Liike on lääke

Viime kerralla mutisin siitä, kuinka mulla joka paikkaa kolottaa, särkee ja vituttaa. No, tilanne ei ole siitä kummemmaks muuttunut (edelleen kolottaa), mutta mun ajatukset asian suhteen ehkä kuitenkin on, ainakin hiukan. Mä meinaan hokasin, etten ole tänä vuonna liikkunut ollenkaan niin kuin aiempina vuosina. Mistä tää johtuu? Säryistä? Kolotuksesta? Jäykkyydestä? Laiskuudesta? Mielenkiinnon puutteesta?

Johtu ihan mistä vaan, niin nyt on asian muututtava. Jos mä meinaan jaksaa näitä oireitani seuraavat 9,5v on mun oikeasti muutettava sekä ajatustapaani, että tehtävä jälleen sitä mistä eniten nautin eli liikuttava. Enkä nyt tarjoita vain salilla käyntiä, siellähän olen käynyt koko ajan vaan aerobista. Nyt täytyy aktivoitua kävelylle sekä sauvakävelylle, varsinkin sauvailu tekee hyvää mun jäykälle selälle. Huomasin sen sunnuntaina, kun vihdoin sain luuni siirrettyä ulos ja lenkille.

Olen ennenkin kertonut, että merkkaan aina liikuntani heia heia liikuntapalveluun. Olen tehnyt sitä jo vuodesta 2013, jonain vuonna on liikuntaa ollut enemmän ja toisinaan taas vähemmän. Mutta koskaan ei ole ollut näin vähän aerobista lenkkiä kuin tänä vuonna ja varmaan koskaan en ole sitä tarvinnut enemmän kuin nyt. Katsoin just, että olen tänä vuonna kävellyt 23x, sauvakävellyt 7x, vesijuossut 17x ja kuntosalilla käynyt 75x. Viime vuonna yhteensä luvut oli kävely 52, sauvakävely 50, vesijuoksu 2 ja kuntosali 132. On hiukkasen eroa, vaikka tietty viime vuonna oli koko vuoden saldo. Mutta jos nyt on sauvailtu 7x ja ollaan puolet vuodesta eletty, on aivan varmaa etten ehdi saavuttaa viime vuoden lukemaa. Nyt jos koskaan on otettava itseään niskasta kiinni ja lähdettävä ulos lenkille.

Mietin sauvakävelyllä käydessäni sitä, että mä valitan oireitani ja samaan aikaan luen itsestäni nuoremmista naisista joilla on todettu levinnyt rintasyöpä ja silloin puhutaan parantumattomasta syövästä. Syövästä jota voidaan ehkä lääketieteellisesti hidastaa, mutta parantaa sitä ei voi. Heillä, sairastuneilla on pieniä lapsia jotka jäävät kaipaamaan äitiään, eivätkä lapset välttämättä myöhemmin enää edes muista kuka heidän äitinsä oli.

Mietin, kuinka esim elämäni ilo, siskonpoikani Eltsu, ei muistaisi ollenkaan hassua Aikku-tätiään vaan kuulisi vaan kertomuksia tätistään joka oli kova nauramaan. Aika surullista, itse asiassa todella kamalaa. Entä se, etten näkisi koskaan mahdollisia tulevia lapsenlapsiani. Hekin saisivat kuulla, että Aikku-Mummo ei syönyt lääkkeitään vaan itsekkäästi jätti syömättä ja syöpä uusiutui ja hän kuoli pois. No, tää oli tietty hiukan kärjistetysti sanottu, mutta ymmärtänette pointtini. Onko itsekästä jättää lääkkeensä syömättä vain sen takia ettei halua kärsiä sivuoireista? Onko se itsekästä omaan napaan tuijottelua, ajattelenko vain itseäni enkä yhtään ajattele sitä, että monet muutkin saattaa kärsiä seurauksista kuin vain minä? Ei muut tosin kärsi näistä oireista kuin minä, mutta enköhän mä jaksa nää oireeni jatkossakin?

En ole kuitenkaan vielä edes tilanteessa jossa mulla olisi mennyt liikuntakyky tai että edes söisin kipulääkkeitä jatkuvasti. Olen vasta tilanteessa jossa ärsyttää, suorastaan vituttaa ja ahdistaa. Jutellessani asiasta työkaverini kanssa joka on mua hiukan vanhempi ja varmasti huomattavasti viisaampi, sanoi hän fiksusti, että mistä tiedän mitkä sinun vaivoistasi on iästä johtuvaa ja mikä taas lääkkeestä. Todennäköisesti ilman lääkkeitäkin nivelet olisi jo hiukan huonossa kunnossa, jäykistelisin, hikoilisin ja palelisin, mielialat vaihtelisi jne, niitä samoja oireita mitä vaihdevuosiin kuuluu. Totuus kuitenkin on, että olen ihan kohta 50v ja vaikka se onkin vähän, en mä ole enää nuorukainen. Ja toisaalta, mitä vanhemmaksi tässä tullaan, saadaan oikeasti olla tyytyväisiä joka aamusta kun jostain kohtaa kolottaa. Silloin ollaan ainakin elossa.

Ja onko tämä kuitenkin jonkinlaista prosessointia sairaudestani, olenko vielä(kään) ymmärtänyt sitä, että oikeasti sairastin syövän. Syövän josta kaikki eivät selviä, valitettavasti. Ihmiset, varsinkaan sairastuneet eivät pidä sanonnasta, taistellaan syöpää vastaan. Ei sitä vastaan voi kuulemma taistella, se tulee ja tekee mitä haluaa. Miten sitten he, jotka eivät selviä syövästä, eivätkö he taistelleet tarpeeksi tai oikein? Ei kai se niin mene? Ei mun  mielestä, eiköhän se sana taistella enemmänkin kuvaa sitä omaa tahtotilaa selviytyä. Ja ihan varmasti jokainen haluaa selviytyä, kaikille se ei vaan ole mahdollista.

Taisteluja on monenlaisia ja aina niissä on sekä voittaja, että häviäjä. Itselläni oli niin hyvä tuuri (tietenkin lääkitys oli pääasiassa), että olin se voittaja. Mahdollisesti seuraavalla kerralla mä en ole ja tuskin mä silloin olen taistellut yhtään sen vähempää kuin muutkaan.

Olimme ihanien työkavereideni kanssa viikko sitten piknikillä. Tai suoraan sanottuna olimme pussikaljaa/siideriä juomassa puistossa. Jopa minäkin, melkein absolutisti join siideriä. Meillä oli tosi kivaa, miksipä ei koska olemme kaikki niin ihania ihmisiä. Miten meille onkin kaikki mahtavuudet tulleet töihin? No, mulla oli seuraavana aamuna työaamu joten en kovin myöhään voinut olla liikenteessä. Sen verran kuitenkin ehdin istumaan ja juomaan, että olin aika rai rai kun menin kotiin.

Ukkokulta on nimennyt mut ties monellako nimellä, mutta aina siihen nimeen on liittynyt mummo. Olen pörrö-mummo (tukka aina sekaisin), toisaalta olen hauva-mummo (koska Arttu) ja joskus pieru-mummo (yhtään en tiedä mistä tää nimitys tulee). Kotiin tullessani oli mulla aivan hiton hauskaa, nauroin itsekseni ja kailotin sisälle tullessani keksineeni itselleni uuden nimen, olen känni-mummo. Joo, ihmekös en kovin usein juo..

(Känni-mummo ) Candy-mummo hississä :)

Juhannusta vietimme Ukkokullan kanssa kotona. Perjantaina siivosimme, otimme rennosti ja illalla kävimme yhden kätkön hakemassa. Olikin aikamoista risukkoa missä tarvoimme, mutta löytyi se kuitenkin.

Lauantaina lähdimme ajelemaan Nurmijärvelle, siellä oli kartan mukaan paljon kätköjä. Ei ollut kartta väärässä, kätköjä löytyi melkein vieri vierestä, saimme kirjattua 14 kätköä tilillemme. Yhden tien varrella oli seitsemän kätköä jotka ajattelimme poimia hetkessä pois kuleksimasta. Pysäytimme siis auton lähelle kätköä ja Ukkokulta sitä lähti hakemaan, minä jäin teamimme yhden jäsenen eli Wilman kanssa autoon. Siinä sitten autossa istuin ja odottelin (olin parkkeerannut auton yhden talon postilaatikoiden viereen) , tuli talon isäntä ihmettelemään mitä mä oikein tein. Piti sitten selitellä, että kätköilemässä tässä ollaan ja mieheni tulee ihan kohta, pian ollaan lähdössä. Isäntä sanoi, ettei mitään hätää, hän vaan tuli katsomaan onko autoni hajonnut ja tarvitsenko apua. Kaunis ajatus, ihanan auttavainen ihminen.

No, ei löytänyt Ukkokulta sitä kätköä ja sanoin sitten lähteväni itse sitä hakemaan. Ja niinhän siinä kävi, että tosiaan menin ja hain kätkön, jota Ukkokulta oli pyörinyt ja etsinyt aikansa sitä löytämättä. Olin mä taas itsestäni ylpeä, kotkankatse-mummo.

Kävimme myös Myllykoskella jossa piili kans kaksi kätköä. Paikka olikin todella kaunis, kannattaa käydä tutustumassa jos siellä päin liikkuu. Meteli oli kyllä aikamoinen, koski pauhasi. Siellä oli muutamakin makkaranpaistopaikka jossa olisi saanut makkarat paistettua. Valitettavasti ei vaan ollut makkaraa mukana, joutu sitten paistamaan makkarat uunissa kotona.

Aamujäykkyys

Maanantai 28.11

Maanantai, päivä jota jokainen tuntuu inhoavan. En ymmärrä miksi olisi päivän syy jos sua väsyttää, nälättää, ketuttaa tai ei muuten vaan tee mieli mennä töihin tai jotain. Ehkä se syy löytyy jostain muusta kuin päivästä?? Tänään on siis maanantai ja junat on myöhässä. Joo, heti on junat myöhässä kun tulee sentti lunta tai muutama aste pakkasta, eiks vaan olekkin tuttu ajatus/lausahdus? VR on lyhennys sanoista venaa rauhassa, näin olen kuullut. Vaan ihan yhtä vähän se on vr:n tai kuljettajan tai ilman tai muunkaan syy jos joku ei pidä maanantaista ja haluaa poistaa ne kokonaan elämästään kokonaan, hyppäämällä junan alle. Siinä sitten tosin poistuu muutkin päivät, mutta eipä tarvi niistä sitten enää valittaa.

Tänään ei ollut kukaan hypännyt junan alle, toivottavasti ainakaan, mutta juna oli kuitenkin myöhässä. Olimme Ukkokullan kanssa menossa junalle, kun luimme aikataulutaulusta, ettei juna tule ainakaan 20:een minuuttiin. No, päätimme mennä K-junalla ja marssimme laiturille 5, ykköslaiturin sijaan. Sinne päästyämme kuuluttivat, että kyseinen juna lähteekin poikkeuksellisesti laiturilta 6. Siis sinne. Päätimmekin kuitenkin luottaa jo myöhässä olevaan junaamme ja marssimme laiturille 1. Loppu peleissä laiturilta 6 lähtevä K-juna oli N-juna joka lähti 10min myöhässä. Meidän juna saapui 25min myöhässä ja oli tupaten täynnä. Sai hengittääkin pinnallisesti ettei vaan hengitä vieruskaverin ilmaa. Perus maanantai siis, heti alko ketuttaa, nälättää, masentaa ja teki mieli hypätä junan alle. Tai sitten ei. Sama se on miten se päivä alkaa, tehdään siitä parempi. Hymyä huuleen, maanantai on vaan kerran viikossa, kyllä me se jaksetaan.

Töiden jälkeen menen taas säteisiin. Vaan kun on se maanantai, niin ovat myöhässä koneensa kanssa. Eikä riittänyt muutama minuutti kuten junien kanssa, vaan täällä oltiin myöhässä hieman enemmän, meinaan 45min. Mutta ei auta kiukutella, ei se mun vuoroni tule yhtään sen nopeampaan, vaikka kuinka polkisin jalkaa lattiaan. Olisihan se tietty varmasti kiva näky jos olisin heittäytynyt lattialle itkupotkuraivareihin. Sillä olisin varmasti saanut tehtyä toisten päivän hiukan parammaksi, sitä en epäile hetkeäkään.

Tällä kertaa saan kuunnella Abbaa samaan aikaan kun sädettävät. Tulee mieleeni, soiko Abba Saara Aallon kunniaksi, hän kun viikonloppuna oli laulanut Abban kappaleen X-Factorissa ilmeisen kunniakkaasti, kun oli päässyt jälleen jatkoon. Ihan huikeaa menestystä hänellä, ihan hattuani nostan. Itse en ole ohjelmaa seurannut, mutta kaikkea hyvää hänelle toivotan. On sen varmasti ansainnut.

Tänään oli tosiaan kolmas kerta säteitä ja alkaa ihossa hiukan tuntumaan. Ohjeissa sanottiin, että yleensä ihomuutokset alkavat kahden viikon sädetyksen jälkeen, mutta mua on kutittanut tänään rinnan ja kainalon alueelta hitosti. Vaan kun ei saa raapia, niin on tehtävä itselleen suolahaude. Siinä keitetään litra vettä ja lisätään ruokalusikallinen vettä ja jäähdytetään (miksi? paljon hauskempaa olisi läntätä tissille pyyhe joka olisi kastettu tulikuumaan veteen). Haudutan siis tissiäni tissinpaikkaani suolahauteella ja jopas iho tykkäsi. Oikeastaan olisi hyvä jos saisi asunnon, jossa olisi kylpyamme ja sen laittaisi suolaa täyteen. Tykkäis lymfakäsikin kun siellä lilluisin, suolassa.

Tää kun olisi täynnä suolaa niin, että vaan pää näkyisi kun siellä makaisin.

Millaisia oireita sitten säteistä saattaa saada? Sädehoidon aikaiset haittavaikutukset ovat pääasiassa erilaisia ihoreaktioita, jotka ilmenevät paikallisesti hoidettavalla alueella. Iho alkaa reagoida sädehoitoon tavallisesti kahden viikon kuluttua sädehoidon aloittamisesta. Tyypillisiä oireita ovat ihon punoitus, kuivuminen, hilseily ja kutiaminen. Myös erilaiset pigmenttimuutokset ja aurinkoihottumaa muistuttavat näpyt ovat mahdollisia.

Muita sädehoidon aiheuttamia haittavaikutuksia ovat: Rinnan turvotus, erilaiset tuntemukset rinnassa. Tuntemukset voivat olla pistelyä, kiristävää tunnetta leikkausarvessa, puutumista ja tunnottomuutta.

Sädehoidon aiheuttamat haittavaikutukset alkavat parantua n.2-4vkon kuluttua sädehoidon päättymisestä. Sädehoito jatkaa vaikutustaan hoidon päättymisen jälkeen ja toisinaan ihoreaktiot saattavat voimistua, vaikka hoitojakso olisi päättynyt.

Eli mä jään odottelemaan millainen punainen, hilseilevä ja kutiava krapu musta kuoriutuukaan. Jos juhannukseen mennessä olisi iho kondiksessa, fyysisestä kunnosta muuten puhumattakaan, saan olla tyytyväinen. Mutta niin tai näin, en vietä Juhannusta murehtien syöpää, en todellakaan.

Tiistai 29.11

Veronpalautukset ovat jälleen tipahtaneet tileillemme, heidän tileille jotka sitä saavat. Itse maksan aina niin paljon veroa, että varmasti saan takaisin päin. En voi sietää ajatusta, että joutuisin maksamaan mätkyjä, milläs mä sitten jouluna juhlisin? Ei tosiaan ja sen takia myös mun tililleni tuli tänään rahaa. Käynkin heti aamusta ihailemassa tiliäni ja pari kertaa päivälläkin. On se vaan kivaa, kun on hetken rahaa.

Tänään säteisiin mennessäni ovat he aikataulussa. Hypätessäni laverille, osun siihen kerralla oikein (en ole kertaakaa tipahtanut siitä) eli heidän ei tarvinnut siirrellä mua oikeastaan ollenkaan. Säteitähän annetaan ainoastaan täsmä paikkaan eli mut siirretään juuri oikeaan asentoon. Paikalla on aina kaksi hoitajaa, molemmat omalla puolellaan ja sitten ne katsovat jostain olenko oikein. Jos en ole oikein, siirtelevät he mua. Joskus siirretään sentti, joskus useampi ja tänään ei tarvinut siirtää ollenkaan. Tänään soi soittimessa jälleen Elvis, mikäs sitä kuunnellessa, onhan Elvis yksi parhaimmista laulajista kautta aikojen.

Kotona vedän pienet päikkärit, väsyttää noi säteet sen verran. Hoitajalle sanoinkin, että väsyttää, niin sanoi kuuluvan säteiden sivuoireisiin. On ihan tieteellisesti todistettu niiden väsyttävän, joten ei ihme, että muakin väsyttää. Ja jo joka päiväinen siellä ravaaminen väsyttää, vaikka ei siellä kauan aikaa kerralla menekään. Meinaa se sama hoitoväsymys iskeä mikä iski sytojekin aikaan. Mutta sitten taas kun mietin, että kohta tää on ohitse, niin jo sillä jaksaa kaiken. Ei ole enää kauaa tammikuuhun ja silloin mä niin käännän uuden sivun elämässäni. Ja voitte olla aivan varmoja, ettei siihen kuulu syöpä yhtään mitenkään.

Illalla olisi valokuvauskurssi viimeistä kertaa, mutta mitä tekee kaiken oppinut Aikku? Jättää menemättä, sillä olenhan mä jo kaiken opin imenyt sieltä. Eikös se vaan näkynyt jo mun edellisistä kuvistanikin? Eikö niissä ollut kaikki kohdillaan? Sai jokainen ihan ite keksiä mitä ne esitti, näin sai katsojakin jotain tekemistä, ei ole kaikki pureskeltu valmiiksi.

Keskiviikko 30.11

Nyt se sitten alkoi, sivuoireet hormoonilääkitykselle, huomaan jäykistyneeni. Jos olisin nuori mies, niin olisin iloinen aamujäykkyydestä, mutta koska en ole nuori enkä edes mies, niin en ole myöskään iloinen tästä jäykkyydestä. On meinaan ikävää, kun liikkeelle lähtiessäsi selkä jäykistelee, saat hetken köpötellä kuin mummo selkä kumarassa ja jäykkänä. Johan mä tätä lääkettä olen viikon jo syönytkin, enää vaan 9v ja 5 vuotta jäljellä, ei paha.

Tästä tamofeenista eli hormonilääkityksestä saattaa saada kans sen seitsemän sivuoiretta. Ja mä olen saanut niistä tällä hetkellä ainakin yhden, mutta vielä lisää saattaa olla tulossa. Ihan vaan vaikka muutamankin tässä luetellakseni ovat yleisimpiä sivuoireita: nesteen kertyminen elimistöön (vielä ei onneks ole tätä, luojan kiitos), pahoinvointi (joo, välillä tulee tätä), ihottuma, kuumat aallot (ei varsinaiset aallot, mutta aivan hitokseen kuuma öisin yks kaks ja sitten taas hetken päästä taas kylmä).

Sitten on heikotus, päänsärky, lihaskipu, ruokahaluttomuus, vatsakivut, oksentelu, ripuli ja ummetus. Myös näköhäiriöt esim kaihi saattaa tulla ja mitä kauemmin käytät sitä suurempi riski sairastua siihen. Hah, mä syön tätä kymmenen vuotta eli mulla varmasti jo suuri riski sairastua kaihiin ja hyvässä lykyssä vielä sokeudun. Pian ehkä tarvin jo koiran ja kepin ja Ukkokulta saa taluttaa mua paikasta A paikkaan B, kiva tulevaisuuden näkymä. Yksi "sivuoire" mitä ei luettelossa mainittu on mahdollisuus sairastua munsarja-tai kohdunkaulansyöpään. Jipii, ehkäistään rintasyöpää saadakseni alapääsyövän. Mahtavaa lääketiedettä.

Tässä saa tosiaan tutustua kaiken näköisiin oireisiin ja huomaan kuuntelevani itseäni herkällä korvalla. Saattaahan tuo jäykkyys johtua myös siitä, etten nyt ole käynyt yhtään salilla ja sohva on kutsunut mua suureen ääneen tän viikon. Kunhan saan tuon Breigin Badin katsottua, niin lupaan etten hetkeen katso yhtään mitään.

Tänään on säteistä käyty 20%, jipiii. Vielä kaksikymmentä kertaa, sen jaksaa. Musiikkina ei ollut nyt mitään mikä olisi jäänyt mieleen, sen takia taisin ekaa kertaa pitää silmiäni kiinni ja yritin jopa hiukan nukkua siinä. Mutta kone pitää melkoista meteliä, ei siinä todellakaan nukuta. Ja aika äkkiä saisi nukahtaa, jotta ehtisi hetkenkään nukkumaan. Ja käsien ollessa pään yläpuolella ja siitä johtuvan kivun ollessa maksimaalista, ei tarvi unta odotella. Mutta kotiin mennessä voi taas ottaa päikkärit, sellaiset ihan pienet. Heti sen jälkeen, kun on katsonut muutaman jakson BB:tä.

Superihminen ilman superia

Keskiviikko 12.10

Työaamu, herään jo valmiiksi väsyneenä, vaikka nukuin ainakin kahdeksan tuntia. Lähden töihin miettien, onko tässä mitään järkeä? Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa sairaslomaansa? Viime tiputuksen jälkeen olin saikulla ja vapaalla seuraavan viikon. Nyt yritän mennä töihin, kun lepoa on ollut tiputuksesta neljä päivää. Mutta koska otin typeryyksissäni vain tän verran sairaslomaa enkä jaksa alkaa soittelemaan lisää, mä lähden töihin.

Yleensä junassa aina teen sudokua, luen tai katselen somea, tänään mä pidän silmät kiinni ja yritän pitää aamupuuroni sisälläni. Vieressä istuvat tuskin arvostavat sitä, että toisin aamupuuroni näytille, kirjaimellisesti. Olin ottanut pahoinvointilääkkeen lähtiessäni mutta ei ollut tainnut vielä auttaa. Mietin, miltä tuntuisi jos ei olisi sänkyä missä yötään viettää? Miltä tuntuisi, jos ei aikuistenoikeasti olisi asuntoa, minne mennä? Näillä ilmoilla, öiden ollessa jo kylmiä, en saata edes kuvitella miltä tuntuisi, jos ei olisi tyynyä mihin päänsä kallistaa. Muutenkin paleltaa sisuskalujaan myöden, onneksi on todellakin peitto mitä vetää nukkumaan mennessä päällensä, tyyny mihin päänsä kallistaa ja sänky johon väsyneenä ja huonovointisena romahtaa.

Usein aamuisin töihin kävellessäni näen vanhasta makasiinista tulevia ulkolaisia, ovatko romaneita tai muita, en tiedä. He kiipeävät aidan yli, selvästi makasiinilla yönsä viettäen. Koska en ole mikään Äiti Teresa, ajattelen usein kuinka säälittävää heidän olla siellä, mutta en tietenkään tee asian suhteen mitään. (ja mitä edes tekisin?) No en tee tänäänkään, tänään mä palelen ajatuksesta vieläkin aiempaa enemmän. Väkisin hiipii ajatukset elämän epäreiluudesta. He eivät ole osaansa valinnut, yhtä vähän kuin minä omaani. Tai kuka tahansa meistä. Sillä, että antaisin kerjäläiselle rahaa en auta muita kuin mafiaa, näin se menee. Mistä nämä ajatukset tänä aamuna? Johtuneeko kylmästä, väsymyksestä vai sytostaattihöyryistä? Mistä sitä aina tietää mistä ne tulee, kunhan tulee ja tällä kertaa ne tähän kirjasin.

Näitä viime viikolla mietin ja eilen ne kirjoitin. Tänään sitten lehdestä luin, että vietetään kansainvälistä asunnottomien päivää. Olisi halutessaan voinut mennä Dallapén puistoon telttamajoitukseen halutessaan kokeilla miltä asunnottomuus ja ulkona nukkuminen tuntuu. Itselläni ei siihen tietenkään nyt ollut mahdollisuutta, mutta ehkä joku vuosi. Tärkeä asia tämä asunnottomuus ja siihen olisi tietenkin hyvä löytyä jonkinlaisia ratkaisuja. Vaikka uskon ettei kokonaan ongelmaa saada koskaan pois. Ja täytyy myös muistaa, että on ihmisiä jotka eivät itselleen asuntoa halua. Meistä se varmaan tuntuu käsittämättömältä, mutta jokaisella on oikeus myös siihen. Tämä vain tähän välihuomautuksena. 

Täällä he taitavat nukkua :-/

Matkalla töihin näin tämän auton ja mun alkoi ihan järjettömästi tehdä mieli päärynälimua!! :-)

Töissä huomaan aikas pian, ettei ajatus töihin tulosta tainnut olla taas kovin järkevä. Pahoinvointi jatkuu, tuntuu etten saa ajatuksia pysymään asiassa missä niiden pitäisi pysyä, en voi keskittyä, väsyttää, juoksen vessassa, voin pahoin, haluan kotiin. Haluan sinne niin paljon, että lähdenkin, vaikka pääni ei ole edes kainalossa, vielä. Mutta tätä menoa se on kohta pöntössä tai jossain roskiksessa. Nyt on nostettava kädet pystyyn ja todettava, mä en kykene. Lähden kotiin.

Kotiin mennessäni menen saman tien nukkumaan ja nukun kaksi tuntia. Soitan pomolle pois lähdöstäni ja huomisesta poissa olosta. Hän sanoo, että nyt sä Aikku lepäät ja olet kotona. Hän tietää, kuinka rankkoja hoidot ovat, sun ei tarvitse leikkiä supersankaria ja yrittää jaksaa olla töissä. Olet tän ja ens viikon kotona. Leikkiä? Onko tää leikkiä? Enkö mä olekaan supersankari? Mitä hittoa, mä olen oikeesti kuvitellut, ettei muhun tehoa mikään. Mua mikään syöpä selätä, sehän olen mikä joka tästä otan niskalenkin? Leikkiä?? Mä en voi uskoa todeksi tätä, mä en siis ole superihminen? Nyt tipahdin ja korkealta, nyt sattuu. Valehtelisin jos väittäisin, ettei asia mua olisi harmittanut, aluksi. Sitten asiaa enemmän ajateltuani tajusin pomoni olleen ihan oikeassa, mä tarvitsen nyt lepoa. Enkä vaan fyysisen puolen takia vaan myös henkisen. Ei taida mun mieli vieläkään hyväksyä tätä, ettei musta ole koko aika tekemään jotain. Mun on vaan niin hirveän vaikeaa hyväksyä asiaa, en voi sille mitään. Mutta ehkä kroppa alkaa ilmoitella, että nyt sä Aikku lepäät. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Ja nyt olen luvannut itselleni kuunnella itseäni, miltä musta tuntuu milloinkin. Jos tekee mieli mennä kävelylle, niin menen, jos tekee mieli maata ja tehdä sudokua, mä teen sitä. Pitäisikö kuitenkin heti aluksi mitata kuume?? Tää ei tosiaankaan ole mua!! Ei millään muotoa!! Aina pitää pystyä ja jaksaa. Se vaan on niin. Pitää!! Pitää!! Pitää!!

Illalla en tee mitään!! Uskoitko?? En mäkään!! En vaan muista mitä tein!!

Torstai 13.10

Aloitan päiväni teeman mukaisesti eli en tee mitään, paisti päivittelen blogia. Mä tosiaan kirjoittelen tätä milloin sattuu, sitten tallennan ja jossain vaiheessa sitten julkaisen. Jos joka kerta kirjoittaisin vaan ennen julkaisua, niin mulla menis helposti pari tuntia siihen. Vaikka on kova puhumaan ja nopea kirjottamaan, pitää ne ajatukset saada kuitenkin ensin järjestykseen ja siinä saattaa mennä aina tovi. Ja samalla vielä pitää tuijotella facea ja muiden blogeja ja sitä sun tätä, niin meneehän sitä aikaa. Joten siihen mene aamupäivä.

Puolen päivän aikaan lähden ultraan. Löysin joku aika sitten vasemman rinnan alta kosketusaran kohdan ja tästä lekurille mainitsin. Hän laittoi ultraan lähetteen ja sinne siis lähden. Tälläkään kertaa en kävele Pasilasta sinne vaan menen bussilla. Koska mä olen sairas. Oikeasti mun kuuluis istua invalidipaikalla. Jätän tämän kuitenkin tekemättä, jotain tapoja sentään. Aina muuten bussissa katson, etten vaan istu paikkaan joka on varattu vanhuksille tai pystymahaisille matkustajille. Vaikka bussi olisi tyhjä niin vältän niitä paikkoja. Vielä tulee minunkin aika niitä käyttää, vaan luojan lykky se ei ole vielä.

Olen ajoissa paikalla, mutta lekuri tai hoitaja tai kuka lie ei ole, sillä mä odotan vuoroani 50min. Siinä on meinaan 45min liikaa ihmiselle, jolla on paha olo. Oksettaa, kuvottaa, mahassa pyörii, paleltaa, ketuttaa ja kaupan päälle alkoi vielä vituttaa. Vieressä istuu nainen, joka onneksensa pääsee jo sisälle. Vaan tuleekin takaisin, ei lähtenytkään vielä. Meikä lähtee tasan heti, kun pääsee. Pääsisi nyt ensin edes sisälle, niin voisi sitten lähteä ulos.  Rouvan kanssa siinä jutustelemme, hän kertoo olleensa mammossa (ihan saman tien nousee vähäisetkin karvani pystyyn, en mielelläni edes lausu sitä sanaa, niin kamala muisto mulle jäi siitä helvetin masiinasta) ja odottelee vielä ultraan pääsyä. Ehdin jo miettimään, että toivottavasti hänellä on kaikki kunnossa, ettei hän vaan saa samaa diagnoosia kuin minä. Vaan hän kertoikin olevansa viisi-vuotiskontrollissa, hän on sairastanut rintasyöpää viisi vuotta sitten ja nyt käy kontrolleissa. Jospa minäkin vielä joskus, vuoden parin tai viiden vuoden päästä olen samassa tilanteessa. Voi, jospa olisinkin!!

Aikani (sen 50min) odotettuani pääsen jo huoneeseen saakka. Eläkeiän ohittanut jo vuosia sitten oleva hoitaja pyytää ottamaan yläosan paljaaksi ja hyppäämään laverille. Sen teen ja hän kysyy, onko kylmä. No ei totta vie ainakaan hiki pääse tulemaan, joten saan pienen pyyhkeen itselleni. Siinä mä sitten makaan 20min odotellen lekuria. Mä olisin ehtinyt vaikka tehdä köyden papereista ja karata ikkunasta, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Mutta vaatteeni oli toisessa huoneessa, niin enpä lähtenyt mihinkään. Lekurikin tuli aikanaan (20min päästä), tutki ja ihmetteli miksi siellä olen, ei täällä mitään näy. Siellä ei ilmeisesti saa käydä, jos ei mitään löydy, tuhlaamassa herra lekurin aikaa. Mieluimmin mä kuitenkin olin siellä turhaan, kuin että siellä olisi joku pikku Simo löytynyt. En ehdi sanoa mielipidettäni, sillä herra lekuri on jo hävinyt ja jään yksin siihen laverille. Kerran jo taivaassa käynyt hoitajakin loistaa poissa olollaan joten pyyhin geelit rinnalta ja häivyn minäkin.

On aivan pakko helpottaa oloaan ja mennä syöpiksen kahvilaan syömään sämpylä ja juomaan teekupponen. Sen verran huono oloni jo oli, nälässä tarvii sairaan ihmisen olla. Omaa syytäni (kai) tämä on, ei kukaan mua käskenyt tulla ilman evästä. Toisaalta, ei kukaan myöskään sanonut, että joudun odottamaan toista tuntia joten tasoissa ollaan, ei kenenkään syytä. Sämpylän syötyäni lähden kotiin, vessan kautta. Siellä tapaan vielä rouvan, joka kävi kontrollissa ja hänellä oli iloisia uutisia, kaikki puhdasta eli ei mitään missään. Iloitsen hänen kanssaan asiaa, kehotan häntä juhlistamaan asiaa leivoskahveilla, on tosiaan sen ansainnut. Itse ainakin juhlistaisin, vaikka en edes leivoksista pidäkään.

Pasilassa mulla on taas liikaa aikaa junan tuloon. Sen takia liikaa, että ehdin käymään punnitse ja säästä liikkeessä. Mietin äskeistä rouvaa ja hänen hyviä uutisiaan. Mietin mahtaako hän juoda ne leivoskahvit? Mitä jos ei juokaan, ei juhlista asiaa mitenkään? Menee hyvä juhla ihan hukkaan?? Kääk, mun on pakko tehdä asialle jotain. Mä joudun juhlistamaan asiaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ostan siis liikkeestä jotain juhlaan sopivaa joka ei taatusti ole taaskaan sopivaa mun mahalleni. Mutta ei auta, näin iloinen asia sentään kyseessä. Pakko mun on uhrautua. Jos teillä sattuu olemaan jotain juhlia tulossa joita ei millään viitsisi juhlia, niin ottakaa yhteyttä. Mä uhraudun teidänkin puolestanne, etänä. Kerrotte vaan mikä juhla kyseessä, niin mä juhlin. Mitä en tekisi toisten puolesta, olen mä niin ajattelevainen!!

Tälläisiä saattaisin syödä :-)

Illalla menen ystäväni kanssa lenkille, mä kykenen siihen. On ilta pimeä ja on hassun näköistä, kun suunnistajat menevät otsalampun kanssa pitkin pimeää metsää. Kivan näköistä touhua, mutta jos itse olisin siellä mukana, niin olisi aivan sata varmaa, että siinä olisi hauskuus kaukana. Mua, karttaa ja kompassia, meitä ei ole tarkoitettu toisillemme todellakaan. Valaistulla pururadalla mä lenkkeilen, metsään pimeällä, ei kiitos. Kylmä siellä tuli, kannikat jäässä siellä sai olla. Mutta kotona odotti lämmin sohva, se on upea kapistus. Me tykätään toisistamme, meidän liittomme on taivaissa kuulutettu!!

Syökö syöpä sisältä?

Maanantai 10.10

Termostaattini on edelleen epäkunnossa. Viime yö meni jälleen kahdella peitolla, joista toinen siis villainen versio, villasukilla ja yöpaidalla (jota en ole muuten käyttänyt useampaan kuukauteen). Joko mulla on tullut pahemman luokan mummotauti, tämä kuuluu sytostaatin  haitta puoliin tai sitten meillä ei ole laitettu patteriin lämmitystä. Veikkaan kuitenkin vaihtoehtoa kaksi, vaikka tosin tuskin meillä pattereissa lämpöäkään vielä on. Asia olisi tietty helppo tarkistaa, mutta nyt ei jaksa, koska ei se asiaa miksikään muuta. Mua paleltaa ja sillä selvä.

Ystävän kutomat ihanat ja lämpimät villasukat lämmittävät palelevia varpaita :-)

Pahaolo jatkuu, kuvottaa, aamupuuro pyrkii pihalle sitä mukaa kun sitä lusikoi sisälle. Tekisi mieli olla syömättä, mutta se vasta huonon olon tekeekin, joten pakotan itseni saamaan puuroni alas, monta kertaa vieläpä. No, vähän liioittelin, mutta ei tää kivaa ole, kaukana siitä. 

Tekisi mieli mennä lenkille, mutta ainoa mitä jaksan on maata sohvalla. Saan sieltä käsin kuningasidean, kokeilen vetää leukoja. Pari vuotta sitten en saanut vedettyä ensimmäistäkään ja tästä sisuuntuneena aloin sitä harjoittelemaan ja kohta niitä meni jo viisi. Ei huono suoritus naiselta, moni mieskään ei meinaan vedä ainoatakaan., ainakaan varuskunnassa, jos on uskomista iltapäivälehtiin ja kukapas niihin ei uskoisi . Vielä luetattavampaa tietoa se olisi, jos sen lukisi seiskasta.. Kokeilen siis niitä leukoja. Saan vedettyä puolikkaan ja meinaa pää räjähtää. Ei sen takia, että oli aivan surkea tulos vaan huonon olon takia. Mistä hitosta näitä aivopieruja mulle oikein tuleekaan?? Vetää sytopahoinvoinnissa leukoja? Kas kun en mennyt metsään kaataa puita. Olisin kai mennytkin, mutta en omista metsää ja toisten metsiin on paha mennä kaatelemaan.

Ruoka ei maistu, ei tee mieli mitään vaikka vatsa huutelee evästä. Kasviksia en voi edes ajatella, nyt ei todellakaan tee mieli raikasta salaattia tai rapeaa parsakaalia. Nyt tekee mieli jotain helposti sisälle menevää ja mielellään siellä myös pysyvää. Puuro on kova sana, se mukavasti hellii masua ja tekee sinne hyvän olon. Ja sen jälkeen kroppa suorastaa vaatii sohvalle pääsyä. Ei sänkyyn pääsyä vaan sohvalle, kroppani on osannut valita puolensa ja se on nyt sohvalle 1-0. Joten sinne siis ja parin tunnin päikkärit. Jos sen jälkeen vaikka katsois sitä lenkille lähtöä.

Ei auttanut päikkärit, ei vaan voi nyt astua ulos sen enempää kuin Wilma tarvitsee. Jaksan sen verran, että Wilma pääsee pissalle, hänen ei voi antaa kärsiä mamman pahasta olosta. Syytön hän tähän on. Ja jos tarkemmin ajattelen, niin mäkin olen aika syytön tähän. Simo tähän on syyllinen. Vaikka ei se ketään eikä mitään paranna toisia syyttelemällä, ei mun oloni tästä parane vaikka kuinka Simoa syyttelisin. Kokeilen parantumiseen mieluimmin sitä sohvaa.

Wilman kanssa päikkäreillä :-)

Tiistai 11.10

Aamulla tuntuu siltä, että tästä taas selvitään hengissä. Olen nukkunut hyvin yöni, monta tuntia peräkkäin. Ainahan mä yöllä vessassa joudun käymään, niin tänäkin yönä. Ehkä tästä tulee hyvä päivä, ainakin niin hyvä kun siitä teen. Aamupalan jälkeen päätän lähteä haukkaamaan happea isolla kauhalla eli menen sauvakävelylle.

Matkalla mietin syöpää. Sitä kuinka ruma sana se on. Se tuo mun mieleeni kasan syyliä, kasan rumuutta. En ihmettele miksi sanaa syöpä pidetään pelottavana ja rumana, sitähän se on. Aivan saatanan ruma sana, sen voisi mun mielestä poistaa sanavarastosta kokonaan. Toisaalta ei sille voi mitään kaunista ja herkkää nimeä antaa, se on kaikkea muuta kuin kaunis asia. Se on kasa saastaa, kasa jotain niin pahaa, ettei sen olemassaoloa saisi olla. Vaan se on ja nyt se on minulla. Ei lapsillani, ei Ukkokullalla, ei muilla läheisilläni, ainoastaan mulla. Mä kannan tätä statusta lopun elämääni, syöpään sairastunut. Toivon tosiaan, että saan titteliini vielä lisäyksen, syövästä selvinnyt.

Seuraan Instagramissa monia ihmisiä, myös Heidi Sohlbergiä. En tässä paljasta mitään salaisuutta sanoessani, että hän on vertainen, myös rintasyöpään sairastunut. Instagramissa hänen yhden kuvan mukana oli teksti, joka todellakin toi kyyneleet silmiini, näin siinä luki: ”Joku haaveilee lottovoitosta, joku uusista farkuista. Yksi toivoo löytävänsä elämänsä rakkauden ja toinen toivoo koiranpentua, Jokaisella meillä on omat toiveemme ja haaveemme, yhtäkään niistä väheksymättä. Sairauden kohdatessa on kuitenkin vain yksi toive.. Toivon parantuvani."

Mikael Gabriel, tuo itselleni tuntemattomuudesta tajuntaani hyppinyt mahtava, herkkänuori mies laulaa laulussaan Kipua: Mä olen nähnyt syövän, mä olen nähnyt syövän elämää syövän.. Mietin tätäkin sanontaa, syökö syöpä elämää? Kyllä se varmasti syö, omalla laillaan. Sä et jaksa, voi, pysty tekemään asioita mitä sa haluaisit. Sä saatat olla niin huonossa kunnossa hoitojen takia, että ei susta ole mihinkään. Tai syöpä on levinnyt, syönyt sua sisältä jo niin, ettei sille ole mitään tehtävissä. Syöpä on pahimmillaan kuin termiitit puussa, se nakertaa sua sisältä päin, tehden suhun reikiä, ammottavia aukkoja. Siinä se syövän rumuus konkretisoituu, se rei´itää sut sisältä, sekä fyysisesti että henkisesti. 

Olen monesti ajatellut sitä, kuinka vähällä olen itse selvinnyt tän syöpäni kanssa. On ollut hyvä olo hoitojen jälkeen (paitsi nyt), olen jaksanut käydä töissä ja olen jaksanut liikkua. Olen jopa hävennyt sitä, en aina kehtaa edes sanoa kuinka hyvin olen voinut. Mutta miksi ihmeessä mun asiaa pitäisi hävetä? Ei se ole mun vikani, yhtään sen enempää kuin se on kenenkään vika, että hän voi huonommin. Miksi mun pitäisi hävetä omaa hyvää oloani? Onko se sitä perus suomalaisuutta ajattelutapaa, kellä onni on hän onnensa kätkeköön? Tai mitä onnellisuutta syövässä on? Tuskin kukaan mua tän takia kadehtii?? Ja olen niin monesti sanonut ja sanon jälleen kerran, mun elämäntapani ennen sairastumistani ovat varmasti tähän osallisena. Hyvä, terveellinen puhdas ruoka ja liikunta elämäntapana, ne on varmasti olleet pelastukseni tässä asiassa. Ja kenellekään ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa liikuntaa, ottaa sitä osaksi elämäänsä. Jos tuntuu siltä, ettei siitä juurikaan nyt hyödy, niin vielä se vanhuuskin sieltä tulee meille jokaiselle ja silloin viimeistään sitä lihasvoimaa ja liikkuvuutta tarvitaan. Ihan me jokainen.

Iltapäivällä menemme Wilman kanssa hakemaan hänelle ruokaa. Hän kun painaa peräti kuusi kiloa, ehkä pari sataa grammaa päälle, niin hänelle riittää kahden kilon ruokasäkki kuukaudeksi. Melkeinpä päivälleen kuukauden välein sen haemme. Ja sen tiedän siitä, kun meillä on keräyskortti, josta näemme päiväyksen milloin viimeksi ostettu edellinen eväs. Wilma juoksee kiireellä aina liikkeeseen, koska hän tietää saavansa sieltä samalla jotain herkkua. Tälläkin kertaa menimme eläinkauppaan kiireellä. Siellä Wilma sai itse valita mitä haluaa namiksi, tai minä hänelle annoin vaihtoehtoja haisteltavaksi. Joitakin haistoi ja käänsi päänsä pois ja toista taas heti nuolaisi, eli valinta oli helppo. Eikös nuolaistu herkku ole ostopäätös? Mun mielestä Wilman pitää saada itse päättää mitä haluaa nauttia, tietenkin järjen sallimissa rajoissa. En esittele hänelle sellaista mitä ei voi tai saa syödä. Enhän itsekään tykkäisi jos karkkihyllyllä joku valikoisi mun puolestani pussiin kaikkea sellaista mistä en edes pidä. Ja jos söisin karkkia ja Ukkokulta saisi valikoida niin pussissa tuskin olisi yhtään namia joita kelpuuttaisin. Meillä on aivan eri käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Ja minä tietenkin olen omilla mielipiteilläni oikeassa, kuinkas muutenkaan. Vaan onneks en karkkia syö, ei tarvitse miettiä mitä pussiinsa laittaisin.

Nyt maistuu tälläinen eväs :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Oloni ei ole vieläkään hääppöinen, väsyttää, kuvottaa, ahdistaa, vituttaa ja ketuttaa. Mutta menen paikalle, kuuntelen toisella korvalla asiaa aukoista (valokuvaukseen liittyvää, huom!!), arvoista ja ajasta. Mä en jumankekka vaan vieläkään tajua niistä mitään ja mun vastaanottokykyni asialle ei todellakaan paras mahdollinen. Ja aina eteeni tulee sama asia, pitäisi olla niiiiin mahtavaa kuvauskalustoa, että sillä kai sais kuvattua jo avaruudenkin. Tuntuu ettei perusjampperin perus kuvauskalusto riitä mihinkään, hyvä jos sitä kehtaa edes kameraksi sanoa. Mutta kyllä mä opin, luen enemmän asiasta, kokeilen kameralla eri juttuja jne. Yrityksen ja erehdyksen kautta kai sekin asia opitaan. Ja musta ei ole tulossa kuvaajaa jonka pitäisi kuvia myydä. Ellei joku sitten niitä välttämättä halua ostaa. Vaan tuskin haluaa tai sitten on todellakin liian paljon rahaa käytössään.

Menen ajoissa nukkumaan, huomenna olisi työpäivä. Pakkaan myös salitavarat mukaani vaikka oloni kyllä huutaa jotain kaikkea muuta kuin salia. Se huutaa lepoa, se huutaa armoa, se huutaa unta. Sitä mä sille annan, ainakin vähäsen, muutaman tunnin kunnes on taas aika mennä ja touhottaa ja suorittaa ja toimia. Olla oma itsensä, oma ajattelematon itsensä.

Iltapalaksi uunipäärynää :-)

Kireää lihaa

Lauantai 8.10

Yöllä olen herännyt muutaman kerran kuvotuksen tunteeseen, ei kuitenkaan ole ylös saakka tullut. Aamupuuro pyrkii pihalle, käy kurkkimassa kurkussa, mutta sitkeesti pistän sen samaa matkaa takaisin menemään. Tässä ole nyt aikaa alkaa oksentelemaan, pitää lähteä Lahteen katsomaan sitä kireetä lihaa, sekä miesten että naisten. Oma liha ei ole kireää kuin hampaiden välissä, jos sinne on sattunut joku rämmäle jäämään. Onneks muuten on se hissin peili, siitä ehtii nopeaan aina tarkistamaan, onko siellä hampaiden välissä kenties metvurstia tms. Ei muuten, mutta jos olet antanut kuvan olevasi jokin bodari, niin metvursti hampaiden välissä saattaa hieman tätä harjakuvaa himmentää.

Punnitsen aamulla painoni. Sillä viisii, tällä kertaa ei tullut kuin +3,7kg nestettä kerättyä kroppaansa. Mistä hitosta tätä nestettä oikein tulee?? Tämä tietää melko varmasti sitä, että meikä juoksee taas vessassa koko päivän, ainakin jos menee yhtään kuten viime kerralla meni. Silloinhan tuli sen +4kg. Seuraavana aamunahan se oli melkein lähtenyt, viimeks. Nyt jää nähtäväksi miten nyt käy.

Aamuaskareiden jälkeen lähdemme ensin ottamaan siskoni ja ystäväni vastaan juna-asemalta ja sitten kyytimmekin saapui, ei kurpitsalla vaan isolla tila-autolla joka olikin ihan tarpeen, kuten takaisin tullessamme huomasimme. Olihan bodykisojen messuilta kaiken laista ostettavaa. Joku osti enemmän kuin toinen, mutta ei väliä koska autoon mahtui kyllä. 

Niin me lähdimme ajelemaan Lahtea kohti hyvässä hengessä, iloinen rupattelu kuului autossa, kun kaikilla oli jotain kivaa kerrottavaa. Itselläni aamupala pysyi kivasti sisällä, eikä ihmeellisiä pahoinvointi kohtauksia tullut koettua. Paikan päällä oli väkeä kuin meren mutaa ja sen huomasi parhaiten, mistäs muusta kuin siitä, että suurin osa aikaani taisi mennä vessajonossa. Mulla kun pyrki se eilinen neste pihalle, kuten arvasinkin käyvän. En viitsinyt laskea montako kertaa siellä vessassa juoksin, mutta sen voin sanoa, että muutamat invalidivessat tuli nähtyä, normi puolella oli ainakin viisi erilaista koppia jne. Kuka näitä nyt laskee, vessajonoissa näkee aina parhaiten tuttujakin. Niin tälläkin kertaa. 

Katsoimme heti aluksi kansainväliset bikinikilpailut (osan niistä) ja oli siellä lavalla naista jos toista mukana. Oli lihaksikkaampaa ja vähemmän lihaksikasta, oi erottuvuutta lihaksissa ja oli olematta. Oli keikistelyä (anteeksi, en osaa tätä toisinkaan ilmaista), hetkutusta ja ketkutusta (rakkaudella kaikkia kohtaa, tältä sen mun silmiin näyttää). Toiset pärjäsivät ja toiset eivät ja koska tässä on kyse arvostelulajista, niin mehän arvostelimme. Eikös se ole just tän jutun suola, arvostella? Ja vielä kun ite on niin maan perusteellisen paras joka asiassa, niin johan mä olen ihan oikeutettu, ellen jopa velvoitettu arvostelemaan?? Eiks vaan? Joo, niin munkin mielestä!! Mutta koska en oikeasti tajua lajista mitään, niin en välttämättä (todellakaan) näe asioita kuten tuomarit. Ja ei mun tarvitsekaan, koska ei mu sinne ole palkattu töitä tekemään vaan ihan olin lipun paikanpäälle ostanut, jotta saan nauttia hyvästä seurasta, hauskasta päivästä ja hyvästä tunnelmasta. Ja näistä myös nautin, täysin rinnoin (täydellä rinnalla).

Kiertelimme messualueella maistellen kaiken maailman maistiaisia, oli erilaista proteiinipatukkaa, suklaata, juomaa, laturia, veturia, hinaajaa jne. Tai en mä tiedä, mä vietin aikaani siellä vessan jonossa. Välillä piti (suht koko sen ajan mitä en ollut siellä vessan jonossa) syödä jotain. En siis näitä mitä maistatettiin, vaan ihan omia eväitä. Näin sain pidettyä taas pahanolon hetken poissa lähettyviltäni, se kun tuntui väijyvän nurkan takana koko aika, odotti vaan iskemistään. Vaan olinpa häntä ovelampi, söin joka välissä ja aikas helpolla pääsin, tämä erä mulle 1-0. Nuppi meinas punastella koko aika, eikä se todellakaan johtunut siitä, että siellä olisi ollut niin hyvän näköisiä miehiä. Olihan tietty niitäkin, mutta ei Ukkokullan vertaista, tietenkään. Nämä punastelut johtuu kortisonista, se pistää nupin punaseksi vähän väliä ja ulkomuoto muistuttaa lähinnä keitettyä rapua tai pinkkiä possua, ihan miten sen kukakin näkee. 

Vaan ehdin mä katsomaan sitä, minkä takia sinne olimme menneetkin, eli niitä kehonrakennuskisoja. Mun valkkuni siis kisasi sarjassa alle 90kg ja hän oli upea ilmestys. Tiedän, ettei tämä ole laji jota suuri kansa ihannoisi, kaikkea muuta, mutta annetaan hänelle kuitenkin arvostus, jonka hän ansaitsee. Hän on ihminen niin suurella sydämellä, että harvoin näkee. Vaatimaton mies joka tekee sitä mitä rakastaa, ihmisten kanssa joita rakastaa, on aina tukena ja auttamassa sua, jos apua tarvitset. Hän on ollut minun matkassani tukena kaikin tavoin, hänelle voin sanoa, kun tuntuu paskalta ja sitäkin tapahtuu, kumma kyllä, kun on musta kyse. Arvostan häntä aivan satasella ja olin todella ylpeä hänestä. Ylpeä kuin omista lapsistani. Ja me kannustettiin, huudettiin niin että taisi kuulua Hollolaan saakka. Missä se lienee onkaan?? Meidän huudoilla ja kannustuksella oli tuskin sen enempää merkitystä lopputulokseen, mutta hänelle varmasti oli. Hän varmasti arvosti jokaista huutoamme, jokaista kannustustamme jonka hänelle annoimme ja uskon sanovani tämän meidän jokaisen matkalla olijan suulla, kun sanon, että hän ansaitsi jokaisen äänemme. Mulla on tosiaan ilo ja kunnia tuntea hänet ja treenata juurikin hänen kanssaan, treenata hänen tekemillään ohjeilla ja syödä sitä mitä sanotaan (joo, sit joskus taas). Meistä on matkamme varrella tullut ystäviä ja siitä olen iloinen ja ylpeä. On hienoa saada olla sellaisen ihmisen ystävä.

Mehän teimme heti rintasyöpädiagnoosin saatuani sopimuksen, että hän voittaa SM-kultaa omassa sarjassaan ja minä selviän hengissä. Ja nyt voin todella ylpenä sanoa, että hän on oman osansa tehnyt ja nyt on mun vuoro tehdä oma osuuteni. Ja minähän todellakin teen, sitähän me ei kukaan edes epäillä, eihän??

Pääsin vielä halaamaan ja onnittelemaan Jaria, tuota kaikkensa antanutta sankaria. Pääsin myös sanomaan, kuinka ylpeä hänestä olen. Ja uskon, että me molemmat olemme ylpeitä toisistamme ja toisillemme omalla tavallamme tärkeitä. 

Loppuu se hauskuus aina joskus ja niin tälläkin kertaa. Oli aika suunnistaa kohti kotia. Sain vielä kotiin tuliaisia (muutakin kuin pari pussia proteiinia) sillä siskoni tuli vielä meille syömään ja ah, pelaamaan korttia. Tässä vaiheessa mulle iski kylmä/kuuma syndrooma vai mikä lie olikaan. Kylmä oli, olin ihan jäässä ja laitoin kaks hupparia päällekkäin, pipon päähän ja villasukat jalkaan. Meni hetken ja tuli hiton kuuma. Vaatteet pois, meni pari minuuttia ja vaatteet takaisin. Tätä sitten edestakaisin, ei puuttunut ohjelmaa. Vaikka olisi kortinpelaaminen ihan ohjelmasta käynyt mun mielestä, vaan sisäinen termostaattini oli eri mieltä asiasta. Näin me saimme viettää hauskan päivän, päivän jota muistella myöhemmin naurussa suin. Valkku sai odotetusti ja ansaitusti mitalin, ite selvisin toisen cefin ekasta päivästä ilman katastrofia, Ukkokulta sai viettää päivän rauhassa ilman mua (hän tosin oli töissä, mutta onks se mun vika? Olisi saanut viettää rauhallisen päivän ilman mua) ja Wilma vedellyt varmasti sikeitä koko päivän. Jokaiselle jotakin, kuten kuuluukin.

Paleltaa :-/

Sunnuntai 9.10

Jos edellinen yö meni vähän kuvotusta tuntien, niin tämä yö meni palellen. Sisäinen termostaattini on ilmeisesti edelleen rikki. Mulla oli päällä kaksi peittoa, villainen sekä normaali, paita, villasukat ja mä palelin. Ei tietoakaan kuumista aalloista tai vaihdevuosien hikoiluista. Ehei, tämä on jotain paljon villimpää, palella hampaat täristen. Kokeilka vaikka. Ja jos ette ihan sytostaattia saa, millä pääsisitte tunnelmaan, niin nukkukaa vaikka ulkona tai ihan vähintään ikkuna auki ja ei mielellään vaatteita päällä jotta pääsette tunnelmaan. Kantsii kokeilla tai sitten ei, kaikki käy. Painon kävin kans katsomassa, oli pudonnut -3,4kg. On tää jännää touhua.

Olen tässä pitkään miettinyt ostaa itselleni uutta tietokonetta ja tänään sen päätän tehdä. Just nyt tuntuu aika oikealta sille. Hah, niin kuin tätä pitäis miettiä ja harkita kuten lemmikin tai auton hankintaa, mutta ei tälläisiä päätöksiä voi hetkessä tehdä. Niitä pitää miettiä, makustella, harkita, punnita jne. Ja nyt olen sen kaiken kai tehnyt, koska päätän nyt olevan oikea hetki hankinnalle. Me Ukkokullan kanssa katsellaan taas koneita netistä, huokaamme ainakin miljoonannen kerran sitä, kun ei me niistä mitään ymmärretä ja sen kaiken jälkeen lähdemme Verkkokauppaan ostoksille.

Jostain ihmeen kumman syystä taitaa puoli suomea olla just tänään vaille jotain vempainta, konetta tai hilavitkutinta. Siltä se ainakin tuntuu, kun yritämme yritän saada auton parkkiin sinne tulitikkurasian kokoiseen parkkihalliin. Sinne on varmasi mittanauhalla tehty parkkipaikat, jokaiselle just eikä melkeen oman kokoinen paikkansa. Hyvä ettei ole joka automerkille omansa, Audeille omansa, BMW:lle omansa, Mersulla omansa jne. Onneks ei ole, koska siinä tapauksessa emme olisi tuota omaa kinneriämme niin lähelle ovia saaneet kuin nyt saimme. Ja selviää sekin, miks joka paikka on turvoksissa. Se ei johtunut meistä, vaikka nopeampi olisi niin voinut ajatellakin, vaan Verkkokaupassa oli digimessut, mitä lie tarkoittaakin. Pirusti porukkaa se ainakin tarkoitti. Me olimme olleet kaukaa viisaita ja tilanneet koneen jo valmiiksi. Kyselen kuitenkin myyjältä hänen mielipidettänsä ja kummasti hän oli koneen suhtee samaa mieltä. Johtuisiko siitä, että hinta oli aika messevä?? Niin tai näin, mutta kone lähti mukanamme kotiin ja niin olimme suoriutuneet suhta nopeaa pois tuolta tavarahelvetistä. Tai jos tarvitsee kaiken maailman hilavitkutinta, niin Verkkokauppa on omiaan siihen tarkoitukseen. Mutta vinkkinä, älä mene sinne autolla, ainakaan omalla.

Matkalla Ukkokulta huomasi haluavansa käydä mäkkärissä. Ja mikäs minä häntä olen estämään, aikuista ihmistä. Itse keksin kuningasidean, koska syön vatsansuojanlääkettä, niin se varmaan suojaa kaikelta, myös jäätelön laktooseilta. Siispä otan itse mäkkärin jäden kinuskikastikkeella, pala taivasta jota ilman olen ollut jo joitakin vuosia. Huomasin iden huonouden aika nopeaan, Ukkokultakin huomasi. Ehkä ei hetkeen ehdota mäkkärille menoa??

Olin hukannut langattoman hiireni johonkin (liekö juossut pesäänsä?) ja muutaman ärräpään päästettyäni oli ihan pakko mennä kauppaan hakemaan uutta. Läppäriä ilman hiirtä ei sitten kukaan katsele, ainakaan minä. Siispä kauppaa hakemaan uutta. Samalla sieltä voi ostaa vaikka jädeä, sitä päivällistä syötyä jädeä kun ei lasketa. Sitähän oli niin vähänkin!!