Lukijat

tiistai 29. marraskuuta 2016

Muista loistaa

Torstai 24.11

Jännä päivä, tänään alkaa viiden viikon sädetysputki. Tätä olen odottanut, sillä näiden jälkeen tää paska on ohi. Uskallan ja saan sanoa paska, koska sitä tää on ollut, paskaa. Ei syöpää voi ihan ruusuksikaan kutsua, sen sairastamista ja kaikkea siihen liittyvää, ei tää ole ollut shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, paskaa tää on ollut. Mutta tämäkin paska loppuu aikanaan, aivan kuten kaikki muukin ja lopun aika lähenee. Enää 25 kertaa sädetystä ja tää oli siinä ja siitä on tänään eka kerta.

Saan herätä normaalia myöhemmin ja menen sauvakävelemään. Aamutouhujen jälkeen sitten fyssarille, joka onkin nyt eri kuin normaalisti. Ihan kiva, meinaan hän kaivelee kainaloani niin, että saakin strangeja sieltä auki. Siellä kun on ollut oikein kunnon kaapeli, mutta eipä ole enää. Pienistä sitä ihminen osaa olla iloinen, kuten kainalostaan jossa ei ole ylimääräisiä asioita, kuten karvoja tai ylimääräisiä, kivuliaita strangikaapeleita.

Espa oli jo valaistu :-)




Fyssarin jälkeen menen sitten säteilemään. Kone missä minä käyn on Linac 9 ja se sijaitsee syöpäklinikan ihan alimmassa kerroksessa. Sinne siis menen, ihmettelen miten siellä kuuluu käyttäytyä. Toinen potilas neuvoo, että istut vaan odottelemaan, sinua tullaan kyllä sitten hakemaan. Ja ei kestänyt kauaa, kun hoitaja minua tulikin. Menin pukuhuoneeseen, riisuin ylävartalon paljaaksi ja jäin odottelemaan, että hoitaja tulee minut hakemaan. Pian hän tulikin ja ensimmäisenä halusi katsoa kelakorttiani. Sanoi, että he katsovat joka kerta kelakortin, vaikka tutuiksi varmasti ehdimme tullakin. Näin he haluavat varmistaa, että olen varmasti se kuka mun kuuluukin olla ja kukaan ei saa kenekään muun säteitä. Kiitos, haluan teidän varmistavan joka kerta etten saa kenenkään muun annosta. Samalla lailla varmistettiin aina myös sytostaatin kanssa, joka kerta luin pussin kyljestä oman nimeni, sosiaaliturvatunnukseni, painoni ja neliöni. En tosin enää muista monta neliötä olen, jotenkin se laskettiin pituuden ja painon mukaan. Säteissä neliöt tuskin on tärkeitä, sillä sitä annetaan vain ja ainoastaan tietylle kohdalle. Ei yhtään sivulle, vain kohteeseen.





Yhdessä menimme hoitsun kanssa itse paholaisen pesään eli sädekoneelle. Lötkähdin laverille, kaksi hoitajaa minua taas käänteli ja väänteli ja samalla jouduin olemaan kädet pään yläpuolella. Tässä samassa asennossa joudun olemaan joka ikinen kerta, joten kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus, kuinka paljon olkapäitäni tulee särkemään tän viiden viikon ajan.

Hoitajat saavat mut nopeaan oikeaan asentoon ja sädetys voi alkaa. Rauhoittavana musiikkina soi kaiuttimista Elvis, se maadottaa mukavasti siinä laverilla maatessa. Kone pyörii mun ympäri, koko aika on tunne, että milloin alkaa tapahtumaan jotain. Aivan kuin olisi Linnanmäen laitteessa ja odottaa, että milloin tää alkaa. Vaan ei ala mitään, en huomaa mitään vaikka kuinka yritän sivusilmällä katsella. Välillä hoitaja puhuu jotain, kaiuttimen kautta tietenkin. Kaiken ollessa ohitse, tulee kaksi hoitajaa minua auttamaan laverilta. Joudun auttamaan käteni pän päältä varovasti, ensin toinen ja sitten toinen avustettuna. Olkapäät ovat jo nyt tulessa, kipulääkettä joutuu varmasti ottamaan päivän aikana. Hoitsu huomauttaa, että jos joskus tulee tarve liikkua kesken sädetyksen, pitää röhistä niin, että he sen kuulevat ja keskeyttävät sädetyksen siksi aikaa ja sitten jatketaan. Ettei sen kerran koko sädetys mene hukkaan. Jäin käsitykseen, että se on kallista kuin kulta ja päätin, että vaikka kuinka kutittaa tai mitä vaan, niin kestän sen aikaa mitä sädetys kestää. Ja se kestää n.10-15min kaiken kaikkiaan, asetteluineen päivineen. Kyllä mä sen ajan jaksan, pakko jaksaa. En halua, että tulee mitään esteitä säteiden saannille, mä niin haluan tän kaiken olevan ohitse ennen uutta vuotta.

Illalla saan rakkaalta lapsoseltani, tyttäreltäni viestin, missä aikuinen lapsi vastaa äitiään koskeviin kysymyksiin, miten hyvin hän tuntee äitinsä. Nauroin tätä maha kipeänä, hyvin hän äitinsä tuntee.

"Aikuiset lapset"! Kuinka hyvin tunnette äitinne? 

1. Hän istuu television ääressä, mitä hän katsoo? 
- Riippuu paljon kello on, mut jotai dieettiohjelmia

2. Mitä salaatinkastiketta hän yleensä syö? 
- Oliiviöljyä 😷

3. Ruoka, jota hän inhoaa? 
- Läskisoossi

4. Menette viettämään iltaa. Mitä hän juo? 
- vettä

5. Lempimusiikki? 
- Kaikki ruokanen

6. Millä lempinimellä hän kutsuu sinua? 
- Rakas lapsonen

7. Mitä hän keräilee? 
- Lihasta, pipoja

8. Missä hän vierailee mieluiten? 
- Salilla

9. Mikä on hänen lempi aamiaisensa? 
- puuro 🤔 iltapalana haiseva munakasbanaanikohokaslättyä

10. Mikä hän ei koskaan pukisi ylleen? 
- hametta

11. Hänen lempi urheilujoukkueensa? 

- Leijonat

12. Lempieläimensä? 
- koira

13. Mitä hän voisi tehdä koko päivän? 
- Lukea, liikkua

14. Kuka on hänen lempilapsi?
- No meitsi tiääätysti


Muutama kohta ei ihan osunut oikeaan,  sanon lapsiani lapsukaisiksi ja molemmat lapsukaiseni ovat yhtä tärkeitä ja lemppareita. Mutta hauska tää oli, todellakin.

Perjantai 25.11

Vielä tämä päivä ja alkaa viikonloppu, vapaa sellainen. Kun tekee myös viikonloppuisin töitä, ei sen merkitys ole niin suuri, kuin ihmisille jotka tekevät ma-pe töitä. Nyt on viikonloppu kuitenkin vapaata ja tiedän siitä tulevan mukava joten sitä jo odottelen. Mutta tämä päivä sitä ennen..

Mun päiväthän tulee rytmittymään hyvin paljon seuraavat viisi viikkoa säteiden mukaan. Sain eilen koko viiden viikon aikataulun. Saimme aika kivasti vaihdeltua aikoja, jotka alunperin oli aika päivä painoitteisia. Koska meinaan käydä töissä koko sädetyksen ajan, tuo se omat haasteensa asiaan. Kesken päivänkin joutuu lähtemään, mutta sille ei voi mitään. Nyt mennään täysin tän mukaan, tää on ihan pian ohitse ja tän mä jaksan, todellakin jaksan.


Mä muistan, seuraavat viisi viikkoa :-)


Sain eilen myös kuulla, ettei säteiden aikana sitten ei saa käydä salilla ollenkaan. Hikoilua tulee välttää ja sehän siellä väkisin tuppaa tulemaan. Joten hiukan pitkin hampain jätän seuraavaksi viideksi viikoksi salitreenit väliin ja käyn sauvakävelemässä/kävelemässä tai jotain muuta missä ei niin hiki tule. Kroppa kiittää ja pää tykkää kun jotain teen, ei pelkkää sohvalla makaamista kiitos.
Mietin, että jos tällä lailla varmistan hoidon sujuvuuden ja ettei tulisi mitään ongelmaa, niin olkoon viisi viikkoa salilta taukoa. Ei se kuitenkaan lopun elämää ole tai sitten on elämäni käymässä todella lyhyeksi ja se ei suinkaan ole mun suunnitelmani. Joskus täytyy ottaa se kuuluisa järki käteen ja olisiko sen aika juurikin nyt? Taitaa olla, pahoin pelkään niin.

Tänään sädetys on vasta klo 15,45 joten ei kiirettä töistä lähdön kanssa. Mä kävelen Syöpikselle töistäni sellaiset 20minuuttia, joten lähden vasta kolmen jälkeen. Paikalla odotusaulassa odottelee kaksi herraa, hiukan iäkkäämpiä jo molemmat. Toisen mennessä "omalle koneelleen" hän sanoo hoitajalle: "Tänään onkin viimeinen kerta." Teki mieleni loikata hänen peräänsä, rutistaa halaukseen ja onnitella, olihan hänen onnen päivänsä, hänen viimeisen sädehoidon päivä. En tietenkään sitä tehnyt, olisi raukka vielä pelästynyt, mutta mieli teki, totisesti teki.

Päästessäni omalle koneelleni, hoitaja tokaisee tämän olevan jo toinen sädetys. Aivan, ja enää 23 jäljellä tämän jälkeen, vastaan hänelle. Enää, hän ihmettelee. Niin, enää, kohta on takana jo kaksi kertaa, ajatellaan positiivisesti. Voisin tietty märehtiä sitä kuinka paljon vielä on jäljellä kertoja, vaan mitä se sitten auttaisi? Ei se poistaisi yhtäkään käyntiä, ei tekisi asiaa yhtään helpommaksi, makaamista kädet pään päällä yhtään siedettävämmäksi. Joten ei olla negatiivisia, ollaan positiivisia kuten mulle on luontaista ja ajatellaan sitä, kuinka käynnit vähenee kerta kerralta. Ja pian huomataan, että mullakin on se onnenpäivä jolloin on viimeinen sädetys ja saan heittää hyvästit koko paikalle. Ja sen jälkeen pyrin kiertämään Meilahden kaukaa, ainakin hetken aikaa.

Kotiin mennessäni saan paketin. Olin ostanut vertaiseltani uuden uimapuvun joka ei hänelle sopinutkaan. Nythän en saa uimahallissa käydä, mutta heti ensi vuonna saan. Se kuulemma tekee kovin hyvää myös lymfakädelleni, parasta hoitoa on juurikin vedessä oleminen. Joten nyt kun on uimapuku ei ole enää sitäkään tekosyytä, miksi ei sinne hallille voisi mennä. Joten ens vuonna saatat tavata mut polskimasta vesijuoksuvyö vyötärölläni (jos se enää mahtuu mulle).








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti