Kaksi vuotta syövätöntä elämää

Viimeksi kirjoitellessani tänne, olin huolissani tulevasta 2-vuotis tarkastuksesta. Olin lähes varma, että Simon sisko tai veli tai ainakin serkku oli tullut kylään. Melkein jo sellaisia sukujuhlia suunnittelin. Mä kävin siellä tarkastuksessa joka oli todella nopeaa ja tehokasta. Aika mammografille oli tasalta ja olin sieltä ulkona jo silloin. Ultran piti olla perään puolelta, mutta puolelta olin jo menossa kotiin päin. Pääsin siis molempiin ennen aikaisesti ja ulkona olin todella nopeaan.

Mammografi ei sattunut ollenkaan kuten 2-vuotta sitten, muistan ikuisesti sen sairaan kivun mikä siitä tuli, kun kuvasivat Simoa. Nyt ei ollut Simoa, ei tissiä oikealla puolella mitä kuvata, joten ei myöskään kipua. Vasemmalla puolella roikkuu edelleen jotain jota kuvata ja sen ne sitten litistivät levyjen väliin. Pää konetta vasten, niin, että tuntuu niska katkeavan. Täytyy sanoa, ettei ihan kaikista parhain asento. Mutta kyllä sen jaksaa, koska sillä sitä saa varmuuden sukujuhlien tarpeellisuudesta tai siitä, ettei tänä vuonna sukujuhlia tarvitse järjestää.

Kysyin hoitajalta milloin saan kuulla vastaukset, vastasi että ultalääkäri lukee ne samantien, voit kysyä mennessäsi sinne. No, mä pääsin ultraan heti samantien ja lääkäri ruuttasi geelit ja alkoi tutkimaan. Joka kerta kun kuulin hänen "klikkaavan" eli mittaavan jotain sieltä kuvasta, pyöri päässäni ajatus, että nyt mittaa sukulaisen kokoa. Lekuri vielä kysyi onko ollut mitään tuntemuksia missään, siinä vaiheessa kylmä vanne puristi sisuskalujani. Hetken päästä lekuri antoi paperia ja sanoi: "Voit pyyhkiä geelit pois" ja sanoi ettei siellä mitään näy. Oli jo menossa, kun vielä huutelin perään, että mitens se mammo, näkyikö siellä mitään. Ovenraossa vastasi: "Ei näkynyt" ja släm, ovi kiinni. Jaaha, vai että tälläistä palvelua tällä kertaa, joopa joo. Mutta ei se oikeastaan haitannut, mua laulatti ja nauratti ja vähän itkettikin. Jumankekka, mä voin unohtaa sukukekkereiden suunnittelun. Mä olen puhdas, mä olen syövätön, mä olen syöpä vapaa, mä olen terve!! Saatana, mulla ei ole syövänsyöpää!! (anteeksi kiroiluni, joskus se on pakollista).

Nyt jos ajattelet, etten voi tietää olenko syövätön, niin oikeassa olet, en voikaan. Mutta ainakin rintasyövätön olen ja siitä mä olen niin fiiliksissä. Ja se fiilis kantaa mua seuraavaan seurantatutkimukseen saakka. Kyllä mä varmaan tässä välissäkin panikoin muutamaankin kertaan, mutta se syöpää sairastanut joka väittää ettei mieti uusiutumista koskaan puhuu niin suurta potaskaa ettei mitään määrää. Se on fakta!!!

Olen syövätön, olen Simoton, olen terve!! 

Nyt kun syövätön elämäni sai taas jatkoaikaa oli aika tilata itselleen uusi proteesi. Eikös kuulostakin erikoiselta? Kuulostaa just siltä, että mulla on jalka amputoitu polven yläpuolelta tai käsi ranteesta poikki, tarvitsisin proteesin. Mutta ei, en ole jalaton en kädetön (huijaus, olen todella kädetön monessakin asiassa, kuten tietokoneiden kanssa, mutta nyt ei ole kyse sellaisesta kädettömyydestä).

Tilasin siis ajan rintaproteesin sovitukseen. Nyt kesällä, kun oli niin kuuma, alkoi oikea käteni taas turpoamaan. Se on ollut hyvä todella pitkään ja ajattelin sen jatkuvan maailman tappiin saakka. Vaan ei, oli flunssa, oli kuuma kesä, oli taukoa salilta. Ja niin alkoi käsi turpoamaan niin, että tarvitsen jälleen itselleni hanskan. Sovittaessani proteesia liiveihin, mittasimme samalla mulle hanskaan mitat. Maksusitoumukseni oli mennyt jo umpeen (rintasyövän sairastanut ja imusolmukkeet poistettua, saa kaksi hanskaa vuodessa maksusitoumuksella), joten mittasimme händyn ja soitin uuden maksusitoumuksen hanskalle. Näin sain sitten tilattua itselleni apua turpoavaan käteeni. Tällä kertaa otin ruskean, ei sitten niin haittaa jos vessassa käydessä tahriintuu. Hahahahhaha!!

Siinä hoitajan sitten sovitellessa mulle tissiä sain ite pukea liivit ja hoitsu huolehti tissin laitosta sinne liiviin, mä olen matkustaja siinä hommassa. Siinä sitten seisoessani peilin edessä pelkät liivit päälläni (joo, oli mulla housut jalassa, jos sitä mietit), silmät osui tietty selkämykseeni. Mitäs siellä näkyikään? Ihanat selkäfileet jotka ei tosiaan ole lihasta vaan sellaiset läskiset siivekkeet. Väkisin tuli mieleen, että niistä pitää päästä eroon, mutta miten? Ja minkä ikäinen pitää olla, että voisi sanoa olevansa itsensä kanssa sinut ja hyväksyvänsä itsensä myös niiden fileiden/siipiensä kanssa? Eikö edes 50v riitä siihen, pitääkö vielä elää pari vuotta?? Joko mä ysikymppisenä hyväksyn sen, etten ole missi enkä malli vaan ihan vaan tavallinen Pirkko eli olen vaan mä, 50-vuotias akka. Tää on kans loputon aihe mietittäväksi, suurin osa naisista varmaan kamppailee samojen asioiden ympärillä, eikä loppua näy.

Itsehän olin 14 vkoa dieetillä ja se menikin aika kivasti tai sanotaanko kivuttomasti. En ollut täysin ohjeiden mukaan jatkuvasti, mutta tulosta tuli hiukan rennomminkin. Loppu aikana hiilarit olivat aika vähissä ja sen huomasi olotilassakin. Pää meinasi olla sumeena, voimatasot pieneni ja väsytti. Sitten kun jälleen sai alkaa syömään hiilaria, niin söinkin sitä sitten kaksin käsin eli meinas mennä koko hyöty dieetillä olosta kuin kaivoon.

Mä olen vaan niin jokotai ihminen, täysin mustavalkoinen. Olin aiemmin yli neljä vuotta syömättä karkkia ja ei tehnyt tiukkaakaan. Nyt en meinaa pysyä sokerista erossa millään. Se on kuin tauti joka pesiytyy sisälle ja se ei irtoa vaikka mitä tekis (sehän on kuin syöpä, sokerisyöpäläinen!!)

Kerron esimerkin eiliseltä päivältä:

Olin koulutuksessa ja kahvitunnin aikaan menin kahvilaan hakemaan kahvin. Katsoin himoiten namipussia, ajatellen, että toi on pieni pussi, ei voi tuntua missään. Ostan siis sen. No, onneks mä katsoin lukuja siitä pussinkyljestä ja siinä oli 100g:ssa sokeria 56g. Mieti, olisin ahminut sen pussin ennenkuin olisin ollut edes siellä luentosalilla takaisin, sisälläni 56g sokeria ja kaiken maailman lisäaineet siihen päälle. Kyllä mä taas niin itseeni olkapäälle taputtelin ja kehuin, kuinka hyvä tyttö mä olen. Joo, niin olin, kunnes tarina jatkuu..

Tässä on 56g sokeria, vaivainen pieni pussi karkkia sisältää tän kaiken!! Pistää miettimään, ainakin mut!!

Lähtiessäni kotiin kävin kaupan kautta, olihan siellä loppuunmyynti ja elintarvikkeet -50%. Mulla iski samantien taas Sulo Wilenit, oli pakko ostaa ihan kaikkea. Matkaan tarttui näkkileipää (ite en syö, enkä muista, että Ukkokultakaan koskaan söisi, mutta se -50%, muistakaa se). Koriin löysi tiensä mausteita, kuten minttu. Olenko koskaan laittanut mitään ruokaa missä olisi minttua? Tuskin, mutta se alennus, minttua siis piti saada. Oli karjalanpiirakkaa, lettuhilloa (meillä ei koskaan, huom ei koskaan paisteta lettuja, mutta hilloa on hyvä olla jos vaikka tehtäis niitä lettuja). Ostin teetä vaikka olen juonut useamman vuoden jo kahvia, enkä teetä kuin satunnaisesti, mutta se alennus, se ratkaisi tämän. Oli jopa kookoskuitujauhoa, koskaan kuullutkaan, mutta nyt sitäkin on meidän kaapissa. Pastaa löytyy (sentään gluteenitonta, että voin ite syödä) ja keksiä Ukkokullalle. Ja arvatkaa mitä muuta löysin, gluteenitonta kolmensuklaan jotain (luulin olevan muffinsi ja olikin jotain muuta). Luin pakkauksen sisällön, ei gluteenia, ei maitoa, hyvä, tän mä ostan ja joskus silloin tällöin otan, pakastan sen toisen muffinsin vaikka. Pääsin sentään kotiin, ennen paketin avaamista. Ja sieltä paljastuikin cookieskeksejä. Siinä vaiheessa luin jo sen pakkausselosteenkin paremmin ja olihan siinä maitoa. Mutta mietinkö mä sitä siinä vaiheessa?? En todellakaan, mä soin koko helkatin paketin ja voin vannoa, ettei ne maistunut kahden cookiesin jälkeen enään edes hyvälle, mutta oli pakko ahdata ne napaansa ettei vaan Ukkokulta nää niitä. Paperit piilotin roskikseen syvälle ettei ne vaan ole näkösällä. Päätin etten kerro tästä mitään Ukkokullalle.

Mutta hänen tullessaan kotiin oli mahani jo niin turvonnut ja ilmavaivat megakamalia, niin piti tunnustaa. Nyt tässä siemailen teetä tätä kirjoittaessani, voin sitten sanoa sitä juoneeni. Samalla mietin mitä ihmettä teen sillä kookosjauheella, entä niillä kikherneillä jotka sopii vielä huonommin mun mahalle kuin ne ookiesit. Samalla vannon itsekseni pysyväni kaikista loppuunmyynneistä kaukana!!

Kesällä olimme koiraleirillä jonka järjesti rotuyhdistys. Se oli aivan huippua, koiria oli varmasti kolmattakymmenettä ja kaikki vapaana juosten ja meuhkaten ja leikkien. Koirilla oli aivan huippua ja oli meilläkin tosi kivaa. Päästiin kokeilemaan hakua, metsässä koira etsii maalimiehen joka piiloutunut. Se oli jopa niin hauska laji, että ilmoitin Wertin ja itseni kurssille. Kohta me haetaan jokainen eksynyt marjastaja, halusi ne tulla löydetyksi tai ei, kohta ne löytyy.

Leirillä olimme myös nosework ryhmässä, sehän on meille jo tuttua puuhaa. Kiva kuitenkin aina saada uusia ideoita ja kommenteja miten voisimme parantaa yhteistyötämme Wertin kanssa. Werttihän on harrastanut lajia jo pennusta saakka (nyt ikää 10kk) ja harvassa on ne kerrat, kun ei hajua löydä. Myös rallytokoa harjoittelimme, mutta siinä oli niin vaikea rata ettemme siinä juuri mitään oppineet, mutta eihän sitä kaikessa voi ihan mestari heti ollakaan.

Leirillä oli myös Wertin sukulaisia, kuten hänen äitinsä. Hauskaa katsoa, kuinka äitinsä yhtäkkiä tunnisti, että jotain tuttua vilahti ohitse. Hän meni Wertin luokse ja laittoi tassunsa Wertin selän päälle kuin sanoakseen: "Hei poikani, tule leikkimään kanssani." Wertti olis just sen näköinen kun olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi siitä, hiukka noloa kun tuut siihen ja kaikki näkee." Vain puhekuplat puuttuivat pään päältä.

Wertti ja hänen äitinsä Isla

Wertti sai uusia kavereita ja toiset olivat halukkaampia hieromaan tuttavuutta kuin toiset. Varsinkin urokset saattavat olla äkäisiä toisille uroille, nuoria yleensä sietävät, mutta ei aina niitäkään. Oli eräs pieni narttu joka oli kokoonsa nähden tosi ärhäkkä. Omistaja sanoikin, että se narttu kulkee kahvakuula käsilaukussa ja sen saatoin niin nähdä. Uskallappas tulla lähelle, niin tulee kuulasta kalloon. Eikä Wertti uskaltanut.

Kävimme myös lauantaina uittamassa koiria läheisellä rannalla. Oli aikas kivan näköistä kun parhaimmillaan toista kymmentä koiraa yrittää saada saman pallon tai saman fresbeen vedestä. Huomasi kyllä, että ovat vesikoiria.

Kesäleirillä oli niin kivaa, että sinne menemme varmasti seuraavina kesinä, siitä tulee meidän perinne. Mutta sitä ennen ehditään Wertin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa, on niin paljon koiraharrastuksia mitä me ei olla vielä kokeiltu. Miltä kuulostaisi koiratanssi? Varmasti hyvältä, kun omistaja sattuu omistamaan kolme jalkaa tanssiessa. Nenäjutut on meidän juttuja, metsään vaan ja haistelemaan. Välillä piilotellaan eukaa sinne ja tänne Wertin etsittäväksi. On vaan niin huippua omistaa näin ihana koira kuin Wertti on. Wilmaa on välillä tosi kova ikävä, mutta Wertissä kulkee Wilmakin mukana. Juuri oli Wertin nimipäivä ja samalla olisi ollut Wilman syntymäpäivä, hän kulkee sydämmessäni aina.

Suuren asian äärellä

Olen suuren asian äärellä. Suuren itselleni, tuskin toisille. Olen meinaan miettinyt jo jonkin aikaa lääkityksen lopettamista, syöpää estävän hormoonilääkityksen meinaan. Lekuri sanoi sitä syövän ehkäisypilleriksi, minä sanon sitä ankeuttajaksi, mua E-I-K-I-I-N-N-O-S-T-A-M-I-K-Ä-ÄN!!
No nyt se on "ääneen" sanottu, ei kiinnosta ei.

Tää olo tila ei ole yhtään mua, en kohta tunnista enää itseäni. Mä voisin maata sängyllä ja tuijottaa netflixia vaikka päiväkaudet tai nukkua. Mua väsyttää koko aika, meinaan nukahtaa heti kun hetkeksikään istahdan ja silmät seisoo päässä kuin pöllöllä. Mutta se mikä mua eniten hirvittää on saamattomuuteni, aloituskyvyttömyyteni, mielenkiinnon puute asioihin ja nautinnon puute. En nauti mistään, kaikki tuntuu olevan mautonta ja hajutonta. Tuntuu, että värit ovat hävinneet elämästäni, tilalle on tullut harmaata, joskus jopa lähemmäksi mustaa.

Tiedän, luulen tietäväni, arvaan, että elämässä on aina jaksoja jolloin kiinnostaa vähemmän kuin muulloin. Joo, myönnän sen, on normaalia tuntea alakuloa välillä eikä tällä asialla ole masennuksen kanssa mitään tekemistä. En tarvitse tähän lääkettä, tarvitsen lääkkeen lopettamista. Jos tekisin BDI-kyselyn, en saisi korkeita pisteitä, mutta jos tekisin vituttaako-kyselyn saisin varmasti korkeat pisteet.

Olen lopen kyllästynyt jäykkyyteen, nivelkipuihin, jalkapohjien jatkuvaan raastavaan kipuun sekä tähän hikoilu/palelu vaihteluun. Olen kyllästynyt ajatukseen, että kärsin tästä kaikesta seuraavat yhdeksän vuotta, elämäni laatu tuntuu olevan kasa löyhkäävää koiran paskaa.

Olin ajatellut jutella asiasta lekurin kanssa kunhan mulla on yksi-vuotis kontrolli. Haluan nähdä faktat millä todennnäköisyydellä saan syövän jos en syö lääkettä. Tilastot on tietty aina tilastoja, jokainen ollaan yksilöitä ja tää tuntuu olevan kans hyvin tuuri kauppaa kuka sairastuu. En välttämättä sairastu yhtään sen varmemmin syönkö tota paskaa vai en. Mutta elämäni laatu on varmasti parempi, jos en sitä syö.

Mutta mitäs sitten jos mä lopetan lääkityksen ja sairastun uudestaan? Soimaanko itseäni lopun ikääni? Jossittelen sitä, että jos olisin syönyt lääkettä kuten tarkoitus oli, olisinko sairastunut? Miten selitän asian lapsilleni, jos sairastun? Sanonko, että mutsia vähän kolotti, masensi ja jopa vitutti? Olenko silloin oikeutettu lopettamaan lääkkeen joka ehkä pelastaa mut sairastumisesta syöpään uudelleen.

Toisaalta taas, eihän muihinkaan sairauksiin syödä ennalta ehkäisevästi lääkettä? Vai syödäänkö jotain pilleriä sen takia ettei saada sokeritautia? Tai verenpaineeseen, syödäänkö siihen pillereitä ennen kuin verenpaineessa on edes vikaa? Ei sitä ennelta ehkäistä lääkkeellä, sitten kun siinä on jo vikaa, saat lääkityksen.

Mulla on tosiaan vuosi kontrolli tulossa ja sen takia menin käymään labrassa. Mä en tosiaan tiedä, mitä ihmeen urpoja juuri tuohon labraan on eksynyt töihin, mutta joka kerta saan ihme kommentia sieltä. Nyt mennessäni riisuin takin ja laitoin tuolille sen ajaksi, että riisun vielä paidan. Takki tipahti lattialle joten hoitajan piti sanoa, että tuossa on naulakkokin, ettei tarvitse takkia lattialla säilyttää. Ai, mulla on ihan tapana pitää takkia aina lattialla, eikö sulla sitten ole?? Iso huokaus..

Kävin myös mammografissa. Lainasin ihan työkaverini pyörää ja polkasin paikalle, suit sait sukkelaan kuvat ainokaisesta tissistä, ulos ja jatkamaan töitä. Hoitaja asetti tissini mankelin väliin ja vetäsin happea kunnolla sisuksiini. Kylmä hiki virtas selkää pitkin, koska elävästi muistan sen jäätävän tuskan mikä vuosi sitten oli kun mammottiin tissit. Siitä voit halutessasi lukea täältä. Nyt ei sitten sattunutkaan juuri ollenkaan, eihän siellä ollut jäätävää möykkyä täyttä syöpää. Tai ei ainakaan tietääkseni ole. Ja koska oikea tissini on kokonaan leikattu pois, piti mammota vaan vasen. Hoitsun ollessa todellakin hommansa tasalla, ei siinä mennyt kuin max 10 min ja olin siinä ajassa riisuutunut, kuvattu ja pukenut ja menossa takasin töihin. Ripeää toimintaa sanon minä. Töistä ehdin olemaan max puoli tuntia pois.

Kysyin hoitsulta näkikö kuvassa mitään. Vastasi ettei saa sanoa mitään. No, ne kuvat sattui olemaan koneella aukinaisena oven vieressä joten näin ne ihan itsekin, joten minäpä tietty niitä kurkkasin. Ja mitä mä näinkään, jonkun herneen kokoisen pallukan nännin alapuolella. Mielikuvitus, tuo kaikkien kaveri tai vihollinen, alkoi laukkaamaan saman tien. Diagnosoin itselleni heti rintasyövän uusiutuneen. Alko heti masentamaan, mietin miten kerron läheisilleni. Ja toisaalta mielessä pyöri, että nyt pääsen siitä saakelin hormonilääkkeestä eroon, mitä sitä syömään jos lopputulos oli tämä!!?? Koska en tietty ole lekuri, en osaa asiaa välttämättä oikein tulkita ja se saattoi olla ihan mitä vaan muutakin kuin syöpää, on liian aikaista miettiä moisia. Joo, näin muutama päivä myöhemmin tää on jo helpompaa, silloin olin varma uusiutumisesta.

Siellä se vaanii ja odottaa pahaa aavistamattomia tissejä!! :)

Lähtiessäni sieltä kuvauksesta, ajelin pyörällä töihin päin ja kas, joku mummohan se olikin pahalla tuulella, ilmeisesti noussut väärällä jalalla sängystään. Hän huusi mun perääni, kuinka törkeä olen, kuinka törkeää on ajella jalkakäytävällä, kuinka hän ja koiransa jäävät alle jne. Mulla meinasi pimahtaa päässä, pysähdyin ja kysyin: "Anteeksi, mutta mikähän mahtaa olla Rouvan ongelma?" Vastasi: "Olet niin törkeä, että ajat tästä, et sinä saa tästä ajaa. Ajat koirani ja minun päälle jne jne." Minä sanoin: "Kuulkaahan rouva, minä en ollut ajamassa päällenne enkä koiranne päälle. Onko parempi, että menen tuonne autojen sekaan ja ne ajavat mun päälle, että kuolen sinne?" Rouva: "Koirani päälle on meinattu ajaa jo kaksi kertaa tässä kuussa.." "Valitettavaa, mutta minä en ollut ajamassa. Menen nyt tästä tuonne autojen sekaan, kiitos ja hyvää päivän jatkoa." Rouva jäi huutelemaan perääni, eikö minulla ole lapsia tms. En tiedä miten liittyi asiaan, olisiko niidenkin päälle pitänyt ajaa tai mitä, mutta olin siinä moodissa että nyt mulle riitti. En jaksa enää yhtään kuunnella mummojen, en koirien, en lasten, en kenenkään valitusta!! Mun tississäni on uusi patti, mulla on syöpä uusiutunut, menen ja ajan sinne auton alle niin pääsenpä tästäkin. Jep, tosi aikuismaista käytöstä ja joo, saan olla itsestäni jälleen kerran tosi ylpeä!!

Nousi ihan tukka pystyyn omasta fiksusta käytöksestä. :)

Luulin tosiaan, että mulla olisi ollut vuositarkastuksessa aika lääkärille. No, ei sitten ollutkaan vaan tapaan rintahoitajan. Hän osaa varmaan vastata siihen kysymykseen, että millä todennäköisyydellä sairastun uudelleen (ellen ole jo sairastunut) jos jätän ne hormonihirviölääkkeet syömättä. Hänellekö sitten kerron huolistani, että olen mielestäni löytänyt uusia patteja kainalosta. Hänkö ne sitten tutkii? Ekalla kerralla kun olen syöpälääkärillä (onkologilla) käynyt, piirsi hän mulle kaavion kaikesta. Ja siinä kaaviossa lukee, 1,3 ja 5-vuonna tavataan lääkäri, muina vuosina ollaan puhelimitse yhteydessä. Joopa joo, missä on nyt se lekurin tapaaminen? Ilmeisesti joudun menemään terkkarille josta laitetaan lähete jonnekin,  jos laitetaan ja asia tutkitaan ties milloin jos tutkitaan. Todella leväperäistä mun mielestäni.

Sanotaan, että rintasyöpä on yleisin syöpä naisilla. Joka yhdeksäs on hengissä vielä 5-vuoden päästä. Joo, hengissä ehkä mutta kuinka yleistä on uudelleen sairastuminen, entä viiden vuoden jälkeen? Mistä sitä varmuudella tiedetään kuinka moni oikeasti sairastuu jos ei edes tutkita?? Käytännöt vaihtelevat suuresti, toisissa paikkakunnissa otetaan mammografin lisäksi myös ultrakuvat automaattisesti. Toisissa paikoissa taas ei oteta edes verikokeita, mulla ne otettiin. Mutta mitä nekään mitään kertoo, ainoastaan sen onko maksa-arvot nousseet ja toimiiko munuaiset. Ei edes pientä verenkuvaa otettu, saatikka tutkittu mitään syöpään liittyvää. Ja koska nykyään näkee kanta.fi:stä nopeasti omat tuloksensa, näin minäkin etten ainakaan maksakirroosiin ole sairastunut. Verikokeissa siis kaikki hyvin.

Mammon tulokset oli kyllä luettu, mutta vastaus oli viivästetty niin, etten mä näe sitä. Jos jotain huonoa tulosta on odotettavissa niin eiköhän hoitaja sen mulle sitten kerro. Tai ottavat varmaan nopeaan yhteyttä jos kuvassa olisi jotain ikävää eli jos ei puhelin soi ennen 5.7 saan olla aika rauhallisin mielin. Ja jos pidän puhelimen pois päältä ei se soi ainakaan eli ei puhelin päällä ei syöpää. Yksinkertaista!!

Ostin muuten maailman turhimman härpäkkeen, selfie-tikun. Ja täytyy sanoa, etten muista koska olisin sijoittanut 10€ näin hyvin. Saa muuten hyviä kuvia. Vai mitäs sanotte näistä? Hullulla halvat huvit ja lapsi on terve kun se leikkii??  Näihin tunnelmiin, hyvää Juhannusta kaikille!!

Uusinta tutkimuksia

Lauantai 14.5

En ole nukkunut varmaan yhtään, silmiä ja päätä särkee. Syöpä pyörii päässä jatkuvasti. Soitan pojalleni ja kerron uutisen. Yritän olla urhea puhelimessa, vaikeaa! Käyn lenkillä, sataa vettä ja menen aurinkolasit päässä. En jaksa edes miettiä mitä muut ajattelee. Aivan sama, ei kiinnosta. Annan matkalla itkun tulla!

Kotona Ukkokulta murehtii, kysyn mitä pelkää eniten. Mun menettämistä. Suutahdan, tuollaista ei edes ajatella, olen päättänyt tästä selvitä ja selviän kanssa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, me selviämme yhdessä, kaikki toisiamme tukien!!

Illalla vielä salille, se on mun juttu!! Liikunta on aina pitänyt vaikeinakin aikoina mut pystyssä ja se pitää nytkin. Salilla saa ajatukset muualle, ainakin hetkeksi. Menee ainakin muutama sekuntti etten ajattele asiaa, hienoa. Näen salilla ystäväni joka lupaa tukea mua koko matkani ajan. Ihanaa kun on niin mahtavia ihmisiä ympärilläni, kaikki tuki ja tsemppi on tarpeen tällä matkalla!!

Sunnuntai 15.5

Oli astetta helpompi olo vaikka unta en saanut tänäkään yönä. Pystyy jo nauramaan välillä. Saavutus sekin.

Valkulle lähtee viestiä, olisiko ylimääräistä aikaa huomiselle jotta pääsisin yhdessä jumpalle. Ei valitettavasti ole. Päätän mennä kuitenkin heti huomenaamulla salille taas purkamaan oloani, olen sairaslomalla muutaman päivän. Vietetään tämä päivä Ukkokullan kanssa käsi kädessä. Enää ei itketä niin, hyväksyinkö jo asian??

Maanantai 16.5

Aamusta menen heti salille. Saan treenin tehtyä ja juttelen Valkun kanssa. On kovin pahoillaan ja lupaa kaiken tukensa mitä vaan voi antaa. Saan soittaa vaikka öisin jos on tarvetta. Tuskin sellaista tarvetta tulee, mutta pelkkä tieto siitä, että voin soittaa tarvittaessa lämmittää mieltäni.

Pukuhuoneeseen mennessäni huomaan saaneeni työporukalta viestin, ovat juuri kuulleet asian ja antavat kaiken tukensa, olen heille tärkeä! Pääsee itku, he ovat niin ihania!! Samaan aikaa soittaa pomoni kysyäkseni vointiani, nolottaa koska olen kuntosalilla vaikka olen sairaslomalla. Toisaalta saan kai olla missä haluan ja tämä on paikka missä koen olevani turvassa, täällä saan purkaa oloani rautaan ja se helpottaa. En saa sanotuksi missä olen. Ei se ole tärkeää. Arvostan pomoni soittoa suunnattoman paljon, sanonkin sen hänelle ja tulen sanomaan myöhemminkin!!

Tiistai 17.5

Jälleen menossa Jorviin kuvauksiin. Nyt jo helpompaa, kun tietää mitä tulossa. Tai paskat mä mitään tiedä, olivat viimeksi sanoneet, että tällä kertaa sattuu vielä enemmän. Kauhulla odotan mitä tulee, laitan parkkirahaa mielestäni reilusti.

Sama pieni punapää mua vastassa. Tekisi mieli kysyä millä värjää hiuksensa, mäkin haluan samaa väriä. En muista missään vaiheessa kysyä, tulee muuta mietittävää!!

Eka kuvaus sattui sillain siedettävästi. Sain laittaa paidan päälleni ja mennä odotustilaan hetkeksi. Sitten kutsuivat takaisin ja aloittivat homman alusta, tällä kertaa sain istua. Vääntelivät ihmeellisiin asentoihin, sattui aivan jäätävästi, lisää vääntelyä ja poks, kone sanoi itsensä irti. 

                                                 +

Kuva kertoo kaiken oleellisen. :-)

Pääsin pinteestä, odottelin ja odottelin kun neljä hoitajaa ja lekuri ihmetteli mikä koneelle tuli. Soittelivat jonnekin, odoteltiin, mentiin välillä toiseen huoneeseen sädevaaran takia ja lopulta päästiin jatkamaan. Nyt pääsin jo sänkyyn kuvauksien ajan. Sattui, muistinko jo sanoa, että sattui?? Lekuri välillä neuvoi hoitajia mitä pitää tehdä, katsoivat koneelta näkyykö mitään samalla kun minä makaan laverilla tissi puristuksissa. Kiroilen itsekseni, yritän lauleskella jotta ei kipu tuntuisi. Lopulta lääkäri päättää ottaa tissistä koepalan. Laittaa puudutusainetta, parahdan kivusta. Kokeilee neulalla, sattuu edelleen, laittaa lisää puudutusta. Hetken päästä päättää, että nyt se koepala otetaan oli mikä oli. Ja oli, todellakin oli, kipu niin jäätävä, että ulisin kuin sudenpentu. Tuntui kuin neulalla olisi tökätty suoraan nänniin, sisäkautta. Kysyivät mikä tuli, huusin että sattuu nänniin. Olivat kovin pahoillaan, kiitos mutta ei auta paskan vertaa. Lääkäri päättää, että nyt saa riittää, oli pala just millainen tahansa. Olin lekurin kanssa samaa mieltä, nyt todellakin riitti, koska kukaan ei tule metriä lähemmäksi enää tissejäni!! Mun puolesta saa syöpä olla ja mellastaa miten haluaa, mulle riitti. Kukaan, huom kukaan ei enää lähesty tissejäni!!!

Erotessamme emme vaihda osoitteitamme joulukortteja varten, menee varmasti hetki että pystyn ajattelemaan heitä ilman että muistan sen hirveän kivun. Mutisen hyvät kesät ja poistun paikalta, parkkiaika riitti just just enkä saanut sakkoja. Jotain positiivista tässä reissussa. 

Toivotan kaikki miehet tervemenneeks kuvauksiin!! Eikä satu yhtään!!