Suolahoito

Perjantai 11.11

Herään jälleen ennen kukonlaulua ja lähden sauvakävelemään. Saa istua aivan tarpeeksi päivän aikana, joten päivä on hyvä aloittaa reippaillen. Luntakin on tullut sen verran, että se jo vähän valaisee. Lenkkipolun ehdin kiertämään melkein kokonaan ja sitten näen uudet tuttuni, rouvan ja herran jotka lenkkeilevät lähes päivittäin ja eri suuntaan kuin minä. Vaan eilen minäkin kiersin toiseen suuntaan, eivät vaan olleet sitä todistamassa, harmi. Vaihdetaan siinä kuulumiset, jutellaan siitä kuinka pitkä matka on taas kotiin, huono on keli ja varovasti pitää ajella. Toivotetaan hyvät talven jatkot ja joulut ja ens kesäkin, tosin silloin me ehkä taas nähdään. Toivotaan niin, vaikkei me toivotakaan mitään, koska toivominen ei auta mitään vai miten se meni??!!

Lenkin jälkeen suihkuun ja aamupalaa ja sitten koirat ulos. Sitten onkin aika pakata auto ja lähteä kotia kohti. Kiva oli käydä, vaan aina on kiva palata myös kotiin, onhan Ukkokultakin siellä odottamassa. Lähdimme Wilman kanssa ajelemaan, Wilma istui etupenkillä ja minä ajoin. Kävin ostamassa evääksi vielä muutaman pähkinän ja kas kummaa, ne oli syöty ekan kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Jos sitä lähtee junalla reissuun, ehtii ehkä Tikkurilaan saakka ja eväät on syöty. Nyt siis pääsin parikymmentä kilometriä ja "namit" syöty. Olen uskomaton.

                                             


Emme juurikaan pysähdelleet. Sen mitä pysähdyimme, oli P-taukopaikoille jotta Wilma sai jalotella ja pissiä. Söin myös eväitä siellä ja joitakin ajon aikana. Kerran pysähdyin huoltsikalle kahvia hakemaan, muuten vaan ajelimme jotta päästään ajoissa perille ja nimenomaan valoisaan aikaan.

Wilma on aika tylsää seuraa, ei paljon juttele joten kuuntelin musaa koko aika. Välillä Wilma tarkisti, että olemme oikealla tiellä. Eihän sitä tiedä miten se Mamma ajelee, ellei sitä välillä tarkkaile.

Kotiin pääsimme ajoissa eli valoisaan aikaan. Lomani aikana oli meille tullut lattia joka tuntuikin aivan hel..tin hyvälle. Ja meitsi ei tietty meinannut saada kenkiä vedettyä jalastaan, kun piti alkaa lattiaa imuroimaan ja pesemään. Nyt kun se oli tyhjä, oli se paras tehdä. Sitten alkoi tavaroiden roudaus paikoilleen eli sohvaa ja pöytää, tuoleja ja saareketta. Välillä vähän söimme ja sitten jatkoimme. Oli aika hyvä fiilis illalla köllähtää sohvalle ja ihailla uutta lattiaa. Olihan se ollut betonilla viimeiset kolme ja puoli kuukautta. Nyt sitäkin osaa taas arvostaa ihan toisella lailla. Jos on parasta se, että on katto pään päällä, niin toisiksi parasta on varmaan sitten se, että on lattia jalkojen alla. Ja mielummin lattia joka on jotain muuta materiaalia kuin betoni.


Lauantai 12.11

Olihan muuten mahtavaa nukkua omassa sängyssä, uni maistui kuin karkki lapselle. Aamiaisen jälkeen menen salille, en olekaan tällä viikolla käynyt salilla kuin kerran. Tänään päätän tehdä olkapäät ja kädet. Menen tänne oman paikkakunnan salille, jossa myös välillä käyn. Aina ei viitsi lähteä Helsinkiin saakka treenailemaan, kun saman asian ajaa kilometrin päässä oleva salikin.

Salilla on myös muutama muukin ja eräs kanssa treenaaja (mies) alkaa siinä kanssani juttelemaan. Kertoi lukeneensa lehdestä minun tarinani ja se tietenkin kiinnostaa. Sitä sitten hänelle avasin ja sitte tuli seuraava ja aloin alusta ja sitten kolmas ja taas samat jutut jne. Siinäpä se aika kivasti menikin, vaikka piti treenata. Jouduin sitten sanomaan, että nyt jos jatkais tätä lihaksen tekoa.. Ymmärrän, että asia kiinnostaa ja en sitä todellakaan ole millään lailla peitellyt. Jos olisin, niin ei siitä lehdestä olisi voinut lukea. Ja jos omalla esimerkilläni voisin kannustaa toisiakin, niin mikäs sen parempi. Enkä tällä tarkoita ainoastaan liikuntaa vaan asennetta yleensäkin, miten asiat kohdataan. Jokainenhan me asiat käsitellään eri lailla ja niin pitääkin, mutta miten siitä diagnoosin saannista eteenpäin, se onkin jo toinen juttu. Itse olen jaksanut olla positiivisella mielellä, se on mua ja sitä piirrettä ei musta pois saa. Eikä ole tarvettakaan saada, haluan pitää sen.

Treenin jälkeen menemme Ukkokullan kanssa kaupoille. Haemme uuden lattian kunniaksi eteiseen mattoa, jotta ei joka paikka ole kurassa ja liassa ulkoa tullessa. Käymme ruokakaupassa täydentämässä viikon tyhjillään olevaa jääkaappiamme. Se onkin saanut olla melkein viikon rauhassa, jääkaappimme ovea kun kulutan oikeastaan minä eikä muut. Hyvä, että edes joku.

Ajaessani maanantaina Kokkolaan, turposi oikea käteni todella ikäväksi eikä se turvotus lähtenyt koko viikkona pois. Sain hyvän ohjeen jota tänään sitten päätin kokeilla. Laitoin kahteen sukkaan karkeaa merisuolaa ja sitten ne vielä yhden sukan sisälle ja sen jälkeen pujotin käteni niiden kaikkien väliin. Näin sain käteni hauteeseen ja kas kummaa, turvotus helpottaa kämmenselässä. Ja tuntuu kuin "suolasukka" olisi kostea, aivan kuin suola olisi tosiaan imenyt kosteutta itseensä. Käsittämätöntä. Kyllä taas vanha kansa tietää, vaikka en tiedäkään mistä tää ohje on alkujaan peräisin. Eipä sillä väliä jos se toimii ja se tuntui toimivan. Tiedän mihin jatkossa käteni paketoin. Suolaan. Ostan kylpyammeen, täytän sen suolalla ja pulahdan sinne. Jos lähtis muualtakin turvotukset. Olisin sitten tönkkösuolattu muikku. Ei haittaa, kunhan tää jäätävä turvotus joka puolelta helpottaisi.

Illalla katsomme Possea tölsästä. Sanovat, että heillä jo 100 tuhatta seuraajaa Instassa. Kysyn Ukkokullalta onko hän yksi seuraajista? "No en, enhän ole edes Instragramissa." "Onko se jokin syy olla seuraamatta heitä siellä? Pelkkä tekosyy sanon minä."

Kauas on pitkä matka

Maanantai 7.11

Koska kämppä on tyhjä, ei tee paljoa mieli jäädä kotiin kuhnailemaan vaan lähdetään Wilman kanssa ajelemaan. Ajatuksena oli käydä kirjastossa hakemassa se äänikirja, mutta mun tuurillani kirjasto on kiinni pari vkoa, kun uudistavat jotain käyttöjärjestelmäänsä. Katson Elisalta äänikirjoja, kirja minkä olisin halunut, maksaa melkein 20. Saavat pitää kirjansa. En yleensäkään osta kirjoja vaan lainaan niitä. Jos luen kirjan kerran ja sen jälkeen se on turhake, en ala niitä ostamaan. Kirjastot on sitä varten.

Me lähdetään ajelemaan ja päästään Toijalaan saakka, sitten on pysähdyttävä ekaa kertaa. Koska tein eväät, on nyt hyvä aika niistä nauttia. Ajatuksena kun oli, että niitä voisi napostella matkalla, ei oikein toteudu, koska Wilma istuu etupenkillä mun vierelläni ja haluaa syödä evääni heti kun silmänsä pois kääntää. Ja hänelle ei viinirypäleet sovi, joten syön vain pysähtyessäni.

Mulla on matkaseuralaisena myös Rouva Navikaattori, mutta koska mä en usko hänen höpinöitään, niin huomaan taas löytäneeni uusia reittejä Kokkolaan. Sanonta kaikki tiet vievät Roomaan voidaan unohtaa tai ainakin uusia ja sanoa, että kaikki tiet vievät Kokkolaan, mutkien kautta jos ei muuten.

Pysähdyn uudelleen ja käyn hakemassa kahvia ja sorrun samalla yhteen korvapuustiin joka ei todellakaan kuulu mun ruokavaliooni. Ei kerrota tästä Ukkokullalle mitään, hän kun muistaa aina paremmin mun ruokavalion kuin mä ite. Ja totta totisesti olisin voinut jättää sen puustin ostamatta, saan siitä vaan kamaln turvotuksen. Mutta kerrankos sitä..

Matka jatkuu ja näen kaukaa tien vierellä jotain tummaa. Ensiksi luulen niitä kaupungin työmiehiksi, seisoskelevat ja odottavat työpäivän loppumista, mutta lähemmäksi päästyäni huomaan "työmiesten" olevan hirvi ja hänen vasansa. He seistä könöttävät tien vierellä, emä edessä ja vasa takana. Aivan kuin emä olisi sanonut, että Aikku se sieltä vaan on tulossa, ei hätää. Ja niin he lönköttivät tien yli ennen kuin ehdin ottamaan kuvaa, kännykkä oli jo kädessä kyllä, mutta en ehtinyt kuvata. Oli muuten eka kerta, kun omalle kohdalle sattui näin läheltä piti tilanne, vaikka ei tämä ihan lähellä ollut. Sen verran lähellä kuitenkin, että ehdimme toisiamme tervehtiä. Ei heitetty ylä femmoja, mutta huutelen heidän peräänsä hauskat syksyn jatkot ja olin kuulevinani vastauksen, että ajelehan varovasti. No mähän ajelen.

Pysähdyn myös Seinäjoella hakeakseni Fitwokista ruokaa. Mut tuntevat ja blogiakin seuranneet saattavat muistaakin. että olen Fitwokin ystävä. He wokkaavat tilauksesta tuoreista raaka-aineista sulle evästä ja millaista evästä. No sellaista joka vie kielen mennessään. Mulla on taas Rouva Navikaattori päällä ja hän ihan kovin paljon haluaa auttaa mua löytämään paikan, vaan kun on tie katkaistu talon purun takia, ei rouva osaa mua oikein opastaa. Pyörin siellä kuin puolukka ämpärissä, aivan kamala hätä (ette ikinä arvaa mikä hätä) ja tuntuu, että kohta räjähtää pötsi tai pää. Viimein saan kinnerini parkkiin, juoksen Fitwokkiin ja ehdin jopa tilata ennen helpotusta. Saan ruokani, jatkan matkaani ajatuksena, että pysähdyn kohta syömään ja nauttimaan. Ajatuksena hyvä vaan toteutus hiukan ontuu, kun ei vaan ole paikkaa minne pysähtyä. Joten saan joitakin kymmeniä kilometrejä ajella ennen kuin pääsen pysähtymään. Mutta kun pääsen, niin mä nautin siitä mausta, nam nam nam.

Ehtii tulla jo pimeää ajessani, vaikka kello ei ole edes neljää. Aikaisin se hämärän hyssy tulee. Näen takapeilistä kaukaa, että joku se ajelee hiukkasen kovempaa kuin meikäläinen. Vaikka tie oli vapaa, niin kuitenkin annoin tietäkin hänelle ja kukas sieltä tulikaan ellei Pekka Poliisi. Tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut Pirkko Poliisi, ei he pysähtyneet itseään esittelemään eikä ollut tarvettakaan. Ei mennyt kauaa kun heitä ei enää näkynyt joten vauhti ei ihan tainnut olla 80km/h vaikka se olisi ollut sallittu nopeus. Koska heillä ei myös ollut hälytysvaloja saatika pillejä huutamassa, hiukan ihmttelin tän laillisuutta. Onko poliiseilla lupa ajella ylinopeutta jos ei ole tarvetta? Kuka heitä valvoo ja sakottaa?? Aika epistä sanon minä. Minä saan kyllä maksella sakkoja vaikka ylinopeus on muutaman hassun kilometrin ja he saavat ajella miten sattuu?? Missä oikeus? Missä kohtuus? Minne saa valittaa? Liittoonko? Jos niin mihin liittoon? Käykö Super tai Tehy?? Perille pääsen vaikken heidän vauhtia tullutkaan ja ihan ehjänä. Antaa poliisien ajella miten haluaa, mä ajelen omaa tahtiani.

Tiistai 8.11


Herään jo ajoissa, en viitsi jäädä väkisin makaamaan vaan lähden aamu tuimaan sauvakävelemään. On ihanan raikas ilma, -10 astetta, vaan ei haittaa yhtään, hiki tulee kummasti. Kierrän viime kesänä löytämäni kuntopolun ja vastaani tulee siellä vanhempi pariskunta vaikka kello on vasta hiukan yli seitsemän. Jään heidän kanssaan vaihtamaan muutaman sanasen. Rouva oli ihmeissään, että yksin uskallan liikkua. Mikäs tässä ollessa, ei kai täällä karhuja isompia otuksia liiku ja enemmin ne mua pelästyy kuin minä heitä. Hän ei uskalla ja sen takia on mies mukana. Hienoa, näin saa mieskin liikuntaa. Tosin ei ollut oma miehensä, se oli tärkeää oikaista. Kertoivat, että heillä oli isompi porukka jotka kävivät yhdessä lenkillä, nyt porukasta jäänyt yksi toisensa jälkeen kyydistä ja jäljellä on enää he. Rouva hämmästelee myös kun kierrän kuntopolkua ikään kuin väärään suuntaan. En tiennyt, että sillä olisi jotain merkitystä miten sen kiertää. Eihän sitä niin urautunut saa olla (sanoo yksi jolla menee aamupalaverissa sumoit väärään kurkkuun ellei saa istua "omalla" paikallaan.) Välillä on hyvä heittäytyä villiksi ja rikkoa rajojaan, kiertämällä sitten vaikka sen kuntopolun toiseen suuntaan.

Lenkin jälkeen ehdin syödä aamupuuron ja juoda kahvin, sitten lähdemme koirien kanssa ulos, sellaisen 40min lenkin teemme. Päivällä teen jotain sellaista herkkua, että meinaa mennä taju. En ole saanut tätä herrojen (ja vähän rouvienkin) herkkua vuosi kymmeniin ja ihan vaan siksi, että olen sen tyystin unohtanut, vaan nyt sen taas muistan meinaan ruispuuron. Ruispuuro oikeista ruisjauhoista, ei hiutaleista on sellaista nannaa, ettei mitään määrää. Mummoni sitä mulle lapsena aina teki ja nyt sit tee itsekin. Voisin syödä sitä niin, että maha ratkeisi. Voisilmän kanssa se on niin suussa sulavaa, samettista, taivaallisen nautinnon tuovaa. Ellette usko, niin tehkää ite, sitten uskotte. Voi, tuli niin lapsuus mieleen, että alkaa ihan itkettämään. Ruispuuro, I love you forever!!

Jotta liikunnat eivät olisi vielä tässä tänä päivänä menen vielä iltapäivällä salille. Täällä Kokkolassa on eräs sali jossa aina käyn. Sijaitsee keskustassa, auton saa halliin parkkiin ilmaiseksi ja käynti maksaa vaivaiset 6€. Mielestäni tosi halpa kun vertaa pääkaupunkiseudun kertamaksuihin saleille. Harvemmassa paikassa taitaa selvitä alle kympin.

Tänään vuorossa on selkä ja rinta. Kiinnitän väkisin huomioni kanssa treenaajiin. Paikalla on nuoria kundeja joista yksi tekee ja toiset katsoo tyyliin. Vieressä istujalta kysyin tarvitko tätä penkkiä, ellet niin mä tarvisin. Kundin naama oli hiukan näkkärillä, kun kehtasin hänen istumistaan häiritä. Oli nuoria naisia (tyttöjä), joista joku puhu iloisesti puhelimessa samalla kuin heilutteli jalkojaan jalkojen ojennuslaitteessa. Monet istuivat sarjavälit laitteessa, näppäilivät puhelintaan ja varasivat laitteet tekemättä yhtään mitään. Tunsin oloni aika kummajaiseksi, olin tyyliin ainoa joka teki liikkeet teknisesti oikein, sarjat loppuun niin, ettei olisi enää yhtään jaksanut enempää ja hiki päässä ja naama punaisena. Saattoi muutama ähinä ja puhinakin päästä. Kiva sali joo lomalla käytynä, mutta ei ihan mun tyylinen muuten.

Illalla oli vielä koirien lenkin vuoro ja näin olin saanut päivän aktiivisuudeksi yli 200%. Aika paljon enemmän mitä hetkeen ollut. Tosin pahoinvoivana ja autossa istuen ei paljon liikuta. Siksi onkin vaan niin ihanaa olla lomalla ja jaksaa myös tehdä jotain. Ja liikunta, mä niin rakastan sitä.

Voihan Fingerpori

Maanantai 31.10

Lokakuu, mennyttä on kohta lokakuu ja tervetulleeksi toivotamme marraskuun, tuon kuukausista pahimman. Olen aina ajatellut marraskuun olevan kuukausista synkin, pimein ja kaiken ilon ja valon nielevä. Vaan tänä vuonna otan marraskuun ilolla vastaan, olenhan tämän kuukauden jälkeen taas yhtä askelta lähempänä aikaa, jolloin saan ajatella Simon olleen vaan ikävä ajatus ja muisto mielessäni. Annetaan palaa marraskuu, meitä ei mikään voita.

Herään yöllä neljä kertaa, vaatimattomasti, käyden vessassa jokaisena kertana. Vaan näkyykö se vaaàlla? Ei sitten millään muotoa, kaiken nesteen pidän itselläni minkä sinne olen saanut menemään.

Tähänkin päivään kuuluu pahoinvointipillerit, vaikka sitä ei ole ollutkaan, niin ehkäistään sen tuleminen. Kortisonia menee alenevin annoksin, se taas tuppaa tekemään keuhkoihin ikävää oloa, kuin siellä vettä olisi. Mutta nyt saa hölskyä, antaa tulla vaan tuvan täydeltä kaikkea, tää on vika kerta!! Maha tosiaan hölskyykin, tuntuu kuin mahani alkaisi leuan alta ja loppuisi housun kaulukseen, siinä välillä tuntuu oleva pelkkää höllyvää mahaa ja se ei ole paras tunne, ei todellakaan.

Pistän eilistä tavaraa kaupaksi, saankin kaksi hakijaa tälle päivälle ja pari pakettia kahvia, kyllä nyt kelpaa kahvia keitellä ja hakijoiden taas pipareita tehdä jouluksi. Itsehän en ole millään muotoa jouluihminen, taidan olla oikein antijouluinen. Tähänkin on omat syynsä, entisellä alallani, kun joulun valmistelut aloitettiin jo lokakuussa tilaten kinkkuja ja miettien rosolleja jne. Jouluruokia kun oli tehty ja maisteltu ja varsinkin  haisteltu, jo muutama kuukausi ennen joulua, ei siinä joulufiilistä enää paljon jouluun riittänyt. Vaan en minäkään jouluruokien päälle sylje, en todellakaan, mutta se joulun hypetys, se ei jaksa mua innostaa. Joululaulut kaupoissa lokakuussa, mä kärsin!!

Kuka näitä kaipaa??

Illalla menen ystäväni kanssa lenkille.  Tarkoituksenani oli mennä sauvakävelemään, vaan keuhkot olivatkin toista mieltä asiasta. Menen siis kävellen, hyvää terapiaa tämäkin, pääasia, että pääsen raikkaaseen ilmaan, vetämään sitä rutussa olevat keuhkoni täyteen. Ne meinaan tarvitsevat nyt raitista ilmaa ja sitä niille annetaan. Pyytäjälle annetaan vai miten se sananlasku menikään?

Tiistai 1.11

Jatkan viime yön samalla teemalla kuin edellisenkin, juosten vessassa. Niin kuin ei ihmisellä olisi muutakin tekemistä öisin vaan ei tunnu olevan. Toisaalta, koska olen kotona, ei kai ole niin väliä, miten yöni vietän. Tästä johtuen otankin ensimmäiset päiväuneni jo yhdeltätoista. Joo, menee ne päivät näinkin.

Tekis mieli lähteä lenkille tai salille tai siivota kaappeja (ei vaiskaan, niitä ei tee enää yhtään mieli siivota), vaan mitään en jaksa. Ja tänään se iskee, pahoinvointi. Iskee niin, ettei tarvitse kuvitellakaan menevänsä illalla oppimaan mitään valokuvauksesta. Tosin en mä siellä olisi mitään oppinut kuitenkaan, ei tällä ololla ja väsymyksellä voi eikä kykene ottamaan mitään vastaan. Ainoastaan kuvottavan olon, sen kroppa ottaa nyt vastaan ja kovasti ottaakin, vaikka kuinka yritän taistella vastaa. Vaan ei ole musta vastaan taistelijaksi, pakko antaa periksi. Kuvotus-Meikäläinen 1-0-

Annan periksi ja otan pahoinvointipillerin viiden aikaan. Seuraavaksi tajuan jotain kahdeksalta, kun tyttäreni soittaa. En kykene puhumaan, mumisen jotain puhelimeen, nyt ei mutsista ole paljoa apua. Puhelun lopuksi käännän kylkeä, ihan vaan hetken olen tässä vielä ja ummistan silmäni. En kauaa, hetken vaan.. Herään taas tunnin päästä, kääntääkseni kylkeä ja nukkuakseni aamuun saakka. Saatana, että on ihanaa voida pahoin. Sitähän on kuin pöllyssä, paremman luokan pilvessä. Kuka kaipaa jotain kannabista, kun on pahoinvointilääkkeetkin keksitty? Ja ihan laillisiakin vielä. 

Keskiviikko 2.11

Luitani särkee, lantiota, selkää, reisiä (miten mahdollista kun niiden päällä pelkkää pehmeyttä?), mutta ei kai se ihme ole, kun olet maannut kaksitoista tuntia paikallasi?? Tältäkö tuntuu sitten vanhempana, kun et pääse enää liikkeelle? Makaat sängyssä/sohvalla/mihin olet sattunut kaatumaan ja siinä sitten makaat kunnes joku sut tulee siitä siirtämään? Ei kovin häävi ajatus, jo yhden illan/yön makaamisesta olen näin kipeä. Miltä se tuntuukaan, kun teen sitä jatkuvasti? Ei hitto, kamala ajatus.

Olen aina sanonut, että tulen elämään 92-vuotiaaksi. Ukkokulta on luvannut elää 76-vuotiaaksi. Olen siis laskenut, että mulle jää 16-vuotta iloista leskenelämää elettäväksi. Ihan suunnitelmia en sinne saakka ole tehnyt, ellei lukuun oteta Espanjan aurinkoa ja veden liplatusta varpaille samalla kun joku hieroo öljyä sun selkään.. Ei ei ei, siis en ole tehnyt mitään suunnitelmia sinne saakka, mutta toivon tokikin viettäväni sen ajan muuten kuin sängyssä maaten.

Tänään ei voi voida pahoin, olen menossa teatteriin illasta, katsomaan Fingerporia. Ehkäisen pahoinvointia menemällä sauvakävelylle, ottamaan tuota raikasta, talvista ilmaa taas ne rutussa olevat keuhkoni täyteen. Tänään meinaan satoi ensi lumi, tuo ihana valkoisuus, valon tuoja meille pimeästä kärsiville. Ja ihan sen kunniaksi otan sauvat mukaani lenkille. onhan niitäkin hyvä ulkoiluttaa aina välillä. Parempi olisi ulkoiluttaa silloin kun ei ole lunta ja liukkautta, mutta haasteet on tehty voitettavaksi, se on mottoni!!

On siinä lunta kun tarkasti katsoo :-)

Saan raitista ilmaa, mutta saan samalla heikotusta ja pyörrytystä. Sohva kutsuu, kuuleeko Aikku? Kyllä kuulee, täältä tullaan ja siellä myös pysytään iltaan saakka kunnes on aika lähteä nauramaan itsensä kipeäksi. Fingerporilla on sellainen kumma vaikutus muhun, iskee mun huumorin ytimeen ja lujaa. 

Olemme sopineet siskoni kanssa kahvitreffit ennen teatteriin menoa. Junassa istuessani kuuntelen kuulen kanssa matkustaja miehen puhelinkeskustelun tai siis hänen osuutensa keskustelusta. Hän puhui ilmeisesti lääkärin tai hoitajan kanssa ja kyseessä olivat hänen erilaiset allergiansa. En tiedä miksi, mutta keskustelu kuulosti mun korvissa kovin rauhoittavalta, mulle siis. Oli jotensakin maadottavaa kuunnella toisen peruna ja selleri allergioistaan, puhumattakaan heinästä tai koivusta tai muusta pölystä. Tuntui niin kivalta, hänen puolestaan, että hänen ongelmansa olivat allergia. Ei ollut sydänvikaa tai verenpainetta tai diabetesta, syövästä puhumattakaan. En sano, että olisin ollut hänelle kateellinen, sillä en todella ollut. Oli vaan kivaa kuulla, että joillakin murheet ovat tuota luokkaa. Ja en vähättele hänen allergioitaan, ne vasta ikäviä osaavatkin olla. Välillä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan vaikka keskustelu ei olisi sulle tarkoitettu. 

Ei mulla käy, ruttusukka on ikävä kengässä :-)

Tapaamme siskoni kanssa vanhassa tutussa paikassamme, Sokoksen kahvilassa. Päivitämme kuulumisia, mulle nyt ei ihmeitä kuulu, vähän kuvotusta ja oksetusta, mutta siitäkin riittää puhetta. Kerron miettineeni aikalisän ottoa, taas kerran. Siis olen taas miettinyt, en sitä vielä ottanut. Jospa mun kroppani ja mieleni oikeasti tarvitsee nyt lepoa ja rauhaa, aikaa saada tää kokemus taputeltua ja käydä tää rauhassa läpi, ilman mitään kiirettä mihinkään. Mihinkäs mulla edes olisi kiire??

Sehän tässä kai suurin ongelma onkin, että mulla on kiire joka paikkaan ja kaikkialle. Mä en osaa rauhoittua, mä en osaa antaa aikaa itselleni. Mä en taida tietää edes mitä se tarkoittaa, pitäisi kai lukea wikipediasta tai jostain. Olen mestari toitottamaan sitä toisille, mutta omalla kohdalla, no way!! Sen verran kuitenkin asiaa mietin, että kropalle on annettava nyt hengähdystauko kunnon treeneistä. Antaa nyt elimistön hetken levähtää ennen kuin aletaan paukuttaa rautaa taas kunnolla. Joo, sen mä päätän tehdä, huh, olipas huojentava mietintä. 

Kahvin jälkeen menemme teatteriin. Kyseessä oli teatteri Kultsan esitys Strippiklubi Fingerpori. Siinä esitettiin 150 klassista Fingerpori strippiä ja niitä sai todellakin nauraa. Monet olivat itselleni tuttuja, mutta se ei niiden hauskuutta yhtään vähentänyt. Teatteri toimii väestönsuoja tiloissa ja olivatkin ihanan pieni ja intiimi paikka. 

Kannattaa käydä tutustumassa kyseiseen teatteriin. Kyseinen näytös on jo mennyttä, mutta varmasti jotain yhtä hyvää siellä on jatkossakin tarjolla. Ja meidän työtiimimme jäsen on näyttelemässä ja laulamassa, aivan huikeaa osaamista. Niin nautin katsomiesta ja kuuntelusta ja olin todella iloinen, että jaksoin lähteä vaikka olo ei paras ollutkaan tänä päivänä. 

Näytöksen lopulla iskee taas kuvotus. Tekisi mieli iskeä takaisin, vaan en tiedä miten sen tekisin. Kotiin mennessä iski vielä jäätävä närästys, tuntui että ruokatorvi palaa kuin juhannuskokko. Kotiin pääsen ja arvatkaa mitä, sohva kutsui mua taas. Ja kuten tiedätte, hänen kutsuunsa on vastattava, myöntävästi!!

Syökö syöpä sisältä?

Maanantai 10.10

Termostaattini on edelleen epäkunnossa. Viime yö meni jälleen kahdella peitolla, joista toinen siis villainen versio, villasukilla ja yöpaidalla (jota en ole muuten käyttänyt useampaan kuukauteen). Joko mulla on tullut pahemman luokan mummotauti, tämä kuuluu sytostaatin  haitta puoliin tai sitten meillä ei ole laitettu patteriin lämmitystä. Veikkaan kuitenkin vaihtoehtoa kaksi, vaikka tosin tuskin meillä pattereissa lämpöäkään vielä on. Asia olisi tietty helppo tarkistaa, mutta nyt ei jaksa, koska ei se asiaa miksikään muuta. Mua paleltaa ja sillä selvä.

Ystävän kutomat ihanat ja lämpimät villasukat lämmittävät palelevia varpaita :-)

Pahaolo jatkuu, kuvottaa, aamupuuro pyrkii pihalle sitä mukaa kun sitä lusikoi sisälle. Tekisi mieli olla syömättä, mutta se vasta huonon olon tekeekin, joten pakotan itseni saamaan puuroni alas, monta kertaa vieläpä. No, vähän liioittelin, mutta ei tää kivaa ole, kaukana siitä. 

Tekisi mieli mennä lenkille, mutta ainoa mitä jaksan on maata sohvalla. Saan sieltä käsin kuningasidean, kokeilen vetää leukoja. Pari vuotta sitten en saanut vedettyä ensimmäistäkään ja tästä sisuuntuneena aloin sitä harjoittelemaan ja kohta niitä meni jo viisi. Ei huono suoritus naiselta, moni mieskään ei meinaan vedä ainoatakaan., ainakaan varuskunnassa, jos on uskomista iltapäivälehtiin ja kukapas niihin ei uskoisi . Vielä luetattavampaa tietoa se olisi, jos sen lukisi seiskasta.. Kokeilen siis niitä leukoja. Saan vedettyä puolikkaan ja meinaa pää räjähtää. Ei sen takia, että oli aivan surkea tulos vaan huonon olon takia. Mistä hitosta näitä aivopieruja mulle oikein tuleekaan?? Vetää sytopahoinvoinnissa leukoja? Kas kun en mennyt metsään kaataa puita. Olisin kai mennytkin, mutta en omista metsää ja toisten metsiin on paha mennä kaatelemaan.

Ruoka ei maistu, ei tee mieli mitään vaikka vatsa huutelee evästä. Kasviksia en voi edes ajatella, nyt ei todellakaan tee mieli raikasta salaattia tai rapeaa parsakaalia. Nyt tekee mieli jotain helposti sisälle menevää ja mielellään siellä myös pysyvää. Puuro on kova sana, se mukavasti hellii masua ja tekee sinne hyvän olon. Ja sen jälkeen kroppa suorastaa vaatii sohvalle pääsyä. Ei sänkyyn pääsyä vaan sohvalle, kroppani on osannut valita puolensa ja se on nyt sohvalle 1-0. Joten sinne siis ja parin tunnin päikkärit. Jos sen jälkeen vaikka katsois sitä lenkille lähtöä.

Ei auttanut päikkärit, ei vaan voi nyt astua ulos sen enempää kuin Wilma tarvitsee. Jaksan sen verran, että Wilma pääsee pissalle, hänen ei voi antaa kärsiä mamman pahasta olosta. Syytön hän tähän on. Ja jos tarkemmin ajattelen, niin mäkin olen aika syytön tähän. Simo tähän on syyllinen. Vaikka ei se ketään eikä mitään paranna toisia syyttelemällä, ei mun oloni tästä parane vaikka kuinka Simoa syyttelisin. Kokeilen parantumiseen mieluimmin sitä sohvaa.

Wilman kanssa päikkäreillä :-)

Tiistai 11.10

Aamulla tuntuu siltä, että tästä taas selvitään hengissä. Olen nukkunut hyvin yöni, monta tuntia peräkkäin. Ainahan mä yöllä vessassa joudun käymään, niin tänäkin yönä. Ehkä tästä tulee hyvä päivä, ainakin niin hyvä kun siitä teen. Aamupalan jälkeen päätän lähteä haukkaamaan happea isolla kauhalla eli menen sauvakävelylle.

Matkalla mietin syöpää. Sitä kuinka ruma sana se on. Se tuo mun mieleeni kasan syyliä, kasan rumuutta. En ihmettele miksi sanaa syöpä pidetään pelottavana ja rumana, sitähän se on. Aivan saatanan ruma sana, sen voisi mun mielestä poistaa sanavarastosta kokonaan. Toisaalta ei sille voi mitään kaunista ja herkkää nimeä antaa, se on kaikkea muuta kuin kaunis asia. Se on kasa saastaa, kasa jotain niin pahaa, ettei sen olemassaoloa saisi olla. Vaan se on ja nyt se on minulla. Ei lapsillani, ei Ukkokullalla, ei muilla läheisilläni, ainoastaan mulla. Mä kannan tätä statusta lopun elämääni, syöpään sairastunut. Toivon tosiaan, että saan titteliini vielä lisäyksen, syövästä selvinnyt.

Seuraan Instagramissa monia ihmisiä, myös Heidi Sohlbergiä. En tässä paljasta mitään salaisuutta sanoessani, että hän on vertainen, myös rintasyöpään sairastunut. Instagramissa hänen yhden kuvan mukana oli teksti, joka todellakin toi kyyneleet silmiini, näin siinä luki: ”Joku haaveilee lottovoitosta, joku uusista farkuista. Yksi toivoo löytävänsä elämänsä rakkauden ja toinen toivoo koiranpentua, Jokaisella meillä on omat toiveemme ja haaveemme, yhtäkään niistä väheksymättä. Sairauden kohdatessa on kuitenkin vain yksi toive.. Toivon parantuvani."

Mikael Gabriel, tuo itselleni tuntemattomuudesta tajuntaani hyppinyt mahtava, herkkänuori mies laulaa laulussaan Kipua: Mä olen nähnyt syövän, mä olen nähnyt syövän elämää syövän.. Mietin tätäkin sanontaa, syökö syöpä elämää? Kyllä se varmasti syö, omalla laillaan. Sä et jaksa, voi, pysty tekemään asioita mitä sa haluaisit. Sä saatat olla niin huonossa kunnossa hoitojen takia, että ei susta ole mihinkään. Tai syöpä on levinnyt, syönyt sua sisältä jo niin, ettei sille ole mitään tehtävissä. Syöpä on pahimmillaan kuin termiitit puussa, se nakertaa sua sisältä päin, tehden suhun reikiä, ammottavia aukkoja. Siinä se syövän rumuus konkretisoituu, se rei´itää sut sisältä, sekä fyysisesti että henkisesti. 

Olen monesti ajatellut sitä, kuinka vähällä olen itse selvinnyt tän syöpäni kanssa. On ollut hyvä olo hoitojen jälkeen (paitsi nyt), olen jaksanut käydä töissä ja olen jaksanut liikkua. Olen jopa hävennyt sitä, en aina kehtaa edes sanoa kuinka hyvin olen voinut. Mutta miksi ihmeessä mun asiaa pitäisi hävetä? Ei se ole mun vikani, yhtään sen enempää kuin se on kenenkään vika, että hän voi huonommin. Miksi mun pitäisi hävetä omaa hyvää oloani? Onko se sitä perus suomalaisuutta ajattelutapaa, kellä onni on hän onnensa kätkeköön? Tai mitä onnellisuutta syövässä on? Tuskin kukaan mua tän takia kadehtii?? Ja olen niin monesti sanonut ja sanon jälleen kerran, mun elämäntapani ennen sairastumistani ovat varmasti tähän osallisena. Hyvä, terveellinen puhdas ruoka ja liikunta elämäntapana, ne on varmasti olleet pelastukseni tässä asiassa. Ja kenellekään ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa liikuntaa, ottaa sitä osaksi elämäänsä. Jos tuntuu siltä, ettei siitä juurikaan nyt hyödy, niin vielä se vanhuuskin sieltä tulee meille jokaiselle ja silloin viimeistään sitä lihasvoimaa ja liikkuvuutta tarvitaan. Ihan me jokainen.

Iltapäivällä menemme Wilman kanssa hakemaan hänelle ruokaa. Hän kun painaa peräti kuusi kiloa, ehkä pari sataa grammaa päälle, niin hänelle riittää kahden kilon ruokasäkki kuukaudeksi. Melkeinpä päivälleen kuukauden välein sen haemme. Ja sen tiedän siitä, kun meillä on keräyskortti, josta näemme päiväyksen milloin viimeksi ostettu edellinen eväs. Wilma juoksee kiireellä aina liikkeeseen, koska hän tietää saavansa sieltä samalla jotain herkkua. Tälläkin kertaa menimme eläinkauppaan kiireellä. Siellä Wilma sai itse valita mitä haluaa namiksi, tai minä hänelle annoin vaihtoehtoja haisteltavaksi. Joitakin haistoi ja käänsi päänsä pois ja toista taas heti nuolaisi, eli valinta oli helppo. Eikös nuolaistu herkku ole ostopäätös? Mun mielestä Wilman pitää saada itse päättää mitä haluaa nauttia, tietenkin järjen sallimissa rajoissa. En esittele hänelle sellaista mitä ei voi tai saa syödä. Enhän itsekään tykkäisi jos karkkihyllyllä joku valikoisi mun puolestani pussiin kaikkea sellaista mistä en edes pidä. Ja jos söisin karkkia ja Ukkokulta saisi valikoida niin pussissa tuskin olisi yhtään namia joita kelpuuttaisin. Meillä on aivan eri käsitys siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Ja minä tietenkin olen omilla mielipiteilläni oikeassa, kuinkas muutenkaan. Vaan onneks en karkkia syö, ei tarvitse miettiä mitä pussiinsa laittaisin.

Nyt maistuu tälläinen eväs :-)

Illalla mulla on taas valokuvauskurssi. Oloni ei ole vieläkään hääppöinen, väsyttää, kuvottaa, ahdistaa, vituttaa ja ketuttaa. Mutta menen paikalle, kuuntelen toisella korvalla asiaa aukoista (valokuvaukseen liittyvää, huom!!), arvoista ja ajasta. Mä en jumankekka vaan vieläkään tajua niistä mitään ja mun vastaanottokykyni asialle ei todellakaan paras mahdollinen. Ja aina eteeni tulee sama asia, pitäisi olla niiiiin mahtavaa kuvauskalustoa, että sillä kai sais kuvattua jo avaruudenkin. Tuntuu ettei perusjampperin perus kuvauskalusto riitä mihinkään, hyvä jos sitä kehtaa edes kameraksi sanoa. Mutta kyllä mä opin, luen enemmän asiasta, kokeilen kameralla eri juttuja jne. Yrityksen ja erehdyksen kautta kai sekin asia opitaan. Ja musta ei ole tulossa kuvaajaa jonka pitäisi kuvia myydä. Ellei joku sitten niitä välttämättä halua ostaa. Vaan tuskin haluaa tai sitten on todellakin liian paljon rahaa käytössään.

Menen ajoissa nukkumaan, huomenna olisi työpäivä. Pakkaan myös salitavarat mukaani vaikka oloni kyllä huutaa jotain kaikkea muuta kuin salia. Se huutaa lepoa, se huutaa armoa, se huutaa unta. Sitä mä sille annan, ainakin vähäsen, muutaman tunnin kunnes on taas aika mennä ja touhottaa ja suorittaa ja toimia. Olla oma itsensä, oma ajattelematon itsensä.

Iltapalaksi uunipäärynää :-)

Tervetuloa syksy

Keskiviikko 31.8

Mä heräsin 4,20 aivan kuten olin suunnitellutkin. Ei tehnyt edes tiukkaa, johtunee varmaan siitä, että kortisoni jyllää vielä kropassa ja vireystila on paljon korkeampi kuin normaalisti. Käytän Wilman ulkona, keitän kahvin valmiiksi ja hampaiden pesun jälkeen lähden junaan. Tosi paljon ihmisiä muuten liikkeellä  klo 5,15. Junassa nautin ekan aamupalani eli marjoja, soijajogurttia ja sitä kahvia minkä juurikin keitin.

Otin mukaani sauvat ja olin sauvonut työpaikalle niin, että olen treenivaatteet päällä klo 6,20. Treenaan jalat, kyykkäilen kuminauhan kanssa ja ilman, persus huutaa hoosiannaa, ainakin olen kuulevinani. Teen lopuksi myös vatsaa ja huomaan hassun asian. Ollessani selälläni oma tissini valuu kainaloon tai jonnekin, mutta tekotissi se iloisesti törröttää pystyssä. Täytyy olla huolellinen, kun treenaa toisten seurassa. Saattaa aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Olen ihan oletuksessa, että joku mua katselisi. Siellä missä eniten treenaan, ei varmaan ole kenelläkään mielenkiintoa katsella juuri mun tissejä, mutta onhan se kiva kuvitella olevansa kovin mielenkiintoinen ihminen. 

Treenin jälkeen suihkuun ja työpaikalle ehdin sopivasti ajallaan. Aamurapsan jälkeen teen sitten aamupalani eli puuron valkuaisilla ja marjoilla. Olin ottanut kaiken valmiiksi mukaani, valkuaiset, marjat, hiutaleet. Eilen kävin vielä työpaikan lähettyvillä olevassa kirpparilla hakemassa itselleni tubberwaren astian jossa voin puuroni tehdä. Olin siis suunnitellut kaiken valmiiksi, ei tarvinnut muuta kuin suorittaa. Valkuaiset oli muuten kivasti vaahtoutuneet kassissa, mutta ei haitannut, hyvin menivät puuron seassa.

Työpäivän jälkeen vielä sauvon Pasilaan ja näin olen saanut tehtyä kaksi treeniä päivän aikana. Olen mä vaan tehokas. Kotona sitten jään odottelemaan milloin alkaa mun väsymykseni. Menin valmiiksi sohvalle makaamaan ja odottelemaan, mutta ennen tuli nälkä kuin uni ja oli pakko valmistaa ruokaa. Syötyäni taas piristyin niin, että jouduin vielä puolen yön aikaankin istumaan odottamassa väsymystä jota ei sitten tullutkaan. Viimeksi väsymys tuli pari päivää myrkytyksen jälkeen, mutta nyt ei ilmeisesti tullut. No, onneksi oli täsmäase odotukseen. Katsoin meinaan olympialaisia. Mulla edelleen nauhoituksia jäljellä, nyt katsoin taekwondoa. Se kiinnostaa lajina, koska sitä olen itsekin harrastanut aikoinaan. Sitten hajosi polvi ja olkapää ja piti lopettaa, onneks ei sentään hajonut pää.

Torstai 1.9

Alkoi virallisesti syksy, saako liputtaa?? Mä rakastan syksyä, sen kauneutta, kuulautta ja viileyttä. Syksy tuo muhun energiaa, silloin mä jaksan vaikka siirtää kivitaloja. Mutta koska tää talo on aika hyvällä paikalla niin antaa olla tässä, ei siirrellä.

Jos olette olleet pidempään mukana matkassani, niin tiedätte että meillä tuli vedet sisälle jo aikoja sitten, no ainakin viikkoja sitten. Tänään sitten tuli remonttimies tekemään jotain. Vastahan tässä tietty on mennyt neljä viikkoa lattia auki, eli mikä ihmeen kiire nyt on tulla, mun vapaapäiväni?? Hän kuitenkin tulee ja Wilma kertoo monella sanalla etten pidä susta. Se tosiaan tulee remonttireinolle selväksi, hänestä ei pidetä ja hän voisi vaikka poistua. Reino sitten sanoo, että eteisen kaappi pitää tyhjentää. No selvähän se, odotahan kun mä sen tyhjennän. Noin, olisiko nyt hyvä??

Tyhjensin kaapin kuten näkyy :-)

Käymme ystäväni kanssa lenkillä. Mä niin nautin taas, onhan syksy vaikka ilma onkin lämmin. Lenkin jälkeen kauppaan ja ruoan laittoon. Odottelen väsymystä, odottelen sivuoireita. Vaan ei näy kumpaakaan, mihin ne on menneet? Ilmoitinko osoitteeni väärin? Hiukan maistuu pahan maku suussa, mutta se ei lähde hampaita pesemällä. Syön pastilleja, ei vaikutusta. Oikeastaan pahinta on kahvi, mutta eihän sitä voi pois jättää. Mä olen sitä juonut vasta reilu viisi vuotta, mutta olen jo niin koukussa, ettei ilmankaan osaa olla. Maistu se paskalle tai ei, juotava on. Olo on hiukan nuutunut ja annan itselleni luvan olla tekemättä mitään. Katselen tölsää, nauhoituksia mitä nauhoitellut ja nautin olemattomuudesta. On niin armollinen olo, tätäkö se itselleen armollisuus on? Aika hienoa, pitänee toteuttaa toistekin. Yöllä kröhisen muutaman kerran, sattuu keuhkoihin. Pelkään, että nytkö se alkoi, saan kuumeen ja joudun päivystykseen?? Nukahdan uudelleen, jos aamulla hiertää jostain niin en lähde portaisiin vaikka on sovittu.  

Perjantai 2.9

Kun ei väsytä niin ei väsytä. Väkisin makaamisesta saa linnaa joten nousen ajoissa ylös ja lähdemme ystäväni kanssa niitä portaita kävelemään. Ennen niitä pystyi jopa juoksemaan, nyt kun pääsee kävellen ylös ilman, että tulee sydän ylös ja ulos, niin saan olla tyytyväinen. Hapenottokykyni on laskenut kuin lehmän häntä. Huomaan, että ilmeisesti olen sittenkin saanut jonkinlaista myrkkyä itseeni, enkä pelkkää lumelääkettä. Puhisemme viisi kertaa rappuset ylös ja alas ja sitten riittää. On tää rappuilu vaan hienoa, hiki vaan meinaa tulla. Ja nyt ei yskitäkään, taisin kokea ihmeparantumisen. Olispa Simon kanssa yhtä helppoa.

Remonttireino tulee jälleen meille ja Wilma kertoo taas mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa hän ”huputtaa” eteisen ja laittaa todella kovaäänisen imurin päälle. Tarkoituksena on kai kuivattaa loputkin mestat jos jossain on vielä märkää. Tässä metelissä ei voi olla joten lähden Helsinkiin tuntia aiemmin kuin oli aikeena. Mulla on tänään treffit fyssarin kanssa, ylläri pylläri.

Saan oireen, en ole varma onko tämä sivuoire vai normaalia, mutta vatsani sanoo, ettei olisi kannattanut pitää niin kiirettä sillä kotoa lähdöllä. Junassa en mene vessaan ellei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei vielä tunnu siltä joten en mene. Mutta heti asemalla tuntuu jo siltä, että kohta on sinne vessaan päästävä.. Mulla ei satu olemaan ainoatakaan kolikkoa joten pakko mennä ostamaan kiskalta jotain. Ja koska sieltä on jotain ostettava, niin lehteähän ei kukaan osta ellei tarvi paperia pyyhkimiseen. Mä en tarvi, oletan sitä löytyvän sieltä vessasta koska joudun käynnistä euron maksamaan. Purkka olisi ollut kova sana tässä paskan maussa suussa, mutta arvatkaas huviksenne mikä käteeni tarttuu kuin liimapaperi?? Tietenkin jäätelö. Oikeasti vasta ostettuani sen ajattelen edes purkkaa ja vain hämmästyäkseni ajatuksesta miksen sitä ostanut? No, jäätelö nyt tarttui matkaan ja silloinhan se oli taas syötäväkin, koska olin sen ostanut. Aika ärsyttävää!!

Koska mulla on ylimääräistä aikaa, mä kiertelen kauppoja. Ja koska mahani on saanut nyt sivuoireen tai normaalin oireen tai mahataudin tai minkä lie niin hän päättää ettei kaupoissa kierrellä turhan pitkään vaan etsitään lähin vessa. Ei tarvi jättää luottokorttiaan kotia, lähtee vaan huonossa yhteistyössä olevan vatsan kanssa liikenteeseen niin rahat säästyy. Suuttukohan se mulle siitä jäätelöstä??

Fyssarilla saan taas kehuja. Olen luotettava potilas, joka kerta olen hankkinut uuden strangit käteeni mitä hän saa availla. En tosiaan tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Hän laskee, että tämä on yhdeksäs kerta kun käyn siellä ja loppua ei näy. Todennäköisesti saan käydä koko loppu vuoden. Eipä mulla muuta ohjelmaa kai ollutkaan suunniteltuna?? Fyssarilla ravaamista, jipiii.

Sieltä lähdettyäni menen hakemaan Fazerilta salaatin jonka syömisen aloitan jo junassa. Kotona syön loput ja sitten se iskee. Uupumus!! Mä hyppään sohvan pehmeään kainaloon ja nukahdan saman tien. Vedän parin tunnin päikkärit, ah että olikin mukavaa. Kortisoni väsymys siis tuli kuitenkin, ei vaan niin kovana kuin aikaisemmilla kerroilla.

Illalla en tee mitään, jatkan tölsän katsomista ja armollisuutta. Huomenna töihin ja salille joka jäi tänään tekemättä. Ei haittaa, olen tässä(kin) asiassa armollinen. 

Ystävät ovat elämän suola

Tiistai 23.8

Tää päivä aloitetaan reippaillen eli mennään ystävän kanssa portaita ravaamaan. Ei, nyt ei juosta niitä vaikka se olisi kuinka hyvää rasvanpolttoa. Nyt ei vaan pysty ei kykene. Tässä hoitojen aikana pakko antaa itselleen siimaa ja armoa, toteuttaa sitä kuuluisaa itselleen armollisuutta josta kirjoittelinkin täällä. Nyt kävellään portaita ylös ja alas, yhteensä viisi tai kuusi kertaa. En pysynyt laskuissa, alkaa oikeasti pää pehmetä. Mutta ei väliä, hiki tuli ja seura oli hyvää, tarvitaanko hyvään aamuun muuta? Ei mun mielestä. Paitsi tietty aamupalaa, sitä ihanaa puuroa jonka joukossa munanvalkuaista ja marjoja. Jos et ole vielä kokeillut tätä yhdistelmää niin kannattaa kokeilla nyt viimeistään.

Ei ollut kameraa mukana joten nämä kuvat ovat googlesta :-)

Aamupalan jälkeen istahdan sohvalle ja kirjoittelen blogia. Tähän saa yllättävän kauan aikaa menemään vaikka ei uskoisi. Tää on terapeuttista, tää on hyvä tapa jäsentää ajatuksiaan ja saada tätä paskaa pois sisältään. Mutta on tää myös aikaa vievää, kirjoittaa, lisätä kuvia, hakea kuvia jos ei niitä itsellä satu olemaan (jostain syystä mulla ei ollut kamerassa esim Uchimuran kuvaa, omituista), mutta silti mä tykkään tästä enkä valita. Kunhan huomautin.

Olen eilen myös ostanut kananpojanjauhelihaa (Ukkokullalle sanoin ostaneeni kananpojanbroileria) ja siitä pitää vääntää ruokaa. Se saa kaverikseen sipulia, paprikaa, papua ja dolmiokastiketta. Siitä tulee hyvää, kokeilkaas vaikka. Samalla keittelen riisiä, tuota jumalten bodareiden ruokaa. En varmaan koskaan kyllästy tuohon Aasian kaupasta ostettuun jasminriisiin. Se vaan on niiiiin hyvää!! Sitä tuleekin sen verran, että riittää pakkaseenkin. Näin on taas muutaman kerran ruoat taattu. Esim huomisen kun olen menossa muutaman ystäväni luokse kylään. Tosin eri aikaan, toiselle aamupäivästä ja toiselle ilttapäivästä. Vähän kuin iskisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Paitsi nyt on kyse ystävistäni, ei kärpäsistä. Enkä iske heitä, ainakaan kovaa!!

Illalla menemme Ukkokullan ja Wilman kanssa hakemaan vielä yhden kätkön. Koko tiimi siis kasassa. Menemme paikanpäälle ja siinä missä kätkön pitäis kuta kuinkin olla seisoskelee pariskunta. Ukkokulta alkoi häveliääksi ja hänen mielestään jatketaan matkaa ja tullaan, hän tulee toiste hakemaan sen. Minä taas en todellakaan ole häveliäimmästä päästä joten menen ja katsastan paikat ympäriinsä, pyörin pariskunnan ympärillä kuin perskärpänen, mitäs eivät väistä. No, koska en voinut heitä tönimäänkään alkaa niin jouduin luovuttamaan ja toteamaan, ettei tällä kertaa löytynyt. Lähdemme pois ja hetken päästä pariskunnan mies huutelee peräämme, että täällä se kätkö on. He olivat sen löytäneet juurikin siitä paikasta missä olivat seisoskelleet ja ystävällisyyttään kutsuivat meidät osingoille. Mehän käytiin merkkaamassa nimemme lokikirjaan ja näin olimme taas saaneet yhden kätkön hoidettua. Vielä ehkä miljoona pari hakematta, onneks tässä on loppu elämä aikaa. Mihins tässä kiirettä??

Keskiviikko 24.8

Aamusta aikaisin ylös, tänään lähden ystäviä kiusaamaan. Eväät olen laittanut jo eilen valmiiksi. Olen sen verran omissa ruoissani etten edes oleta kenenkään osaavan tarjota mulle mitään. Otan kahvimaidonkin mukaani. Ei kenenkään tarvitse ostaa soijamaitoa vaan mua varten, mulla on auto jolla sitä saa kuskattua vaikka isommankin määrän.

Tunti matkaan ja olen ystäväni luona. Käymme heidän koiriensa kanssa ulkona, syön eväitäni, juomme kahvia ja herkuttelemme hänen tekemällään raakakakulla joka oli ihanan raikkaan makuista, ei liian makeaa. Ohjeen saa netistä halutessaan, kakun nimeä en tosin tiedä. Aika kuluu nopeaan ja sitten ystäväni pitääkin lähteä jo asioilleen ja minä jatkan kans matkaani. 

Menen ensin sauvakävelemään entisille hoodeilleni, kierrän lentokentän ja ihastelen entistä kotiseutuani. Jos sieltä jotain näin kymmenenvuoden jälkeenkin vielä kaipaan niin harjua ja mahtavia lenkkeilymaastoja. Täällä niitä ei ole ole, ei samanlaista harjua ja lenkkimaastoa, ei ainakaan suoraan ovelta lähdettyä. Mutta täällä on sitten lyhyempi matka töihin, juna millä sinne kulkea ja vielä huomattavan paljon nopeammin. Ja ennen kaikkea, täällä on Ukkokulta.

Puunhalaaja

Tälläinen teksti voisi ola meidänkin keittiönseinällä, varo lentäviä lautasia :-)

Lenkin tehtyäni on aika mennä seuraavaan kyläpaikkaan joka on toisen ystäväni luona. Taas saan kahvia (onneks otin omat maidot mukaani) juttelemme kuulumiset ja syöpäasiat jne siinä kahvin lomassa. Mietimme miten se syöpä on juurikin minut löytänyt. Ei ole aiemmin löytänyt ketään sukulaistani, ei läheltä eikä kauempaa. Tai kovin kauas en tiedä, mutta joo, tietääkseni olen ainoa suvusta kenelle tämä on iskenyt. Joten kysymys kuuluu, miten se minut löysi? Keksin hyvinkin nopeaa vastauksen, kumma ettei ole aiemmin käynyt mielessäni. Keltaisilta sivuilta, sieltä se on mut bongannut. Ystäväni sanoo, että oliko sitä pakko olla niin saatavilla, ihan keltaisilla sivuilla ilmoitus. Mutta se on tätä nykyaikaa, aina pitää olla tavoitettavissa ja saatavilla, syövällekin. Se on nykyajan kirous, pitää olla tavoitettavissa 24/7. Paitsi mä en ole, mulle on turhaa soitella klo 22 jälkeen. Jos joku kuolee yöllä, en mä häntä henkiin saa ja ehdin kuulla asiasta aamullakin. Jos mulle käy huonosti, ehditte tekin kuulla sen aamulla, älkää menettäkö yöunianne sen takia. Ja älkää laittako ilmoitusta keltaisille sivuille, kutsumattomatkin vieraat teidät tavoittaa. Sellaiset kenellä ei olisi niin väliä, kuten Simo.

Kahvien ja kuulumisen vaihdon jälkeen lähdemme kiertelemään vanhoja kotinurkkiani eli lähdimme kylille, kuten paikallisten on ollut aina tapana sanoa. Paikat ovat hiukan muuttuneet taas viime näkemän, tullut jotain uutta ja lähtenyt jotain vanhaa pois. Käymme samalla ihastelemassa muutamamassakin paikallisessa kirpputorilla kuinka ihanan kaunista krääsää ihmiset myyvät luullen saaden niistä huippu hintoja. Välillä tekis mieli jättää lappu jossa lukisi: ”järjen käyttö salittu tai järki hoi, älä jätä.” Mutta enpä ole koskaan jättänyt ja saattaa olla, etten koskaan edes jätä. Niin, tuskin jätän!! Käymme vielä kaupassa ja sitten suuntaamme hänen luokseen takaisin. Syön vielä loput eväistäni ja sen jälkeen on aika taas sanoa heipa hei, seuraavaan kertaan.

Ajelen kotiin päin, hyvinkin tuijottaen silmä kovana nopeusmittaria sillä nyt ei toista sakkoa kiitos, pääsen perille ehjänä ja yhtenä kappaleena. Matkalla venytän kättäni auton kattoa vasten, ranteelle tekee niin hyvää saada venyä. Huomenna fyssari joka sitä taas availee, mä niin odotan sitä. 

Ja on jotain muutakin mitä odotella, meinaan huomenna menen valkkuni kanssa treenaamaan. Toisaalta vähän hävettää mennä, koska paino on noussut ja kevään jälkeisestä dieetin olotilasta ei ole tietoakaan. Toisaalta hän kyllä tietää mitä tässä on menossa ja varmasti viis veisaa siitä miltä nyt näytän, hänelle on huomattavasti tärkeämpää se, että olen hengissä ja hyvässä voinnissa. Tässähän on tosiaan melkein kolme kuukautta mennyt viime tapaamisesta, nyt se päivä on just täällä kun taas tavataan. 

Piti käydä kotiparturissa vielä ennen huomista, ajoin höylällä ainakin millin vekin päähäni. 

Niin se aika menee, enää ei kovin kauaa siihen kun mullakin nämä myrkytykset ovat ohitse ja sitten mä saan taas alkaa elämään. Vaan tosin olen mä elänyt tässä koko aika, oli hoitoja tai ei, ne ei ole mua estäneet viettämästä elämää mitä olen halunnut. Samalla lailla olen lenkkeillyt (no okei, vähän vähemmän kuin aiemmin, mutta lenkkeillyt kuitenkin) ja käynyt salillakin, ei mua ole tämä sairaus eli Simo estänyt tekemästä sitä mitä haluan. Niin kauan kuin pää pelaa ja jalat kantaa, niin kauan mä liikun. Ja kun ne lopettaa, pyydän Ukkokultaa mua viemään pyörätuolissa, jättää sitten vaikka pihalle istumaan muiden ihmettelyn kohteeksi. Jos siis näette mut ”kylillä” istumassa pyörätuolissa rahakuppi kädessä niin tiedätte, että Ukkokulta on tuonut mut tienaamaan, joutilas muija töitä tekemään.

Näiden tilalle voit miettiä mut ja Wilman :-)