Uusinta tutkimuksia

Lauantai 14.5

En ole nukkunut varmaan yhtään, silmiä ja päätä särkee. Syöpä pyörii päässä jatkuvasti. Soitan pojalleni ja kerron uutisen. Yritän olla urhea puhelimessa, vaikeaa! Käyn lenkillä, sataa vettä ja menen aurinkolasit päässä. En jaksa edes miettiä mitä muut ajattelee. Aivan sama, ei kiinnosta. Annan matkalla itkun tulla!

Kotona Ukkokulta murehtii, kysyn mitä pelkää eniten. Mun menettämistä. Suutahdan, tuollaista ei edes ajatella, olen päättänyt tästä selvitä ja selviän kanssa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, me selviämme yhdessä, kaikki toisiamme tukien!!

Illalla vielä salille, se on mun juttu!! Liikunta on aina pitänyt vaikeinakin aikoina mut pystyssä ja se pitää nytkin. Salilla saa ajatukset muualle, ainakin hetkeksi. Menee ainakin muutama sekuntti etten ajattele asiaa, hienoa. Näen salilla ystäväni joka lupaa tukea mua koko matkani ajan. Ihanaa kun on niin mahtavia ihmisiä ympärilläni, kaikki tuki ja tsemppi on tarpeen tällä matkalla!!

Sunnuntai 15.5

Oli astetta helpompi olo vaikka unta en saanut tänäkään yönä. Pystyy jo nauramaan välillä. Saavutus sekin.

Valkulle lähtee viestiä, olisiko ylimääräistä aikaa huomiselle jotta pääsisin yhdessä jumpalle. Ei valitettavasti ole. Päätän mennä kuitenkin heti huomenaamulla salille taas purkamaan oloani, olen sairaslomalla muutaman päivän. Vietetään tämä päivä Ukkokullan kanssa käsi kädessä. Enää ei itketä niin, hyväksyinkö jo asian??

Maanantai 16.5

Aamusta menen heti salille. Saan treenin tehtyä ja juttelen Valkun kanssa. On kovin pahoillaan ja lupaa kaiken tukensa mitä vaan voi antaa. Saan soittaa vaikka öisin jos on tarvetta. Tuskin sellaista tarvetta tulee, mutta pelkkä tieto siitä, että voin soittaa tarvittaessa lämmittää mieltäni.

Pukuhuoneeseen mennessäni huomaan saaneeni työporukalta viestin, ovat juuri kuulleet asian ja antavat kaiken tukensa, olen heille tärkeä! Pääsee itku, he ovat niin ihania!! Samaan aikaa soittaa pomoni kysyäkseni vointiani, nolottaa koska olen kuntosalilla vaikka olen sairaslomalla. Toisaalta saan kai olla missä haluan ja tämä on paikka missä koen olevani turvassa, täällä saan purkaa oloani rautaan ja se helpottaa. En saa sanotuksi missä olen. Ei se ole tärkeää. Arvostan pomoni soittoa suunnattoman paljon, sanonkin sen hänelle ja tulen sanomaan myöhemminkin!!

Tiistai 17.5

Jälleen menossa Jorviin kuvauksiin. Nyt jo helpompaa, kun tietää mitä tulossa. Tai paskat mä mitään tiedä, olivat viimeksi sanoneet, että tällä kertaa sattuu vielä enemmän. Kauhulla odotan mitä tulee, laitan parkkirahaa mielestäni reilusti.

Sama pieni punapää mua vastassa. Tekisi mieli kysyä millä värjää hiuksensa, mäkin haluan samaa väriä. En muista missään vaiheessa kysyä, tulee muuta mietittävää!!

Eka kuvaus sattui sillain siedettävästi. Sain laittaa paidan päälleni ja mennä odotustilaan hetkeksi. Sitten kutsuivat takaisin ja aloittivat homman alusta, tällä kertaa sain istua. Vääntelivät ihmeellisiin asentoihin, sattui aivan jäätävästi, lisää vääntelyä ja poks, kone sanoi itsensä irti. 

                                                 +

Kuva kertoo kaiken oleellisen. :-)

Pääsin pinteestä, odottelin ja odottelin kun neljä hoitajaa ja lekuri ihmetteli mikä koneelle tuli. Soittelivat jonnekin, odoteltiin, mentiin välillä toiseen huoneeseen sädevaaran takia ja lopulta päästiin jatkamaan. Nyt pääsin jo sänkyyn kuvauksien ajan. Sattui, muistinko jo sanoa, että sattui?? Lekuri välillä neuvoi hoitajia mitä pitää tehdä, katsoivat koneelta näkyykö mitään samalla kun minä makaan laverilla tissi puristuksissa. Kiroilen itsekseni, yritän lauleskella jotta ei kipu tuntuisi. Lopulta lääkäri päättää ottaa tissistä koepalan. Laittaa puudutusainetta, parahdan kivusta. Kokeilee neulalla, sattuu edelleen, laittaa lisää puudutusta. Hetken päästä päättää, että nyt se koepala otetaan oli mikä oli. Ja oli, todellakin oli, kipu niin jäätävä, että ulisin kuin sudenpentu. Tuntui kuin neulalla olisi tökätty suoraan nänniin, sisäkautta. Kysyivät mikä tuli, huusin että sattuu nänniin. Olivat kovin pahoillaan, kiitos mutta ei auta paskan vertaa. Lääkäri päättää, että nyt saa riittää, oli pala just millainen tahansa. Olin lekurin kanssa samaa mieltä, nyt todellakin riitti, koska kukaan ei tule metriä lähemmäksi enää tissejäni!! Mun puolesta saa syöpä olla ja mellastaa miten haluaa, mulle riitti. Kukaan, huom kukaan ei enää lähesty tissejäni!!!

Erotessamme emme vaihda osoitteitamme joulukortteja varten, menee varmasti hetki että pystyn ajattelemaan heitä ilman että muistan sen hirveän kivun. Mutisen hyvät kesät ja poistun paikalta, parkkiaika riitti just just enkä saanut sakkoja. Jotain positiivista tässä reissussa. 

Toivotan kaikki miehet tervemenneeks kuvauksiin!! Eikä satu yhtään!!