Palautteen paikka

15.10 Lauantai

Aamu alkaa leppoisasti puurolla ja kahvilla. Tänään puuro pysyy suosiolla masussa eikä pyri sieltä mihinkään. Ollaan siis taas elämässä kiinni.

Ajatuksena tälle päivälle on käydä vähän geokätköilemässä Ukkokullan ja Wilman kanssa, illalla sitten katsomaan lintsille valokarnevaalia. Sitä ei ole tullut koskaan nähtyä, jos tänään olisi sen aika.

Aamupäivä menee taas koneella istuen, kunnes lähdemme kaupoille. Haluan ostaa roosanauhaan liittyvää, kuten heijastavat kengännauhat sekä heijastimia. Näillä pimeyksillä ei voi olla liikaa heijastimia. Wilmakin omistaa kaksi heijastinliiviä jotka hajamielinen Mamma unohtaa aina laittaa. Ei ole Wilman vika, hän varmasti käyttäisi jos saisi itse päättää.

Kauppaan mennään, prismassa ei ole mitään muuta roosanauhaan liittyvää, paitsi itse nauhat, mutta niitä mulla on jo ennestään useita joten nyt en halua niitä. Salaattia sen sijaan haluan. Yleensä laitan salaattiini kaikenlaista kasvista, niin että salaatti on ihan sivuosassa. Nyt haluan salaattiini raikkautta ja pelkistystä. Löydän ituja, haluan niitä. Ukkokulta ääneen miettii, että eikös niistä voi saada salmonellaa? Heti perään sanoo: ”Ai niin, eihän sulla ole enää mitään väliä.” Hah, vähänkö nauroin. Vai ei ole musta enää väliä, kupsahdan kuitenkin jossain vaiheessa kun on syöpäkin. Itse asiassa Ukkokulta ei tarkoittanut sitä, vaan sitä etten enää työskentele keittiössä ja salmonella vaara ei niin paha. Tai tottahan se tässä tilanteessa olisi, mutta ymmärsitte varmaan jutun hauskuuden.

Prismasta sitten Cittariin hakemaan tarvittavat roosanauha härpäkkeet. Mun oli vaan saatava heijastavat kengännauhat. Joo, niistä tosiaan taisi mennä keräykseen parikymmentä senttiä, mutta rahaa se on sekin.

Kyllä nyt näkyy :-)

Ostin myös nyhtökauraa, jota en ole tähän mennessä päässyt kokeilemaan. Nytpä pääsin, koska tätä ihmettä oli kerrankin saatavilla. Ite laitoin sen pannulle ja pakastepapujasekoituksen perään sekä tomaattimurskan myös. Oli muuten hyvää, olisi voinut laittaa vaikka tortillan sisälle ja mussuttaa sillain. Varmasti, ehkä, luultavasti ostan sitä uudestaankin vaikka mielestäni aika suolaisen hintaista se oli. 250g maksaa neljä euroa eli kilohinnaksi tulee 16€. Mun mielestä se on kallis, sano kuka mitä muuta tahansa.

Syömisen jälkeen me lähdimme pitkästä aikaa kätköilemään. Ukkokulta on käynyt useinkin yksinään, mutta yhdessä se on vähän jäänyt. Ja koska olemme tiimi, niin myös tiimimme yksi jäsen lähti mukaan eli Wilma. Menimme ensin erään lammen varrelle ja kätkö löytyi kyllä helposti. Samalla kiersimme pitkospuita pitkin lammen ja jatkoimme matkaa seuraavalle  seuraaville kätköille. Seuraavakin löytyi helposti, suorastaan hyppi silmille. Kaksi seuraavaa kätköä olikin sitten jo vaikeampia, eikä ne auennut meille, ei sitten mitenkään vaikka kuinka etsimme. Siitä tää onkin niin kivaa, välillä löytyy helposti ja välillä ei taas mitenkään.

Viimeinen kätkö olikin sitten ihan metsän keskellä. Wilma raukka oli  siinä vaiheessa jo ihan poikki ja koska ei tunnetusti pidä metsistä, oli hän nytkin ihan rikki. Pyrki syliin ja pakkohan hänet oli sitten kantaa. Tämä kätkö oli todella kivasti toteutettu, puussa korkealla ja joidenkin metrien päässä toisessa puussa oli vaijerin kautta menevä painava paino, jota nostamalla sait kätkön laskeutumaan puusta. Todella kekseliästä ja kumarruksen ansaitsevaa toimintaa. Toiset kätköt ovat todella vaivaa vaatineet, niitä mielellään todellakin etsii ja löytää.

Olimme kätköilemässä kolmatta tuntia ja perskannikat olivat kyllä aika jäässä. Kotona olikin aika mukavaa juoda lämmintä glögiä sohvan nurkasta. Oli kyllä mielekäs päivä, mä niin tykkään ulkoilla luonnossa. Wilma raukka oli aivan puoli kuollut reissusta ja hän makasi koko illan, iltapissillä kävi lähistöllä ja heti takasin nukkumaan. Ei vanha neiti oikein jaksa enää tuollaisia seikkailuja, pitkospuita ja metsää ja hevosten läheisyyttä ja muuta ihmeellistä. Wilma haluaa olla tutuilla hoodeilla ja haistella tuttujen kavereiden viestejä ja kirjoittaa parit tekstarit itsekin. Se on vanhan koiraneidin elämää, ei metsissä samoilu, varsinkaan kun pelkää siellä kuollakseen. 

Sunnuntai 16.10

Herään jostain syystä ennen viittä enkä saa sen jälkeen enää nukuttua. Nousen kuuden aikoihin, väkisin makaamisesta saattaa saada linnaa on vanha sananlasku, joten en ota riskejä. Wilma joka normaalisti nousee aina mun kanssa samaan aikaan halutakseen ulos pissalle, mennäkseen takaisin sen jälkeen nukkumaan, ei herää ollenkaan. Oli pakko tarkistaa, että hengitti. Elossa oli, vaan eilinen taisi olla sen verran raskas, että ei jaksanut kuudelta nousta vaan nousi vasta yhdeksän aikoihin. Tätä ei ole tapahtunut koskaan ennen, pitäisikö huolestua?

Ukkokulta ja Wilma siis vetelee sikeitä, ite laitan Simo Saatanan tiedostoa parempaan järjestykseen. Simon tarina kun on ollut koneellani yhdessä pitkässä pötkössä, nyt sitä pilkon omiin kuukausiinsa, jottei olisi niin raskas perässä vedettävä. Word herjaa, että tekstissä on liikaa kirjoitusvirheitä, ei voida enää näyttää kaikkia. Ja höpön höpö, oletteko yhtäkään virhettä vielä löytäneet? Kaiken maailman soopaa viitsivätkin esittää. Koneen äärellä ollessani pidempään, alkaa mulla ahdistaa keuhkojen kohdalta. Mahdanko saada säteilyä koneesta? Omaa Simon karkotusta?? Tää saattaa kuulostaa ihan psykoottisen puheilta, mutta oikeasti tuntu häijyltä. En varmasti kehtaa asiaa ottaa puheeksi lekurin kanssa, laittais vielä lähetteen suljetulle. Mitens mä sitten teille raportoisin tekemisiäni? Tai ei edes olisi mitä raportoida. (niin kuin nyt jotensakin olisi).Tässä hommassa kuluu yllättävän paljon aikaa, jopa niin kauan että toiset heräävät ja sitten on Wilmankin aika taas mennä ulos. 

Tätä ne säteet aiheuttaa. :-)

Päivällä päätämme Ukkokullan kanssa lähteä taas kätköilemään. Hän haluaa, että menemme paikkaan josta hän ei ole kätköä löytänyt, jos mä löytäisin paremmin. No menimme paikan päälle ja en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun Ukkokulta sanoi löytäneensä sen. Wtf? Oliko kuitenkin löytänyt jo ennestään ja nyt toi mut paikalle, kun ei ollut muka ennen löytänyt sitä. Mutta ei, hän potkaisi oikeaa kantoa ja hupisista keikkaa, kanto kaatui ja kätkö oli löydetty. Mahtava toteutus taas tässäkin, ihanaa että ihmiset jaksaa nähdä vaivaa näiden kanssa.

Seuraava kätkö oli piti olla tien vieressä olevalla pienellä mökillä. Tätä kävimme eilenkin katsomassa ja tänään ajateltiin asian paremmin aukeavan meille. Ukkokulta katseli kaks minuuttia ja meinasi häipyä. Meikä joka ei anna ihan heti periksi jos ollenkaan sai pienet kilarit. Oli palautekeskustelun palautteen aika. Heti ei luovuteta, jos paikalle tullaan niin sitä etsitään kunnes löydetään, mikä luuseri sä oikein olet, annatko aika periksi yhtä helposti, jo nyt on perkele jne. Sellaista rakentavaa palautetta, kuten avopuoliso aina toiselleen antaa, kehittävällä tavalla. Hyvä tästä muru tulee, mutta jo nyt on perkele sun kanssas. Jatkoimme matkaa, ei tarvinnut kirjata tätä kätköä löydetyksi.

Seuraava kätkö olikin taas jonkin matkan päässä. Tai se olisi ollut huomattavan paljon lähempänä jos oltais  menty sinne mun suunnistustaitoni mukaan. Mutta koska Ukkokulta oli nyt puikoissa, niin me kierrettiin sellainen kilometri mennen ylös ja alas ja ympäri. Onneks olin jo vähän leppynyt äskeisen palautteen annon takia ja melko lailla nurisematta seurasin. Luulitko?? Kyllä palautta tuli ihan varmasti tälläkin kertaa, nyt vaan hiukan hiljemmalla äänellä, nyt ei ihan kaikki kilometrin säteellä kuulleet. 

Takaisin päin menimme jälleen mökille. Ja mun oli ihan pakko taas mennä kokeilemaan onneani. Mä olen kuin terrieri, en anna periksi. Mutta pakko oli tälläkin kertaa todeta, että kätkön laittaja oli mua parempi, tälläkin kertaa. Peli hänelle 3-0, mutta vielä mä sen löydän. Laitan vaikka pommin alle ja räjäytän sen töllin ilmaan. Ja tää ei sitten ollut lupaus eikä uhkaus, ei tarvitse pelätä sitä!!
Kotona mua ja mun jäässä olevia perskannikoitani odotti taas kuuma glögi, sohva ja sudoku. On elämä vaan ihanaa!!