatille ja varmaan monelle muullekin asialle, en vaan tiedä mille. Mutta ekassa vuosi tarkastuksessa olen siis jo käynyt ja sen jälkeen oli taas sellainen ilmat pois pallosta fiilis, se helpotus oli niin suuri, kun sai kuulla saaneensa puhtaat paperit. En nyt jahkaile sen enempää ajatuksella, että tää oli vasta eka vuositarkastus, monia on vielä tulossa ja ehkei ne seuraavat olekaan enää puhtoisia. Sehän olisi sama jos miettisin tulevaa, mahdollista kolaria jonka ajan tai tulevia peräpukamia tai pelkäisin mahdollista hammassärkyä. Eihän niin voi elää, jokainenhan sen tietää joten en minäkään sellaisia mieti. Nyt iloitaan siitä, että kaikki oli hyvin eikä murehdita tulevaa.

Kävin tosiaan vuositarkastuksessa rintasyöpähoitajalla lääkärin sijaan ja hiukan ihmettelin, missä se lekuri joka alunperin sanottiin olevan ekan vuoden tarkastuksessa. Hoitaja kyseli, mikä on sellainen asia mitä en hänen kanssaan voi jutella tai sellainen tieto minkä haluaisin jota hän ei osaisi antaa. Mistäs minä sen tietäisin, kun ei oltu keskusteltu vielä yhtään. Sanoi, että jos haluan tietää mikä mun ennuste on tulevalle, niin sitä ei voi tietenkään kukaan varmasti sanoa joten ei siihen lekuria tarvita. Kysyin kuitenkin mitens se hormonilääkepaska mitä nyt syön, kuinka todennäköistä on sairastua jos jätän sen syömättä? Vastasi, että ilman mitään tilastoja ja mittareitakin hän osaa sanoa, että riski sairastua ilman lääkitystä on hyvin suuri, joten kyllä se on tarpeellinen jatkossakin. Ja koska en ole vielä keksinyt syytä mitä selitän lapsilleni jos sairastuisin uudestaan sen takia etten ole lääkitystä käyttänyt, on sitä vaan jatkettava. Jatkan miettimistä.

Mua ei oltu jostain syystä laitettu ollenkaan ultraan vaan ainoastaan mammografiin joten sain sitten ajan vielä ultraan seuraavalle viikolle. Ja vasta siellä käytyäni uskalsin iloita ja olla varma siitä, että olen selvinnyt ekasta vuositarkastuksesta puhtain paperein ja voitta varmaan uskoa, että oli aika voittaja fiilis. Ihan vähän jopa itketti ajatus, sillai onnesta meinaan, mutta ei se sitten itkuski muuttunut. Mutta olin voittaja, nyt tiedän miltä tuntuisi seistä siellä korkeimmalla pallilla. Se tuntuu aivan helvetin hyvälle.

Sain hoitajalta maksusitoumuksen uuteen tissiin, koska mulle on tullut vuoden aikana sen verran painoa, että tissikin on käynyt pieneksi. Tissit uusitaan yleensä kai kahden - kolmen vuoden välein, mutta jos on syytä uusia aiemmin, se uusitaan. Ja koska painoa on tullut, on sitä tullut myös rintaan ja koska toinen rinta on proteesi ei se yllätys yllätys ole enää saman kokoinen oman tissin kanssa. Joten siis tissikauppaan, kiitos. Tuommoinen proteesihan maksaa sellaiset kolmisen sataa ja uimaproteesi siihen päälle satasen verran joten ei tee mieli itse niitä maksella. Ei ainakaan joka kilon jälkeen viitsisi olla uutta hankkimassa eikä se olisi edes mahdollista ilman, että sen maksaa ite. Joten nyt pysytään samassa painossa/ tiputetaan painoa samaan jossa se oli viime kesänä/ pidetään eripari tissit tai ostetaan joka kilolle uudet. Ihan saa itse valita mitä tehdä. Mutta nyt siis sain maksarin uudelle tissille, sekä normille että uimasellaiselle. Kiitin ja kumarsin.

Itsehän olen miettinyt josko en koskaan teettäisi menetetyn tissin tilalle uutta. Ihan jo sen takia, ettei mun itsetuntoni ole kiinni tissistä. Mä en kulje bikineissä enkä topeissa eikä ole tarvetta olla läpinäkyvissä paidoissa. Oikeastaan ainoa hetki jolloin mua saattaa edes hiukan vaivata se, ettei sitä toista tissiä ole, on kun olen salilla ja teen yläkroppatreeniä, varsinkin penkkipunnerrusta. Jos siinä vaiheessa joku katsoisi mua vähänkään lähempää, huomaisi hän ettei toisella puolella ole mitään. Sitä tissivakoa kun ei ole ja maatessa taas tekotissi käyttäytyy hiukan erilailla kuin luomu. Ehkä en ole osannut opettaa proteesille käytöstapoja, mutta se kyllä sojottaa kattoa kohden maatessa, kun taas oma normaali leviää pitkin kainaloa. Hienoa on maata selällään, painoa kymmeniä (ellei jopa satoja) kiloja käsivarren mitan päässä tissistäsi ja sitten toinen sojottaa kattoa kohti ja toinen leviää kainaloon. Se hetki vaatii itsetuntoa, mutta toistaiseksi omani on riittänyt. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy tehdä asialle mitään, joten tuskin tulen tekemäänkään.

Ja koska vaihtoehdot uuden tissin rakennukseen ovat vähissä, kuten tissin teko selkäfileestä. Sen vaihtoehdon saa unohtaa saman tien, olen meinaan laittanut sen verran rahaa kiinni selkäni rakennukseen (pt-treeneillä, kuntosalikorteilla, lisäravinteilla ja sillä mielettömällä määrällä hikeä), ettei sitä todellakaan pilata tissin takia. Toinen vaihtoehto olisi tehdä tissi reiden rasvasta. No sitä rasvaa riittää vaikka tehtäis kaverillekin tissit niistä, mutta ei kiitos kuitenkaan. Haluan treenata jaloillani jatkossakin ja miltä se nyt näyttäis kun olisi sisäreidessä monttu. Selitä siinä sitten kaikille, että montun täyte on tississäni. Ei kiitos. Kolmas vaihtoehto on sitten perus silikonit ja saatte olla aivan varmoja ettei sellaisia minuun tule. Käytään vaikka tennissukkia liiveissäni mielummin kuin teettäisin silikonit. Itse asiassa en ole koskaan kokeillut tennissukkia liiveissä, aina on riittänyt ne omat mitättömät luumut siellä liivin sisällä. Kohta on ehkä aika kokeilla niitäkin.

Näyttäsin varmasti tältä jos liiveissäni olisi tennissukat :)

Kävimme lävitse hoitajan kanssa myös sivuoireita joita olen saanut hormonilääkkeestä. Ensiksi jalkojen öinen särky. Tai ei voi sanoa särky vaan vaeltava sähkäsokki voisi kuvata asiaa paremminkin. Siihen päälle kun laitetaan vielä suonenveto niin johan on yössä kestämistä ja naurussa pitelemistä. Aina ei jaksa naurattaa, välillä ketuttaa huolella. Nämä johtuvat kuulemma ekasta sytostaatti annoksesta jota sain, docetaxelista (vai mitä nyt olikaan), sen sivuoireet ovat juurikin tuota luokkaa. Tästä saan tod näk. kärsiä aina, kiitos Simolle. Sitten on on se hikoilu. Se vaivaa useimmiten ruokailujen jälkeen tai kun juon jotain lämmintä. Pää valuu, kestää hetken ja sitten on kylmä. Vihaan tätä olotilaa, vaan en voi sille mitään. Lääkitystä en siihen suostu aloittamaan, koska pystyn asian kanssa elämään. Ei yhtään turhaa lääkettä kiitos!!

Tosta lääkityksestä sen verran, että olen kuullut toisten nauttivan niitä iltaisin jotta saavat olla päivät ilman hikilammikoita. Itse taas ajattelen sen niin, että haluan nukkua yöni kunnolla ja sen takia otan lääkkeen aamuisin. Mulla on päivisin aikaa hikoilla, yöt on nukkumista varten ja en ole koskaan levännyt jos en öisin nuku. Joten lääke aamuisin, päivät märkänä ja yöt kuivana. Olen yökuiva, onhan sekin jo jotakin.

Hoitsu sanoi myös, että kiharani tulee lähtemään. Yleensä ne lähtee puolen vuoden päästä sytostaattien lopetuksesta. Olisi saanut olla hiljaa asiasta, ettei hiukseni olisi sitä kuullut. Meinaan nyt ne on sitten lähtenyt. Leikkautin hiukset ihan lyhyeksi ja sain samalla sanoa hyvästit kiharoille. Jos ne tulee takaisin ainoastaan saamalla sytostaattia niin olen mielummin suorahiuksinen tai otan permiksen.

Aika hyvin sain tietoa hoitsultakin, jota en ainakaan ensi vuonna tapaa enkä tapaa lääkäriäkään. Ensi vuonna saan kirjeen jossa kerrotaan vieläkö olen yksin vai joko meitä on useampi. Mielelläni jatkaisin oloa ja eloa ilman matkakumppania sisuksissani, vaan ei Simokaan mitenkään kysellyt kun alivuokralaiseksi tuli. Tuli vaan ja pesiytyi sisälleni, ei maksanut vuokraa ja sai tehdä töitä sen häätämiseen. Kai lutikatkin lähtee asunnoista vähemmällä. Mutta kunhan syöpä ei ole kuin torakat, selviää ydinpommistakin. Koska mä en ehkä selviä enää toista kertaa, joten mielelläni jätän kokeilematta. Mutta nyt ollaan puhtaita ja ollaan aivan hiton kiitollisia siitä.

Minä ja Sinä= Me

Meillä on tänään eilen Ukkokullan kanssa kulunut 11- vuotta siitä, kun me tavattiin. Uskomatonta kuinka aika on kulunut. Täytyy toivoa, että me saamme vielä vuosia lisää, eikä syöpä niitä meiltä vie.
Olen itse päättänyt elää 92-vuotiaaksi ja Ukkokultakin on sanonut elävänsä 76-vuotiaaksi. Eli äkkiä laskettuna mulla on iloista lesken elämää 16-vuotta sitten kun sen aika koittaa. Tästä sopimuksesta pidetään kiinni, todellakin!!

Mutta vieläkin mua jaksaa ihmetyttää jotkut asiat, esim. se kuinka ihmeen vaikeaa on sisäistää tietyt jutut. Kuten se, ettei se käytetty kahvin suodatinpussi mene sinne sekajätteeseen vaan se kuuluu biojätteeseen. Tai ettei toinen yhtään kokeile tuotteita ostaessaan niitä kaupasta. Tarkoitan elintarvikkeita. Tänään eilen viimeksi nakkasin kolme mätää avokadoa menemään, jotka Ukkokulta oli ostanut sunnuntaina. Ne ei todellakaan kypsy mädäksi kahdessa päivässä. Ne ovat sitä jo valmiiksi ja se asia selviäisi helposti kun viitsis vaan hypistellä niitä tuotteita ostaessaan niitä. Mutta muuten hän on, hän on, hän on hän!! Ja rakas juuri sellaisenaan. <3

Mä ostin Ukkokullalle hänen herkkujaan, juustonaksua, limpparia, suklaata ja namia. Ukkokulta taas oli muistanut mua mitä ihanimmalla jutulla, Catsin lipuilla. Olen aina halunut päästä katsomaan sitä ja nyt mä pääsen, aivan huippua!!

Kävimme hiukan juhlistamassa päiväämme paikallisessa kahvila-konditoriassa. Söimme salaatit ja jälkkäriksi kahvit ja Ukkokullalle leivos (joku kinuskinen mössönpala sanoi hän) ja mulle sitten pähkinäcookie johon voisin vaika tukehtua ja kuolisin onnellisena. Mun salaatti oli lämmin texmex salaatti joka ei todella ollut lämmin eikä oikeastaan edes haalea, mutta eipä tuolla nyt ollut väliä, hyvää se oli kuitenkin. Ukkokulta söi kanaceasarin ja kehui sen olleen hyvää. Cookie on aina hyvää ja kinuskinen mössöpala oli varmaan just sitä miltä se näyttikin eli sitä itseään. Harvemmin tulee tuolla käytyä, mutta joskus kuitenkin. Ennen kuin vielä asuimme erillään saatoimme käydä siellä treffeillä. Nyt kun asumme saman katon alla ei siihen ole tarvetta. Vaikka välillä olisi hyvä käydä treffeillä vaikka yhdessä asuukin.

Haalea texmex-salaatti

Kanaceasar :)

Tarkkana nyt sen öljyn kanssa

Tänään eilen tyhjentäessäni astianpesukonetta mietin, kuinka se on kans juttu mistä saa mahtavat riidat aikaiseksi aina niin halutessaan. Jos toinen laittaisi ruokailuvälineet aina väärinpäin sinne koriin, sanoisit siitä vuosien saatossa useita kertoja ja muutosta ei kuitenkaan tulisi. Se saattais olla vaikka eron paikka. Meillä ne menee molemmilla niin päin kuin MINÄ haluan ja hyvä näin, ne suodatinpussit närästää jo tarpeeksi. Mutta muistanpa kerran, kun sain asiasta huomautuksen ja se ei tapahtunut kotona vaan työpaikallani.

Olin töissä kahvila-ravintolassa ja asiakkaana oli kauniisti sanottuna hiukan erikoinen pariskunta. Heistä rouva halusi antaa mulle opetuksen siitä, kuinka ruokailuvälineitä laitetaan koneeseen. Ilmeisesti en sitä osannut oikein tehdä,vastahan olin muutamatkin alaan liittyvät koulut käynyt ja töissä ollut vuosia ja hän katsoi asiakseen mua kädestä pitäen opettaa. No, sanoin mielipiteeni asiasta ja kas meni jonkin aikaa ja sain asiasta huomautuksen. Siis oikeasti, siinä paikassa oli ajatus, että henkilökunta tottelee asiakkaita jos he haluavat tuoda esille heitä enemmän miellyttävät työtavat!! Haluan vaan tietää missä ravintolassa asiakas päättää miten lusikat laitetaan koneeseen. Nyt naurattaa, mutta tuskin nauratti silloin.

Nauratti muuten tässä yhtenä aamuna vaikka olisi ehkä enemmänkin pitänyt ketuttaa. Mehän lähdetään usein Ukkokullan kanssa samalla junalla aamuisin töihin. Ja minä olen se joka aina hidastelen ja jota saa odotella. Yhtenä aamuna sitten taas sanoin, ettei tässä ole mitään kiirettä lähteä, hyvin ehtii. Sitten lähdettyämme hain potkupyörän varastosta ja lähdin potkimaan asemalle. Potkupyörästä kuulu jotain ihme ääntä jota jäin ihmettelemään niin, että mennessäni asemalle huomasin kellon olevan minuttia vaille junan lähdön. Kiirellä potkin aseman toiselle puolelle, kannoin potkupyörän portaat ylös ja päästessäni laiturille juna lähti liikkelle ja Ukkokulta iloisesti vilkutti mulle junasta. Tiedättekö, juuri se ilme naamalla, että hyvin taas ehdit ja ei tässä ole mitään kiirettä!! Mua nauratti, hupsista, taisin myöhästyä junasta, mutta mitä väliä kun seuraavakin lähtee ihan kohta.

Niinpä siis kannoin potkupyörän taas portaat alas ja toiset portaat ylös päästäkseni toiseen junaan. Istuin penkille, ihmettelin kun on niin vähän ihmisiä liikkeellä ja ajattelin, että ihan kohta juna lähtee. Joo, lähtihän se, meinaan viereinen juna viereiseltä laiturilta. Mä siis istuin väärässä junassa tai oikeassa, mutta tää lähti sattu lähtee 10min myöhemmin. Kun sen tajusin aloin nauramaan, mä nauroin siellä junassa niin, että raikui. Todella huvittavaa, mutta kerkesin töihin, ainakin melkein.

Olen muuten alkanut kierrättämään myös muovia kaiken muun kierrätämäni lisäksi. Meidän talon jätehuoneessa ei ainakaan vielä toistaiseksi ole omaa muovinkeruuastiaa joten ne täytyy viedä kierrätysastiaan muualle. No, ekaa kertaa viedessäni piti tämä suuri tapahtuma tietty kuvata. Eikös kaikki suuret tapahtumat aina kuvata? Kuten ihmisen astuessa ekaa kertaa kuun kamaralle tai oman lapsen syntymä tms, niin tietty myös tämä suuri tapahtuma pitää kuvata. Matkaani sinne en uudella selfietikullani sentään kuvannut johtuen enemmänkin siitä, että Ukkokulta on kieltänyt mua ottamasta sitä ulos mukaan. Jonain päivänä mä sen vielä otan ja ikuistan meidän kävelemässä yhdessä, käsikädessä.

Olen nyt ollut ahkera ja liikkunut enemmän kuin hetkeen. Olen käynyt viime viikolla kaksi kertaa sauvakävelemässä, kävin kolme kertaa salilla ja joka päivä potkinut töihin potkupyörällä. Tällä viikollakin olen ehtinyt jo kaksi kertaa salille ja kerran käynyt sauvakävelemässä. Mun selkä tykkää niin tuosta sauvakävelystä, se saa hyvää kiertoa aikaiseksi selälle. Mullahan on ollut pitkään valmentaja joka tehnyt mulle ruokavalion ja treeniohjelmat joita olen sitten hyvällä ja välillä huonommalla tuloksella noudattanut. Nyt kesän ajaksi laitoin kaiken jäihin ajatellen etten nyt halua stressata mistään vaan liikun miten mieli tekee. Hyvää on tehnyt tämä rentous asian suhteen. Tosin sama rentous nostaa painoa jolla ei sinänsä ole merkitystä, mutta koska tiedän sen painon olevan rasvaa ei se ole kovin mielekästä.

Olenkin tässä tehnyt hiukan suunnitelmia mitä syksyllä meinaan asian suhteen tehdä. Ihan henkilökohtaista valmennussuhdetta en halua, vaikka välillä yhdessä pt:n kanssa treenaankin. Mutta nettivalmennus, se tulee olemaan mun seuraava projekti. Ajatuksena on tiivistyä, polttaa rasvaa ja saada niitä olemassa olevia lihaksia esille ja ei lihasten lisäyskään pahasta ole. Mutta tämä vasta syksyllä, nyt nautitaan tästä rentoudesta ja annetaan päänkin levätä välillä. Syksyllä sitten täysillä taas eteenpäin.

Seuraavaksi sitten vuosi tarkastukseen, miten se meni, mitä selvisi ja mitkä suunnitelmat tulevaan? Mutta niistä lisää sitten seuraavalla kerralla. Nyt Aikku-täti vaikenee, ainakin hetkeksi.