Mitä syöpä tuli maksamaan?

Nyt on mennyt taas luokattoman paljon aikaa siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut. Täytyy oikein ihmetellä miten sain aiemmin tekstiä tulemaan kuin liukuhihnalta ja nyt ei millään, nyhtää saa joka sanan.

Viimeksi mietin miten matkani oli Simon kanssa sujunut, hiukan yhteenvetoa vuodesta. Loppu vuodestahan mulla oli säteet, 25 kertaa eli joka arkipäivä sain käydä syöpäklinikalla hakemassa annoksen aurinkoa. Tai tuskin ihan aurinkoa oli, mutta samanlaista vaikutusta oli kuin olisin palanut kunnolla. Onnekseni iho ei sentään mennyt rikki, hiukan muutti väriään paikallisesti, ei sen enempää.

Kuvasta näkee myös hyvin sen, kuinka nesteinen mun kainalo/rinnan alue, oikein kunnon nestepussi. Arpea kiristää, säteet laittoivat sen vielä kireämmälle kuin mitä aiemmin ollut.

Säteet myös väsyttivät, sen kerroinkin viime kerralla. Mutta vasta nyt kun en enää niissä käy, tajuan kuinka paljon ne väsyttivätkin. Sytostaatista tuli myös väsymystä, mutta se meni aina ohitse. Säteistä tuleva väsymys tuntui olevan jatkuva olotila. Johtunee varmaan siitäkin, että siellä sai ravata joka päivä. Vähemmästäkin tulee hoitoväsymystä. Vaan nyt se on ohitse ja sitä ei tarvitse enää miettiä. Ja vaikka olen sanonut ettei toivominen mitään auta, niin pakko tässä vaiheessa sanoa toivovansa ettei enää koskaan tarvitse olla samassa tilanteessa uudestaan. Ei siis enää Simoa eikä sukulaisiaan, kiitos!!

Lähtiessäni syöpikseltä viimeisen kerran alkoi mua itkettämään. Oli todella lähellä etten olisi alkanut itkemään matkalla takaisin töihin. Helpotus oli niin suuri, tuntui kirjaimellisesti kiven tippuminen sydämmeltä, olin kestänyt sen kaiken. Diagnoosista oli seitsemän ja puoli kuukautta. Leikkauksesta kuusi ja puoli kuukautta ja hoitoja oli viisi ja puoli kuukautta takana päin. En katsonut taakseni lähtiessäni, mutta kuvan otin ja laitoin lapsilleni ja siskoilleni menemään. Näin iloiselta näyttää syövästä selvinnyt mutsinne ja siskonne. Oikein alkaa itkettämään tätä kirjoittaessani ja miettiessäni koko asiaa.

Laskin tässä mitä syöpä tuli maksamaan. En ole ottanut mukaan esim. matkakuluja, sillä kuljin hoidoissa ja lekurissa ym samalla matkakortilla millä kuljen töissäkin eli niistä ei tullut ylimääräistä kustannusta.          

Lääkärissä kävin yhteensä seitsemän kertaa. Kerran tapasin leikkaavan kirurgin ennen leikkausta, leikkauksen jälkeen pari viikkoa ja tapasin hänen sijaisensa. Sytostaattia ennen tapasin lekurin ja hänestä jäi ihana tunne, no se ei onneksi maksanut mitään ylimääräistä. Saatuani yhden syton tapasin jälleen lekurin. Hänen kanssaan emme ystävystyneet todellakaan, hän ei ymmärtänyt mitä puhun koska puhuin liian nopeaan. En laskuttanut häntä tästä, mutta jouduin tapaamaan häntä vielä kerran neljännen sytostaatin saatuani. Tapasin sädelekurin ennen sädetystä ja uuden sädelekurin säteiden loputtua ja sanoessani hyvästi koko syöpäklinikalle. Kaikki lekuri käynnit tulivat maksamaan yhteensä 230,30€.

Leikkauksen jälkeen kävin 8 kertaa kirurgisella punkteerauttamassa tissiäni. Tämä maksoi 72€. Kävin myös juhannusaattona punkteerauttamassa Meilahden päivystyksessä josta sitten muistivat mua 32,70€ laskulla.

Fyssarilla olen käynyt yhteensä 19 kertaa (eikä loppua näy) ja ne ovat maksaneet 171€

Sytostaattia sain 6 kertaa ja ne maksoivat mulle 54€

Säteitä sain 25 kertaa ja ne maksoivat 225€

Lääkkeet joita olen joutunut ostamaan ovat maksaneet 172,54€ saaden kelan korvauksia 1489,84. Ilman kelaa olisin siis maksanut lääkkeistäni 1662,38€.

Leikkauksesta ja nälkäkuuristani sain maksaa 77,60€

Lääkärin todistuspalkkio maksoi 24,33€ (hän todisti syöpäni kelalle, jotta sain 100% korvauksen eli maksan osasta lääkkeistä vain 4,50€ omavastuun)

Uusia rintaliivejä joihin saa tekotissin olen hankkinut neljät, aina alennusmyynnin aikaan. Näistä olen maksanut 100€ pyöreästi. Jos sinulla on tarvetta tällaisille liiveille niin suosittelen käyttämään Lindexin verkkokauppaa, on edullisin vaihtoehto. Myös uimapuvun ostin vertaiseltani josta maksoin 30€ (kiitos sinulle jos tätä luet).

Silikonirinta maksoi 300€ ja/urheilutissi maksoi 91,20 (näitä en onneksi joudu itse maksamaan)

Tukihanska ja hiha joita joudun käyttämään nesteen kerääntymisen takia maksavat 421€, nämäkin kuuluvat sairaudenhoitoon eli ei mene mun pussistani.

Peruukki kustansi 133€ ja sekään ei mennyt omasta pussista. Tosin en sitä kertaakaan käyttänytkään eli hyvä niin. Peruukkishampoon, hoitoaineen ja geelin ostin ja maksoin niistä 48,05€. Ovat aavaamattomana kaapissani, jos sinulle tulee tarve moisille niin tule hakemaan pois.

Laskin siis kaikki maksamani summat yhteen ja sain lopputulokseksi 1237,52€. Sen verran tuli siis Simo maksamaan mulle. Jos en olisi saanut kelan korvausta tai tissit/hanska/peruukki ei kuuluisi apuvälineisiin ja siten ilmaisia sairastajalle olisin maksanut kaikesta 3672,56€
En uskalla edes miettiä kuinka kalliita ovat esim sytostaatti annos, muistaakseni hoitaja puhui tonnista tai toisesta per kerta. Säteet ovat varmasti kalliita, en epäile ollenkaan. Joten olenko onnellinen asuessani Suomessa? Todellakin olen kiitollinen kotimaastani. Nyt jos koskaan sitä osaa arvostaa entistä enemmän. Miettikääs kun tää kaikki menisi omasta pussista??!!

Mähän en ollut juurikaan sairaslomalla koko syövän aikana (koko vuonna alle 60 päivää saikkua, ei huono). Jos olisin ollut, pitäisi laskea myös menetetyt ansiot, mutta nyt niitä ei tullut.

Entisen pomoni sanoin, maksan mielelläni veroni tästä lähtien!!

Mitä muuta kuului loppu viuoteen? Joulu meni nopeaan ohitse, itse asiassa niin nopeaan etten tainnut ehtiä edes yhtään kuvia ottamaan. Ruokaa tietty tuli syötyä aivan liikaa ja en valehtele ollenkaan jos väitän ainakin kerran päivässä päättäneeni heti huomenna aloittaa fiksun syömisen. Mutta joulu tuli ja meni, meni uusivuosikin ja ruokahalut ei pienentyneet eikä poistuneet vaan sama syöminen jatkui ja jatkui kunnes tänään tuli stoppi. Nyt se on loppu, finito, end, nyt aloitetaan taas järkevämpi syöminen!!

Tälläistä joulua joillakin, ei tosin meillä :/

Uusivuosi meni kans töissä, aivan kuten joulukin. Olin tämän vuoden vikana päivänä vikaa kertaa "omalla" salillani eli salilla jossa olen käynyt melkein 10v. Nyt oli aika jättää hyvästit sille paikalle ja sen kunniaksi otin viimeiset kuvat sieltä.

Kuten varmaan näettekin, ovat hiukseni alkaneet jälleen kasvamaan ja ne ovatkin upean väriset, harmaat joka harmaan sävyllä. Myös kiharaa saattaa olla tulossa, suihkussa käytyäni hiukset pyörteilee joka suuntaan, myös ulospäin kihartuen.

Nyt on tullut aika kiittää teitä kaikkia jotka olette kanssani tätä matkaa tehneet. Matka oli raskas, mutta huomattavasti raskaampi se olisi ollut ilman tätä blogia ja teitä lukijani. Toivotan teille kaikille oikein ihanaa vuotta, olette sydämmessäni kaikki. <3 Nöyränä kiitän ja kumarran, olette olleet huikeana tukenani tämän (viime vuoden) ajan. Nyt tämä blogi hiljenee ja siirrymme toiselle saitille eli tänne, tervetuloa mukaan seuraamaan miten saadaan Aikusta timmi 50v. Simo hiukan hidasti matkaani, mutta sitä emme murehti vaan jatkamme kovilla treeneillä ja hyvällä asenteella.

Tähän loppuun on hyvä laittaa viimeinen kuva viimeisestä päivästä viime vuotta. Ystäväni sanoin: "Tästä kuvasta huokuu elämä." <3

Töihin paluu

Maanantai 4.7

Trallalallalaaa, tänään pääsen töihin takaisin. Olenhan tätä odottanut, pääseväni takaisin ihanien työkavereideni kanssa nauramaan, höpöttämään ja vähäsen töitäkin tekemään. Mutta ensin pitää mennä taas punkteeraukseen ja sen jälkeen fyssarille aukaisemaan noita ah niin ihania lymfastrangeja. Niistä pitääkin kertoa lisää joku toinen kerta, mutta ei nyt koska nyt mennään töihin. Ja sitten maltetaan odottaa eikä mennä googlailemaan mitä ne mahtaa olla, vaikka ne onkin varsin ihania juttuja, sellaisia mitä jokainen haluaa itselleen vaan harva saa. Sellaisia saa vaan ne harvat joilta on tissi poistettu. Pitäähän meidän jotain kivaa palkintoa saada siitä, että meiltä on kivulla ja säryllä viety osa meitä ja itsetuntoa. No niin varmaan joo, mutta sinne töihin siis..

Tällä kertaa olen punkteeraus jonossa ekana. Läheltä piti etten olisi ollut, mutta sain kiilattua erään rouvan joka tuli taksilla, mutta liikkui portaissa hiukan hitaammin kuin meikäläinen. Oikein nauratti kun tuli mieleen naiset alennusmyynneissä, kyynärpää taktiikalla alennuskorin luokse tappelemaan siitä -0,5% alennuksesta olevasta keittiöpyyhkeestä joita kukaan ei edes tarvi. Tätä oli ainakin joskus 20v Stockmannin hulluilla päivillä. Se olikin sitten ainoa kerta kun siellä kävin (enkä edes saanut sitä keittiöpyyhettä!!).

Jonossa siis ekana, kerrankin. Itsetunto nousi kummasti monta pykälää, mä olen nro 1. Iloni loppui todella nopeaan kun menin fyssarille sanomaan, että olen tässä jonossa ekana ja siten olenkin ennen puol ysiä valmiina joten voitko ottaa mut etuajassa hellään hoitoosi? Hän vähän kummissaan katsoi mua, mitä sä viserrät siinä? Ei meillä ole edes aikaa tänään! Siis anteeksi kuinka?? Mä olen kirjoittanut almanakkaan, että meillä on aika heti punkteerauksen jälkeen ja sen takia olen nyt täällä enkä työpaikallani missä mä todella paljooon mielummin nyt olisin. Ei ollut aikaa, ei. Ei vaikka kuinka mutisin, etten olisi edes tullut tänään vaan olisin mennyt heti töihin tämän tiedettyäni.

No, punkteeraamassa kävin ja sieltä saatiin tulokseksi piikki suoraan johonkin mihin sitä ei ollut selkeästi tarkoitettu koska sattui niin paljon. Ja märät housut kun nestettä falskas housuihini. Mä näistä paljoo välittänyt, mä pääsin lähtee töihin!!

Haluan suuressa itsekeskeisyydessäni ajatella, että minultakin tulee noin iloista nestettä tisulista. :-)

Olipa ihanaa nähdä taas työkavereita. Ja he taisivat olla vilpittömän iloisia minut nähdessään tai sitten osasivat ainakin tosi vakuuttavasti esittää iloista. Mä pidän tän ajatukseni, että olivat oikeasti iloisia (toivottavasti en lue kommenteista myöhemmin, että lälläslää, halpaan menit). 

Olin aika puulla päähän lyötynä koko päivän, ei oikeen tiennyt mitä pitäis tehdä ja miten olla. Ja varsinkaan kun olivat kehvelit mulla mielettömän yllätyksen keksineet. Valitettavasti joudun kertomaan, ettei tullut palomiestä strippaamaan mulle privaatisti vaan sain jotain muuta, jotain aivan ihanaa, sain todella kauniin kaulakorun heiltä. Mukana oli myös todella kaunis kortti johon olivat laittaneet Joe Cockerin erittäin kauniin laulun sanat, kappaleen nimeltä Love lift us up (where we belong). Täältä voitte käydä kuuntelemassa kyseisen kappaleen, hän laulaa siinä Jennifer Warnesin kanssa.

 

Hämmennyin ja häkellyin asiasta niin, etten tiennyt miten päin olisin ollut. Höpötin kaikkea mahdollista faktaa tissistä ja tissittömyydestä, miten sitä tuijotetaan hissin peilistä, onko se suorassa tai mukana ollenkaan. Kuinka saan uuden silikonin, uuden peruukin roolileikkeihin ja muuta hölyn pölyä. Kauheaa kun olet niin hämmentynyt, ettet osaa suodattaa mitään puheitasi. Tai koskas mä osaisin, olen hämmentynyt tai en!! Mutta jokainen työkaverini on aivan ihana, mä todellakin pidän heistä kuin hullu puurosta ja toivon sen olevan vähänkään molemmin puolista. <3 <3 

Eikö ole kaunis? Mun ihanat työkaverit. pus pus!! 

Nyt kannan heitä kaikkia mukanani koko aika, saan voimaa jaksaa kaiken tulevan paskan jota varmasti on edessä. Vaikka olen kuinka positiivinen ihminen niin ei edes minun mieleni saa taiottua sytostaattihoidosta mitenkään hohdokasta, sitä tuskin voi verrata elämän shamppanja ja vaahtokarkki osioihin. Tai mun tapauksessa selkä- tai olkapäätreeneihin!! 

Tiistai 5.7

Tänään mua väsyttää ihan kauheasti. Ei töihin paluu tapahtunutkaan ihan helposti. Olikin pieniä vaikeuksia siirtää rytminsä siitä: menen milloin jaksan nukkumaan herätekseni milloin haluan aikataulusta takaisin työ rytmiin jolloin nukkumaan pitäisi mennä huomattavasti aikaisemmin. Tai jos en saa aikaiseksi mennä ajoissa nukkumaan niin ainakin on herättävä niin, että sinne töihin ehtii ajoissa. 

Tämä ei selkeästi ole ihan vielä hallussa koska kotiin tullessani tuntuu kuin joku olisi kaatanut kilon hiekkaa silmiini. Sohva kutsuu, jälleen kerran ja jälleen kerran sen houkutuksiin lankean. Kuinka helposti onkaan tapahtunut tämä siirtymä liikkujasta sohvaperunaksi. Lainaan ystäväni sanoja ja sanon, että sohvalla asustelee ”pikku nälän” kaveri, olkoon hänen nimensä vaikka sohva imu. Sohva imu vetää sua puoleensa, imee sut sinne sohvatyynyjen väliin niin, että pian susta ei näy enää kuin varvas tai käsi joka yrittää heiluttaa apua sieltä sohvan uumenista. Varoitan teitä kaikkia sohva imusta, ihan heti varotoimiksi jokainen voisi heittää sohvatyynynsä pois. Ei olisi sohva imulla minne imeä, mutta eiköhän se jotain muuta keksi. Kauhulla jään odottamaan mitä se keksii, sohvalla maaten, tietenkin!! 

Näitä kannattaa varoa!!

Onko tässä Sohva Imu?? Ei tiedä, kukaan ei ole palanut kertomaan!!

Kätköjä ja löytöjä

Lauantai 2.7

Tämä päivä alkaa mitenkäs muutenkaan kuin punkteeraamalla tissi. Taas mä olen jonossa hoidattamassa tätä samaa asiaa mihin alan olemaan jo lopen kyllästynyt.  Tällä kertaa seromaa tulee sellaiset 60ml, jokohan tää alkais olemaan vähenemään päin? 

Tosin ei tässä vielä voi alkaa tuulettelemaan, jälkitarkastuksessa lekuri sanoi sen kestävän kuukaudesta puoleen vuoteen. Siis oikeasti, puoli vuotta??  Salli mun nauraa, en tosiaankaan ajatellut juosta täällä puoli vuotta punktoimassa tissiäni!! Pistän siis sormet ristiin ja odotan tuon nesteentulon loppua. Eihän tulvatkaan iäisyyksiä kestä, eihän?

Koska tänään on lämmin/kuuma ilma, niin normaalit ihmiset ovat varmasti rannalla ottamassa aurinkoa. Tai sitten he ovat terassilla istumassa ja ottavat vähintään kaljaa. Mitäs me Ukkokullan kanssa tehdään? Mennäänkö me rannalle vai terassille? Oikein arvasit, ei kumpaankaan vaan me mennään metsään etsimään geokätköjä. 

Tällä kertaa kätköt vievät meidät pellon viereiselle metsäkaistaleelle ja sieltä löydämme kätkön. Seuraava etappi oli metsässä ja se ei sitten ollutkaan ollenkaan niin helppo tapaus. Välillä noi kätköt ovat todella vaikeassa paikassa. Ja koska oma ymmärrykseni puhelimen koodeista (koordinaateista) on todella vajavainen, niin en oikeasti ole aina edes varma olenko oikeassa paikassa etsimässä. Keskellä synkintä risukkoa se on vielä vaikeampaa tietää ollaanko oikeassa paikassa. Mutta ei se mitään, itse etsintähän se tässä se jutun anti on ja tällä kertaa sitä antia tuli oikein kunnolla, vaan ei löytynyt. Lopulta kyllästyimme ja lähdimme seuraavaan paikkaan. 

Se löytyikin jo helpommin, tosin taas sai Ukkokulta kiipeillä puuhun samalla kun mä toimin valokuvaajana ja nauran katketakseni. Mikä siinä onkaan , että toisen räpiköiminen puussa pistää naurattamaan?? Tulee aina mieleen lapsuus kun leikimme ystäväni kanssa Tarzania. Tosin leikki loppui lyhyeen kun hän kiipesi puuhun eikä uskaltanut tulla sieltä alas. Mä sain juosta heille kotiin hakemaan hänen äitinsä apuun. Oliko se sitten Janen tehtävä, juosta hakemaan apua? Nykyajan Jane seisoo puun alla ja ottaa kuvia ja nauraa katketakseen. Niin ne roolit muuttuu!! 

Seuraava eli kolmas (oikeasti neljäs mutta yhtä ei lasketa koska sitä ei löydetty) onkin sitten hitsin korkella, meinaan sai kiivetä kalliota aikas korkelle. Olin ekana ylhäällä ja löysin kätkön, olen selkeästi erikoistunut kivien alle/väliin/taakse kätkettyihin kätköihin ja Ukkokulta puissa oleviin. Pidetään jatkossakin tämä jako. 

Kotiin tullessamme olinkin todella hikinen (on meinaan hikistä hommaa rämpiä siellä metsässä/pellolla/kalliolla), kun asteita on ulkona sellaiset toista sataa. Menin tietty suihkuun ja koska olin ollut aamulla siellä punkteerauksessa, niin oli sen piston kohdalle laitettu sideharson palanen ja haavasuoja. Nämä jäi ottamatta pois suihkuun mennessä, pukiessani taas liivit päälle en ajatellut yhtään koko asiaa ennen kuin tajusin liivien olevan aivan märät. Liivit pois ja tissi kuivumaan. Tissistä ensin pumpuliset täytteet pois. On se vaan näppärää, kun voi kuivatella tissinsä erikseen, ihan narulle saakka en sitä laittanut vaan tuossa se sohvan rahilla paistatteli päivää ja kuivui.

Illalla päätimme, että tämä nukkuva jäsenemme saa osallistua kätkön etsintään. Hiukan vastahakoisesti lähti mukaamme, mutta ei auttanut hänen kiukutella. Sanoimme, että tiimistä ulos tai geokätkötulos eli löytö ja hän valikoi tuloksen. Ainakin olin ymmärtävinäni asian näin, koska mukaamme lähti. 

Nukkuva jäsen joutui hommiin. 

Ulkona huomasin kauhukseni, etten ollut muistanut laittaa liivejä päälleni ollenkaan (ne oli kuivumassa jos muistatte). Ukkokulta sanoi, että mitä väliä, ei kukaan sitä huomaa. Hyvähän hänen on sanoa, entäs jos hänellä olis ollut pallisyöpä ja olisi viety toinen palli, olisko kiva kävellä ulkona ilman sitä. No, toisaalta ei se ole niin näkyvä menetys, tuskin kukaan huomaisi vaikka liikkuisi aina ilman toista kulkustaan. Mutta se mun tissi, se nyt puuttui ja sen takia jouduin vetämään hupparia päälleni löysemmin, ettei vaan näkyis ettei toisella puolella ole mitään. Kun joku tuli vastaan niin olin niin, että Ukkokulta oli mun edessäni, ettei vaan kukaan näe multa puuttuvan jotain. 

Välillä en tosiaankaan muista edes koko rinnan olemassa oloa tai olematonta oloa kun ei sitä ole ja toisinaan se tuntuu maailmaakin tärkeämmältä asialta. Oikeasti rnnat ovat saaneet uskomattoman paljon aikaa mun ajatuksissani, ennen en koskaan ajatellut niitä. Ihminen muuttuu kummasti kun siltä viedään jotain. Toivon todellakin, ettei koskaan olla tilanteessa jossa esim mun varvas vietäisiin. En kyllä jaksais ajatella päivästä toiseen varpaitani!!

Huolissani kysyin, missäköhän se tissi mahtaa olla? No kuivumassa sanoi Ukkokulta. Olin jo ihan unohtanut mihin olin sen laittanut, kotiin mennessä löysinkin sen sieltä rahin päältä mihin olin sen jättänyt. Tahatonta huumoriakin välillä, mutta kaikki naurattaa.

Löysimme kätkön ja sitten saimmekin kipin kapin kiirehtiä kotiin. Alkoi taivas meinaan synketä aika nopeaan. Ihan emme ehtineet kotiin saakka ilman kastumista, mutta ei haitannut, tissihän oli jo kotona kuivumassa.

Sunnuntai 3.7

Tänään koitti viimeinen päivä kotona tällä erää. Sen kunniaksi menen lenkille ja ette ikinä arvaa mitä tein siellä?? Arvaatte kuitenkin.. Kerron, löysin kolme kätköä lenkkipolun varrelta. Näpsäkkää yhdistää lenkkeilyt ja kätköily, oma aika ja lenkki aika, kaikki samassa paketissa. Ei kukaan ole niin näppärä ajan käyttäjä kuin nainen!!

Päivän otan rennosti, laittelen eväitä huomista varten ja illemmalla lähdemme ajelemaan vielä kundille ja miniälle kylään. Tällä kertaa ei matkalla tarvinnut tapella ollenkaan, kuten täällä. Ai miksi ei? Koska MÄ ajoin!! 

Palaverin paikka

Maanantai 27.6

Aamulla ollessani koiruuden kanssa ulkona, kävelee vastaani vanhempi pariskunta. Heidän askeleensa ei ollut lennokasta, ei kovin kepeääkään, mutta vieri vieressä he kulkivat, molemmat omalla rollaattorillaan. Katsoessani heitä valtasi mieleni sellainen rauha, etten edes osaa selittää. Väkisinkin hiipi mieleeni, että haluan itsekin sitten joskus kulkea Ukkokullan kanssa samalla lailla rinnakkain, samaan tahtiin rollaattoria työnnellen. Välillä kinasteltaisiin mihin suuntaan nyt mennään ja pysähdelläänkö jokaista vastaan tulevaa koiraa rapsuttelemaan vai ei. Mä niin näen meidät siinä vaiheessa yhdessä, ei hän ilman minua enkä minä ilman häntä vaan me yhdessä!!

Perustimme pari päivää sitten tiimimme, TeamWatin. Huomasimme, että taisi jäädä tiimin säännöt kirjoittamatta tai ainakin ne taisi jäädä yhdelle tiimin jäsenelle epäselväksi. Joka kerta, kun olemme kätköjä etsimässä, haluaa yksi tiimimme jäsen jatkaa matkaansa heti kun paikat on nuuskittu. Aivan sama onko kätköä löytynyt vai ei. Tai sitten hän syö ruohoa niin, että suupielet ovat vihreät. Tässä vaiheessa on pakko pitää aikalisä ja tiimipalaveri.

Palaveri menossa, yhtä jäsentä ei paljon kiinnosta palaverin aihe. :-)

 Palaverissa sovimme, että tiimimme jäsen saa jatkaa mukana, mutta hänestä tehdään nukkuva jäsen. Koska hänen panoksensa tässä hommassa on yleensä vedellä sikeitä niin hän saa jatkaa samalla linjalla. Yritän kysellä kyseisen jäsenen mielipidettä, mutta hän mököttää eikä vastaa mitään. Hyvä on sitten, mökötetään sitten molemmat, jos ei puhuta niin ei puhuta!!

Tiimimme nukkuva jäsen. :-)

Tämän päätöksemme tehtyämme jatkamme Ukkokullan kanssa kätköjen etsimistä. Nyt saamme etsiä rauhassa, kukaan ei ole vetämässä hihnasta, että jatketaan nyt jo matkaa. Ja vaikka vettä satelee, niin löydämme muutaman kätkön tai tarkemmin sanoen minä löydän. Yhden kätkön kohdalla selitän Ukkokullalle, että ne saattaa olla piilotettu ihan minne tahansa kuten esim tällaiseen paikkaan (samalla nostan aidan tolpan kantta ja sieltähän se kätkö löytyykin). Hän nauraa, että olet mahtanut kotona joutua aina piilottelemaan kaikkea mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Katos jos olet elänyt isosiskon kanssa niin kummasti olet oppinut piilottamaan karkit ym mitä erikoisempiin paikkoihin, ihan vaan sillä, että saat itsekin nauttia niistä. Nyt tästä taidosta on selkeästi hyötyä. 

Tiistai 28.6

Hissin peili, tuo sama peili mistä ennen on katsottu onko hampaiden väliin kenties jäänyt jotain. Nyt on tuo samainen peili saanut aivan uuden merkityksen ja tarkoituksen. Nyt siitä tulee katsottua mahtaako tissi olla oikeassa kohdassa vai onko se paljonkin ylempänä kuin toinen. Näin kun toinen tissi sattuu olemaan pumpuliversio ja toinen luomu niin ne ei välttämättä puhu samaa kieltä keskenään. Luomu kun haluaisi roikkua vähän alempana, sillain rennosti niin samalla pumpuli haluaa olla ylempänä ja leikkiä jotain teiniä. Hei, tässä ollaan nyt kuitenkin kohta viisikymmentä vee, niin sais ne tissitkin olla edes suht samaa paria. Tässä kohtaa onkin hyvä kun asustelee viidennessä kerroksessa, hissin peilistä ehtii tarkistaa tissien tilanteen. Koska lähden aina myöhässä joka paikkaan ei asiaa ehti tarkistamaan kuin vasta siellä hississä. Mutta hyvä, että edes siellä.

Tänään tarkistan taas asian samaisesta peilistä, lähtiessäni punkteeraamaan serooma nesteitä kirurgiselle. Joo, suht samalta näyttää, hyvähyvä. 

Olen jälleen punkteeraus jonossa seitsemäntenä, miten onnistun aina saamaan saman jonotus numeron? Miten joka kerralla mun edellä on saman verran ihmisiä vaikka joka kerta ei samoja henkilöitä olekaan? Pitänee alkaa vaihtamaan junaa millä kulkea, jotta edes joskus olisin jotain muuta kuin seitsemäs? Tosin tuttu numerohan tuo on jo kouluajoilta, olemme ehtineet tuon numeron kanssa tutustumaan toisiimme monien vuosien ajan. Ollaan sitten rouva nro seitsemän, ihan sama kunhan saan taas tuon ylimääräisen nesteen pois tissini paikalta. Ja saadaanhan se, nyt sitä tulee desin verran. Alkaa selkeästi vähenemään, jabbadabbaduu!!

Iltapäivästä lähdemme ajelemaan mutsini luokse kyläilemään. Syömme ja kahvittelemme ja lähdemme kävelylle. Ja mitäs sieltä metsistä löytyykään ellei tätä metsien omaa superfoodia, mustikkaa.

Nam nam.

Kätköjä emme tällä kertaa katsele koska tiimimme nukkuva jäsen on mukana ja hänelle lämmin/kuuma ilma on selkeästi liikaa. Lenkkimme venyy reilun tunnin pituiseksi ja se tuntuu olevan karvaiselle tiimiläiselle liikaa. Kotiin lähtiessämme hän nukkuu koko matkan ja jatkaa samaa kotonakin. On se rankkaa touhua olla jo liki 12v. Näin ihmisen iässähän lähestytään kuitenkin 84 vuoden ikää. Ja kun on niin kuumakin ja turkki lämmittää niin eihän se ole ihme, ettei meinaa ulkona jaksaa olla. Kuten Ukkokultakin kerran sanoi: ”Mene itse 30 asteen lämpöön paljain jaloin  asfaltille ja vedä kaniturkki päällesi niin pääset kokemaan saman mitä koiruuskin.” Tätä en ole vielä kokeillut, en ole löytänyt mistään sopivaa kaniturkkia mitä heittää niskaani!!

Tutustumassa Meilahden päivystykseen

Sunnuntai 26.6

Tänään taas vesipatja höllyy oikean tissini kohdalla. Vaikka ei millään viitsisi, niin on ihan pakko mennä Meilahden päivystykseen punktreemaan ylimääräiset nesteet pois. Tuon kiristyksen ja jumituksen kanssa ei ihminen vaan voi olla.

Soitin sairaalaan ennen lähtöäni, sanoivat ettei ole ruuhkaa. Lähdin sitten ajelemaan ja hämmästykseni olikin suuri, kun paikalla ei tainnut olla ketään itseni lisäksi. Tosin olihan juhannus sunnuntai ja ihmiset vielä reissuillansa, mutta ettei kukaan ollut saanut edes pienen pientä sydänkohtausta samaan aikaan kun mun piti mennä sinne. Mahtavaa!!

Tilat Meilahden päivystyksessä olivat todella siistit. Olivat tehneet sinne remontin ja paikat avattu toukokuussa. Sen kyllä huomasi. Pääsin vastaanottoon muutaman minuutin odotettuani. Selittäessäni minkä takia olen paikalla, laittoivat mulle kuumemittarin korvaan, ottivat happisaturaation sekä mittasivat verenpaineen ja pulssin. En ole koskaan saanut tällaista palvelua ja vaivana sentään vain höllyvä tissin paikka. No, en valittanut vaan otin kaiken vastaan. Ja vaikka oli kuuma ulkona, ei sitä sisällä huomannut, ilmastointi todellakin toimi. 

Hoitaja sanoi toimenpidehuoneen olevan juuri nyt varattuna, laitettaisko sut sänkypaikalle odottamaan? Jaa, en minä tiedä, mä odotan siellä mihin mut määrätään. Suureksi hämmästyksekseni mut tosiaan vietiin sänkypaikalle. Siellä oli suuri huone jossa oli useita sänkyjä, heille jotka eivät voineet odotella odotushuoneessa tai tehtiin toimenpiteitä. Itseni lisäksi siellä oli vanhempi rouva joka nukkui, en häntä halunnut häiritä millään lailla joten olin aivan hissukseen.

Jäin odottamaan lekuria joka tulikin melkeinpä saman tien. Itse asiassa hän oli jo odottanut meitä. Taisi olla tekemisen puutetta hänellä. Lekuri tutki, nestettä on joo. Otetaan peruslabrat ja odotetaan tuloksia ja sen jälkeen punkteeraus ja kotiutus. Siis ihan oikeasti, mä luulin tulevani tänne vaan nesteen poistoon niin saankin koko paketin hoitoa samalla. Niin jäin odottelemaan näytteiden ottajaa joka pian tulikin. Hän otti pari putkea verta ja tällä kertaa ei sattunut ollenkaan. Kehuin häntä kuinka taitava olikaan. Oli muuten mies, punastui varmaan partansa alla, siinä valaistuksessa oli vaikea nähdä.

Taas odoteltiin, aikani kuluksi lueskelin kirjaa jonka kaukaa viisaana olin ottanut mukaani. Tunnin verran meni labra tuloksissa jotka olivat suht normaalit. Pientä tulehduksen poikasta siellä vielä oli, mutta antibiootti oli vielä menossa joten ei huolta senkään suhteen. Punkteerauksessa oli mukana kaksi hoitajaa sekä lekuri. Huomasi etteivät ihan päivittäin tehneet asiaa, mutta eihän nyt oltukaan rintarauhaskirurgisessa sairaalassa. Lekuri sai otettua nesteet pois, kysyessäni paljonko sitä tuli hän laski: fyra, åtta, vähän yli desi. 1,2 dl sitä vielä tuli, joten hiukan vähenemään päin, onneksi. 

Tämän jälkeen pääsin lähtemään kotiin, vierailuni Meilahdessa oli päättynyt.

Kotona kerroin Ukkokullalle vierailustani Meilahteen. Näytin muutaman kuvan jonka olin paikasta ottanut. Samalla kerroin lisäkseni olleen vanhemman rouvan siellä. Ukkokulta katseli kuvia ja sanoi: "Ai sä otit kuvankin siitä vanhemmasta rouvasta." Täh, miten niin??

Tässä kuva vanhemmasta rouvasta :-)

Iltapäivällä menimme Ukkokullan kanssa taas muutamille kätköille. Koska ne olivat hiukan pidemmällä niin otin potkupyörän mukaani. Se ei ollutkaan kaikista paras idea, oikealla jalalla kun potki niin sattui rintaan ja kun potki vasemmalla jalalla niin sattui vasempaan nilkkaan. Nilkkani ei missään nimessä ole vielä kunnossa. Saa nähdä kauanko senkin paranemisessa menee. No, löysimme muutaman kätkön ja jatkoimme matkaa.

Potkimme vielä paikalliselle kartanolle jossa on foodin kahvila. 

Halusimme kokeilla miltä maistuu maidoton, sokeriton, jauhoton leivonnainen. Ostimme mukaamme raparperi- ja suklaapiirakka palaset. En ehtinyt ottamaan kuvaa niistä, koska ne oli syöty sitä ennen, mutta voin sanoa niiden olevan todella pieniä palasia ja ei todellakaan hintansa arvoisia. Meidän ei tarvitse toiste mennä sinne ostoksille.

Tällaisia näkymiä oli kartanon pihalla. 

Käteni on todella kosketus herkkä, käsivarressa on yliherkkä tunto. Käsivarren ousessa vähänkään johonkin niin on tuskaa. Keksin laittaa käteeni hihan joka suojaa kättäni. Ei sitten ole ihan niin herkkä ja hiha on sen verran kireä, ettei se liiku kädessä. Olen mä vaan kätevä emäntä.  

Juhannus 2016

Perjantai 24.6

Tästä juhannuksesta tulikin erilainen kuin oli tarkoitus. Kuten kävi kesällenikin. Onneks juhannuksia ja kesiä tulee lisää, mitä sitä yhtä murehtimaan. Piti olla tänään töissä, mutta olenkin jälleen punkteeraamassa tissiäni. Jos joku olisi keväällä sanonut missä tulen viettämään juhannus aamuni niin olisin varmasti nauranut makeasti. Niin kornilta olisi ajatus tuntunut, vaan ei tunnu enää. Lisäkseni paikalla on muutama muukin ja lisää tulee koko aika. Niin paljon ettei kaikille meinaa löytyä tuolia. Jokainen meistä aloittaa juhannuksensa varmasti erilailla kun oli mahdollisesti suunnitellut. Tässä se taas nähdään kuinka elämä meitä heittelee, olemme kuin puiden lehdet tuulessa. Yksi lentää tuonne, toinen tänne ja joku jää maahan makaamaan.

Punkteerauksen pitäisi alkaa yhdeksältä, mutta ei ala ei. Onneks itselläni ei ole kiire mihinkään, minulla on aikaa istuksia pidempäänkin. Pääsen puoli kymmenen jälkeen sisälle. Lekuri hoitaa hommansa, sisältäni tuleva neste on edelleen kellertävää ja sameaa ja sitä tulee 1,5dl. Eipä ihme, että rintaa kivistää ja kiristää. Liivit ei meinaa mahtua päälle ja dreenin ulostulo-aukko edelleen niin kipeä ja liivit painaa sitä vielä lisää. Ei ole helppoa olla tissitön vaikka vielä vaikeampaa olisi ehkä olla hengetön. En voi tietää, kun en ole kokeillut sitä, vielä.

Meillä on tarkoituksena mennä Mustikkamaalle katselemaan uutta siltaa Kalasatamaan ja muutenkin haistelemaan merimaisemaa ja Mustikkamaata. Olemme sopineet, että siskoni tulee mukaamme, kunhan töistä pääsee. Tulikin mutka matkaan hänen ollessaan iltavuorossa. Päätämme mennä itseksemme ja sieltä tullessamme sitten siskolle kylään. Mitäs muutakaan kuin kortin peluuseen.

Otamme uuden kameramme mukaan, ajatuksena saada uusia kuvauskokemuksia. Aloitankin räpsimisen heti autossa, kun paljon kuvaa voi jokin onnistunutkin kuva eksyä mukaan. Kameramme on vielä aika utopiaa meikäläiselle, mutta opin jatkuvasti uutta. Pitää vaan malttaa opiskella, kärsivällisyys ei vaan satu olemaan hyveitäni.

Takapenkkiläinen :-)

Hiljainen on moottoritie Helsinkiin mentäessä :-)

Perille päästyämme jatkan kuvaamista. Siihen tulee ihan himo, jatkuvasti pitää pysähdellä ja kuvata jotain. Vähän yhtä kukkasta ja vähän toista, siltaa ja sillan alta, ravintolan terassia kalusteineen, koiraa, Ukkokultaa, lintuja, jne jne jne. Kameran muistikortti huutaa varmaan kohta punaisena.

Pariskunta ilta uinnilla

Huomaan tässä kuvatessani unohtavani tissittömyyteni, se ei vaivaa mua enkä ajattele jatkuvasti olevani jotenkin poikkeava. Usein mielessäni pyörinyt se, että otsassani on iso lappu jossa lukee näettekö kaikki, mulla ei ole toista tissiä. Lämpimälläkin ilmalla päälläni on huppari, ettei vaan näy ettei mulla ole toisella puolella mitään. Varsinkaan kun en voi pitää liivejä niiden kiristäessä ja puristaessa ja sattuessa siihen aukon suulle josta jo äsken mainitsin jos vielä muistatte tai edes luitte koko kohtaa. Ellei niin palatkaa pari askelta takaisin tai menkää vankilaan, suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Luonnossa liikkuessa ja katsoessa kaikkea kaunista, sitä kummasti unohtaa omat murheensa. Ja miksi hitossa niitä pitäisi koko aika päässään vatvoakaan?! Ei se miettiminen minun tissiäni takaisin tuo eikä ole tarvettakaan. Ei ainakaan sellaisena kun se pois lähti, vieraana, kolhittuna, raiskattuna. Syöpä teki siitä ruman ja rikotun, ei sellaista takaisin halua. Ja alan olemaan pian sinut oman peilikuvani kanssa, pidän kohta jo ehkä itsestäni sellaisena kun juuri nyt olen. Hiukan toispuoleisena, rujona ja rääkättynä. Quasimodo tulee mieleen, tuo herkkä kaveri joka ei halunnut häntä nähtävän koska pelkäsi mitä hänestä ajatellaan. Itse en pelkää sitä, mutta ihan vielä ei olla tilanteessa jossa menen yleiseen suihkuun rintani kanssa, mutta pieniä askelmia olen siihen suuntaan jo ottanut ja siitä olen ylpeä.

Peukut Mustikkamaalle ja juhannukselle ja elämälle 

Elvis is pelvis

Punkkia mä metsästän, tahdon saada suuren..

Eksyin aiheesta, siis Mustikkamaasta. Saimme kokea siellä myös jotain jännittävää sillä näimme poliisiveneen ja pari rikollista. No joo, tuskin kundit oli mitään tai ketään maahan salakuljettaneet, mutta suuren rikoksen tekivät kuitenkin. Ajoivat ylinopeutta ja siitäpä ei poliisitäti tykännyt. Ehei, ei tykännyt ei, vaan pistipä pojat puhaltamaan pilliinsä. En tiedä oliko heillä promilleja, kamerani kun ei ole ihan vielä ihan sitä luokkaa, että saisin kuvan useiden metrien päästä alkometriin niin, että näkisin vielä tuloksenkin. Siihen tarvittais ehkä vähän järeämmät vehkeet ja osaamistakin ehkä enemmän kuin meitsillä vielä löytyy.

Tässä kaunein kuva mitä olen saanut otettua. <3

Kivissä ja kallioissa on sitä jotain, kauneutta ja jylhyyttä. :-)

Mutta osasin mä ottaa parit kuvat poliisimoottoriveneestä Onko se muuten poliisimoottorivene? Tästä kävimme Ukkokullan kanssa keskustelua, hänen mielestään ei ole. No, näitkös niiden poliisien soutavan paikalle? No en nähnyt. Joo, en minäkään. Joten tulivat moottori käyden paikalle ja mikä se muuten sitten olisi ellei poliisimoottorivene?? No, pelkkä poliisivene, ehkä? Ehkä tai ehkä ei, mulle se on nyt poliisimoottorivene ja koska mä kuvaan niin mä myös päätän mitä mä kuvaan. Ja mä kuvaan poliisimoottorivenettä, piste!!

Kävimme myös Kalasataman puolella sitä hienoa siltaa pitkin jota alun perin tulimme katsomaan. Siitä sai yllättävän monta kuvaa, edestä, sivulta, salamalla, ilman salamaa, Ukkokullalla, ilman Ukkokultaa jne jne. Kalasatama näytti kivalta, siellä oli erivärisiä ja erilaisia taloja iloisen sekaisin keskenään ja silti niin mukavan sopuisasti. Viehätyin paikkaan niin, että päätin siitä tulevan meidän uusi asuinalueemme. Kotona sitten katsoessani siellä olevien asuntojen vuokria, menetti paikka suurimman viehätyksensä. Ei näillä palkoilla..

Tämän suuren seikkailumme päätyttyä Mustikkamaalla, suuntasimme siskolleni kylään ja tietenkin pelaamaan korttia. Itselläni oli omat eväät mukana, mutta sisko ja Ukkokulta söivät perinteitä kunnioittaen juhannus makkarat. Ja koiruutemme, hän raukka vahti koko illan keittiössä uunin edessä ettei vaan yksikään makkara pääse tipahtamaan lattialle. Hän olisi varmasti pelastanut lentävän makkararaukan ilmasta, ettei vaan lattialle tippuisi. On hän niin ajattelevainen!! Mutta hänen epäonnekseen makkarat eivät enää olleet eläviä eikä siten itsekseen mihinkään lähteneet. Mutta onneksi Mamma heltyi palkkaamaan hänet tästä suuresta urakastaan makkaran vahtina. Milläpä muullakaan kun palalla makkaraa!!