Urheutta, vahvuutta ja viisautta kaivataan

Perjantai 10.6

Aamu alkaa töissä taas naurulla, kuten aina. Tällä kertaa väännämme vitsiä radioaktiivisesta sirusta tississäni. Kysyivät miten vaikuttaa minuun, säihkynkö pimeässä? Joo, yöllä kun käyn vessassa ei tarvitse laittaa valoja ollenkaan, tissini valaisee koko vessan. Entä Ukkokulta, saiko nukuttua yhtään kun säihkyin vierellä? Ei, kyllä hän joutui nukkumaan toisessa huonessa kun ei saanut nukuttua siinä valaistuksessa. Meillä lähtee aina asia kuin asia lapasesta ja pomo sanookin: ”No niin, lapaset käteen taas ja jatketaan..” Olenko koskaan sanonut, että mulla on maailman parhaat työkaverit? No, nyt sen kerron teille, meidän porukka on parasta mitä voi kuvitella!!

Aamupäivällä hoitaja soittaa rintarauhaskirurgian poliklinikalta eilisen näytteenoton takia. Ovat lääkärin kanssa jutelleet asiasta ja lääkäri haluaa jutella kanssani maanantaina tulevasta leikkauksesta ja sen mahdollisesta kulusta. Olen jo oppinut ettei mikään asia ole hyvä mitä perääni soittelevat joten ei tule olemaan tämäkään. Tuloksia ei ole vielä eilisestä näytteestä tullut, mutta varmuudeksi varataan aika maanantaille, tiistaina on leikkaus.

Olen aivan varma, että tulevat ehdottamaan vasemmankin rinnan poistoa. Nyt alkaa olemaan tätä paskaa jo niin paljon etten enää jaksa. Kotiin mennessä itku taas tulee. Itken ja raivoan Ukkokullalle, ettei kukaan ymmärrä miltä tuntuu ajatus, että rintani viedään. On aivan turhaa tulla sanomaan, että rinnat ovat vaan rasvaa tai että haluatko valita elämän vai tissit. Ei ne asiat ole niin yksinkertaisia, ei tuollaista voi kukaan tulla sanomaan ellei ole itse samassa tilanteessa. Se on osa mun identiteettiäni, ne tissit meinaan. Olen sisäistänyt asian, että vievät oikean rinnan, mutta että molemmat. Tällä hetkellä se on liikaa mulle. Saan Ukkokullankin itkemään, näen hänen tuskansa. Hän samaistuu niin mun olotilaan ja se saa taas mut tuntemaan syyllisyyttä. Ei hän ole ansainnut mun raivokohtauksia eikä itkumarkkinoita, mutta kelle mä niitä puran ellen häneen? Elämä on taas vaihteeksi ihan perseestä!!

Tämän tuskan keskellä näen kortin jonka sain ihanilta ystäviltäni, luen sen jälleen uudelleen ja saan siitä voimaa. Siinä lukee: Aikulle! ”Lupaa minulle, että muistat, olet paljon urhoollisempi kuin uskot, paljon vahvempi kuin uskot ja paljon viisaampi kuin uskot.” -Nalle Puh-

Missä on nyt mun vahvuuteni, mun viisauteni?? En löydä itsestäni nyt mitään noista, mä jaksan tällä hetkellä vaan murehtia mun menetyksiä. Tiedän, että huomenna tai ylihuomenna tai joskus ajattelen jälleen ihan toisin. Mutta nyt on aika tuskalle, aika menetykselle, aika murehtimiselle. Huomenna lupaan olla jälleen vahva, urhoollinen ja viisas, mutta vasta huomenna.

Sunnuntai 12.6

Viimeinen työpäivä ennen leikkausta ja sairaslomaa. Jännittää jo leikkauksen ajatteleminenkin, menen itseäni rauhoittaakseni töiden jälkeen salille tekemään ojentaja/hauistreenin. Saan työkaverini seurakseni, saadaan molemmat hyvät treenit tehtyä ja samalla juteltua. On se vaan niin tärkeää, että saa juteltua asioista, puolin ja toisin. Jokaisella meillä on omat huolemme kannettavana, mulla tää syöpä ja toisilla joku muu. Asioita ei voi verrata eikä pidäkään, tukea voi antaa toisille ja itsekkin olen saanut sitä aivan mielettömän paljon. Toivon, että minustakin on toisille apua kun sitä tarvitsevat.

Kotona jännitetään Ukkokullan kanssa huomista, minkä tuomion tulen saamaan leikkauksen suhteen. Ukkokulta lähtee kanssani lääkärin juttusille, on mukavampaa, kun toinen on matkassa tukena. Tämän illan päätämme olla murehtimatta huomista ja lähdemme testailemaan uutta kameraamme. Olen ihan yllättynyt, että saan otettua jopa aika siedettäviä kuvia, eikä tällä kertaa kyseessä ole jalat eikä kukkaset eikä hedelmät. Vaan jotain paljon upeampaa mitä jotkut taiteilijat ovat tehneet meidän kaupungin keskustan purkua odottavin rakennuksen seiniin. En voi kuin ihailla toisten taiteellisuutta, saa sillä spraypullolla muutakin aikaan kuin pelkkää sotkua. Nostan kuviteltua hattuani taiteilijoille.