Syökö syöpä sisältä?

Maanantai 10.10

Termostaattini on edelleen epäkunnossa. Viime yö meni jälleen kahdella peitolla, joista toinen siis villainen versio, villasukilla ja yöpaidalla (jota en ole muuten käyttänyt useampaan kuukauteen). Joko mulla on tullut pahemman luokan mummotauti, tämä kuuluu sytostaatin  haitta puoliin tai sitten meillä ei ole laitettu patteriin lämmitystä. Veikkaan kuitenkin vaihtoehtoa kaksi, vaikka tosin tuskin meillä pattereissa lämpöäkään vielä on. Asia olisi tietty helppo tarkistaa, mutta nyt ei jaksa, koska ei se asiaa miksikään muuta. Mua paleltaa ja sillä selvä.

Ystävän kutomat ihanat ja lämpimät villasukat lämmittävät palelevia varpaita :-)

Pahaolo jatkuu, kuvottaa, aamupuuro pyrkii pihalle sitä mukaa kun sitä lusikoi sisälle. Tekisi mieli olla syömättä, mutta se vasta huonon olon tekeekin, joten pakotan itseni saamaan puuroni alas, monta kertaa vieläpä. No, vähän liioittelin, mutta ei tää kivaa ole, kaukana siitä. 

Tekisi mieli mennä lenkille, mutta ainoa mitä jaksan on maata sohvalla. Saan sieltä käsin kuningasidean, kokeilen vetää leukoja. Pari vuotta sitten en saanut vedettyä ensimmäistäkään ja tästä sisuuntuneena aloin sitä harjoittelemaan ja kohta niitä meni jo viisi. Ei huono suoritus naiselta, moni mieskään ei meinaan vedä ainoatakaan., ainakaan varuskunnassa, jos on uskomista iltapäivälehtiin ja kukapas niihin ei uskoisi . Vielä luetattavampaa tietoa se olisi, jos sen lukisi seiskasta.. Kokeilen siis niitä leukoja. Saan vedettyä puolikkaan ja meinaa pää räjähtää. Ei sen takia, että oli aivan surkea tulos vaan huonon olon takia. Mistä hitosta näitä aivopieruja mulle oikein tuleekaan?? Vetää sytopahoinvoinnissa leukoja? Kas kun en mennyt metsään kaataa puita. Olisin kai mennytkin, mutta en omista metsää ja toisten metsiin on paha mennä kaatelemaan.

Ruoka ei maistu, ei tee mieli mitään vaikka vatsa huutelee evästä. Kasviksia en voi edes ajatella, nyt ei todellakaan tee mieli raikasta salaattia tai rapeaa parsakaalia. Nyt tekee mieli jotain helposti sisälle menevää ja mielellään siellä myös pysyvää. Puuro on kova sana, se mukavasti hellii masua ja tekee sinne hyvän olon. Ja sen jälkeen kroppa suorastaa vaatii sohvalle pääsyä. Ei sänkyyn pääsyä vaan sohvalle, kroppani on osannut valita puolensa ja se on nyt sohvalle 1-0. Joten sinne siis ja parin tunnin päikkärit. Jos sen jälkeen vaikka katsois sitä lenkille lähtöä.

Ei auttanut päikkärit, ei vaan voi nyt astua ulos sen enempää kuin Wilma tarvitsee. Jaksan sen verran, että Wilma pääsee pissalle, hänen ei voi antaa kärsiä mamman pahasta olosta. Syytön hän tähän on. Ja jos tarkemmin ajattelen, niin mäkin olen aika syytön tähän. Simo tähän on syyllinen. Vaikka ei se ketään eikä mitään paranna toisia syyttelemällä, ei mun oloni tästä parane vaikka kuinka Simoa syyttelisin. Kokeilen parantumiseen mieluimmin sitä sohvaa.

Wilman kanssa päikkäreillä :-)

Tiistai 11.10

Aamulla tuntuu siltä, että tästä taas selvitään hengissä. Olen nukkunut hyvin yöni, monta tuntia peräkkäin. Ainahan mä yöllä vessassa joudun käymään, niin tänäkin yönä. Ehkä tästä tulee hyvä päivä, ainakin niin hyvä kun siitä teen. Aamupalan jälkeen päätän lähteä haukkaamaan happea isolla kauhalla eli menen sauvakävelylle.

Matkalla mietin syöpää. Sitä kuinka ruma sana se on. Se tuo mun mieleeni kasan syyliä, kasan rumuutta. En ihmettele miksi sanaa syöpä pidetään pelottavana ja rumana, sitähän se on. Aivan saatanan ruma sana, sen voisi mun mielestä poistaa sanavarastosta kokonaan. Toisaalta ei sille voi mitään kaunista ja herkkää nimeä antaa, se on kaikkea muuta kuin kaunis asia. Se on kasa saastaa, kasa jotain niin pahaa, ettei sen olemassaoloa saisi olla. Vaan se on ja nyt se on minulla. Ei lapsillani, ei Ukkokullalla, ei muilla läheisilläni, ainoastaan mulla. Mä kannan tätä statusta lopun elämääni, syöpään sairastunut. Toivon tosiaan, että saan titteliini vielä lisäyksen, syövästä selvinnyt.

Seuraan Instagramissa monia ihmisiä, myös Heidi Sohlbergiä. En tässä paljasta mitään salaisuutta sanoessani, että hän on vertainen, myös rintasyöpään sairastunut. Instagramissa hänen yhden kuvan mukana oli teksti, joka todellakin toi kyyneleet silmiini, näin siinä luki: ”Joku haaveilee lottovoitosta, joku uusista farkuista. Yksi toivoo löytävänsä elämänsä rakkauden ja toinen toivoo koiranpentua, Jokaisella meillä on omat toiveemme ja haaveemme, yhtäkään niistä väheksymättä. Sairauden kohdatessa on kuitenkin vain yksi toive.. Toivon parantuvani."

Mikael Gabriel, tuo itselleni tuntemattomuudesta tajuntaani hyppinyt mahtava, herkkänuori mies laulaa laulussaan Kipua: Mä olen nähnyt syövän, mä olen nähnyt syövän elämää syövän.. Mietin tätäkin sanontaa, syökö syöpä elämää? Kyllä se varmasti syö, omalla laillaan. Sä et jaksa, voi, pysty tekemään asioita mitä sa haluaisit. Sä saatat olla niin huonossa kunnossa hoitojen takia, että ei susta ole mihinkään. Tai syöpä on levinnyt, syönyt sua sisältä jo niin, ettei sille ole mitään tehtävissä. Syöpä on pahimmillaan kuin termiitit puussa, se nakertaa sua sisältä päin, tehden suhun reikiä, ammottavia aukkoja. Siinä se syövän rumuus konkretisoituu, se rei´itää sut sisältä, sekä fyysisesti että henkisesti. 

Olen monesti ajatellut sitä, kuinka vähällä olen itse selvinnyt tän syöpäni kanssa. On ollut hyvä olo hoitojen jälkeen (paitsi nyt), olen jaksanut käydä töissä ja olen jaksanut liikkua. Olen jopa hävennyt sitä, en aina kehtaa edes sanoa kuinka hyvin olen voinut. Mutta miksi ihmeessä mun asiaa pitäisi hävetä? Ei se ole mun vikani, yhtään sen enempää kuin se on kenenkään vika, että hän voi huonommin. Miksi mun pitäisi hävetä omaa hyvää oloani? Onko se sitä perus suomalaisuutta ajattelutapaa, kellä onni on hän onnensa kätkeköön? Tai mitä onnellisuutta syövässä on? Tuskin kukaan mua tän takia kadehtii?? Ja olen niin monesti sanonut ja sanon jälleen kerran, mun elämäntapani ennen sairastumistani ovat varmasti tähän osallisena. Hyvä, terveellinen puhdas ruoka ja liikunta elämäntapana, ne on varmasti olleet pelastukseni tässä asiassa. Ja kenellekään ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa liikuntaa, ottaa sitä osaksi elämäänsä. Jos tuntuu siltä, ettei siitä juurikaan nyt hyödy, niin vielä se vanhuuskin sieltä tulee meille jokaiselle ja silloin viimeistään sitä lihasvoimaa ja liikkuvuutta tarvitaan. Ihan me jokainen.

Iltapäivällä menemme Wilman kanssa hakemaan hänelle ruokaa. Hän kun painaa peräti kuusi kiloa, ehkä pari sataa grammaa päälle, niin hänelle riittää kahden kilon ruokasäkki kuukaudeksi. Melkeinpä päivälleen kuukauden välein sen haemme. Ja sen tiedän siitä, kun meillä on keräyskortti, josta näemme päiväyksen milloin viimeksi ostettu edellinen eväs. Wilma juoksee kiireellä aina liikkeeseen, koska hän tietää saavansa sieltä samalla jotain herkkua. Tälläkin kertaa menimme eläinkauppaan kiireellä. Siellä Wilma sai itse valita mitä haluaa namiksi, tai minä hänelle annoin vaihtoehtoja haisteltavaksi. Joitakin haistoi ja käänsi päänsä pois ja toista taas heti nuolaisi, eli valinta oli helppo. Eikös nuolaistu herkku ole ostopäätös? Mun mielestä Wilman pitää saada itse päättää mitä haluaa nauttia, tietenkin järjen sallimissa rajoissa. En esittele hänelle sellaista mitä ei voi tai saa syödä. Enhän itsekään tykkäisi jos karkkihyllyllä joku valikoisi mun puolestani pussiin kaikkea sellaista mistä en edes pidä. Ja jos söisin karkkia ja Ukkokulta saisi valikoida niin pussissa tuskin olisi yhtään namia joita kelpuuttaisin. Meillä on aivan eri käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Ja minä tietenkin olen omilla mielipiteilläni oikeassa, kuinkas muutenkaan. Vaan onneks en karkkia syö, ei tarvitse miettiä mitä pussiinsa laittaisin.

Nyt maistuu tälläinen eväs :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Oloni ei ole vieläkään hääppöinen, väsyttää, kuvottaa, ahdistaa, vituttaa ja ketuttaa. Mutta menen paikalle, kuuntelen toisella korvalla asiaa aukoista (valokuvaukseen liittyvää, huom!!), arvoista ja ajasta. Mä en jumankekka vaan vieläkään tajua niistä mitään ja mun vastaanottokykyni asialle ei todellakaan paras mahdollinen. Ja aina eteeni tulee sama asia, pitäisi olla niiiiin mahtavaa kuvauskalustoa, että sillä kai sais kuvattua jo avaruudenkin. Tuntuu ettei perusjampperin perus kuvauskalusto riitä mihinkään, hyvä jos sitä kehtaa edes kameraksi sanoa. Mutta kyllä mä opin, luen enemmän asiasta, kokeilen kameralla eri juttuja jne. Yrityksen ja erehdyksen kautta kai sekin asia opitaan. Ja musta ei ole tulossa kuvaajaa jonka pitäisi kuvia myydä. Ellei joku sitten niitä välttämättä halua ostaa. Vaan tuskin haluaa tai sitten on todellakin liian paljon rahaa käytössään.

Menen ajoissa nukkumaan, huomenna olisi työpäivä. Pakkaan myös salitavarat mukaani vaikka oloni kyllä huutaa jotain kaikkea muuta kuin salia. Se huutaa lepoa, se huutaa armoa, se huutaa unta. Sitä mä sille annan, ainakin vähäsen, muutaman tunnin kunnes on taas aika mennä ja touhottaa ja suorittaa ja toimia. Olla oma itsensä, oma ajattelematon itsensä.

Iltapalaksi uunipäärynää :-)