Päässä humisee

Torstai 6.10

Töihin paluu. Hassua, mutta tämä sattuu olemaan ainoa työpaikalla viettämäni päivä tällä viikolla. Maanantai mulla oli vapaata, tiistai ja keskiviikko meni laivalla ja huominen taas menee sytostaatin kimpussa. Joten tänään menen töihin ja nautin tästä päivästä, en murehdi vielä huomista. Huomenna on taas sen aika, ei tänään.

Käyn aamusta myös labrassa, varmistamassa huomisen tiputuksen. Jos arvot ok, saan myrkkyä, ellei ole niin jää myrkyt saamatta ja sitten asia viivästyy ja mutkistuu ja mua ketuttaa. Labraan pääsen suht heti, muutama mua ennen jonossa. Kokeiden ottaminen sattuu joka kerta enemmän ja enemmän, hoitaja sanookin suoneni olevani jo kraateria. Kohta pitänee alkaa ottamaan jostain toisesta kohtaa. Tosin saattaa ne palautua normaaliksi jossain vaiheessa, sitten kun ei enää myrkkyjä tule ja suonet saa olla rauhassa. Toivotaan ainakin niin.

Työpäivän jälkeen käyn vielä vähän salilla, tällä viikolla kun on siellä käynnit sekä lenkkeillyt olleet aika vähissä. Eikä ne ainakaan loppuviikosta tule yhtään lisääntymään joten käyn siis siellä nyt tekemässä olkapäät ja kädet. Jalat taitaa jäädä tältä viikolta väliin, mutta se armollisuus, muistelen sitä sanaa lämmöllä tällä hetkellä.

Illalla kun ajattelen taas huomista päivää (mun ei pitänyt miettiä huomista vielä tänään, mutta kummasti ne ajatukset taas sinne johtaa..) ja siitä todennäköisesti seuraavaa olotilaa alkaa taas angsti nostamaan päätään. Mua ottaa tää sairaus, Simo ja kaikki sen sukulaiset ja ystävät niin päähän, että tekis mieli lyödä nyrkillä seinää ja huutaa ja parkua. Mikä saatana siinä oli, että sen muhun piti iskeä?? Mitä ihmeen pahaa mä olin hänelle tehnyt? Mä en halua taas sitä kamalaa kuvotusta sytojen jälkeen, sitä helvetin huonoa oloa ja väsymystä?!! Vaan onko mulla oikeasti mitään vaihtoehtoa asian suhteen? Ei tietenkään ole, mun elämänhaluni voittaa kyllä tämänkin angstin, mutta annan itselleni luvan tuntea juurikin näin, juurikin nyt. Nyt mun ei tarvitse olla vahva ja hyväksyvä, nyt annan itselleni luvan tuntea juurikin tätä angstia, jonka tiedän menevän ohitse kunhan asiaa enemmän mietin. Mutta en mieti nyt, nyt mä angstaan ja unohdan olevani aikuinen, ei aina tarvitse olla järkevä aikuinen vaan joskus saa olla pieni lapsonen joka murehtii omaa pahaa oloaan.

Soittelemme ystäväni kanssa huomisesta, saan hänestä seuraa tiputukseen. On aina ihanaa, kun sinne ei tarvitse mennä itsekseen. Vaikka siellä on vertaisia samassa tilanteessa, sama tuttu omahoitaja tekemässä hienoa työtään, niin silti mä tykkään kun mun kanssa tulee jokin läheinen mukaan. Sen kaiken paskan jaksaa paremmin, kuin mukana on tuttu jota pyytää tuomaan vettä tai ojentamaan eväitä kassista tai ottamaan typeriä kuvia susta. Kaikesta ei tarvitse aina selviytyä yksinään, sen olen Simon kanssa huomannut. Olen mä jotain tai oikeastaan paljonkin oppinut Simon ansiosta, joten ei hän ihan turha seuralainen ole ollut. Mutta hän on seuralainen, josta haluan päästä eroon ja sen takia menen taas kiltisti huomenna myrkynkeittäjää tervehtimään.

Olen kuitenkin jotensakin kiintynyt nimeen Simo. Mietin josko vaikka joskus tulevaisuudessa tuleva/oleva koirani olisi nimeltään Simo. Sanonkin tästä Ukkokullalle: ”Meidän koiran nimestä tulee Simo.” Ukkokulta tähän: ”Mun mielestä Wilma on oikeen hyvä nimi ja sopii tyttökoiralle. Mitäs Wilma tykkää jos menet hänen nimensä vaihtamaan Simoksi?” Hah hah haa, saan ainakin nauraa taas tän kaiken angstin keskellä.

Onko tässä nyt Simo vai Wilma?

Perjantai 7.10

Viides sytostaatti tänään, tämän jälkeen enää yksi kerta. Mä olen niin happy asian suhteen, ettei mitään määrää. Aamusta teen valmiiksi salaattia, ystävänihän on tulossa mun kanssani tiputukseen ja sen jälkeen meille. Nyt varmistan, että on evästä mitä tarjoilla. Mulla on olevinaan hyvä aikaa tehdä sitä ja tätä, mutta käy taas kuten aina eli tulee kiire ja meinaan myöhästyä junasta. Kotiin jää tosiaan valmiiksi tehty salaatti, mutta sinne jää myös kaikki eväät joita olisi voinut ottaa mukaansa. Vaikka toisaalta jos käy kuten viimeksi, niin eipä paljon ruokaa/ evästä tee mieli tiputuksen aikana eikä paljoa sen jälkeenkään. Ehdin kuitenkin napata lääkkeeni ennen lähtöä ja jos rehellisiä ollaan, niin juurikin sen takia meinasin junasta jäädäkin. Piti alkaa kuvaamaan lääkkeen ottoa, sitten oli pillerit pitkin lattiaa, sitten niitä perse pitkällä paniikissa etittiin (Ukkokulta oli kotona) ja viimein löydettiin, nappasin lääkkeet kitusiini ja juoksin junaan. Selvitetty eka rasti, monta rastia jäljellä.

Pasilassa hyppään bussiin ja siellä istuessani mietin, mikä ihmeen aivopieru se oli. Mulla olisi ollut hyvää aikaa kävellä syöpikselle, mutta meninpä siis bussilla. Ja koska mulla oli sen takia aikaa jäljellä, niin menin kauppaan hakemaan evästä. Jos ei tälle matkalle, niin sitten huomiselle, sillä olemme lähdössä huomenna Lahteen katsomaan Fitness Expoa, jossa kisataan myös kehonrakennuksessa ja mun valkkuni tulee niin voittamaan Suomen mestaruuden omassa sarjassaan. Mutta se vasta huomenna, tänään on se tiputus ensin. Ostan muutaman banaanin, mandariinin sekä paketin viinirypäleitä. Ostan myös alpron soijarahkahässäkän tai mikä lie onkaan. Ja kotiin mennessäni huomaan sen olevan vielä laukussani. 

Syöpiksellä on jo tuttuja paikalla, edellisellä kerralla tutustuin mukavaan ”siskoon” ja siellähän hän jo valmiina olikin. Tällä kertaa meitä oli paikalla kolme ja ystäväni saapui hiukan myöhemmin.

Tippa menee jälleen hyvin, onhan asialla ammattilainen. Ja vaikka mulla alkaakin olemaan suonet jo vähän kraateria, niin saadaan se tippa sinne kuitenkin laitettua. Jossain vaiheessa kättäni jossa tippa luikertelee, alkaa kylmetä ja saankin siihen apua. Saan lämpimällä vedellä täytetyn kumihanskan suontani lämmittämään. Oli muuten aika mukava olo istua siinä käsi lämpimässä kädessä.

Tiputuksen aikana oikein tunsin kuinka nesteet alkoi kerääntymään kroppaani, viimeksihän sitä tuli vaivaiset 4kg vuorokauden aikana. Saas katsoa mihin lukemaan tänään päästään. Aamusta paino oli enemmän kuin kolme viikkoa sitten, mutta se ei varmasti ketään hämmästytä, vähiten mua itseäni, olenhan syönyt koko alkuviikon kuin härkä. Tai porsas. Tai varpunen, monen kertaisesti oman painoni. Tai ihan miten vaan, ruokaa on mennyt kiitettävästi. Aamulla paino näytti vaivaiset 65,1kg eli todellakin ollaan menty kipurajan yli romisten. Mutta kuten taisin jo sanoa, tää ei taida olla oikea aika murehtia just sitä asiaa.

Tällä kertaa tiputus kestää vajaa kaksi tuntia ja olen valmis. Ystäväni ei pääsekään meille vaan joutuu jatkamaan matkaa, joten menen kotiin yksin. Kotona saan syötyä hiukan ja sen jälkeen aika menee täysin sohvalla maaten. Kuvotus tulee hyökyaaltoina, kerää voimiaan varpaista saakka ja aaltoilee kroppaa pitkin päähän saakka. Varsinainen tsunami, pahanolon tsunami. Oksennukseen saakka ei sentään yletä, vaan tämä kuvotuskin on ihan kamalaa. Päässä heittää, pyörryttää. Makaan sohvalla, yritän nukkua vaan ei tule mitään. Katson telkkaria, en pysty keskittymään. Kiroan Simoa, kiroan syöpää, kiroan elämää, voin pahoin ja vituttaa.

Illemmalla ystäväni on tulossa meille, koska me lähdemme aamusta sinne Lahteen.  Laitan kellon soimaan, että ehdin häntä vastaan. Tulee viesti, että tulee seuraavalla junalla, jatkan uniani. Herään seuraavaan kerran jälleen kellon soittoon, olen aivan sekaisin. Ryntään Wilman kanssa ulos ystävääni vastaan vaan huomatakseni olevani siellä puoli tuntia liian aikaisin. Menen jälleen kauppaan hakemaan lisää evästä, kummasti ihminen jaksaa miettiä syömisiä kauheassa pahoinvoinnissaan. Onkohan hetkeä jolloin en ruokaa miettisi? Nukkuessani? Varmasti näen siitä unta! Haudassa sitten lakkaan ajattelemasta ruokaa? Tuskinpa silloinkaan, eiköhän siellä ole keittokirjat esillä ja meitsi fundeeraa mitä seuraavaksi söisi.

Tästä tulikin mieleeni hauska juttu, joka on vähän ikään kuin pakko jakaa kanssanne. Viimeksi sytojen jälkeen mennessäni ekaa kertaa salille, laittoi ystäväni viestiä: ”Missä olet?” ”Salilla, tietenkin, missäpä muualla.” ”Ole kerrankin itsellesi armollinen ja lepää.” ”Mitä se on, jotain syömistä?” ”Lepäätkö koskaan?” ”Haudassa ehtii lepäämään.” ”Tuskin maltat sielläkään..” ”Tuskin jos siellä on yhtään tilaa liikkua, mukanani on varmasti parit kahvakuulat tms.”. Ja ehkä mukanani on tosiaan parit padat ja pannutkin, jotta saa ruokaa tehtyä.

Minusta ei tosiaan paljon seuraa ole ystävälleni, hän joutuu olemaan täysin omavarainen. Onneks Ukkokulta on suuressa viisaudessaan laittanut nukkumapaikan valmiiksi ystävälleni. Minusta ei siihen nyt olisi, mä olen ihan raato. Mä olen sytostaateilla marinoitu raato. Mutta huomenna on pakko olla taas kunnossa, mun on päästävä huutamaan valkkuni Suomen mestariksi. Hän on niin mitalinsa ansainnut, hän on tehnyt valtavasti töitä kuntonsa ja lihastensa eteen. Mäkin sitten taas joskus, kunhan olen kunnossa. Milloin sen aika on? Kukaan ei voi tietää, nyt mä olen marinoitu raato ja näin on just hyvä näin. Olenhan saanut taas yhden annoksen Simon hävitystä, näitä vielä kerta ja mä olen voittamaton.

Mistä sana voittamaton tuli mieleeni? Tätä kirjoittaessani soi korviini Teräsbetonin Voittamaton. Ja mä olen voittamaton Simon kanssa taistellessani. Ja jos jotakin häiritsee sana taistelu, niin vaihtakaa sen tilalle joku toinen sana. Mikä se mahtais olla? En tiedä, keksi sä siihen joku parempi. Mutta mä olen niin voittamaton, että päässä humisee. Siellä humisee voitto, voitto Simosta ja sukulaisista. Siellä humisee voitontahto. Tai sitten siellä humisee tyhjyyttään. Ihan sama, humina on hitonmoinen!!