Lukijat

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Voihan Fingerpori

Maanantai 31.10

Lokakuu, mennyttä on kohta lokakuu ja tervetulleeksi toivotamme marraskuun, tuon kuukausista pahimman. Olen aina ajatellut marraskuun olevan kuukausista synkin, pimein ja kaiken ilon ja valon nielevä. Vaan tänä vuonna otan marraskuun ilolla vastaan, olenhan tämän kuukauden jälkeen taas yhtä askelta lähempänä aikaa, jolloin saan ajatella Simon olleen vaan ikävä ajatus ja muisto mielessäni. Annetaan palaa marraskuu, meitä ei mikään voita.

Herään yöllä neljä kertaa, vaatimattomasti, käyden vessassa jokaisena kertana. Vaan näkyykö se vaaàlla? Ei sitten millään muotoa, kaiken nesteen pidän itselläni minkä sinne olen saanut menemään.

Tähänkin päivään kuuluu pahoinvointipillerit, vaikka sitä ei ole ollutkaan, niin ehkäistään sen tuleminen. Kortisonia menee alenevin annoksin, se taas tuppaa tekemään keuhkoihin ikävää oloa, kuin siellä vettä olisi. Mutta nyt saa hölskyä, antaa tulla vaan tuvan täydeltä kaikkea, tää on vika kerta!! Maha tosiaan hölskyykin, tuntuu kuin mahani alkaisi leuan alta ja loppuisi housun kaulukseen, siinä välillä tuntuu oleva pelkkää höllyvää mahaa ja se ei ole paras tunne, ei todellakaan.

Pistän eilistä tavaraa kaupaksi, saankin kaksi hakijaa tälle päivälle ja pari pakettia kahvia, kyllä nyt kelpaa kahvia keitellä ja hakijoiden taas pipareita tehdä jouluksi. Itsehän en ole millään muotoa jouluihminen, taidan olla oikein antijouluinen. Tähänkin on omat syynsä, entisellä alallani, kun joulun valmistelut aloitettiin jo lokakuussa tilaten kinkkuja ja miettien rosolleja jne. Jouluruokia kun oli tehty ja maisteltu ja varsinkin  haisteltu, jo muutama kuukausi ennen joulua, ei siinä joulufiilistä enää paljon jouluun riittänyt. Vaan en minäkään jouluruokien päälle sylje, en todellakaan, mutta se joulun hypetys, se ei jaksa mua innostaa. Joululaulut kaupoissa lokakuussa, mä kärsin!!


Kuka näitä kaipaa??


Illalla menen ystäväni kanssa lenkille.  Tarkoituksenani oli mennä sauvakävelemään, vaan keuhkot olivatkin toista mieltä asiasta. Menen siis kävellen, hyvää terapiaa tämäkin, pääasia, että pääsen raikkaaseen ilmaan, vetämään sitä rutussa olevat keuhkoni täyteen. Ne meinaan tarvitsevat nyt raitista ilmaa ja sitä niille annetaan. Pyytäjälle annetaan vai miten se sananlasku menikään?

Tiistai 1.11

Jatkan viime yön samalla teemalla kuin edellisenkin, juosten vessassa. Niin kuin ei ihmisellä olisi muutakin tekemistä öisin vaan ei tunnu olevan. Toisaalta, koska olen kotona, ei kai ole niin väliä, miten yöni vietän. Tästä johtuen otankin ensimmäiset päiväuneni jo yhdeltätoista. Joo, menee ne päivät näinkin.

Tekis mieli lähteä lenkille tai salille tai siivota kaappeja (ei vaiskaan, niitä ei tee enää yhtään mieli siivota), vaan mitään en jaksa. Ja tänään se iskee, pahoinvointi. Iskee niin, ettei tarvitse kuvitellakaan menevänsä illalla oppimaan mitään valokuvauksesta. Tosin en mä siellä olisi mitään oppinut kuitenkaan, ei tällä ololla ja väsymyksellä voi eikä kykene ottamaan mitään vastaan. Ainoastaan kuvottavan olon, sen kroppa ottaa nyt vastaan ja kovasti ottaakin, vaikka kuinka yritän taistella vastaa. Vaan ei ole musta vastaan taistelijaksi, pakko antaa periksi. Kuvotus-Meikäläinen 1-0-

Annan periksi ja otan pahoinvointipillerin viiden aikaan. Seuraavaksi tajuan jotain kahdeksalta, kun tyttäreni soittaa. En kykene puhumaan, mumisen jotain puhelimeen, nyt ei mutsista ole paljoa apua. Puhelun lopuksi käännän kylkeä, ihan vaan hetken olen tässä vielä ja ummistan silmäni. En kauaa, hetken vaan.. Herään taas tunnin päästä, kääntääkseni kylkeä ja nukkuakseni aamuun saakka. Saatana, että on ihanaa voida pahoin. Sitähän on kuin pöllyssä, paremman luokan pilvessä. Kuka kaipaa jotain kannabista, kun on pahoinvointilääkkeetkin keksitty? Ja ihan laillisiakin vielä. 

Keskiviikko 2.11

Luitani särkee, lantiota, selkää, reisiä (miten mahdollista kun niiden päällä pelkkää pehmeyttä?), mutta ei kai se ihme ole, kun olet maannut kaksitoista tuntia paikallasi?? Tältäkö tuntuu sitten vanhempana, kun et pääse enää liikkeelle? Makaat sängyssä/sohvalla/mihin olet sattunut kaatumaan ja siinä sitten makaat kunnes joku sut tulee siitä siirtämään? Ei kovin häävi ajatus, jo yhden illan/yön makaamisesta olen näin kipeä. Miltä se tuntuukaan, kun teen sitä jatkuvasti? Ei hitto, kamala ajatus.

Olen aina sanonut, että tulen elämään 92-vuotiaaksi. Ukkokulta on luvannut elää 76-vuotiaaksi. Olen siis laskenut, että mulle jää 16-vuotta iloista leskenelämää elettäväksi. Ihan suunnitelmia en sinne saakka ole tehnyt, ellei lukuun oteta Espanjan aurinkoa ja veden liplatusta varpaille samalla kun joku hieroo öljyä sun selkään.. Ei ei ei, siis en ole tehnyt mitään suunnitelmia sinne saakka, mutta toivon tokikin viettäväni sen ajan muuten kuin sängyssä maaten.

Tänään ei voi voida pahoin, olen menossa teatteriin illasta, katsomaan Fingerporia. Ehkäisen pahoinvointia menemällä sauvakävelylle, ottamaan tuota raikasta, talvista ilmaa taas ne rutussa olevat keuhkoni täyteen. Tänään meinaan satoi ensi lumi, tuo ihana valkoisuus, valon tuoja meille pimeästä kärsiville. Ja ihan sen kunniaksi otan sauvat mukaani lenkille. onhan niitäkin hyvä ulkoiluttaa aina välillä. Parempi olisi ulkoiluttaa silloin kun ei ole lunta ja liukkautta, mutta haasteet on tehty voitettavaksi, se on mottoni!!

On siinä lunta kun tarkasti katsoo :-)

Saan raitista ilmaa, mutta saan samalla heikotusta ja pyörrytystä. Sohva kutsuu, kuuleeko Aikku? Kyllä kuulee, täältä tullaan ja siellä myös pysytään iltaan saakka kunnes on aika lähteä nauramaan itsensä kipeäksi. Fingerporilla on sellainen kumma vaikutus muhun, iskee mun huumorin ytimeen ja lujaa. 

Olemme sopineet siskoni kanssa kahvitreffit ennen teatteriin menoa. Junassa istuessani kuuntelen kuulen kanssa matkustaja miehen puhelinkeskustelun tai siis hänen osuutensa keskustelusta. Hän puhui ilmeisesti lääkärin tai hoitajan kanssa ja kyseessä olivat hänen erilaiset allergiansa. En tiedä miksi, mutta keskustelu kuulosti mun korvissa kovin rauhoittavalta, mulle siis. Oli jotensakin maadottavaa kuunnella toisen peruna ja selleri allergioistaan, puhumattakaan heinästä tai koivusta tai muusta pölystä. Tuntui niin kivalta, hänen puolestaan, että hänen ongelmansa olivat allergia. Ei ollut sydänvikaa tai verenpainetta tai diabetesta, syövästä puhumattakaan. En sano, että olisin ollut hänelle kateellinen, sillä en todella ollut. Oli vaan kivaa kuulla, että joillakin murheet ovat tuota luokkaa. Ja en vähättele hänen allergioitaan, ne vasta ikäviä osaavatkin olla. Välillä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan vaikka keskustelu ei olisi sulle tarkoitettu. 

Ei mulla käy, ruttusukka on ikävä kengässä :-)

Tapaamme siskoni kanssa vanhassa tutussa paikassamme, Sokoksen kahvilassa. Päivitämme kuulumisia, mulle nyt ei ihmeitä kuulu, vähän kuvotusta ja oksetusta, mutta siitäkin riittää puhetta. Kerron miettineeni aikalisän ottoa, taas kerran. Siis olen taas miettinyt, en sitä vielä ottanut. Jospa mun kroppani ja mieleni oikeasti tarvitsee nyt lepoa ja rauhaa, aikaa saada tää kokemus taputeltua ja käydä tää rauhassa läpi, ilman mitään kiirettä mihinkään. Mihinkäs mulla edes olisi kiire??

Sehän tässä kai suurin ongelma onkin, että mulla on kiire joka paikkaan ja kaikkialle. Mä en osaa rauhoittua, mä en osaa antaa aikaa itselleni. Mä en taida tietää edes mitä se tarkoittaa, pitäisi kai lukea wikipediasta tai jostain. Olen mestari toitottamaan sitä toisille, mutta omalla kohdalla, no way!! Sen verran kuitenkin asiaa mietin, että kropalle on annettava nyt hengähdystauko kunnon treeneistä. Antaa nyt elimistön hetken levähtää ennen kuin aletaan paukuttaa rautaa taas kunnolla. Joo, sen mä päätän tehdä, huh, olipas huojentava mietintä. 




Kahvin jälkeen menemme teatteriin. Kyseessä oli teatteri Kultsan esitys Strippiklubi Fingerpori. Siinä esitettiin 150 klassista Fingerpori strippiä ja niitä sai todellakin nauraa. Monet olivat itselleni tuttuja, mutta se ei niiden hauskuutta yhtään vähentänyt. Teatteri toimii väestönsuoja tiloissa ja olivatkin ihanan pieni ja intiimi paikka. 







Kannattaa käydä tutustumassa kyseiseen teatteriin. Kyseinen näytös on jo mennyttä, mutta varmasti jotain yhtä hyvää siellä on jatkossakin tarjolla. Ja meidän työtiimimme jäsen on näyttelemässä ja laulamassa, aivan huikeaa osaamista. Niin nautin katsomiesta ja kuuntelusta ja olin todella iloinen, että jaksoin lähteä vaikka olo ei paras ollutkaan tänä päivänä. 

Näytöksen lopulla iskee taas kuvotus. Tekisi mieli iskeä takaisin, vaan en tiedä miten sen tekisin. Kotiin mennessä iski vielä jäätävä närästys, tuntui että ruokatorvi palaa kuin juhannuskokko. Kotiin pääsen ja arvatkaa mitä, sohva kutsui mua taas. Ja kuten tiedätte, hänen kutsuunsa on vastattava, myöntävästi!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti