Ja piti myös kirjoitella siitä, kuinka sain viettää viikon poikani koiran kanssa heillä, pariskunnan ollessa lomalla etelässä. Kuinka Artulla tuli aina välillä hellyys pula ja hän tuli syliini. Tai siitä kuinka hän halusi joka aamu tulla kanssani sänkyyn, painoi päänsä kaulaani vasten niin, että meinasin tukehtua. Ja kundi halus vaan läheisyyttä.
Sitten oli vielä yksi aihe josta olin ajatellut kertoa teille, itse asiassa olin näistä kaikista kirjoittanut postauksen jo melkein valmiiksi. Mutta kuten olen tässä saanut huomata, on huono ajatus miettiä asioita etukäteen, asiat sujuu harvoin niin kuin sitä kuvittelee. Elämä heittelee ihan varmasti paskaa sun kapuloihin, niin että se kaikki roiskuu suoraan päällesi. Ja nyt se asia tuli taas vahvistettua.
En siis kerro mistään näistä edellisistä asioista, vaan jaan teidän kanssanne sen surullisimman päivän mitä mun elämässäni on ollut. Meidän Wilma, koiramme, lähti viimeiselle matkalleen viime viikon maanantaina. Päätös oli todella raskas ja samalla tiesin ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Minä joka olin hänet hakenut vajaa 13v sitten kotiin, rakastanut melkeinpä enemmän kuin lapsiani (rakkaus koiraan on erilaista kuin lapsiin, luonnollisesti), siivonnut ne pissat, ripulit ja oksennukset, herännyt yöllä viemään ulos, kun hänen vatsansa oli sekaisin, minä joka häntä ruokin ja hellin, halin ja rapsutin. Minä, hänen Mammansa, joka joka ilta nukkumaan mennessämme sanoin hänelle saman rimpsun mitä lapsilleni häntä ennen: "Hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, nähdään aamulla." Minä, vain minä olin hänelle sen velkaa, että päästin hänet menemään tietäen, että hänellä on nyt paljon parempi olla.
Hän on löytäynyt sieltä jostain paljon kavereita. Heillä on siellä aina sopivan lämmin, ei tarvitse palella eikä olla sateessa jota Wilma inhosi yli kaiken. He saavat siellä paljon herkkuja, ruoka on maittavaa ja vesi virkistävää. Pääsevät yhdessä harrastamaan, käymään metsissä (siitäkin Wilma on varmasti oppinut nauttimaan). Maksalaatikkoa saa aina kun sitä haluaa ja Wilmahan haluaa, häntä hellitään ja halitaan ja rakastetaan. Häntä oli vastassa hänen siskonsa, entinen kaverinsa Mimo sekä Junnu joka lähti viikkoa ennen Wilmaa. Niin, faijani koira lähti vain viikkoa aiemmin, hän oli myös ottamassa Wilmaa vastaan kun hän saapui. En tiedä ovatko he nyt Nangialassa (Veljeni Leijonamielestä) vai Nangilimassa, mutta sen tiedän, että nyt hänellä on huomattavasti parempi olla.
Näin lähellä Junnu ja Wilma olivat toisiaan ainoastaan ulkona. :) |
Wilma sairastu chusingin tautiin joka huomattiin alkuvuodesta. Silloin hän joi aivan kamalasti, jopa 10% painostaan. Miettikääpä jos itse joisitte saman verran päivässä, itelläni se tekisi sellaiset nippa 7l vettä päivässä. Ei olisi ihme, jos vähän pissattaisi ja koska sulla ei olis koko aika mahdollista mennään vessaan, niin housuihinha se kaikki tulisi. Wilmalle se tuli lattialle. Hänellä oli myös maksa laajentunut, kortisonitasot pilvissä ja maksa-arvot korkealla. Hän sai lääkityksen siihen joka aikansa toimi, mutta sitten alkoi taas alamäki.
Tiesin, että hänen kuntonsa heikkenee, ajattelin meidän saavan kuitenkin yhdessä vielä viettää kesäloma ja saimmekin. Hän sai jonkinlaisen poissaolokohtauksen aina välillä, aivan kun ei tietäisi missä on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Aivan kuin säpsähti hereille, ai mä olen täällä, mutta miks ja miten olen tänne tullut? Kuin hänelle olisi iskenyt dementia.
Wilma lopetti oman ruokansa syömisen ensimmäisenä, sitten hän söi koiranmakkaraa ja maksalaatikkoa. Viimeisenä viikkona sitten lopetti eka koiranmakkaran syömisen ja viimeisenä päivänä lopetti kaiken syömisen. Annoimme hänelle kaikkea herkkua mistä on aina pitänyt, muutaman jaksoi syödä ja sitten jätti siihen. Hänellä oli jopa nakinpala suussa, hän katsoi minua kuin kysyen: "Mitä mun pitää tehdä tälle?" Sydämmeeni sattui, olisin halunut laittaa hänet, kuihtuneen rakkaani, paitani sisälle ja pitää siellä sydäntäni vasten. Mutta tiedän ettei olisi antanut sitä tehdä joten olimme muuten vaan sylikkäin. <3
Maanantaina, 4.9 oli päivä jolloin Wilma pääsi kaikkien ystäviensä luokse. Olin hänen kanssaan loppuun saakka, pidin häntä sylissäni, kuiskin korvaan kuinka hänellä on kohta kaikki hyvin, suukottelin hänen päätänsä ja silittelin häntä tuntien hänen haurautensa ja luut hänen karvojensa alla. Pidin häntä rintaani vasten, tunsimme toistemme sydämenlyönnit. Pidin hänestä kiinni kun sai viimeisen pistoksen ja hyvästelin pitkään hänen jo mentyä. Sydämeni itki verta, osa minua oli mennyt. Tiesin tehneeni oikein, kuten eläinlääkärikin sanoi, ei ollut mitään muuta tehtävissä. Oli minun aikani näyttää se kiitollisuus siitä, että olimme saaneet jakaa toistemme elämän 5 päivää vajaa 13v. Tekikö kaiken tän tietäminen asian yhtään helpommaksi? Ei tietenkään tehnyt, mutta se kaikki oli tehtävä. Ja halusin tehdä tämän kaiken kahden Wilman kanssa, olin itsekäs ja halusin viettää kahdestaan hänen viimeiset hetkensä. En halunut ketään jakamaan sitä kanssani, se hetki oli vain meille. <3
Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän hiukan paremmin läheisiäni, heitä joita minun mahdollinen poismenoni olisi koskettanut. Tuska on valtava, vaikka kyseessä onkin koira. Entä kun olisi kyseessä äiti, puoliso tai sisko tai täti? Hyvä ystävä tai työkaveri? Ei pysty edes ajattelemaan.
En ole avannut sen enempää mitä teen työkseni, enkä tee sitä nytkään. Sen sanon kuitenkin, että kyseessä on henkisesti raskas työ ja joskus saattaa käydä niin, että saa paskaa niskaan oikein huolella ja silloin voi se henkinen kantti olla koetuksella. Näin kävi mullakin nyt. Se oli niin koetuksella, että naru pätkähti poikki ja meitsi romahti. Minä, joka selvisin syövästä, sairastin sitä ollen töistä pois alle 60 päivää koko vuonna. Maailman ympäri matkustettiin 80:ssä päivässä, minä sairastin syövän alle 60:ä päivässä.
Olen selvinnyt kaikista vuosikausien kivuistani käsissä/olkapäissä, olen selvinnyt jokaisesta laskustani vaikka jouduin joka ikinen kuukausi itku silmässä laskemaan rahojani saanko kaiken maksettua ja kun saan, mitä jää jäljelle ruokaan ja elämiseen. Tästä kaikesta olen selvinnyt, mutta en meinannut selvitä siitä, kun henkeäni uhattiin. Siinä meni mun raja, kamelini selkä katkesi niin, että napsahdus kuului.
Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja sitä varmasti olenkin, mutta jossain kai se jokaisen ämpärin reunat ovat ja mulla se oli nyt tässä. Tähän varmasti vaikutti sekä Wilman menettäminen että syöpäni, tuntui että liikaa kasaantuu nyt päähän. Oli puhallettava peli poikki ja otettava aikaa selvittää päätään. Nyt sitten kävelyä, raitista ilmaa, blogin kirjoitusta jne. Tällä viikolla on lepoviikko saliltakin, joten sinnekään ei voi mennä tyhjentämään päätään joten teen sen sitten tänne.
Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei happi enää kulje, sydän tulee rinnasta ulos ja puuskututtaa? Pää tuntuu sekavalta, itku pyrkii silmiinne väkisinkin vaikka kuinka yritätte käskeä sen pysyä poissa? Kun kurkkua kuristaa, yritätte pitää ajatukset kasassa hinnalla millä hyvänsä, niitä ei saa päästää laukkaamaan, suitsia suitsia huutaa sun pääsi? Mä tiedän, olen kokenut. Olen ollut siinä tilanteessa, sängyssä noustessasi jalkasi painavat tonnin kappale, raahaudut suihkuun, mutta et jaksaisi avata edes hanaa? Tämä ei todellakaan johtunut krapulasta, ei todellakaan, vaan jonkin sortin masennuksesta. Se vei jalat alta, se vei ajatukset päästä, se sai makaamaan sängyssä sikiöasennossa, se sai sut huutamaan tuskasta kun sydämeen sattui niin paljon. Kaiken tämän olen kokenut, en tänään, en eilen vaan kauan aikaa sitten. Työkyky meni muutamaks hetkeksi, valo loisti tunnelin päässä ja sain raahauduttua juurikin sinne valoa kohden. Koska olen kokenut tämän kaiken, en sitä mielelläni halua kokea uudelleen ja sen takia on hyvä nyt vetää happea ajoissa. Syvään, sisään, ulos, ajatuksella. Maailma on välillä paska paikka, mutta siitä selvitään.
Tänään mietin mikä kosketti minua syövässäni eniten? Oliko se kaikki paska olo mitä hoidot toivat mukanaan? Henkinen kipu jota jouduin katsomaan silmistäni, kun katsoin peiliin? Läheisten pelko menettämisestäni? Ei, koskettavinta oli tyttäreni laittama linkki facebookin seinälleni, kun olin leikannut pääni kaljuksi (tukka teki kovaa vauhtia lähtöä jo siinä vaiheessa). Muistan kuinka itkin kuunnellessani tätä kappaletta, olimme Wilman kanssa silloin aamulenkillä. Tässä tämä kipale joka kosketti mua niin syvältä.
Toinen asia mikä kosketti todella syvältä oli se, että tyttäreni tatuoi itseensä Mama-lionsin, joka kuvastaa minua. Strong like a lion, it´s my mama.
Vielä yksi asia on sellainen, että sen muistan aina ja kannan sitäkin muistoa sydämessäni. Se on se, että sain pojaltani tuliaisiksi peilin josta tietty näkee oman kuvansa. Mutta tässä peilissä oli teksti, joka hänen mielestään kuvasti minua.
Lapseni pitävät minua vahvana ihmisenä, niinpä minun pitää sitä myös olla. Mutta olen kuitenkin myös vain ihminen ja sekin on välillä ihan hyvä huomata. Ei tarvitse jaksaa kaikkea paskaa mitä päällensä saa, ei tarvitse kantaa kaiken maailman murheita niskassa. Saa olla välillä myös heikko ja sanoa se ääneen, nyt en jaksa. Tarvitsen apua, musta ei ole nyt tähän. Mutta kunhan vedän vähän happea, niin taas mä tästä nousen. Entistä ehompana. entistä päättäväisempänä, mutta vasta huomenna. Nyt mä vielä vähän lepään ja kasaan voimiani. Huomenna sitten, huomenna kaikki on toisin. Wilma ei tule takaisin, hän on meidän tiimistämme poistunut, mutta on jaksettava eteenpäin ilman häntä. Täällä on läheiseni jotka uskovat minuun, pitävät mua vahvana, en voi pettää heitä. Huomenna sitten, huomenna on parempi päivä. Mutta vasta huomenna...