Lukijat

Näytetään tekstit, joissa on tunniste lehtijuttu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lehtijuttu. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. marraskuuta 2016

Apua Jumalalta vai Perkeleeltä??

Sunnuntai 13.11

Isänpäivä, onnea kaikille iseille ja omalle erityisesti. Ukkokulta lähtee kans viettämään isänpäivää lapsen ja lapsenlapsensa kanssa, minä jään tekemään ruokaa ensi viikolle, joka onkin työviikko. Nyt on mennyttä lomat, niin sairas kuin vuosiloma. Todella mukavaa palata taas huomenna töihin.

Ruokien valmistuttua valmistaudun itse salille rääkkäämään jalkoja. Olisi kolmas treeni tälle viikolle. Nythän niitä hoitojen aikana on ollut kolme viikossa, normaalisti käyn salilla neljä kertaa viikossa. Katsotaan sitten  ensi vuonna millainen jako tulee olemaan, nyt mennään vielä näin.

Saan hyvän jalkatreenin tehtyä. Nyt en ota katsekontaktia kehenkään, haluan treenata rauhassa ja sitten kotiin. Jalat saavatkin kyytiä, reidet hapottaa mukavasti ja suihkuun mennessä maistuu todellakin banaani hyvältä.





Saan ystävältäni viestin, että se mun lehtijuttuni näkyy nyt digilehdessä. Voihan kääk, menen heti katsomaan. Siellähän se on, kommentejakin on muutama tullut. Lueskelen niitä huvittuneena, ei oikein muutakaan voi. En vastaa yhtään mitään, antaa muiden hoitaa kommentoinnit, sen he tuntuvat osaavan. Vai mitä sanotte näistä? Nämä ovat siis suoria lainauksia jutun kommenteista, itse kommentoin sitten siihen perään. 

Tuskin Perkeleen Helvetin apu paljon auttaa?? 
En osaa sanoa, kun en ole kokeillut. Kannattaisiko kokeilla??

Typerää puhetta. Ei syöpää voi itse selättää. Ei se mitenkään liity urheuteen. Hoidot joko purevat tai sitten ei. Ei sitä voi itse päättää. 
Ei varmasti voi itse päättää, sehän kai on aika selvää. Jos pystyisi, niin tuskin kukaan sairastaisi, vai??

Ei siinä auta perkeleet eikä jumalat. Lääkärit sinut parantavat, jos pystyvät. Kyseessä ei ole mikään taistelu. Jos olisi, niin miksi sairastuit ? Miksi myös pikkulapset sairastuvat???
Lääketieteeseen uskotaan täälläkin, ei mua todellakaan paranna Jumala eikä Piru alakerrasta. Mutta miksi sairastuin? Jos sen tietäisin, niin viisas olisin. Miksi lapset sairastaa?? Kysytäänkö vielä, että miksi on sotia jne.

Kukin tavallaan, mutta kyllä se kuolemankin mahdollisuus olisi hyvä käsitellä ja käydä läpi. Itseäni ainakin helpotti ajatus siitä, että jos kuolen, siirryn johonkin toiseen olomuotoon. Ruumis voi kuolla, sielu elää.
Tässä on jo asiaa. Tosiaan kukin tavallaan, olen ihan samaa mieltä. Joku haluaa jäädä kotiin murehtimaan kuolemaa ja toinen haluaa elää ja olla murehtimatta. Miksi ihmeessä tässä pitäisi kuolemaa miettiä?? Ja kuka on sanonut, etten olisi sitä vaihtoehtoa miettinyt?? Toinen olomuoto? Kunhan ei matelijaksi, kiitos!!

Parempi on rukoilla apua ja voimia Jumalalta kuin kirota Perkeleen nimiin. "Siunatkaa, älkää kirotko! "opetti äitini ja vanhemmiten olen havainnut että se on viisas ohje. Siunatessa luokse kutsutaan myönteisiä voimia, jotka auttavat jaksamaan ja sopeutumaan tilanteeseen, tapahtuipa sitten tervehtymistä eli ei. Mistään rukkaset naulaan luovuttamisesta siinä ei kuitenkaan ole kyse! Rukoillessa asia annetaan "Herran haltuun", jolloin stressi vähenee ja elimistöllä on parempi mahdollisuus parantua kuin perkeleitä paiskoen ja raivokkaasti stressaten "taistellen".
Tää oli mun lemppari. Meikä, antiuskovainen, joka ei todella usko mihinkään, en ihan näe itseäni rukoilemassa. Mun myönteiset voimat ovat minä itse, huumorintajuni, positiivisuuteni ja kaikki läheiseni. Ne riittää oikein hyvin, kiitos vinkistä kuitenkin. 

Alkaa olla liikaa nämä uhoamiset. Kyse on sairaudesta mille emme voi itse mitään. Nämä eivät auta heitä joille päivät vat luetut.
Olen pahoillani jokaisen puolesta joiden päivät ovat jo luetut. Se aika tulee itsellenikin, jossain vaiheessa. Mutta mua se auttaa ja se riittää mulle. 

Koittakaa nyt hyvät ihmiset osoittaa hieman ymmärrystä lähimmäisen taistelua kohtaan sen sijaan, että parjaatte ja jaatte omia karuja kokemuksianne! Jokaisen täytyy kerran kuolla, mutta meille on annettu erilaisia keinoja selvitä tästä maallisesta vaelluksesta. Kuka tahansa voi sairastua koska vain. Aijalle on annettu taistelutahto ja uho, ne hänelle suotakoon vaikka toiset vierastavat. Jokainen päivä on lahjaa ja päivät saa kukin käyttää haluamallaan tavalla. Terveydestä, hiuksista ja tästä elämästä täytyy luopua, mutta asennettasi ei syöpä voi viedä!
Näin juuri, jokainen saa kokea asiat omalla tavallaan. Mun asennetta ei vie hiukset eikä syöpä, se on varmaa. 

Tuo taistelu liitty asenteeseen miten asiaan suhtautuu. Toiset skarppaa ja pitää mielen mahdollisemman pirteänä. Toiset lamaantuu ja surkuttelee itseään. Tuskin tuossa muuta on.
Aivan, mieli pysyy virkeänä ja se on tarkoitus. Ei jäädä tuleen makaamaan. 

Kyllä muutama ärräpää on sallittua 
Niin minustakin ja on tainnut muutama päästäkin. 

Tsemppiä ja voimia taisteluun vaikeaa sairautta vastaan ! Luja usko ja tahto luo varmasti hyvän pohjan selviytymiseen ! Onneksi sinulla tuntuu olevan mahtava puoliso tukena !
Oi kiitos kaunis. Ukkokulta on todellakin ollut ihanana tukena koko ajan ja sitä hän on jatkossakin, mun Ukkokulta!! 

Oli muitakin kommenteja, tässä oli vain muutama. Tässä linkki jos haluatte käydä lukemassa jutun tai jos se on jäänyt lukematta. Aikun juttu






Maanantai 14.11

Työaamu ja meikä nukkui sikeesti koko yön, mahtavaa. Mitäs sitä tosiaan stressaamaan ja jännittämään töihin menoa, tuttua huttuahan se on. Töissä on jälleen mukavaa, nyt tuntuu jälleen, että oma ajatus kulkee, pää on selvä (en tällä tarkoita etteikö se normaalisti olisi, nyt se ei vaan ole sytoissa enää) on hyvä olla taas omassa työssään. En haikaile muihin töihin, pidän omastani ja täällä haluan olla.

Töiden jälkeen tapaan ihanan ystäväni, menemme kahville. Joskus käymme kävelyllä tapaamisella, nyt ei ilma ollut sellainen, että olisimme halunneet lähteä kävelemään. Kahvit ajaa hyvin sen asian, pääasia että näemme taas. Kun asuu kaukana toisesta, molemmilla on omat harrastukset ja työt ym niin näkeminen on harvempaa. Mutta siitä nauttii sitten sitäkin enemmän kun tavataan!! 😍 (löysin ekaa kertaa tälläisen hymiön, wau!!)

Matkalla asemalle räpsäsen muutaman kuvan, kun näytti niin kivalta lumi ja valo. Ja tätä kuvaa on kiva katsellakin, varsinkin nyt kun ulkona on taas sysipimeää ja lumesta ei ole tietoakaan.





Kotona jatkuu pyykinpesu. Remontin ajan eli kolme ja puoli kuukautta, oli eteisen kaappimme pois pelistä ja sisältö oli yhdessä huoneessa pinoina lattialla. Siellä oli myös liinavaatteet ja pyyhkeet ja voitte vaan arvata olivatko ne pölyyntyneet siellä. Nyt kaikki joutuu pesemään ja siinä riittääkin tekemistä moneksi illaksi. Ne kun pitää jossain saada kuivatettuakin, kyllähän sitä pesisi, mutta se kuivatus. Siinä menee aikaa joten tätä pyykki rumpaa riittää siis moneksi illaksi.

Niin on maanantai taputeltu. Jos jokaisesta päivästä pitää nauttia ja elää se kuin se olisi viimeinen, niin enpä tiedä oliko tämä juuri sellainen. Haluaisin ajatella, että viho viimeisenä päivänä tekisin jotain muuta kuin pesisin pyykkiä. Mutta ystäväni mielläni näkisin vikana päivänä, kuten kaikki muutkin ystäväni ja läheiseni. Voitaisiko jo nyt päättää, että saan nähdä vikana päivänäni sitten teidät kaikki ihanuudet?? It´s deal??


tiistai 8. marraskuuta 2016

Rautarouva

Torstai 3.11

Rakas tyttäreni on yön aikana saapunut Mammaa hauskuttamaan. Saankin hänestä seuraa sauvakävelylle aamupäivästä. Tosin en ymmärrä mikä järki ottaa sauvoja mukaan, kun ne lipsuvat koko aika, vaikka ottaa tassut pois ja on piikit näkyvillä. Nämä sauvat ovat ilmeisesti tehty käytettäväksi Espanjassa tai muualla missä ei ainakaan ole pakkasta, liukasta eikä lunta. Yritän muistaa tän seuraavan kerran, kun lähden lenkille. En kuitenkaan kauaa voi sauvoilla tepastella, kun sormeni ovat aivan umpijäässä, ei auttanut kunnon sormikkaatkaan. Tytär saikin sitten harjoitella loppumatkan  sauvakävelyä, lipsuvilla, auringon alle tarkoitetuilla keputtimmillani.

Kotiin tullessa iskee taas, arvatkaas mikä!! Ei tullut nyt pahoinvointia, vaan tuli ihan jäätävä ripuli. Ja arvaan ihan satavarmasti mistä se johtuu. Syyllinen on eilinen pahoinvointilääke, Primperan. On se nyt kumma, että tehdään pahoinvointilääke, jonka sivuoireena tulee ripuli. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää mikä ihmeen logiikka siinä oikein on. Onko tarkoitus potilaan puntaroida, kumman haluaa mieluimmin, pahan olon vai paskamaisen olon? Tuleeko se tavara alhaalta vai ylhäältä? Mahaa kouristi, istun vessassa. Ehdin selaamaan Hobby Hallin katalogin useampaan kertaan. Onneksi en tarvitse mitään, siellä istuessa olisi ehtinyt kyllä tehdä tilauksen jos toisenkin.

Olo menee aivan vetämättömäksi, en jaksa mitään muuta kuin raivota vessassa, kuinka mä vihaan tätä paskaa. Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan!!! On annettava periksi ja otettava jälleen tujumpi pilleri. Tiedän siitä tulevan tajuttomuus, mutta just nyt on kaikki parempaa kuin tämä. Eikä todellakaan mene kauan, kun se iskee. Nukun jälleen koko illan. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Ja hassuinta tässä on se, että koen tästä huonoa omaatuntoa. Ei sovi olla heikko, pitäisi kai tamppaa mattoja ja pestä ikkunoita, tehdä kunnollinen suursiivous. Ja selvennän vielä, että tää on siis mun mielipide, ei todellakaan Ukkokullan. Hän tajuaa kyllä, itselläni on vielä tässä(kin) oppimisen paikka.






Perjantai 4.11

Tuli sitten nukuttua kellon ympäri, hupsista keikkaa. Olo onkin jälleen tosi pirteä, kummasti tuntuu siltä, että alkaa jälleen elämä voittamaan. Ja voitettavahan se on, on meinaan mentävä fyssarille käymään. En ole jaksanut edes laskea kuinka usein olen siellä jo käynyt, mutta edelleen on kädessä turvotusta ollut ja sitä tarvitsee availla joten käynnit jatkuu. Hyvä niin.


Jännä päivä muutenkin. Tänään minusta tehty juttu julkaistaan Ilta Sanomissa. Asemalla käyn hakemassa lehden kioskista, varmistan vielä, että juttu varmasti on lehdessä. On se, kääk!! Tuntuu niin hassulta nähdä itsensä lehdestä. Juttu oli mielestäni hyvin tehty, se oli just mun näköinen. Toisaalta ei varmaan kovin yllättävää, minuahan siinä oli haastateltu ja minä ne asiat olen sanonut. Laitan faceen myös kuvan lehdestä, käykäähän ostamassa omanne. Saan paljon positiivista palautetta, hämmennyn. Mähän olen vaan mä, en yhtään sen kummempaa. Rakas poikani laittaa myös viestiä, hyvä oli juttu ja kuvat, olen susta ylpeä. Itku meinaa tulla.





Naurattaa jutun otsikko, rautarouva. Varsinainen Thatcher, joo. Naurattaa myös ajatus, että nyt mää sitten makaan ihmisten ruokapöydällä. Mietitään vaikka maajussia joka ruokapöytänsä äärellä kastaa pullansiivua kahviinsa ja siinä vierellä se Aikku makaa kainalot paljaana. Tai insinööriherra, kiireellä juo latteansa ja samalla lukee viikonlopun IltaSanomia ja mitä hittoa, kuka voi kalju akka on? Hassua, mä saatan maata missä tahansa nyt, kodissa kun kodissa. Toivottavasti ei kauhian pahoja vointeja kelleen tule, olis se kamalaa saada tietää aiheuttaneensa jollekin huonovointisuutta. No, tää oli vitsi, mutta totta toinen puoli, naurattaa ajatus, että nyt mä olen ympäri Suomea.

Fyssarilta lähtiessä huomaan oloni vaativan suolaa. Eilinen totaali tyhjennys teki tehtävänsä, nyt kroppa vaatii suolaa. Käyn kaupassa ja heti silmiini osuu jotain mitä on pakko saada, mandariinia. Edellisillä kerroilla pahoinvoinnin loppuessa, on mieleni tehnyt parsakaalia ja salaattia. Nyt olen niitä koko aika syönyt ja nyt vesikielellä himoitsen mandariinia. Suolaista on myös saatava ja ostankin pähkinöitä. Ostan myös protskupatukan, kovasti kehutun Quest barin. En tosin yhtään tajua miksi näitä kehutaan, mun  mielestä kauheaa kuraa. Söin puolet ja loput lensi roskiin. Pähkinät sitten söin kyllä loppuun saakka. Pähkinät kun siinä hassuja, ettei niitä voi syödä sivistyneesti muutaman kerrallaan. Niitä pitää syödä kourallinen kerrallaan, suu täyteen, että on vaikeaa saada pureskeltua. Alkaa muuten tuntumaan siltä, että mulla on kumma halu tukehtua syömääni ruokaan. Pitäisikö olla huolissaan??








Iltapäivällä menen ”vertaiskahville”. Hänen miehensä ilme oli näkemisen arvoinen, tullessaan kotiin. Olihan ”kaljujen kokous” menossa. On niin mahtavaa saada jutella toisen samassa tilassa olevan kanssa,  hän tasan ymmärtää mistä puhut, mitä olet joutunut kokemaan, sillä hän on kokenut ja tuntenut ne ihan samat asiat itsekin. Näytän hänelle tissini, sen silikonisen. Kysyn haluaako nipistää nännistä? Nauramme, tää on parasta syöpähuumoria ja tälle asialle pitää pystyä myös nauramaan. Se kummasti puhdistaa, helpottaa ja keventää. Vaan liika asioiden vatvominen ja märehteminen, se ei ole hyvästä. Mutta välillä vertaisen kanssa kokemusten vaihto, se tekee hyvää. Ja olen myös muutamassa vertaistuki ryhmässä, ne ovat myös kullanarvoisia. Ei ole asiaa mitä et voisi kysyä ja aivan varmasti ei ole vaivaa mitä ei olisi joku toinenkin jo kokenut. Vertaistuki on ihan parasta!


Huomaan oloni olevan jälleen normaali jo siitä, että alkaa energiaa olla taas yllin kyllin. Koko aika tekisi mieli tehdä jotain, vaan ei ole kovin paljoa mitä tehdä. Siivota ei voi, tai ainakaan kannata, koska ensi viikolla meillä alkaa vihdoin remontti. Lattia laitetaan kuntoon, vastahan tässä ollaan oltu kolme kuukautta ilman lattiaa. Jospa se nyt vihdoin saatais tehtyä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. En jaksa tehdä kummempia, eväät huomiselle niin this day is done.