Tämä vuosi pakettiin

On jälleen aika paketoida yksi vuosi, vuosi jolloin tapahtui ikäviä asioita, mutta myös mukavia. Niin kai jokaiselle vuodella tuppaa käymään, on mukana iloja ja on mukana surua. Kelläpä se elo olisi aina yhtä ruusuilla tanssimista? Välillä sen pitää olla myös shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Tai mun tapauksessa proteiinijauhetta ja manteleita.

Viime vuosi lopetettiin siihen, että oli viimeinen sädehoito ja sen päälle lekuri. Sain siis koko syövän pakettiin saman vuoden aikana. S oli mahtavaa, ei tarvinnut enää miettiä hoitoja, milloin on seuraava, tuleeko sivuoireita, kestääkö kroppa, entä mieli. Ja kun hoidot olivat ohitse tuli uupumus. Tuli väsy kaikkeen, ei oikein jaksanut treenailla, ei käydä lenkillä, ei tehdä mitään. Tuli hoitoväsymys joka sattui alkamaan vasta hoidon loputtua. Vai oliko kroppa sitä mieltä, että kun kaikki on ohitse, voi väsyä ja pakottaa ottamaan rauhallisemmin? Minähän otin, hetken aikaa ainakin.

Alkuvuodesta alkoi Wilma sairastamaan ja sai lääkityksen. Aluksi hän tokeni paremmaksi kunnes olo alkoi jälleen heikentyä ja lopputuloksenhan me tiedämmekin. Wilma poistui keskuudestamme 4.9.17
Vain viikkoa aiemmin lähti faijan koira Junnu viimeiselle matkalleen ja oli Wilmaa vastassa siellä jossain. Itse uskon siihen, että me jatkamme matkaa Nangijalaan, sinne missä on ikuinen leirinuotion ja ritareiden tyyssija. Siellä meidän kaikkien on hyvä olla, ainakin jos uskoo Veljeni Leijonamieltä ja kukapa ei uskoisi. Siellä Wilma minua odottaa, siellä pääsen sitten Junnuakin rapsuttelemaan jälleen. Mutta vielä saavat kaverukset hetken odotella, vielä ei ole aika tavata.

Alkuvuodesta ei oikein jaksanut treenailla, mutta sitten alkoi sali taas maistumaan. Aiempina vuosina olen käynyt treenaamassa paljonkin pt:n kanssa, mutta sen into ja palo katosi. En tiedä mikä hitto tuli, mutta nyt vaan tuntuu ettei nappaa yhtään. Vaihdoin tänä vuonna salin ajatuksena, että käyn vapailla siellä ja muuten Helsingissä Mayorsilla. No, kävin täällä kotona salilla ja töissäkin, mutta sinne Mayorsille en vaan saanut useinkaan luitani raahattua. Kesäksi otin salikortin Puistolaan, siellä kun oli ryhmäliikuntaa myös. Ei tosin perinteistä aerobista vaan voimantuottoa, hiitiä, venyttelyä ym. Pyhä ajatukseni oli, että käyn siellä sitten paljon jumpissa ja venyttelyssä joka viikko. Kortti oli kolme kuukautta ja sen aikana taisin käydä kahdessa jumpassa ja ehkä 4-5 krt venyttelyssä. Itse salilla kävin treenaamassa alle kymmenen kertaa. Kun ei vaan jaksanut kiinnostaa mikään.

Syksyllä sitten aloitin Bullin AllOutin ja samalla vaihtui jälleen sali. Tällä kertaa tulin salille jonne olen ottanut kortin silloin 11,5v sitten kun muutimme tänne. Olen ollut oikein tyytyväinen valintaani sekä salin. että valmennuksen suhteen. Molemmat on pelittänyt tosi hyvin. Salista tykkään siitä, että on lähellä, varustetaso on hyvä ja parasta on se, että ystäväni käy samalla salilla joten pääsemme välillä treenaamassa yhdessä.

AllOut valmennuksena on aivan huikea ja aivan ilmainen siihen nähden mitä kaikkea se antaa. 10 vkon aikana tulee kerran viikossa päivitykset ruokavalioon sekä treeniohjelmaan. Ohjelmissa on neljä vaihtoehtoa mistä valita. Joka viikko vaihtuu tyyli millä liikkeet tehdään. Tämä on ollut todella hyvä juttu, en ole kyllästymään päässyt kun on jo seuraava viikko ja taas tulee muutosta. Kymmenen viikon loputtua ostin jo seuraavan valmennuksen joka alkaa ensi maaliskuussa. Koska ostin jo tuon, saan tässä välissä koko aika treeniohjelmat ja ruokavalion. Nyt vaan vaihtoehtoja on vieläkin enemmän. Jos mietit mikä olisi hyvä valmennus juuri sulle, niin voin lämmöllä suositella tätä. Tässä ei pääse kyllästymään kun koko aika kutitellaan uusilla juonilla. En edes minä ehdi kyllästymään.

Vaikka en alku vuodesta jaksanutkaan kovin kummoisen innokkaasti käydä salilla, tuli siellä käytyä tänä vuonna monta kertaa, yhteensä 155 kertaa. Olin laittanut itsellen tavoitteeksi liikkua tänä vuonna 300 kertaa ja niistä vähintään puolet salia. No jälkimmäisen tavoitteen saavutin vaan en ensimmäistä. Jäikö se paljosta kiinni? No ei, se jäi yhdestä kerrasta kiinni, sain kasaan 299 liikuntakertaa. Mähän lasken liikkunnaksi sen, että aikaa menee vähintään puoli tuntia yhtä jaksoisesti ja mielellään syke nousee ja hiki tulee. Mutta ajasta pidän vähintään kiinni ja sen takia en saanut täyteen tavoitettani. Olisin saanut ellen olisi nyt tullut kipeeksi, mutta koska tulin, ei se onnistunut. En tästä ala itseäni ruoskimaan ja mustelmille lyömään, pientä piiskaa vaan henkisesti. No, ei vaan, onhan tuokin määrä ihan hiton hienosti. Ja mukana on myös geokätköilyä jossa kävelyä on saattanut tulla monia tunteja ja kerta vain yhtenä suorituksena. Mutta kävelyä ja sauvakävelyä on vähemmän kuin viime vuonna ja se ei ole hyvä juttu. Mutta siihen tulee luonnollinen muutos kun Wertti tulee.

Tähän vuoteen on mahtunut yhdet hautajaiset ja yhdet häät. Olen käynyt konserteissa enemmän kuin koskaan ja teatterissakin on tullut piipahdettua. Ensi vuonna sama jatkuu, on jo kahteen teatteri kappaleeseen varattu liputkin. Ainakin raskasta joulua konserttiin menemme ystäväni kanssa jälleen, muista ei vielä tiedä. Mutta varmasti konserteissa tulee käytyä.

Henkinen jaksaminen oli vähän hakusessa syksyllä, osittain varmasti johtui Wilman poismenosta. Jos haluat lukea lisää tästä, voi lukea sen täältä. Töissä tapahtui kaikenlaista ja kävinkin ammattilaisen kanssa juttelemassa. Mietin kovasti sitä, olenko käynyt syöpäni lävitse niin, että se on kunnolla työstetty. Tulimme tulokseen, että asia on käsitelty. En mieti syöpää jatkuvasti, siitä ei ole tarvetta puhua eikä sitä ole tarvetta ajatella. Alussahan mietin miten edes syöpää asiana pitää käsitellä. Sitten tulin siihen tulokseen, ettei asian käsittelyyn ole mitään ohjekirjaa eikä sääntöä. Jokainen käsittelee asiat erilailla, mä omallani ja sä omallasi.

On ollut aivan mielettömän upeaa käydä juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Saa uutta perspektiiviä omille ajatuksille ja olen oppinut itsestäni tän syksyn aikana valtavan paljon. Olen oppinut sen, että itselleen pitää olla armollinen, kaikkea ei tarvitse jaksaa ja kestää. Mutta olen samalla oppinut myös sen, kuinka vahva ihminen mä olenkaan. Tehdessäni koulutehtävääni kriiseistä, avarsi se mun ajatuksiani itsestäni vielä enemmän. Voitteko uskoa, mutta olen aivan hiton tyytyväinen siitä, että mä olen just mä??

Tähän vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Huomenna on vuoden toisiksi viimeinen päivä ja samalla se tärkein, ainakin melkein. Huomenna haetaan Wertti ja saamme aloittaa yhteisen elämämme joka toivottavasti tulee olemaan pitkä ja mukava. Kaikenlaista olen suunnitellut yhdessä tehtäväksi, alkaen ensi viikolla alkavasta pentukoulusta. Olen tässä jotain jo hankkinut Werttiä varten, ihan vaan jotain pientä. Tai miltä tää teidän mielestä näyttää? Onko mopo karannut käsistä?

"Sänky" makuuhuoneessa. Iso tyynyliina jossa vanha päiväpeitto sisällä. 

Sänky Wertin huoneessa sekä "muutama" lelu

Parit ruokakupit sekä alusta niille.

Olohuoneen sänky, memoria mallia eli muistaa nukkujan :)

Pari kaulapantaa, parit hihnat, juoksuhihna sekä turvavyövaljaat

"Vähän" herkkua eli namia koulutukseen sekä hampaiden hyvinvointiin

Pissi alustoja, jottei lattiat lainehdi

Naksuttimia, pussi nameille sekä liivi jossa isooot taskut, koulutuksessa hyvä olla.

Eihän tässä ole liikaa? Jos olisi kyse vauvasta, olisi lisäksi vaunua, vaatetta, vaippaa jne. Nyt onneks pääsee vähän vähemmällä, mutta ihan yhtä rakas karvainen vauvakin on. Hänestä kuulemme/kuulette vielä, se on varma.

Välillä ei vaan jaksa

Keskiviikko 14.9

Eilistä virtaa riittää vielä tällekin päivälle sillä herään jälleen 4,30 ja vien Wilman, keitän kahvin mukaani ja lähden töihin. Menen taas salille, treenaamaan jalat ja tietty ennen työpäivää. Tämä viikko on ajallisesti hiukan haasteellinen, sillä mulla on neljännet treffit myrkyn keittäjän kanssa perjantaina. Sitä ennen olisi kovin suotavaa ehtiä treenata koko kroppa läpi. Ja tietty käydä lenkillä eli kävelemässä tai sauvailemassa. Joten siksi aamusta jo junaan ja siellä aamupala numero uno.

Lähtiessäni, omaan tyyliini tietenkin, eli liian myöhään huomaan hissiin mennessäni, etten ole muistanut pestä hampaitani. Ajatuskin siitä, että menen töihin ilman hammaspesua kuvottaa. Mutta ajatus, että jäisin kotiin pesemään niitä on ihan nounou, ei käy päinsä, koska silloin en ehdi salille ennen työpäivää ja herätys olisi ollut turhaa. Ainoa ratkaisu oli siis napata hammasharja ja tahna mukaan ja pestä ne sitten töissä. Anteeksi kanssamatkustajille, aina ei voi voittaa. Ainakaan vieruskaveria joka tuoksuisi ruusuille ja sen terälehdille. Välillä ne väkisin vaan haisee paskalle, kuselle tai pesemättömille hampaille. 

Huomasin, ettei kukaan muu syö eväitä junassa tähän aikaan. Mihin hiton aikaisin ne oikeen herää??

Aamuisia kuvia matkan varrelta :-)

Salille päästyäni pipo korville, luurit päähän ja menoksi. Alkulämpö oli otettu jo kävellessä töihin, sinne kun reippaasti kävelee, niin siinä menee 20min. Ehdin salilla olla jonkin aikaa (ottamaan tärkeät kuvat), niin ovi kävi. Ihmettelin kuka siellä tähän aikaan on, kukas muukaan kuin ihana työkaverini. Aamuvirkut ne parhaimmat treenit nappaa vai miten se sanonta meneekään?

Tässä meni se uskottavuus työkavereiden silmissä, mä treenaan salilla, joopa joo! :-)

Salin jälkeen suihkuun, ne pesemättömät hampaat saa tahnaa ja harjaa suuhunsa ja sitten töihin. Aamurapsan jälkeen aamupuuro ja sitten lähdenkin labrakokeita ottattamaan. Ne kun pitää taas ennen sytotiputusta varmistaa, että ovat kohdillaan. Tällä kertaa joutuu kundi sorkkimaan kolme kertaa ennen kuin saa verta tulemaan. Mulla kun on ennestäänkin ollut vaikeaa ottaa verta, niin nyt Simosta ja sytoista johtuen se on entistä vaikeampaa. Suonet kun kuivuvat jotensakin, tai jotain. Onneks en tarvitse suoniani päivittäin, menis aikaa löytää niitä. Ja mun kärsivällisyydellä en niitä jaksaisi olla etsimässä.

Töiden jälkeen menen jälleen fyssarille. Meillä varmaan tulee olemaan aika tuskaa kun joudumme toisistamme luopumaan, nähdäänhän me sentään viikoittain nyt. Ja vielä hiton monta viikkoa tästä eteenkinpäin, luulen niin.

Fyssarilta lähtiessäni soitti hanskatäti, hanska ja hiha ovat viimein tulleet ja saan käydä hakemassa ne. Menenkin heti saman tien, koska sattuu olemaan aikaa. Oi sitä helpotusta kun ne saan, jos nyt alkais ihmeparantuminen tapahtumaan. Molemmat ovat aivan hiton kireitä, joten turvotuksella ei ole todellakaan tilaa turpoilla. Näitä ihanuuksia saan sitten pitää seuraavat kuukaudet. Jos auttavat niin pidän, elleivät niin pidän silti. Nukkuessani en pidä, siihen vedän rajan. Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tällä hanskalla on hiton vaikeaa kirjoittaa ja käyttää hiirtä.

Lähtiessäni hanskakaupasta kävelen rantaa pitkin ja tietty nappailen pari kuvaa. En kehdannut kuvata ihmisiä jotka vielä olivat bikineissään ottamassa aurinkoa. He ainakin nauttivat viimeisistäkin auringonsäteistä, kaikki mahdollinen D-vitamiini talteen luonnon keinoin. Eipä tarvitse sitten napata sitä samaa purkista.

Torstai 15.9

Tänään annan sille vallan, meinaan vitutukselle, ei kuin ketutukselle. Mua ottaa päähän tää syöpä, mä olen ihan valmis heittämään hanskat tiskiin asian suhteen. Voisin soittaa syöpikselle ja sanoa, ettei turhaan odota mua huomenna. Tää oli nyt tässä, olen aivan kaput. Olen väsynyt tähän hoitoon, hoidon odotteluun, hoidon sivuoireisiin. Mua ei tunnu kiinnostavan mikään, mieliala alkaa olemaan alavireinen. Ei, mä en ole masentunut vaan mä olen väsynyt tähän paskaan. Tänään mä en jaksa tätä, mulla on oikeus olla jaksamatta ja nyt käytän sen kortin. Noin, nyt on Musta Pekka heitetty pöytään.

Koska tämä olotila ei todellakaan ole mua, olen mä ihan hukassa tän asian kanssa. Ei ole mua se, ettei mua kiinnosta, en jaksa välittää mistään. Ja varsinkaan en voi hyväksyä sitä, etten ole samalla tasolla treenatessani kuin ennen Simoa ja näitä hoitoja. Mä vaan en voi hyväksyä sitä. Ja mun on todella, todella vaikeaa hyväksyä myöskään sitä mitä näen katsoessani peiliin. Siellä kun ei ihan ole se timmissä kunnossa olevaa typykkä vaan sieltä katsoo takaisin sytoturvotuksissa oleva kummajainen. Joka ei jaksa edes hymyillä tänään.

Juttelin asiasta pomoni kanssa (mies) ja hänellä oli heti antaa diagnoosi mulle. Vaihdevuosi oireet. Asia siis ratkaistu, mikäs hätä tässä enää on.

Joskus mietin sitä, onko mulla oikeus olla jonkinlainen vaan sen takia, että sairastan syöpää. Voinko mä kävellä päin punaisia tai naarmutella naapureiden autoja jos ne sattuu ärsyttämään mua? Ei autot vaan naapurit. Onko mulla oikeus kiukutella toisille ihmisille ja haistattaa vaikka paskat jos haluan? No ei tietenkään ole, eihän tää ole toisten syytä, se että mä sain elämän korttipelissä nämä kortit. Ei esim. alkoholisti tule mulle aukomaan siitä, kuinka vaikeaa hänellä on. Ja tässä tilanteessa olisi varmaan hyvä olla tulemattakin, ettei kävis hassusti. Tämä olotilani ei ole se, jolloin jaksaisin jakaa empatiaa. Tän kurjuuden keskellä haluan nyt lillua rauhassa tässä liemessäni, huomenna on ehkä jo parempi päivä. Toivon ainakin niin.

Perun ystäväni kanssa sovitun lenkin, ihan sillä mitä juuri äsken kirjoitin. Nyt en jaksa, pakko levätä ja ladata akkuja. Kyllä mä huomenna menen sinne tiputukseen, kuinkas muutenkaan. En mä tätä kesken jätä, tietenkään. Ajatuksella oli kiva leikkiä pari sekuntia, kunnes tuli taas järjen ääni päähän. Näitä päiviä tulee ja se on kai ihan normaalia ja sallittua. Niin mulle on sanottu. Ja vaikka ei olisikaan, niin tulee niitä silti, halusin tai en. Mäkin taidan olla vaan ihminen, niin vaikeaa kun se välillä onkin hyväksyä.  Minun siis, hyväksyä sitä etten ole mikään superlatiivi, en super Aikku enkä super terve. Olen Simon saanut pelkkä Aikku vaan ja sellaisena taidan pysyä, kaikkien kesken pelkkänä Aikkuna vaan. Se riittää mulle, se riittäköön myös muille.