Eilen oli hyvin liikkuva päivä joten tänään voidaan ottaa sitten hiukan rauhallisemmin. Päätinkin pyhittää tämän päivän vaokuvaukselle. Aamusta, heti hämärän hyssyssä hauan ottaa kuvan takapihalta. Kaivan kameran esille ja alan kuvaamaan. Tai alkaisin joo, jos kamerassa olisi puhtia. Vaan ei ole, akku on finito, ei edes yskäse. Mikä aloittelijan moka, ei akussa virtaa. Mulla oli eilen illalla mielessä varmistaa, että virtaa on, mutta se sitten jäi ja tänään se sitten eti kostautui. Ja kun virtaa olin lopulta saanut sitä hönkää kameraan, voitta arvata, että hämärät oli jo kauan sitten vaihtunut aurongonpaisteeseen.
Kun olin saanut kameraan virtaa, päätin lähteä viereiseen metsikköön kuvailemaan. Ja sinne myös menin. Ehdin ottamaan ehkä kymmenen kuvaa ja sitten kamera lopetti toimintansa. Ei ottanut kuvan kuvaa. Meinas paniikki iskeä, hajotinko mä tän nyt? Sitten tajusin katsoa kameran näyttöä ja kas kummaa, muistikortti täynnä. Alko jo tosissaan naurattamaan. Ensin ei virtaa ja sitten kun saa sitä, niin muistikortti täynnä. Nää kai pitäis olla asioita jotka tarkistetaan ensin, ennen kuvaamisen suunnittelua, vaan en minä. En tietenkään minä, miksi ne katsoisin? Näin tää on paljon jännittävämpää, tosin myös tosi tylsää. Kuvat on äkkiä otettu tällä tyylillä.
Saan kuitenkin sen muutaman kuvan otettua. Kokeilen eri asetuksia, otan muotokuvalla, liikkuvalla kuvalla, lähikuvalla, maisemakuvalla jne. Kiva sitten vertailla minkä näköistä saa milläkin, valaistus on ainakin iha erilainen. Tosin vielä kivempaa olisi, jos kotona vielä osaisi katsoa/tietää mikä kuva oli sitten milläkin asetuksella otettu. Ei ole helppoa, ei.
 |
| Tästä näkee vähän huonosti värierot, mutta kyllä ne oli ihan huomattavat. |
Jatkan matkaani ja yritän nyt ottaa kuvia vähän eri kulmasta. Tunsin itseni oikein kuvaajaksi ollessani polvillani maassa ja kuvatessani. Ja heti perään tunsin itseni varsin idiootiksi meinatessani jäädä pyöräilijän alle. Olin siis metsässä, mutta polun varrella ja pyöräilijä tulee kovaa vauhtia polkua pitkin. Nauroi, että oli yrittänyt hyvissä ajoin mua varottaa, mutta koska mulla oli pipo päässä ja sen päällä vielä huppu, niin en ollut mitään kuullut. Olihan pakkasta kuitenkin sen -10 astetta, joten pukeutuiminen sen mukaista.
Uskaltaudun ottamaan myös muutaman kuvan manuaaliasetuksella. Sitähän me ollaan kurssilla opeteltu teoriassa, mutta käytäntö on aivan eri asia. Yritän samallla muistella, miten niitä hyviä kuvia otetaan. Muista päälause ja sivulause, katso reunat ja kehykset, katso miten kuvan sijoitat jne. Mä en jännitykseltäni muistanut noista asioista puoliakaan, saatikka että olisin niitä osannut laittaa/katsoa, mutta se ei oikeastaan mua haitannut yhtään. Mä olin ikionnellinen, että lähdin kuvaamaan. Se on ollut mulla se kynnyskysymys nyt, lähteminen. Ja kun sain nyt lähdettyä, tuntuu kuin olisi tulppa otettu pullosta pois ja saatu lankakerän aloitettua, nyt on helpompaa alkaa kerimään sitä kerää auki. Olin oikeasti aivan hiton tyytyväinen itseeni.
Mun mummoni on jo 95-vuotias ja hän asuu Kokkolan vanhainkodissa tai palvelutalossa tai miksi sitä kutsutaankaan, ihan sama. Mutta siellä Mummoni siis on ja lähdin häntä sinne katsomaan. Me sukulaiset asumme valitettavan kaukana ja pääsemme harvemmin häntä katsomaan, nyt siihen oli mahdollisuus. Menin siis paikalle ja Mummo nukkui, kuten kuulemma suurimman osan aikaa nykyään tekee. Toisaalta hyvin ymmärrettävää tuossa iässä, varmasti väsyttää kun väsyttää nuorempaakin. Herätin Mummon, kerroin tulleeni häntä katsomaan. Hän oli iloisen yllättynyt, tulitko ihan häntä varten tänne saakka? Siinä vaiheessa mielestäni pieni valkoinen valhe oli paikallaan, sanoin tulleeni Kokkolaan ihan häntä katsomaan, ihan vaan häntä varten. Kysyin mitä Mummolle kuuluu? Hän vastasi kukkuluuruu. Nauratti, ilo kupli sisälläni, mun Mummo ja vielä huumori tallella. Yritin hänelle jutella, mutta hän nukahteli koko aika. Jäin siihen vierelle istumaan, silitin hänen hiuksiaan ja pidin kädestä. Yritin imeä Mummoa itseeni, omaan muistilokerooni, saattaahan tämä olla viimeinen kerta kun hänet näen.
Aikani siinä istuessani, päätin lähteä. Vaan samaan aikaan hoitaja toi ruokaa ja päätin vielä jäädä. Saimme Mummonkin hereille, yritin hänelle tarjota ruokaa, vaan hän ei halunut syödä mitään, joi vaan hiukkasen. Kahvia olisi halunut, sanoi olleensa aina kova kahvin juoja. Niin olet Mummo ollut, minä tiedän sen. Sanoin Mummolle, että voi meidän Mummoa johon vastasi, että äläpä muuta sano. Olin niin iloinen käynnnistäni, oli ihanaa nähdä hänet vielä ainakin tämän kerran. Tosin hänet tuntien ehdin käydä paikalla vielä moneen kertaan, olen varma hänen jatkavan elämäänsä vielä muutamia vuosia, ainakin sen verran. Mun Mummo <3
Torstai 10.11
Herään jälleen kuuden aikoihin ja en viitsi jäädä väkisin makaamaan vaan lähden sauvakävelemään. Tähän aikaan ei montaa vastaantulijaa näy, työläiset eivät varmaan aamusta käy lenkkeilemässä ja kotona olijatkin olivat varmaan juurikin siellä kotona. Mutta minä en ollut vaan olin sauvakävelemässä, tunnin. Tämän jälkeen puuro ja kahvi maistuu todella hyvin.
Lähtiessäni tänne Kokkolaan, oli meillä kotona vielä täysin lumetonta. Nyt joka tuutista kuulee, kuinka paljon lunta on kotipuoleen satanut, sitä on kai tullut ovista ja ikkunoista, aamusta iltaan. Vaan ei ole täällä näkynyt muuta kuin huikea pakkanen, jos miinus kymmenestä voi niin sanoa. Mutta tänään, tänään mä pääsen kuittailemaan kotipuoleen, että on sitä lunta tännekin satanut. Laitan kuvan myös rakkaalle tyttärelleni ja sieltä tulee oitis vastaus: "No on joo näköjään, varo ettei mene kenkään saakka." Menihän se, kengänpohjaan, hahahhaha!!
Tämä päivä on muuten pyhitetty kaupoissa juoksemiselle. Pitää käydä Prismassa ja Cittarissa, Kodin Terrassa ja MiniManissa, kaatopaikalla ja ties missä muualla vielä. Koirat ovat keskenään sen aikaa kotona ja toivottavasti hengissä vielä. He kun eivät oikein pidä toisistaan, siis meidän Wilma ja faijan Junnu. Junnu kun vahtii eväskippoaan niin hanakasti, ettei Wilma uskalla edes ohi kävellä. Monesti hänet joutuukin kantamaan huoneesta pois, jos Junnu makaa oven edessä. Ei ole vanhan rouvan elämä helppoa.
Illalla ihmettelemme faijan uutta älypuhelinta. Hän vihdoin ja viimein taipui sellaisen ostamaan, pitkään hän vänkäsi vastaan Vaan nyt se on ostettu ja koska on hänen ensimmäinen älypuhelimensa, on sen käyttö ihmeellistä ja uutta, luonnollisesti. Ja koska se on vieras myös itselleni, saamme sitä yhdessä miettiä ja opetella. Yhdeksän jälkeen alkaa Wilma vinkumaan, ei halua mennä sohvalle vaan tärisee vaan sylissä. Menee jonkin aikaa tajuta mikä häntä vaivaa. Kello on meinaan nukkumaan menon aika ja rouvalle pitää tehdä meidän yhteinen sänky valmiiksi. Kun se oli tehty, meni rouva tyytyväisenä nukkumaan ja pysyi siellä aamuun saakka. Voi vanhuus sentään, ei se ole helppoa, ei.
Pakkaan myös tavarani valmiiksi, koska on tarkoitus aamusta lähteä ajelemaan kotia kohti, ettei tarvitse pimeässä ajella. Teen myös eväät, ei taaskaan ole aikomuksena pysähdellä kovin montaa kertaa ja varsinkaan jättää Wilmaa autoon yksinään. Matkaa on karvan verran alle 500km, joten on siinä ajelemista. Joten ajoissa myös itse nukkumaan, jotta huomenna ollaan pirteinä ratin ja penkin välissä. Ihanaa päästä kotiin, on ollut jo Ukkokultaa ikävä. Ja kiva nähdä uusi lattiamme, joko se on valmis. Mutta parasta on tietty Ukkokulta, ainakin heti oman sängyn jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti