Lukijat

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kun henkinen jaksaminen loppuu

Mun piti alunperin kirjoitella siitä, kuinka olin saanut taas viettää aikaa mun elämäni ilon, siskonpoikani Eltsun kanssa. Kuinka hain hänet tarhasta, vietimme yhdessä illan, leikimme ja nukuimme vierekkäin.

Ja piti myös kirjoitella siitä, kuinka sain viettää viikon poikani koiran kanssa heillä, pariskunnan ollessa lomalla etelässä. Kuinka Artulla tuli aina välillä hellyys pula ja hän tuli syliini. Tai siitä kuinka hän halusi joka aamu tulla kanssani sänkyyn, painoi päänsä kaulaani vasten niin, että meinasin tukehtua. Ja kundi halus vaan läheisyyttä.

Sitten oli vielä yksi aihe josta olin ajatellut kertoa teille, itse asiassa olin näistä kaikista kirjoittanut postauksen jo melkein valmiiksi. Mutta kuten olen tässä saanut huomata, on huono ajatus miettiä asioita etukäteen, asiat sujuu harvoin niin kuin sitä kuvittelee. Elämä heittelee ihan varmasti paskaa sun kapuloihin, niin että se kaikki roiskuu suoraan päällesi. Ja nyt se asia tuli taas vahvistettua.

En siis kerro mistään näistä edellisistä asioista, vaan jaan teidän kanssanne sen surullisimman päivän mitä mun elämässäni on ollut. Meidän Wilma, koiramme, lähti viimeiselle matkalleen viime viikon maanantaina. Päätös oli todella raskas ja samalla tiesin ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Minä joka olin hänet hakenut vajaa 13v sitten kotiin, rakastanut melkeinpä enemmän kuin lapsiani (rakkaus koiraan on erilaista kuin lapsiin, luonnollisesti), siivonnut ne pissat, ripulit ja oksennukset, herännyt yöllä viemään ulos, kun hänen vatsansa oli sekaisin, minä joka häntä ruokin ja hellin, halin ja rapsutin. Minä, hänen Mammansa, joka joka ilta nukkumaan mennessämme sanoin hänelle saman rimpsun mitä lapsilleni häntä ennen: "Hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, nähdään aamulla." Minä, vain minä olin hänelle sen velkaa, että päästin hänet menemään tietäen, että hänellä on nyt paljon parempi olla.



Hän on löytäynyt sieltä jostain paljon kavereita. Heillä on siellä aina sopivan lämmin, ei tarvitse palella eikä olla sateessa jota Wilma inhosi yli kaiken. He saavat siellä paljon herkkuja, ruoka on maittavaa ja vesi virkistävää. Pääsevät yhdessä harrastamaan, käymään metsissä (siitäkin Wilma on varmasti oppinut nauttimaan). Maksalaatikkoa saa aina kun sitä haluaa ja Wilmahan haluaa, häntä hellitään ja halitaan ja rakastetaan. Häntä oli vastassa hänen siskonsa, entinen kaverinsa Mimo sekä Junnu joka lähti viikkoa ennen Wilmaa. Niin, faijani koira lähti vain viikkoa aiemmin, hän oli myös ottamassa Wilmaa vastaan kun hän saapui. En tiedä ovatko he nyt Nangialassa (Veljeni Leijonamielestä) vai Nangilimassa, mutta sen tiedän, että nyt hänellä on huomattavasti parempi olla.

Näin lähellä Junnu ja Wilma olivat toisiaan ainoastaan ulkona. :)



Wilma sairastu chusingin tautiin joka huomattiin alkuvuodesta. Silloin hän joi aivan kamalasti, jopa 10% painostaan. Miettikääpä jos itse joisitte saman verran päivässä, itelläni se tekisi sellaiset nippa 7l vettä päivässä. Ei olisi ihme, jos vähän pissattaisi ja koska sulla ei olis koko aika mahdollista mennään vessaan, niin housuihinha se kaikki tulisi. Wilmalle se tuli lattialle. Hänellä oli myös maksa laajentunut, kortisonitasot pilvissä ja maksa-arvot korkealla. Hän sai lääkityksen siihen joka aikansa toimi, mutta sitten alkoi taas alamäki.

Tiesin, että hänen kuntonsa heikkenee, ajattelin meidän saavan kuitenkin yhdessä vielä viettää kesäloma ja saimmekin. Hän sai jonkinlaisen poissaolokohtauksen aina välillä, aivan kun ei tietäisi missä on ja mitä hänen pitäisi tehdä. Aivan kuin säpsähti hereille, ai mä olen täällä, mutta miks ja miten olen tänne tullut? Kuin hänelle olisi iskenyt dementia.

Wilma lopetti oman ruokansa syömisen ensimmäisenä, sitten hän söi koiranmakkaraa ja maksalaatikkoa. Viimeisenä viikkona sitten lopetti eka koiranmakkaran syömisen ja viimeisenä päivänä lopetti kaiken syömisen. Annoimme hänelle kaikkea herkkua mistä on aina pitänyt, muutaman jaksoi syödä ja sitten jätti siihen. Hänellä oli jopa nakinpala suussa, hän katsoi minua kuin kysyen: "Mitä mun pitää tehdä tälle?" Sydämmeeni sattui, olisin halunut laittaa hänet, kuihtuneen rakkaani, paitani sisälle ja pitää siellä sydäntäni vasten. Mutta tiedän ettei olisi antanut sitä tehdä joten olimme muuten vaan sylikkäin. <3





Maanantaina, 4.9 oli päivä jolloin Wilma pääsi kaikkien ystäviensä luokse. Olin hänen kanssaan loppuun saakka, pidin häntä sylissäni, kuiskin korvaan kuinka hänellä on kohta kaikki hyvin, suukottelin hänen päätänsä ja silittelin häntä tuntien hänen haurautensa ja luut hänen karvojensa alla. Pidin häntä rintaani vasten, tunsimme toistemme sydämenlyönnit. Pidin hänestä kiinni kun sai viimeisen pistoksen ja hyvästelin pitkään hänen jo mentyä. Sydämeni itki verta, osa minua oli mennyt. Tiesin tehneeni oikein, kuten eläinlääkärikin sanoi, ei ollut mitään muuta tehtävissä. Oli minun aikani näyttää se kiitollisuus siitä, että olimme saaneet jakaa toistemme elämän 5 päivää vajaa 13v. Tekikö kaiken tän tietäminen asian yhtään helpommaksi? Ei tietenkään tehnyt, mutta se kaikki oli tehtävä. Ja halusin tehdä tämän kaiken kahden Wilman kanssa, olin itsekäs ja halusin viettää kahdestaan hänen viimeiset hetkensä. En halunut ketään jakamaan sitä kanssani, se hetki oli vain meille. <3




Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän hiukan paremmin läheisiäni, heitä joita minun mahdollinen poismenoni olisi koskettanut. Tuska on valtava, vaikka kyseessä onkin koira. Entä kun olisi kyseessä äiti, puoliso tai sisko tai täti? Hyvä ystävä tai työkaveri? Ei pysty edes ajattelemaan.



En ole avannut sen enempää mitä teen työkseni, enkä tee sitä nytkään. Sen sanon kuitenkin, että kyseessä on henkisesti raskas työ ja joskus saattaa käydä niin, että saa paskaa niskaan oikein huolella ja silloin voi se henkinen kantti olla koetuksella. Näin kävi mullakin nyt. Se oli niin koetuksella, että naru pätkähti poikki ja meitsi romahti. Minä, joka selvisin syövästä, sairastin sitä ollen töistä pois alle 60 päivää koko vuonna. Maailman ympäri matkustettiin 80:ssä päivässä, minä sairastin syövän alle 60:ä päivässä.

Olen selvinnyt kaikista vuosikausien kivuistani käsissä/olkapäissä, olen selvinnyt jokaisesta laskustani vaikka jouduin joka ikinen kuukausi itku silmässä laskemaan rahojani saanko kaiken maksettua ja kun saan, mitä jää jäljelle ruokaan ja elämiseen. Tästä kaikesta olen selvinnyt, mutta en meinannut selvitä siitä, kun henkeäni uhattiin. Siinä meni mun raja, kamelini selkä katkesi niin, että napsahdus kuului.

Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja sitä varmasti olenkin, mutta jossain kai se jokaisen ämpärin reunat ovat ja mulla se oli nyt tässä. Tähän varmasti vaikutti sekä Wilman menettäminen että syöpäni, tuntui että liikaa kasaantuu nyt päähän. Oli puhallettava peli poikki ja otettava aikaa selvittää päätään. Nyt sitten kävelyä, raitista ilmaa, blogin kirjoitusta jne. Tällä viikolla on lepoviikko saliltakin, joten sinnekään ei voi mennä tyhjentämään päätään joten teen sen sitten tänne.



Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei happi enää kulje, sydän tulee rinnasta ulos ja puuskututtaa? Pää tuntuu sekavalta, itku pyrkii silmiinne väkisinkin vaikka kuinka yritätte käskeä sen pysyä poissa? Kun kurkkua kuristaa, yritätte pitää ajatukset kasassa hinnalla millä hyvänsä, niitä ei saa päästää laukkaamaan, suitsia suitsia huutaa sun pääsi? Mä tiedän, olen kokenut. Olen ollut siinä tilanteessa, sängyssä noustessasi jalkasi painavat tonnin kappale, raahaudut suihkuun, mutta et jaksaisi avata edes hanaa? Tämä ei todellakaan johtunut krapulasta, ei todellakaan, vaan jonkin sortin masennuksesta. Se vei jalat alta, se vei ajatukset päästä, se sai makaamaan sängyssä sikiöasennossa, se sai sut huutamaan tuskasta kun sydämeen sattui niin paljon. Kaiken tämän olen kokenut, en tänään, en eilen vaan kauan aikaa sitten. Työkyky meni muutamaks hetkeksi, valo loisti tunnelin päässä ja sain raahauduttua juurikin sinne valoa kohden. Koska olen kokenut tämän kaiken, en sitä mielelläni halua kokea uudelleen ja sen takia on hyvä nyt vetää happea ajoissa. Syvään, sisään, ulos, ajatuksella. Maailma on välillä paska paikka, mutta siitä selvitään.

Tänään mietin mikä kosketti minua syövässäni eniten? Oliko se kaikki paska olo mitä hoidot toivat mukanaan? Henkinen kipu jota jouduin katsomaan silmistäni, kun katsoin peiliin? Läheisten pelko menettämisestäni? Ei, koskettavinta oli tyttäreni laittama linkki facebookin seinälleni, kun olin leikannut pääni kaljuksi (tukka teki kovaa vauhtia lähtöä jo siinä vaiheessa). Muistan kuinka itkin kuunnellessani tätä kappaletta, olimme Wilman kanssa silloin aamulenkillä. Tässä tämä kipale joka kosketti mua niin syvältä.




Toinen asia mikä kosketti todella syvältä oli se, että tyttäreni tatuoi itseensä Mama-lionsin, joka kuvastaa minua. Strong like a lion, it´s my mama.



Vielä yksi asia on sellainen, että sen muistan aina ja kannan sitäkin muistoa sydämessäni. Se on se, että sain pojaltani tuliaisiksi peilin josta tietty näkee oman kuvansa. Mutta tässä peilissä oli teksti, joka hänen mielestään kuvasti minua.



Lapseni pitävät minua vahvana ihmisenä, niinpä minun pitää sitä myös olla. Mutta olen kuitenkin myös vain ihminen ja sekin on välillä ihan hyvä huomata. Ei tarvitse jaksaa kaikkea paskaa mitä päällensä saa, ei tarvitse kantaa kaiken maailman murheita niskassa. Saa olla välillä myös heikko ja sanoa se ääneen, nyt en jaksa. Tarvitsen apua, musta ei ole nyt tähän. Mutta kunhan vedän vähän happea, niin taas mä tästä nousen. Entistä ehompana. entistä päättäväisempänä, mutta vasta huomenna. Nyt mä vielä vähän lepään ja kasaan voimiani. Huomenna sitten, huomenna kaikki on toisin. Wilma ei tule takaisin, hän on meidän tiimistämme poistunut, mutta on jaksettava eteenpäin ilman häntä. Täällä on läheiseni jotka uskovat minuun, pitävät mua vahvana, en voi pettää heitä. Huomenna sitten, huomenna on parempi päivä. Mutta vasta huomenna...

tiistai 5. syyskuuta 2017

Terapeutilla käynti ja muuta pohdintaa


Olen tässä matkan varrella miettinyt syöpää, sen vaikutuksia elämään ja varsinkin sen vaikutuksia sen jälkeen, kun sitä ei enää ole. Se, että syöpä leikataan susta, saat siihen sytostaatit ja sädehoidot sekä jatkoksi vielä hormonihoidon jos satut olemaan hormonipositiivinen syöpäläinen, tuntuu olevan vaan hyvin pieni osa kaikkea kokonaisuutta. Nyt on jäljellä kaikki kivut, säryt, ahdistukset, ajatukset, vaivat jos jonkinlaiset. Olenkin verrannut syöpää myrskyihin jotka nousee jostain käsittämättömästä syystä (tiede/sääihmiset osaa varmasti asian selittää, minä en). Myrsky siis tulee, riehuu aikansa ja sen jälkeen alamme korjaamaan sen aiheuttamia vahinkoja jotka saattaa olla vuosien, vuosikymmenien asioita ja taas syövän kohdalla loppuelämän asioita.

Tämkin puu katkesi viime myrskyssä eikä sitä ihan hetkessä ehjätä. 

Mullahan leikattiin toinen rinta kokonaan pois ja koska se ei järin suuri ollut ennestäänkään ja kasvain taas oli suuri eli vei tilaa paljon, joutuivat he kuromaan nahkan aika kireenä yhteen, ettei tarvinnut ottaa ihoa muualta. Tää on mun ajatus, kirurgia en ole asiasta konsultoinut. No mitä se sitten aiheutti? Sen, että rinta on tajuttoman kireä, arven pää alkaa siitä mistä alkaa rintalihas joten se on myös saakelin kipeä siitä kohtaa ja sitä on himppasen ikävää venytellä. Meinaan joka ilta arpea pitää hieroa ja venyttää ja vanuttaa ettei alle muodostuisi arpikudosta joka taas on vielä huonompi juttu. Tai saa sitä tehdä aamuisin tai päivisinkin, itsekin huomaan välillä olevani käsi liivin sisällä ihmisten aikaan.

Se, että se kiristää tekee myös sen, että se vetää olkapäätä alaspäin ja rinta vetää itseään olkapäätä päin eli yrittää vetää itseään sumppuun jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Sitten vielä se, että kun rinta on kovin kireä, kiristää se tietty toiselta puolelta kans eli lapani on ihan tukossa vähän väliä ja myös kainalo kiristää. Välillä kiristää vähän vannekin päässä tän asian suhteen.

Mistä mä tiedän tän kaiken? Kävin sellaisella Velholla joka sai avattua mun lihaskalvot jotka oli näiden kaikkien takia ihan jumiutunut lihaksiin ja hän ne sieltä avasi. Kun sai muljautettua kainalosta jumit, oli kuin olisi lämmintä vettä tulvahtanut kainalooni. Verihän se siellä taas pääsi kiertämään, olo oli kuin toisella ihmisellä sen jälkeen. Olen aivan sata varma, että tämä on asia joka vaivaa mua lopun elämäni eli joudun sitä hierotuttamaan auki vähintään kerran kuussa. Jos haluan treenata ja muutenkin pitää toimintakyvyn oikealla puolella, on se vaan tehtävä.




Ja koska mun kainaloni tyhjennettiin niistä imusolmukkeista, ei mulla ole vieläkään tuntoa rinnassa, kainalossa eikä käsivarressa. Käsivarsi turvottaa edelleen, se tekee selän/kyljen kohdalle sellaisen vesipatin joka näyttää siltä kuin olisi toispuoleisesti rasvaa kerääntynyt. Näkee hyvin kun treenaa toppi päällä, pursuaa topin alta. Ja kylki/käsivarsi tuntuu siltä kuin kainalossa olisi koko aika patonki, jotain ylimääräistä siis. Ja sieltä lähtee aina myös voima ensimmäisenä, se aivan kuin puutuu ja voima katoaa.



Jaloistani olen ennenkin maininnut, joka ikinen yö herään siihen, että siellä virtaa "sähköä". Ja jalkapohjani ovat tunnottomat yön aikaan/jäljiltä ja meinaan kaatua nenälleni noustuani. Nyt sain kuulla, että oireet ovat tyypillisiä sytostaatti doketakselin sivuoireita. Se tieto ei lämmittänyt mieltäni yhtään ja vielä vähemmän se tieto, että tämä vaiva saattaa olla on lopun elämän vaiva.

Kuivuus. Sä kuivut joka paikasta, joka ikisestä rööristä ja putkesta mitä susta löytyy. Voit ihan ite miettiä mitä se aiheuttaa vai aiheuttaako mitään. Myös niveljäykkyys josta olen jaksanut valittaa jo ties moneenko kertaan, joten vielä kerran sanon sen olevan syvältä. Sen kanssa elää kun on tietty pakko ja sitä saa helpotettua jumpalla, venyttelyllä ja liikkeellä. Ja se ei ole välttis lopun elämän juttu joten ei välitetä siitä.

Hikoilu, se kaikkein ärsyttävin vaiva. Se tulee puuskina, yhtäkkiä sulla ole kamala hiki ja seuraavana hetkenä sulla on kamala kylmä. Olen vaihtolämpöinen, tosin vähän nopeammalla syklillä kuin esim käärmeet. Tämän ei luulisi kestävän lopun elämää ja liittyy varmaan ennenaikaisiin vaihdevuosioireisiin ja todella toivon loppuvan joskus. Mulla kun on siis hormonihoito ehkäsemään uusiutuvaa syöpää, niin se ajaa omat hormoonit alas ja en siis ole nainen oikeastaan enää ollenkaan vaan lähentelen jo miestä. Ainakin välillä, Ukkokultaani iltaisin, hihhih. Mutta löydetään me tästäkin jotain positiivista, meinaan öisin en hikoile. Saattaa johtua siitäkin, että otan lääkkeen aamusta ja pahimmat hikoilut asettuu päivään. Mulle kun yöt ja nukkuminen on niin tärkeitä etten halua niistä tinkiä, päivät mulla on aikaa hikoilla. Mutta ei siis pitäis olla lopun elämän vaiva, toivotaan niin.



Sun mieli, valehtelisin jos väittäisin ettei syöpä pyörisi mielessäni bauttia rallaa tuhat kertaa päivässä. Tai ei se niin usein pyöri, mutta päivittäin se pyörii, johtuu tietty näistä kaikista edellä mainituista asioista ettei sitä oikeen unohtamaankaan pääse. Mutta pelko syövän uusiutumisesta, sille mä en ole antanut valtaa. Mä tiedän/uskon tietäväni/arvaan, että se tulee vielä uusiutumaan, on vaan ajan kysymys milloin se sen tekee. Siihen saattaa mennä vuosi tai siihen voi mennä kolmekymmentä vuotta, mutta takaisin se tulee, ihan varmasti. Se on kuin vihollinen joka perääntyi nuolemaan haavojaan joksikin aikaa kunnes se taas hyökkää uudella innolla ja voimalla. Mutta nyt se on siis parantelemassa haavojaan ja annetaan olla vaan, ei mennä herättelemään sitä.



Mutta pelko, sille mä en ole antanut valtaa mun mielessäni. Jos antaisin, se lamaannuttaisi mut ihan varmasti toimintakyvyttömäksi ja koska mä en voi itse oikein tehdä muuta kuin odottaa uutta hyökkäystä, on sitä turha murehtia ja pelätä. Se tulee, antaa tulla, ei pelätä. Lainaan tässä Jari Bull Mentulan lausetta pelosta, luin tämän hänen kirjastaan. Ja on ihan pakko sanoa, että käsitykseni hänestä muuttui kirjan luettuani täysin. Olen hänet muutaman kerran nähnyt, mielikuva mitä hänestä olen saanut on täysin mediasta peräisin. Mutta nyt siis ajatukset aivan toiset ja kohta aloitankin hänen valmennuksessaan, mutta siitä toiste. Tässä siis hänen ajatuksensa pelosta:

"Kun pelkonsa kohtaa, katsoo niitä silmästä silmään, voi huomatakin, että ne pienentyvät, ettei jokin olekaan todennäköistä tai niin paha asia kuin kuvitteli. Jos ottaa koville, kannattaa edetä hetki kerrallaan ja haistattaa vitut peloilleen yhä uudestaan ja uudestaan. Pian koittaa aika , jolloin huomaa saaneensa peloistaan niskaotteen ja hallitseekin tilannetta vaivatta.

-Jari Bull Mentula-

Ite olen tehnyt kompromissin pelkoni kanssa, me emme välitä toisistamme. Se on tuolla jossain, mutta valtaa en sille anna. Se olisi sama kuin luovutus ja mä en luovuta koskaan, never give up, kuten kädessänikin lukee.





Kävin terapiassa. En ala avaamaan sen enempää missä, miksi tai milloin tai edes sitä mitä keskustelimme. Mutta sen sanon, että mun olisi pitänyt syntyä amerikkalaiseksi joka saa vähän väliä maata terapeutin sohvalla analysoimassa omaa elämäänsä. Hitto, mä pidin siitä keskustelusta ja huomasi kuinka paljon helpompaa on jutella tuntemattomalle ihmiselle aroistakin asioista. Juttelimme myös tietenkin syövästä, sehän on selvää. Kerroin miten asian kohtasin, miten asian kanssa elin ja mitä pelkäsin. Kerroin läheisteni kokemuksista ja omasta huolestani miten he asian jaksavat kantaa. Ja siitä kuinka tuntui etten osannut kuitenkaan sairastaa niin, että se olisi ollut jokaiselle mieleen. Vaikka jokaisen pitäisi saada tuntea omat tunteensa, sairastaa omalla lailla omat sairautensa, saada itse päättää omat voimavaransa ja tehdä elämässään omat virheensä, mutta tosi paikan tullen huomaat ettei se niin välttämättä menekään. Jokaisella tuntui olevan oikeus sanoa oma mielipiteensä miten homma pitää mennä. Ja aina se mielipide ei ihan kohdannut omaani, valitettavasti.



Juttelimme myös siitä, etten tiedä olenko käsitellyt koko asiaa vielä ja hitto soikoon, mä, aikuinen ihminen en edes tiedä miten sitä käsitellään. Olen kuullut sanottavan, että hoitojen ollessa ohitse, vasta tajuat mikä suhun iski, mitä olet viimeisen puolen vuoden aikana kokenut ja sitten alkaa se parantumisprosessi, sitten alat käsittelemään sitä asiaa. Mutta miten, nostanko asian pöydälle ja kääntelen ja muotoilen ja muovailen kuin muovailuvahaa? Olisikin niin yksinkertaista, mutta eihän se ole. Tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä, en osaa edes yhtä syöpää käsitellä.

Ihana työkaverini sanoi tähän viisaat sanansa, ei asian käsittely ole kuin aikajana, tässä sen aloitat ja tässä lopetat, sitten se oli siinä. Ei, sitä pohditaan ja mietitään ja fundeerataan lopun ikänsä, jossain vaiheessa se tietty laimenee ja haalistuu, muuttaa muotoaan kuin suru. Hitto, olen aina sanonut, että mulla on maailman parhaimmat ja fiksuimmat työkaverit, he osaavat sanoa oikeat sanat joka tilanteessa.

Ja terapeutti sanoi, ettet ole välttis ihminen joka asiaa jää murehtimaan (tunsiko se mut kuitenkin entuudestaan?) ja ei sitä ole pakko murehtia ja märehtiä, jos se ei tunnu luontevalta. Siinä, siinä oli ne viisauden sanat, kiitos ja ylistys. Mun ei ole pakko, mun ei tarvitse jos en halua, saan olla märehtimättä halutessani. Ja mähän haluan, en mä halua/jaksa/ehdi murehtia asiaa mille en mitään voi. Aivan turhaa voimavarojensa tuhlausta, käytetään nekin voimavarat johonkin muuhun, kuten elämästä nauttimiseen.




Ja koska se syöpä ei todellakaan koskaan susta lähde kokonaan, mielessä se tulee pysymään aina. Sen takia ikuistin asian itseeni, laitatin tatuoinnin joten ei pääse unohtumaan. Mulla kävi tuuri, jos nyt niin voi sanoa, sillä viime vuonna rosanauhan suunnitteli Mike Monroe. Ja hän on myös ihminen jota ihailen, joten hänen tekemänsä rosanauha pääsi mun iholleni. Siinä lukee myös diagnoosini sekä päivämäärä jolloin sain tietää syövästäni. Nämä asiat ovat syöpyneet mieleeni lopullisesti, mutta nyt ne on siis ihollakin, miltä näyttää sun mielestäsi??