Apua Jumalalta vai Perkeleeltä??

Sunnuntai 13.11

Isänpäivä, onnea kaikille iseille ja omalle erityisesti. Ukkokulta lähtee kans viettämään isänpäivää lapsen ja lapsenlapsensa kanssa, minä jään tekemään ruokaa ensi viikolle, joka onkin työviikko. Nyt on mennyttä lomat, niin sairas kuin vuosiloma. Todella mukavaa palata taas huomenna töihin.

Ruokien valmistuttua valmistaudun itse salille rääkkäämään jalkoja. Olisi kolmas treeni tälle viikolle. Nythän niitä hoitojen aikana on ollut kolme viikossa, normaalisti käyn salilla neljä kertaa viikossa. Katsotaan sitten  ensi vuonna millainen jako tulee olemaan, nyt mennään vielä näin.

Saan hyvän jalkatreenin tehtyä. Nyt en ota katsekontaktia kehenkään, haluan treenata rauhassa ja sitten kotiin. Jalat saavatkin kyytiä, reidet hapottaa mukavasti ja suihkuun mennessä maistuu todellakin banaani hyvältä.

Saan ystävältäni viestin, että se mun lehtijuttuni näkyy nyt digilehdessä. Voihan kääk, menen heti katsomaan. Siellähän se on, kommentejakin on muutama tullut. Lueskelen niitä huvittuneena, ei oikein muutakaan voi. En vastaa yhtään mitään, antaa muiden hoitaa kommentoinnit, sen he tuntuvat osaavan. Vai mitä sanotte näistä? Nämä ovat siis suoria lainauksia jutun kommenteista, itse kommentoin sitten siihen perään. 

Tuskin Perkeleen Helvetin apu paljon auttaa?? 

En osaa sanoa, kun en ole kokeillut. Kannattaisiko kokeilla??

Typerää puhetta. Ei syöpää voi itse selättää. Ei se mitenkään liity urheuteen. Hoidot joko purevat tai sitten ei. Ei sitä voi itse päättää. 
Ei varmasti voi itse päättää, sehän kai on aika selvää. Jos pystyisi, niin tuskin kukaan sairastaisi, vai??

Ei siinä auta perkeleet eikä jumalat. Lääkärit sinut parantavat, jos pystyvät. Kyseessä ei ole mikään taistelu. Jos olisi, niin miksi sairastuit ? Miksi myös pikkulapset sairastuvat???

Lääketieteeseen uskotaan täälläkin, ei mua todellakaan paranna Jumala eikä Piru alakerrasta. Mutta miksi sairastuin? Jos sen tietäisin, niin viisas olisin. Miksi lapset sairastaa?? Kysytäänkö vielä, että miksi on sotia jne.

Kukin tavallaan, mutta kyllä se kuolemankin mahdollisuus olisi hyvä käsitellä ja käydä läpi. Itseäni ainakin helpotti ajatus siitä, että jos kuolen, siirryn johonkin toiseen olomuotoon. Ruumis voi kuolla, sielu elää.

Tässä on jo asiaa. Tosiaan kukin tavallaan, olen ihan samaa mieltä. Joku haluaa jäädä kotiin murehtimaan kuolemaa ja toinen haluaa elää ja olla murehtimatta. Miksi ihmeessä tässä pitäisi kuolemaa miettiä?? Ja kuka on sanonut, etten olisi sitä vaihtoehtoa miettinyt?? Toinen olomuoto? Kunhan ei matelijaksi, kiitos!!

Parempi on rukoilla apua ja voimia Jumalalta kuin kirota Perkeleen nimiin. "Siunatkaa, älkää kirotko! "opetti äitini ja vanhemmiten olen havainnut että se on viisas ohje. Siunatessa luokse kutsutaan myönteisiä voimia, jotka auttavat jaksamaan ja sopeutumaan tilanteeseen, tapahtuipa sitten tervehtymistä eli ei. Mistään rukkaset naulaan luovuttamisesta siinä ei kuitenkaan ole kyse! Rukoillessa asia annetaan "Herran haltuun", jolloin stressi vähenee ja elimistöllä on parempi mahdollisuus parantua kuin perkeleitä paiskoen ja raivokkaasti stressaten "taistellen".

Tää oli mun lemppari. Meikä, antiuskovainen, joka ei todella usko mihinkään, en ihan näe itseäni rukoilemassa. Mun myönteiset voimat ovat minä itse, huumorintajuni, positiivisuuteni ja kaikki läheiseni. Ne riittää oikein hyvin, kiitos vinkistä kuitenkin. 

Alkaa olla liikaa nämä uhoamiset. Kyse on sairaudesta mille emme voi itse mitään. Nämä eivät auta heitä joille päivät vat luetut.

Olen pahoillani jokaisen puolesta joiden päivät ovat jo luetut. Se aika tulee itsellenikin, jossain vaiheessa. Mutta mua se auttaa ja se riittää mulle. 

Koittakaa nyt hyvät ihmiset osoittaa hieman ymmärrystä lähimmäisen taistelua kohtaan sen sijaan, että parjaatte ja jaatte omia karuja kokemuksianne! Jokaisen täytyy kerran kuolla, mutta meille on annettu erilaisia keinoja selvitä tästä maallisesta vaelluksesta. Kuka tahansa voi sairastua koska vain. Aijalle on annettu taistelutahto ja uho, ne hänelle suotakoon vaikka toiset vierastavat. Jokainen päivä on lahjaa ja päivät saa kukin käyttää haluamallaan tavalla. Terveydestä, hiuksista ja tästä elämästä täytyy luopua, mutta asennettasi ei syöpä voi viedä!

Näin juuri, jokainen saa kokea asiat omalla tavallaan. Mun asennetta ei vie hiukset eikä syöpä, se on varmaa. 

Tuo taistelu liitty asenteeseen miten asiaan suhtautuu. Toiset skarppaa ja pitää mielen mahdollisemman pirteänä. Toiset lamaantuu ja surkuttelee itseään. Tuskin tuossa muuta on.

Aivan, mieli pysyy virkeänä ja se on tarkoitus. Ei jäädä tuleen makaamaan. 

Kyllä muutama ärräpää on sallittua 
Niin minustakin ja on tainnut muutama päästäkin. 

Tsemppiä ja voimia taisteluun vaikeaa sairautta vastaan ! Luja usko ja tahto luo varmasti hyvän pohjan selviytymiseen ! Onneksi sinulla tuntuu olevan mahtava puoliso tukena !

Oi kiitos kaunis. Ukkokulta on todellakin ollut ihanana tukena koko ajan ja sitä hän on jatkossakin, mun Ukkokulta!! 

Oli muitakin kommenteja, tässä oli vain muutama. Tässä linkki jos haluatte käydä lukemassa jutun tai jos se on jäänyt lukematta. Aikun juttu

Maanantai 14.11

Työaamu ja meikä nukkui sikeesti koko yön, mahtavaa. Mitäs sitä tosiaan stressaamaan ja jännittämään töihin menoa, tuttua huttuahan se on. Töissä on jälleen mukavaa, nyt tuntuu jälleen, että oma ajatus kulkee, pää on selvä (en tällä tarkoita etteikö se normaalisti olisi, nyt se ei vaan ole sytoissa enää) on hyvä olla taas omassa työssään. En haikaile muihin töihin, pidän omastani ja täällä haluan olla.

Töiden jälkeen tapaan ihanan ystäväni, menemme kahville. Joskus käymme kävelyllä tapaamisella, nyt ei ilma ollut sellainen, että olisimme halunneet lähteä kävelemään. Kahvit ajaa hyvin sen asian, pääasia että näemme taas. Kun asuu kaukana toisesta, molemmilla on omat harrastukset ja työt ym niin näkeminen on harvempaa. Mutta siitä nauttii sitten sitäkin enemmän kun tavataan!! 😍 (löysin ekaa kertaa tälläisen hymiön, wau!!)

Matkalla asemalle räpsäsen muutaman kuvan, kun näytti niin kivalta lumi ja valo. Ja tätä kuvaa on kiva katsellakin, varsinkin nyt kun ulkona on taas sysipimeää ja lumesta ei ole tietoakaan.

Kotona jatkuu pyykinpesu. Remontin ajan eli kolme ja puoli kuukautta, oli eteisen kaappimme pois pelistä ja sisältö oli yhdessä huoneessa pinoina lattialla. Siellä oli myös liinavaatteet ja pyyhkeet ja voitte vaan arvata olivatko ne pölyyntyneet siellä. Nyt kaikki joutuu pesemään ja siinä riittääkin tekemistä moneksi illaksi. Ne kun pitää jossain saada kuivatettuakin, kyllähän sitä pesisi, mutta se kuivatus. Siinä menee aikaa joten tätä pyykki rumpaa riittää siis moneksi illaksi.

Niin on maanantai taputeltu. Jos jokaisesta päivästä pitää nauttia ja elää se kuin se olisi viimeinen, niin enpä tiedä oliko tämä juuri sellainen. Haluaisin ajatella, että viho viimeisenä päivänä tekisin jotain muuta kuin pesisin pyykkiä. Mutta ystäväni mielläni näkisin vikana päivänä, kuten kaikki muutkin ystäväni ja läheiseni. Voitaisiko jo nyt päättää, että saan nähdä vikana päivänäni sitten teidät kaikki ihanuudet?? It´s deal??

Jatkoon- ei jatkoon

Tiistai 25.10

Tänään on jännä päivä. Menen aamusta työhaastatteluun, jännittää todella paljon. Kyseessä on ryhmähaastattelu, joten muut ovat samassa tilanteessa kanssani, joten en ole onneks ainoa jännittäjä. Tilannetta ei auta yhtään se, että olen menossa autolla ja on luvattu räntää tai lunta. Ja eikös vaan ajaessani moottoritietä alkanut satamaan, hiukan rännän sekaista vettä, mutta sen verran jotain että sai ajaa kieli keskellä suuta kesärenkaiden ollessa alla. 

Menin haastatteluun ihan omana itsenäni, eli kaljuna tai onhan mulla vähän jo hiuksia päässä, mutta kyllä se oikeasti kalju vielä on. Miten sitä muutenkaan olisi mennyt, kun peruukin annoin eteenpäin vertaiselle jolla oli sille enemmän käyttöä kuin itselläni, siellä se oli kaapissa koko aika enkä ollut ottanut sitä kertaakaan edes esille. Joten jatkoon tai eteenpäin, ihan miten vaan.

Haastatteluun piti tulla viisi ihmistä, mutta meitä oli vain neljä. Ilmeisesti joku oli jänistänyt jo heti, liekö tiesi minun olevan kans tulossa ja siten paikka jo täytetty, asia selvää pässin lihaa niin sanoakseni. Hain lastenkotiin töihin, jos ihmettelitte minne hain. No, meitä oli siis neljä haastateltavaa ja kolme haastattelijaa. Yksi haastatteli ja kaksi kirjoitti paperille meidän vastaukset ja tekivät tarkentavia kysymyksiä. Jokainen meistä sai vuorollaan aloittaa vastaamaan, joten ei voinut beesata toisen vastauksia eikä se tietty ole tarkoituksenmukaistakaan. Kysymykset olivat välillä pitkiä ja kun oli oma vuoro viimeisenä, niin olit ehtinyt jo unohtaa koko kysymyksen, kun muut jaaritteli ties kuinka kauan. Omat ajatukset jo harhaili ties missä siinä vaiheessa. Me jokainen jouduttiin kysymään vuorollamme kysymystä uudestaan ja jokainen vuorollamme menimme hiukan lukkoon ja ajatukset jäihin, se on ihan inhimillistä. 

Työpaikkaa mitä haimme oli meidän  koulutuksen suuntautumisen ja työkokemuksemme  huomioon ottaen enemmän mun paikkani kuin muiden, kaikella kunnioituksella. Teki mieli sanoa muille, että kiitos käynnistä, oli kiva tutustua ja hienoa, että olitte kiinnostuneita MINUN uudesta työpaikastani, muttä tää on nyt ihan selviö, kenen tää paikka on. Enhän tietenkään sanonut mitään, olen sen verran kohtelias. Ja ei tosiaan ollut aika vielä paukutella henkseleitään, koska huomenna oli tulossa vielä viisi haastatteluun ja en tiedä mitä helmiä sieltä olisi vielä tulossa. Mutta aika timantteja saisi olla, että mut päihittää. Tää oli sarkasmia..

Fiilis oli hyvä haastattelun jälkeen ja se oli pääasia mulle. Jännitin hiukan sitä, miten suhtautuvat kampaukseeni, mutta kukaan ei kysellyt (tietenkään), enkä ottanut itsekään asiaa puheeksi, miksi olisin ottanutkaan. En mä tulevana työtekijänä muutu miksikään vaikka lataisin vastauksiani huppu päässä, ei se mua miksikään ihmisenä muuta. Ja mennessäni paikalle päällikkö päästi mut sisälle ja lähti pois. Tullessaan takaisin olin riisunut päällysvaatteet ja tietenkin piponkin. Päällikön ilme oli lämpimän hyväksyvä, ei millään lailla tuomitseva. Ja jos paikka olisi tukasta ollut kiinni, niin olisivat saaneet paikkansa mielestäni pitääkin.

Meille luvattiin soittaa maanantaina tai tiistaina viimeistään, joten sinne saakka oli nyt odotettava. Mutta peukut on pystyssä, sehän on selviö.

Hyvä fiilis jatkui koko päivän. Kävin treenaamassa olkapäät ja kädet pumppiin. Täällä ”omalla” salillani jossa käyn kotona ollessani, on siinä kiva, että siellä harvemmin on paljoa ihmisiä ja saat tehdä oman treenisi rauhassa. Tai saahan sitä muuallakin rauhassa olla, mutta ei tarvitse jonottaa mihinkään laitteisiin ja saa ihan rauhassa ottaa vaikka jonkin kuvankin jos haluaa. Vaikka kuvien ottaminen itsestäni ei todellakaan ole se prioriteetti nro yksi meikäläisen treenatessa. Kyllä sinne salille mennään ihan muuta varten. Itse asiassa luin hyvän kirjoituksen Täältä siitä, millaista oli ennen saleilla. Siellä ei todellakaan otettu selfieitä vaan treenattiin ja sen jälkeen lähdettiin kotiin. Eikä silloin haissut hajuvesi vaan hiki, nyt välillä saa olla silmät sumeena pukuhuoneessa kun suihkutellaan hajuvettä ennen treenaamaan menoa ja treenin jälkeen taas menee aikaa peilin edessä, jotta saadaan naama taas kuntoon. Meikä käy suihkussa, laittaa hajuttoman dödön kainaloonsa, rasvaa nassunsa ja pyyhkii kaljunsa, mutta ei vahaa sitä. Ja kotiin tai minne sitten olenkin menossa. Joo, on meno muuttunut, vaan mitäpä se mua haittaa. Mä saan tehtyä treenini vaikka joku siinä vieressä kuvailisikin ja itse otan sitten muutaman kuvan jos otan, kun muita ei ole paikalla. 

Kukaan ei nähnyt näitä räpsäyksiä :-)

Illalla mulla oli taas valokuvauskurssi. Nyt päästiin mun mielestä asiaan, eli miten hyvä valokuva saadaan aikaiseksi ja mitä elementtejä siihen tarvitaan. Nyt jopa minä heräsin kurssilla vaikka väsy meinasi painaa. Olihan päivä ollut aika tapatumarikas ja jännittävä. Ehkä mä saan tästä kurssista jota irti, johan mä tiedän jotain isosta, arvosta jne. Nyt vielä opin miten niitä hyviä valokuvia saadaan aikaiseksi, seuraavaksi sitten vaan kuvaamaan, kyllä se tästä. Kohta voitte tilata mua kuvaamana teidän tärkeät juhlanne ja tapahtumat. Joo niin varmaan, älä usko äskeistä!! 

Keskiviikko 26.10

Yhden päivän vapaa tuli pidettyä, joten tänään taas töihin. Paleli hiukan koko päivän, meinasi aivastuttaa ja alkoi pelko hiipiä persuksiin, etten vaan tulisi kipeäksi ja jäisi perjantaina sytostaatit saamatta. Kaikki jotka siellä joutuvat käymään, varmasti tietävät kuinka kamalalta pelkkä ajatus hoidon siirrosta tuntuu. Ei todellakaan kiitos, mä haluan kaiken siinä aikataulussa mitä ollaan suunniteltu, jotta saadaan tää paska joskus päätökseen. Mä haluan ne säteen alkavaksi 24.11 ja loppuvan 30.12, mä en halua mitään muutosta aikatauluun, joten mikään flunssa ei nyt sovi mun suunnitelmiini. Katsotaan sitten ensi vuonna, jos olisi aikaa sairastaa jotain normaalia, vaikka en mä sairasta koskaan mitään, ellei oteta vastatauteja lukuun. Flunssaa mulla ei ole koskaan ja saa jäädä nytkin tulematta.

Tälle kuvalle nauroin aikoinaan maha kipeänä, sopii mun huumoriini :-)

Flunssasta viis, mä menen töiden jälkeen salille treenaamaan. Vaikka olen aina sanonut, ettei sinne huonoa treeniä kannata mennä tekemään, niin tosi asia kuitenkin on ettei aina pysty parhaimpaansa. Tämä oli sellainen kerta. Ja mä en vaan pysty vieläkään (tuskin koskaan) hyväksymään sitä, etten jaksa enkä kykene kaikkeen siihen mihin olen ennen näitä hoitoja pystynyt. Mun kuntoni on aivan eri luokkaa kuin silloin, eikä se aivan varmasti ainakaan parantunut ole, sen varmaa arvasitkin?

Tein kuitenkin reisien ojennuksia koukistuksia, hack-kyykkyä, askelkyykkyä paikallaan ja lankkukyykkyä, lantion nostoa ja pohkeita. Ei kiitettävä treeni, mutta tehty treeni kuitenkin. Sitten kotiin hoitamaan Wilmaa ulos, syömään ja tekemään huomiset eväät töihin. Näin nää päivät menee, töitä salia, eväitä jne.

Vertaisryhmässä vasebookissa on juttuja painon noususta, kellä ei ole noussut ollenkaan hoitojen aikana ja joillakin saattanut nousta 15kg ja kaikkea siltä väliltä. Ei välttämättä syto hoitojen aikana vaan jo myöhemminkin hormoni hoidon aikana jne.

Olen huomannut itsessäni erittäin ikävän piirteen. Olen vähän kuin antanut itselleni luvan syödä sitä sun tätä, selityksenä se, että lekuri sanoi, että tulet lihomaan keskimäärin neljä kiloa hoitojen aikana. Sillä olen itselleni sen selittänyt, mun vähän kuin kuuluukin lihoa, mun kuuluu tehdä koko aika mieli jotain ja mun kuuluu syödä kaikkea sellaista mitä en normaalisti söisi. En halua edes tietää, enkä edes saa tietää, paljonko olisin lihonut, jos en olisi yhtään kontrolloinut syömisiäni. Nyt olen kuitenkin aamiaisen ja lounaan ja päivällisen punninnut normaalisti, mutta näiden päälle olen syönyt surutta kaikkea lisää.

Jos olisin koko tämän 18vkon (nyt mennyt vasta 15vkoa mutta vielä on 3vkoa aikaa siihen, että sytostaattien lasketaan poistuneen elimistöstäni) syönyt ohjeideni mukaan enkä ylimääräistä, niin missä luvuissa nyt oltaisiin. Mielenkiinnolla odotan sen 3vkoa vielä ja saan lopullisen lukemani. Mutta sen tiedän, että hyvin ihminen saa huijattua itseään, sun vähän kuin kuuluu syödä koska olet sairas ja koska sulle sanotaan, että tulet lihomaan. Jos mulle oltais sanottu, ettet liho hoitojen aikana vaan syöt kuten ennenkin, oltaisiinko tässä tilanteessa? Miten ihmisen mieli ottaa vastaan asiat ja tekeekö se sen mukaan mitä sille sanotaan? Mielenkiintoinen ajatus mun mielestä, mutta kuka sellaisia tutkii? En minä ainakaan. 

Säteiden suunnittelua

Sunnuntai 23.10

Yö meni Eltsun kanssa yhden pysähdyksen, herätyksen taktiikalla. Kerran yöllä heräsi ja kävin silittelemässä hänet uneen. Aamulla heräsi kahdeksan jälkeen. Heti alkuun kävimme viemässä Wilmaa ulos, vaikka Ukkokultakin olisi vienyt. Olin ehtinyt jo luvata, että viemme yhdessä Wilman, niin ei sitä aleta perumaan lupauksia. Vaikka lupaukset on tehty rikottavaksi (vanha sananlasku), ei sitä voi pikkumiehelle tehdä.

Matkalla näemme kaikenlaista ihmeellistä. Kuten ohiajavia junia, bussin, veturin, lintuparven, pakettiautoja ja kuorma-auton. Kuulemme ainakin seitsemän kertaa lentokoneen menon, mutta emme näe niitä, kun on niin pilvistä. Kummasti sitä katsoo pienen miehen seurassa ympärilleen ihan eri lailla. Kiinnittää ympärillään oleviin autoihin ja asioihin huomioita, joihin ei muuten todellakaan kiinnittäisi. Kiva katsoa asioita uusin silmin.

Aamupäivällä käymme ulkona keinumassa ja laskemassa liukumäkeä, saamme myös Ukkokullan mukaamme. Eltsu pitää keinumisesta, kuten varmaan kaikki lapset. En varmaan koskaan ole tavannut lasta, joka ei pitäisi keinumisesta. Oletko sä??  

Tarhan pihalla on myös ”hellauuni” kuten Ee sen ilmaisee, olisi saanut vaikka lounaan tehtyä jos olisi ollut välineet mukana. Vaan ei ollut, eikä viitsinyt kotoa lähteä hakemaan, oli taas niin kylmäkin.

Tässä oli kotikeittiö :-)

Pihalta löytyy myös muutamakin erilainen keinu ja liukumäki. Hyvin Ee osasi itse liukumäkeen nousta. Ei tarvi pieni-isomies paljoakaan apuja, vaikka on vasta reilun kahden vuoden ikäinen, Olen varma, että on tullut tätiinsä.

Kotona jatkoimme leikkiä ja söimme (taas, on meinaan tädin lempipuuhaa ja sen kyllä huomaa). Äitin tullessa Eetä hakemaan, piti myös äiti syöttää, nakkisämpylällä, hedelmillä ja muilla herkuilla joilla jo eilen herkuttelimme. Ja äidinkin korvat tutkittiin ja tikut poistettiin ja lääkettä sai myös. Selkeästi lekuri ainesta, ettei vaan erikoistuisi onkologiksi?

Ihan kuin tätin ruoat ei maistuisi!! :-)

Wilma ei taida osata osallistua leikkiin kuten pitäisi? 

Niin meni meidän yhteinen viikonloppumme Eltsun kanssa. Huomenna jatketaan harjoituksia, sain kunnian hakea hänet hoidosta. Mielelläni sen teen, vähän kuin vanhoja muistelisi. Miten voikaan pienet ihmiset tuoda niin valtavaa iloa aikuisen elämään? On niin suuri rikkaus saada olla tätinä pienelle miehelle ja kahdelle isolle miehelle myös. Tätinä ja äitinä oleminen on parhautta.

Illemmalla kävimme Ukkokullan kanssa syntskäkahveilla poikani ja miniäni luona. Rakas ihana miniäni täytti vuosia, vielä hänellä on matkaa (onneksi) minuun ikääni, mutta perästä hänkin tulee. Olin ostanut pienen pienen lahjan hänelle Tallinnassa käydessämme, siihen kylkeen hain vielä suklaalevyn. Tietty Marabouta, koska se on mielestäni parasta suklaata. Itsehän en suklaata syö, mutta on ollut aikoja jolloin ei muutamakaan levyllinen tuntunut missään. Nyt tuntuisi, suolistossa meinaan.

Huomaa hiirulaisen häntä :-)

Illalla oli sitten vuorossa eväiden teko, meinaan pääsen vihdoin töihin huomenna. Jo mulla alkoi kaapeista tavarat loppumaankin (tuli tässä vähän siivottua niitä ja laitettua tavaraa eteenpäin), on aikakin palata töihin. Mä todella pidän työstäni ja työkavereistani. On ihan huippua saada olla osana tiimiä.

Maanantai 24.10

Tänään siis töihin, jabbadabbaduu. Päivä menee todella nopeaan, soittoa sinne, soittoa tänne, hoida tätä ja tuota jne. Huomaa ettei ole ollut töissä hetkeen, ei ole mitenkään kartalla yhtään mistään. Päivä mene nopeasti, välillä muistan, että Eltsu pitää hakea. Meinaa iskeä paniikki, jos en muistakaan hakea häntä. Turha huolihan se tietenkin on, mutta välillä huomaan ns. sytoaivojen vaivaavan päätäni. Ei vaan meinaa muistaa kaikkea, hukkaan sanoja, en muista mistä puhutaan jne. Normaalia kai muutenkin, mutta pistän sen kuitenkin sytojen piikkiin.

Päivällä käyn myös syöpiksellä sädehoitolääkärillä. Kävelen sinne, koska se on kävelymatkan päässä töistäni. Paikan päälle mennessäni on aikaa vielä hetki ennen lekurille menoa ja käytän sen missäpä muualla kuin vessassa. Odotus aulassa on kolme rouvaa odottamassa säteisiin menoa. Hoitaja tulee sanomaan koneen olevan rikki ja sitä huolletaan juuri. Olemme aikataulusta jäljessä 1,5h. Siis mitä, puolitoista helvetin tuntia myöhässä? Tämäkö on mullakin edessä, tulla säteisiin kesken työpäivän ja könöttää siellä pari tuntia odottelemassa koneen kuntoon saantia? Rouvat saivat kahvilipukkeen, jolla pääsivät kahville. Sekö sitten lohdutta? Kuppi kahvia, kun sun pitäis olla töissä? Joo, tiedän ettei ole pakko käydä töissä samaan aikaan, vaan voi jäädä sairaslomalle. Mutta kun mä en jää, en todellakaan jää himana vain se takia, että sädekone saattaa olla rikki joskus tai jouluna ja joudun sen takia odottamaan. Joo, ei kiitos!!

Juttelen paikalle jääneen rouvan kanssa. Valitettavan usein käy näitä koneen hajoamisia. No, toivotaan niiden kestävän sen aikaa, että mun säteet ovat ohitse. Siinä jutellessamme mietin, missä mun toinen lapanen on? Katselen ympärilleni, ei näy missään. Menen vessaan, sieltähän äsken juuri tulin. Ei näy missään. Tajuan katsoa pönttöön, siellähän se lapanen lilluu. Onneks olin vetänyt vessan ennen tippumista. Noukin sen pöntöstä ja alan kuivailemaan paperilla, samaan aikaan kuulen lääkärin huutavan nimeäni. Vähänkö noloa, mutta minkäs teet. Menen paikalle lapanen käärittynä paperiin, selittelen siinä sitten mitä oli käynyt. Huono idea, ilmeensä kertoi kaiken ja lekuri pysyi kaukana musta. Tosin hänellä oli hengitysmaski päällä, koska oli pienessä flunssassa ja ite en todellakaan halua minkäänlaista flunssaa, koska se perjantain vika sytostaatti!!

Lekuri selitti säteistä, niitä tulee 25 kertaa ja ovat aina arkipäivisin, ei pyhäpäivinä eikä arkipyhinä, eli menee viisi viikkoa.  Niitä voitaisiin antaa kolmessa viikossa, mutta kerta-annos olisi silloin suurempi ja myös mahdollisuudet saada sivuoireita olisi paljon suurempi, joten sen takia 5vkoa. Samaan aikaan aletaan syömään hormonilääkitystä  ja sitä syödään 10v. Aika moista, mutta pakko varmistaa ettei pikku Simoja enää löydy minusta. Mielestäni Simon ja mun yhteinen aika on lopullisesti ohitse kaiken tämän jälkeen. Jos uskaltaa joskus vielä tulla vierailulle niin kuristan sen ihan omin käsin, sitten ei tarvita sytoja eikä säteitä siihen!!

Säteistä saattaa tulla sivuoireita, mutta ei samanlaisia sentään kuin sytoista. Väsymystä saattaa esiintyä (lievempänä kuin nyt), iho saattaa kuivua tai jopa palaa, ruokahalu saattaa mennä. Hah, tohon nyt ei kukaan usko mun kohdallani. Ihan varmasti saan syötyä kuten ennenkin, onnekseni en saa säteitä kasvojen alueelle.

Sädehoitoa ei tunnu miltään eikä sitä pysty havaitsemaan. Se kestää vain muutaman minuutin, mutta oikeaan asentoon asettaminen vie hetken aikaa. Minulle merkataan pisteet mistä säteet laitetaan, sehän on paikallista hoitoa. Sitä annetaan vain sinne mihin on tarkoitus, ei kuten ennen aikaan jolloin koko muija olisi sädehtinyt varpaista päähän saakka suunnilleen. Minulla kun Simo oli myös kainalon imusolmuissa, saan säteitä myös kainaloon ja solisluun kohdalle jossa on myös imusolmuja ja tietenkin tissin kohdalle (siihen missä sen tissin kuuluisi olla).

Ennen säteiden alkua minut kuvataan simulointi 1-TT kuvauksella. Mitä se tarkoittaa, älä vaan kysy multa, mutta 15.11 jälkeen osaan kertoa enemmän. 24.11 torstaina alkaa säteet ja 30.12 perjantaina tämä kaikki on ohitse. Ihan meinaa itku päästä ajatuksestakin, saan aloittaa ensi vuoden puhtaalta pöydältä. Ilman Simoa, yhdessä vain minä ja kroppani, ei salamatkustajia. Osaako kukaan edes aavistaa miltä se tuntuu? Mä en osaa pukea sanoiksi sitä, mutta tunne on jotain uskomatonta. Aivan samaa onnen tunnetta, kun aikoinaan saatiin kuulla raskaudestani, molempien kohdalla. Kokeilkaas saada se onnen tunne itseenne, se rauhoittaa, se pistää hymyilemään, se pistää kutittamaan ja vatsassa lentelemään perhosia. Vain minä ja mun kroppa.

Töiden jälkeen menen jälleen Intersportiin, tällä kertaa tarkoituksena hakea sieltä IceBugit. Vaan en ollut yhtään ihmeissäni ettei ollut yhtään kokoani jäljellä. Multa o mennyt luotto koko kauppaan, pitäkää kenkänne ja paitanne, mä tulen ilmankin toimeen!! Tämän takia sitten myöhästyin 5s junasta ja seuraava lähti kymmenen minsan päästä. Sillä ehdin juuri ja juuri ajoissa paikalle hakemaan Eltsua. Oli niin ihana hakea tuota pikkumiestä kun ensimmäisenä minut nähdessään ilakoi: ”Miun Aikku-täti tuli miuta hakemaan, miun oma Aikku-täti”. Niin me yhdessä, miun Eltsu ja hänen Aikku-täti, aivan kuin Eemeli ja Aatu.

Junalla köröttelemme kotiin ja viemme Wilman saman tien ulos. Sitten oli taas ruokailun aika ja sen jälkeen hiukan leikkiä ja lukemista ja valokuvien katsomista. Ennen katsottiin kuvia albumista, nykyään niitä katsotaan puhelimesta. Aina uudelleen palattiin kuviin missä oli äiti, isi ja toinen täti. Huomasi, että pikkumies alkoi olla väsynyt ja vanhempiaan ikävä. Isä oli ollut muutaman päivän reissussa, niin alkoi ikävä iskeä. Aikku-tätikin alkoi olla väsynyt, olihan itselläkin ollut jännä ja pitkä päivä. Niin me isän tullessa pientä miestä hakemaan vilkutimme toisillemme iloisesti, nähdään taas seuraavalla kerralla, toivottavasti pian. Onhan meillä aina niin hauskaa yhdessä. 

Tuunausta

Keskiviikko 19.10

Eilen jäi sali väliin, joten  menen sinne tänään. Nyt on vuorossa jalkatreeni. En viitsi lähteä Helsinkiin salille vaan menen tänne kotisalille, säästän aikaa, jota mulla on muutenkin ihan liikaa. Kohta ei ole enää kaappeja mitä siivoilla, varsinkaan kun remonttimme on vieläkin kesken eikä eteisessä ole kaappeja ollenkaan, vaan niiden tavarat ovat yhdessä huoneessa lattialla. Tosi hienoa joo. Remontti kestää ja kestää, mutta minkäs teet, itse siihen ei voi vaikuttaa mitenkään.

Ennen salille menoa keksin alkaa tuunaamaan mun urheiluliivejä. Olen ostanut niitä henkkamaukasta ja muualta, sellaisia joissa on pois otettavat toppaukset. Ja koska siellä on ne toppaukaset, saan laitettua sinne myös tissini. Jotta tissin sinne saa helpommin, ratkoin hiukan isommaksi rakoa, josta tissin laitan. Sitten ompelin sen niin, ettei ala purkautumaan. Kukaan ole niin näppärä kuin nainen joka haluaa tissiliivinsä paremmin käyttöön.

Nää kaikki tuli tuunattua :-)

Salilla teen vaihteeksi kyykkyä. Painoa on peräti 50kg eli ei juurikaan mitään, mutta hyvin silläkin sai jalat hapoille. Sen jälkeen suorinjaloinmaastavetoa käsipainoilla sekä takareisiä laitteella. Vielä prässiä sekä jalat leveällä että kapealla, lantion nostoa smithissä ja kaiken kruunaa pohkeet omalla painolla. Näin sain jalat hyvin hapotettua ja itselleni aivan juukelin hyvän mielen. Ei ole parempaa mielen kohottajaa kuin hyvä treeni. Tai on varmaan, mutta en niitä nyt tähän luettele.

Loppuja kirjoja tultiin hakemaan, sinne meni 15kpl hyvää luettavaa. Tai tiedä hyvästä, jos olisi hyvää niin olisin ne varmaan itsekin lukenut, vaan enpä lukenut vaan siellä ne kaapissa vei tilaa. Vaan eivät sentään leipää pyytäneet joten saivat olla ihan rauhassa, tähän saakka.

Illalla soittaa ihana ystäväni, hänen kanssaan päivitämme tärkeimmät kuulumisemme. Mulle nyt ei koskaan kuulu mitään tärkeää, mutta ne vähemmänkin tärkeät asiat kerron. Ihanaa saada tuollaisia piristäviä puheluita.

Puhelusta saan sen verran virtaa, että lähden ystäväni kanssa vielä portaita kipittelemään. Olivat liukkaita ryökäleet, sai tosissaan varoa ettei taita nilkkaansa. Kesän nilkan meno saisi riittää tälle vuodelle, ei yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa enää kiitos. Portaat kiipeämme viisi kertaa, juoksusta ei tosiaan voi puhua. Hyvä kun saa käveltyä ne ylös saakka. Mutta katotaan ens keväänä, jos silloin taas jaksaisi niitä vaikka juosta tai loikkia tai hyppiä. Tai mennä vaikka käsillä, ihan sama kunhan kunto nousee. Ja nouseehan se, kun sen eteen tekee töitä. Ja mikäs sitten on tehdessä, kun ei ole enää sytostaatteja kiusaamassa elimistöä.

Tälle päivälle on rääkätty jalkoja niin paljon, että seuraavaksi ne laitetaan kohti kattoa ja rentoudutaan. Sekin vaan on välillä aika huippua. 

Torstai 20.10

Eilen tuli paukuteltua jalat niin hyväksi, että tänään pidän salilta vapaata. Huomenna mulla on sovittuna treenit valkun kanssa, joten tänään on hyvä levätä ja kerätä voimia. Huomenna sitä voimaa meinaan tarvitaan.

Järjestelen jälleen paikkoja, se tuntuukin olevan loputon suo. Olen ihminen joka tekee kymmentä asiaa samaan aikaan, ainakin kymmentä. Vien yhden tavaran keittiöstä makuuhuoneeseen ja siellä huomaan jotain mitä alan työstämään siirtyäkseni taas jonnekin ja siinä vaiheessa oli jo kaksi juttua kesken ja aloitan jo kolmatta. Tätä kun jatkan tarpeeksi kauan, tavarat saattaa ehkä olla paikallaan tai sitten ne ovat vaan saaneet toisen paikan. Uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Muistan nuorena kun eräs ystäväni oli kova ”siivoamaan”. Hän tuli meille ja siivosi koulupöytäni hyvinkin nopeaan. Hän avasi pöydän laatikoston ja laittoi pöydällä olevat tavarat sinne, ei todellakaan minkään laiseen järjestykseen vaan sinne vaan kaikki iloisesti sekaisin. Mun mielestä se ei ollut siivousta, se oli pöydän tyhjentämistä. Tosin pöytä ja sen takia koko huone oli paljon siistimmän näköinen ja sain mutsilta kehuja, joten se tapa toimi. Mutta siivousta, ei mun mielestä!

Käydessäni aikaisemmin kirjastossa, jäi käteeni kirja nimeltään ”Eikö se kuulu kenellekään? Rohkene kohdata seksuaalisesti kaltoin kohdeltu nuori.” Aika rankka aihe kieltämättä, mutta todella mielenkiintoinen. Olen tässä miettinyt työpaikan vaihtoa. Olen töissä josta todellakin pidän, työkaverini/meidän työtiimi on vertaansa vaille, työni on haastavaa ja mielenkiintoista mutta.. Olen myös alanvaihtaja, kolme vuotta sitten valmistunut lähihoitaja ja edessäni on rajallinen määrä työvuosia. Haluaisin nähdä tältä alalta vielä paljon muutakin ja sen takia on ehkä aika siirtyä eteenpäin. Saanko töitä muualta, on jo toinen juttu, mutta jos en edes yritä niin en ainakaan saa mitään. Me jokainen tiedetään, ettei kotoa kukaan tule hakemaan joten itse on asian eteen jotain tehtävä. Ja aina voi lukea kirjoja ja hakea uutta tietoa, olen ihminen joka haluaa muutenkin oppia uutta, kouluttautua lisää enkä haluaisi jymähtää paikoilleni, sitä tein ihan liikaa aiemmin eri alalla työskennellessäni.

Ajatus kouluttautumisesta sai lisää pontta katsoessani erilaisia mahdollisuuksia mitä suuntausta haluaisin vahvistaa, mikä voisi hyödyttää mahdollisesti uudessa työpaikassani. Löysinkin muutaman vaihtoehdon, vaan vielä ei ole sen aika. Katsotaan ensin rauhassa, saanko työpaikan ja sitten mietitään koulutuksia tukemaan ammattitaitoani sillä saralla mihin olen hakenut.

Katsoin joku päivä tölsästä ohjelmaa erilaisen äidit tai perheet tai lapset tai jotain. Jotenkin liittyi erilaisuuteen ja jymähdin jostain syystä sitä tuijottamaan, ei meinaan ollut edes kovin mielenkiitoinen, kunnes tuleva äiti puhui ettei ole saanut minkäänlaista yhteyttä lapseensa. Hän ei osannut käsittää olevansa raskaana, vaikka maha kasvoi ja ulkoisesti näki raskauden, ei vaan osannut sisäistää asiaa. Katsoi sitä ikään kuin ulkopuolisena.

Mulla on sama juttu syöpäni kanssa. Olen odottanut, milloin mä sisäistän tän asian. Itsekin ulkoisesti näen syöpäni hiusten lähtiessä (jotka itse asiassa ovat jo alkaneet hiumasti kasvaa takaisin), mutta en vaan kerta kaikkiaan osaa sisäistää sitä, että sairastan syöpää. Tai sitten mä olen vaan niin hiton umpiluuta, etten osaa ottaa sitä niin vakavasti kuin pitäisi. En tarkoita, että tämä olisi jokin leikin asia, mutta en mä tee tästä itselleni mitään peikkoakaan. Musta tuntuu, että nyt se mulla on ja ihan pian sitä ei enää ole, that`s it. Enää en mieti ihmisten aikana sitä, että olen yksitissinen. En salin pukuhuoneessa ajattele asiaa millään lailla, vaan riisuudun kaikkien nähden normaalisti, asiaa miettimättä ja se on hyvin vapauttavaa.  Aluksi mietin kovastikin sitä, kuinka häpeän yksi tissisyyttäni, kuinka kehtaan olla muiden aikana ilman paitaa tms ja nyt huomaan ettei ole mitään mitä hävetä. Miksi edes pitäis hävetä?? Ei ne hiukset tai tissi tosiaan arvota mua mitenkään, ihan sama ihminen mä olen nyt kuin ennenkin. Ja siitä muuten olen aivan pirun tyytyväinen, ei ole syöpäni mua katkeroittanut, saanut vihaiseksi tai synkäksi. Tämä on taas yksi osa-alue voitto Simosta. Mä  tosiaan voitan tän pelin, Simo jää niin kakkoseksi!! Hyvä niin!!