Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

Pidän sananlaskuista, niitä on tehty vähän joka kohtaan elämää. Varsin paljon pidän Nykäsen sananlaskuista, ne vasta osuvia onkin, kuten esim elämä on ihmisen parasta aikaa. Tottatosiaan parasta aikaa on se elämä, tuskin siellä kohdussa niin hyviä juttuja saa kokea kuin hyppyrimäessä. Tai montussa, siellä vähemmän biletetään, ainakaan kavereiden kanssa.

Aika on surun lääke ja aika haavat parantaa. Totta, omalla kohdallani mietin Wilman menetystä ja nämä sananlaskut pitää täysin paikkansa. Tosin on tietenkin Wertilläkin osuutta asiaan, ei jaksa, ehdi eikä halua murehtia mitään kun vierellä tepastelee tälläinen ihanuus.

No, jottei täysin höpötykseksi menisi niin kerron tän postauksen taustoja. Mulla oli tälläinen keskeneräinen kirjoitus tehtynä ja lukiessani sen päätin, ettei tätä kannata roskiin heittää vaan tuunataan tätä hiukan. Vähän kun tuunaisi vanhoja vaatteitaan tai muuta, vähän prameampaan kuosiin ja taas menee täydestä kuin väärä raha. Jotta pysytään yhtään kärryillä mitä olen aiemmin kirjoitellut ja mitä kommentoin siihen samaan asiaan nyt, selkeyden vuoksi kirjoitan nykyisen kommentointini tälläisilla kirjaimilla. Jeps ja sitten lähdetään..

Olen tässä pitkin kevättä joutunut hakemaan motivaatiota asioihin joihin motivaatio oli ennen itsestään selvyys. Varmaan arvaatkin heti, että kysehän on tietenkin liikunnasta, mistäpä muustakaan. Nyt kun alkaa se 50v olemaan pelottavan lähellä ja kun muistaa sen, että mulla oli ajatuksena olla silloin elämäni kunnossa ja kun katselen itseäni nyt ja mietin, miten meni niinkuin omasta mielestäni, voin sanoa ettei ihan nappiin mennyt. No, toisaalta taas, olenhan mä hengissä ja pohtimassa näitä asioita joten what the fuck?

Näitä samoja asioita mietin kai lopun elämääni. Nyt vaan olen oppinut hiukan armollisuutta itseäni kohtaan ja osaan olla välittämättä joka makkarasta mitä vyötäröltä löytyy ja olla laskematta joka leukaa mitä yhden leuan alle kertyy. Vaikka totuuden nimessä myönnän, että kysyn aina Ukkokullalta kun ottaa kuvia, ettei kai mun kaikki leuat tule kuvaan?? 

No, pelkkä hengissä olohan ei tietenkään mulle riitä ja halusin löytää taas sen motivaationi takaisin, päätin mä tehdä jotain sellaista mitä en olisi ihan heti uskonut tekeväni. Meinaan mä ostin ja osallistun Jari Bull Mentulan All Outiin joka alkaa 18.9. Olen kuullut siitä valmennuksesta pelkkää hyvää, kuinka siinä vaihtuu tyyli tehdä sitä treeniä ja tietty ruokavalioon panostetaan paljon. Se mikä mua tässä ehkä eniten kiinnosti, oli valmennukseen sisältyvä henkinen valmennus. Siinä tulee olemaan erilaisia tehtäviä ja varmaan saa itsensä haastaa jos jonkinlaiseen molskipainiin.

Mä odotan tätä juttua kuin kuuta nousevaa. Ilmoittauduin heti kun oli mahdollista eli laitoin hakemuksen menemään. Seuraavana päivänä tuli jo vahvistus, että mukaan päästiin ja nyt sitten odotellaan tämän alkamista. Kerron sitten miten menee, mitä siihen kuuluu jne.

Just just. Valmennus oli ja meni ja heti sanon, että oli hyvää menoa ja meininkiä. Tykkäsin satasella ja ehdottomasti suosittelen jokaiselle joka vähänkään tykkää treenata kovempaa ja haluaa kehittää lihaksiansa sekä saada mahtavan porukan ympärilleen itseään tukemaan ja kannustamaan. Itse tykkäsin niin paljon, että jatkan samalla valmennuksella hamaan jatkoon saakka, vaikka ei itselläni (enää) ole tärkeintä se, onko niitä lihaksia paljon vai vähän. Nyt tärkeintä on se, että lihaskunto ylipäätään on hyvä, koska sitä me jokainen vanhetessa tarvitsemme. Jaksetaan sitten työnnellä rollaattoria. 

Henkinen valmennus ja itsensä likoon laittaminen molskipainiin, se jäi nyt kokematta. On tässä syksyn aikana ollut kaikenlaista molskipainia henkisesti jo muutenkin, joten jätin noi painit myöhemmälle. Mutta tallessa kaikki ohjeet ovat joten ei muuta kuin painimaan, kun siltä tuntuu.

Nyt taitaa pian alkaa ilmoittautuminen maaliskuussa alkavalle AllOut valmennukseen. Jos yhtään tuntuu siltä, että kiinnostaa lähteä kehittämään itseään lähes ilmaiseksi, niin nyt siihen on oiva mahdollisuus. Ja jos päätät lähteä mukaan, niin laita suosittelijaksi minut, niin saan jonkinlaisen pienen lahjan siitä. Ehhä Bullin kuvan nimmarilla yöpöydälleni laitettavaksi tms. 

Mullahan on ollut valmentaja/pt pitkän aikaa ja ollaan hänen kanssaan tehty hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä, mutta nyt tultiin siihen pisteeseen ettei se enää riitä mulle. Nyt mun mieli ja keho haluaa muutosta, ne suorastaan huutaa sitä. Kuuletko sen? Hyvä, mä kuulin ja siksi osallistun Bullin All Outiin ja annan hänelle mahdollisuuden näyttää ammattitaitonsa ilman, että heti lyttään sanoen, että paska juttu, ei onnistunut. Annetaan mahdollisuus, siitä lähdetään, mahdollisuudesta. Ja katsotaan sitten mihin se johtaa. 50v syndet tulee ja menee tässä samalla, mutta hei. Ikä on kuitenkin vaan numeroita.

50v tuli ja meni ja ei tuntunut missään. Samat kolotukset, vaivat ja valitukset kuin ennenkin, ei muutosta sen suhteen. 

Kyllä sitä kehtaa olla tän ikäinen, kun on sitä ilolla ja ylpeydellä. :)

Mullahan oli tässä toinenkin lomapätkä ja sain aloittaa sen ehkä parhaammalla mahdollisella tavalla, saaden elämäni ilon Eltsun meille yökylään. Kävin hakemassa hänet päiväkodista jossa olivatkin kuulleet pitkin päivää, kuka Eltsua tulee hakemaan. Voi sitä ilon kiljahdintaa kun hän näki mut, Aikku-täti, mun Aikku-täti. Se lämmittää sydäntä, se suorastaan pistää siellä roihun palamaan. Me ollaan toisillemme tärkeitä, minä ja Elias, aivan kuten tärkeitä olivat toisilleen Eemeli ja Aatu.  Sinä ja minä Aatu, sinä ja minä.

Me mentiin Eltsun kanssa junalla meille ja matkalla ehti kertomaan päivän kuulumiset ja vähän muidenkin päivien kuulumiset. Kertoi kuinka aamuisin syö kotona puuroa ja leikkii leluillaan ja joinakin aamuina ei ehkä jaksa kerätä lelujaan vaikka pitäisi. Isi oli sanonut vievänsä ne naapurin lapsille joten siellä ne nyt sitten ovat. Vieressä istuvaa vanhempaa rouvaakin nauratti ja itselläkin oli tietty naurussa pitelemistä. Muistan vaan eräänkin kerran kun keräilin niitä lasteni leluja ja laitoin niitä piiloon. Sitä oli kai turhan usein tapahtunut, kun tytärkin sitten joskus sanoi, että sä äiti aina vaan sanot ja sitten me saadaan taas takasin.

Me rakennettiin junarataa ja leikittiin pikku autoilla. Ja tietty me syötiin, Eltsu on siinä ihan tätiinsä tullut. Ruoka maistuu lähes aina, varmaan jos herättäis yöllä ja kysyisi maistuuko peruna, se maistuisi. Kävimme kaupasta hakemassa vanukasta, Paula-vanukasta. Siitä me keskusteltiin enemmänkin, Paula-vanukkaasta. Sitä haluttiin, sitä odotettiin mutta ei oltais maltettu lähteä sitä hakemaan. Sanoinkin, että jos me sitä halutaan, pitää se käydä hakemassa kaupasta, se ei kävele meille soittamaan ovikelloa. Ja olispa hassua, jos ovikello soisi ja oven takana olisi Paula-vanukas. Eltsu sanoi: "Aikku-täti, olet höperö." Olen höperö-täti ja sitäkin ylpeydellä.

Otimme myös toisistamme kuvia :)

Kävipä myös niin, että Wilma (vanha rouvamme) oli yöllä pissinyt matolle ja tietty Eltsu astui siihen. Hän kysyi: "Aikku-täti, miksi minun sukkani on märkä?" No voi sentään, Wilma on pissanut matolle ja astuit sen päälle. Hyvin pohtiva ilme nuorella miehellä, hän on astunut koiran pissaan. Pyysin vaihtamaan sukan ja hän vaihtoi, toisen sukan, mutta ei toista. Kysyttyäni, miksi vaihdoit vain toisen sukan katsoi minua pitkään ja sanoi: "Aikku-täti, ei minun toisessa sukassa ole koiran pissaa." Mä jotensakin näen samoja piirteitä lapsen logiikassa kuin miesten logiikassa. Mitä sitä tosiaan vaihtamaan molempia sukkia kun vain toinen on märkä. Totta tosiaan joo.

Niin meni tosiaan elokuinen lomani poikani koiraa Arttua hoitaessa. Tämän loman viimeisenä päivänä päätin, että seuraava päivä tulee olemaan myös Wilman lähtö päivä. Sen takia tämä kirjoitus jäi silloin kirjoittamatta loppuun ja julkaisematta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Wilman aika. Mutta olen niin onnellinen jokaisesta hetkestä mitä saimme Wilman kanssa kokea. Hän opetti ja kasvatti mua ihmisenä. Hänellä tulee olemaan aina paikka sydämmessäni,she was nro 1. 

Jotta ei ihan menneitä muistella, niin kerron tästäkin hetkestä. Olen ollut tän viikon "hoitovapaalla", kun vauva tuli taloon. Meillä on tässä vipinää riittänyt, ulkona ollaan juostu tossut ja tassut kuumana. Wertti on sitä mieltä, ettei aamut ole häntä varten eikä hän aamuja varten. Käymme kovalla itkulla tekemässä pissan ja sitten hihna kireänä takaisin sisälle. Olenkin nyt tehnyt niin, että käymme tekemässä (hän tekee) pissan ja sitten kotiin. Käyn suihkussa, juon kahvin ja takas ulos. Sitten me hyvällä tuurilla saamme käveltyä jo 100m lenkin, siis jos herraa sattuu huvittamaan, aina ei satu.

Olemme tällä viikolla harjoitelleet juttuja mitä viime viikolla opeteltiin pentukoulussa. Olemme myös käyneet junalla ajelemassa ja se vasta jännää olikin Wertin mielestä. Aluksi vähän itkettiin ja yritti kaivautua Mamman takin sisälle ja sitten rauhoittui. Tikkurilassa rullaportaat oli aivan kauhistus, niitä itki sydäntä särkevästi. Takaisin päin tullessamme osasi olla jo aika coolina.

Perjantaina kävimme myös tervehtimässä koirakavereita Vantaanpuistossa ja näimme myös Wertin mamman. Werttiä ujostutti aluksi kovasti, mutta hyvin lähti leikkeihin mukaan. Omaa emoaan ei oikein halunnut itseään haistelemaan vaikka emo kuinka yritti. Aivan kuin Wertti olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi. Vähän noloo kun tuut siihen, mä olen sentään iso poika jo." Paikalla oli myös Werttiä kolme viikkoa vanhempi Nekku joka on itse asiassa Wertin täti. Hän taas ei oikein välittänyt Wertin liiveihin tunkeutumisesta. Hän taas oli sen näköinen, että: "Mee hei kakara nyt kauemmaksi siitä. Ja me ei sit todellakaan tunneta toisiamme jos joku sattuu kysymään. Ja sukua ei ainakaan olla."

Ens viikolla pitää lähteä jälleen töihin, ihan kauhistuttaa miten Wertti pärjää kotona. Jotta tuntisi olonsa vähän turvallisemmaksi, ostimme hänelle oman pienen yksiön. Siellä hänellä on katto päänpäällä ja seinät ympärillä, josko ei pelottaisi ihan niin paljoa sitten. Mammaa hirvittää se pissan määrä mitä kotoa löytyy tullessaan kotia. On vähän eri asia olla kotona ja käyttää tunnin välein ulkona, kun olla yksin kotona ja kukaan ei käytäkään ulkona. Saattaa Wertti olla ihmeissään, se me nähdään ens viikolla. Palataan silloin asiaan.

Ps. Werttiä voi seurata halutessaan myös IG:ssä, nimimerkillä Werttiperroboy :)

Pizzapohja

Heti alkuunsa pitää sanoa, että otsikko on Ukkokullan keksimä eikä liity mihinkään.

No niin, täällä taas. Tästähän alkoi tulla heti samantien tapa, kirjoittamisesta meinaan. Kuten varmaan tiedättekin, niin tykkään kirjoittamisesta jos on jotain asiaa tai vaikka ei niin olisikaan, niin pidän kuitenkin. Vuoden vaihteessa vaan tuli hommaan totaalinen uupumus, ei saanut ns. sanaakaan sanottua, olin täysin empty. Jos taas yritettäis saada polkastua homma käyntiin. Asiaa ei ole syövästä, koska mulla sitä ei ainakaan tietääkseni ole, mutta sitähän ei tietty tiedä vaikka sellainen tulisi. Olen itse diagnosoinut itselleni jo ainakin neljä eri syöpää, mutta omalla diagnoosilla tuskin vielä lääkitystä saa. Hyvä niin, koska olen korviani myöten täynnä lääkitystä.

Mullahan on nyt menossa hormonilääke seuraavat 10v. Tai ei enää, jäljellä taitaa olla 9,5v. Yhdeksän ja puoli seuraavaa vuotta saan todnäk kärsiä nivelkivuista, jäykkyydestä, lihassäryistä, kävely tuntuu kuin neulatyynyllä astelisi, hikoilusta ja palelusta jotka vaihtelevat 15s aikana suunnasta toiseen ym. Mä olen kurkkuani myöten täynnä tätä jo nyt ja jäljellä olisi 9,5v. Tuskin on, mä en jaksa mitenkään uskoa, että jaksaisin tätä paskaa niin kauaa. Olen aiemminkin varmaan kertonut, että olen kärsinyt kroonisesta kivusta yhdeksän vuotta ja pelkkä ajatus, että samaa paskaa olisi seuraavat yhdeksän vuotta tulossa saa mut takajaloilleni. Mä EN ala siihen. Olkoon sitten matkani tässä maailmassa hiukan lyhempi jos sikseen on, mutta olkoon se myös saakeli soikoon hiukan laadukkaampi.
Tiedän, että on helppo sanoa ja neuvoa syömään lääkettä, mutta niin kauaa kun ei itse sitä samaa paskaa koe, ei oikeesti kannata lähtee neuvomaan. Summa summa rum, mulla on syöpä tai sitten ei. Mutta asiaa mulla on ainakin, kaikesta muusta..

Diagnoosin vuosipäiväkin oli ja meni, ei juhlittu. Muistan vielä elävästi sen ahdistuksen, pelon ja paniikin mitä hetken tunsin. Ja sen kuinka joutui kertomaan siitä läheisilleen, ajatus saa vieläkin kyyneleet tulemaan silmiin. Kesäkuussa tulee vuosi leikkauksesta ja silloin pitäisi olla myös yksi- vuotis tarkastus. Mulla on viime aikoina pyörinyt syöpä usein mielessä, johtuuko sitten vuosipäivästä vai vatsan ongelmista, en osaa sanoa, mutta google on tullut jälleen aikas tutuksi. Ei varmaan mene päivää ettenkö sieltä jotain diagnoosia olisi etsimässä. Ja kun itse diagnosoi itsensä, ei tarvitse tuhlata lääkäreiden aikaa ja saa mieleisensä diagnoosin. Kätevää, helppoa ja nopeaa, kannattaa kokeilla. Tai sitten vaan oireiden kuva mulle ja mä arvon täältä sulle jonkun kivan pikku sairauden.

Pelkäsin tämän joutsenen menettäneen puolisonsa. Sitten selvisikin, että puoliso on kaislikossa hautomassa eli kaikki hyvin.

Mehän ollaan Ukkokullan kanss tosiaan taas kätköilty. Käytiin siellä Turkkusessa mistä viimeks kerroinkin ja sitten kävimme myös Kotkassa. Menimme sinnekin Onnibussilla, eväitä matkalla syöden ja maisemia katsellen matkustimme Kotkaan. Siellä me sitten etsimme seitsemäntoista kätköä, eikä ollutkin paljon? Kotka oli kaunis kaupunki, hiukan tuulinen tosin. Ja puistoja oli monta, tuntui että joka mutkan takana oli jonkinlainen puisto. Mikäs siinä jos tykkää puistoista. Onhan ne kivoja paikkoja kesäsin, voi istua ja juoda pussikaljaa tai sitten voi vaikka maata ja ottaa aurinkoa tai vaikka lukea kirjaa, mielikuvitus on rajana. Mun rajana oli kätköt, ei mahtunut kuin kätkö per puistikko ja sitten piti juosta jo seuraavalle kätkölle. Mä kun kätköilen niin niitä pitää löytyä monta, mahdollisimman monta. Ukkokulta kun kätköilee niin hänelle riittää kun löytyy yksi. Mä nyt en viitsi yhden takia edes persettäni nostaa, niitä pitää tulla p-a-l-j-o-n!!! Siinä meidän eroavaisuus on, toiselle riittää vähempikin kun toiselle ei riitä mikään. Välillä se saattaa aiheuttaa pieniä ristiriitoja meidän välillemme (hah, mitä hienostelua, ai pieniä ristiriitoja), mutta aina me ollaan niistä selvitty, vielä toistaiseksi.

Täällä me Onnibussissa istutaan, toistaiseksi vielä sovussa. :)

Olen innostunut etsimään kaupunkikätköjä. Niitä kun saa helposti monta, siksi ne sopii mulle niin hyvin. Alkaa työpaikan ympäristö olemaan jo aika hyvin haravoitu. Sen takia mä meninkin Tukholmaan kätköilemään. Tai no, itse asiassa olimme työporukan kanssa risteilyllä ja tehtiin me vähän töitäkin siellä, silleen sopivasti. Ja se mikä olikin hauskinta tässä reissussa oli se, että mä olin humalassa. Siinä meillä olikin ihmettelemistä jokaisella, Aikku (täti) on humalassa. Kotona olen saanut kuulla siitä jo moneen kertaan. Mamma kännissä, hah hah. Mä joinkin siellä salmiakkikossua joka on viinasta ainoaa jota tykkään juoda ja sitten vetelin myös sidukkaa. Huh, huomas kyllä seuraavana aamuna olostaan, että jotain oli juotu. Mutta tokenin kyllä Tukholmaan kävelemään ja kätköilemään. Innostuin siellä jopa niin, että loppujen lopuksi kiersin kaupungilla viisi tuntia kunnes menin takaisin laivaan. Välillä kävin salaatilla ja kahvilla, sitten taas jatkoin. Löysin sieltä yhteensä kymmenen kätköä ja mukana oli meidän kahdessadas kätkömme. Se siitä tavoitteesta, asetettiin uusi tavoite joka on nyt kolmesataa. Tosin sitäkin saa varmaan vielä suurentaa, alkaa häämöttää jo.

Tukholmassa tykkäsivät selkeästi sillankaiteista ja liikennemerkeistä. Taisi jokainen kätkö olla jommassa kummassa. Eipäs kun yksi oli vanhassa kaupungissa vanhan talon ikkunan saranassa. Muuten ne oli tosiaan kaiteissa ja liikennemerkeissä. Vähän mielikuvitusta kehiin Svedut hei!!

Näettekös tuon pienen mötikän tuossa alhaalla? Mulla meni kauan huomata se, 

Siellä yksi kätkö taas kurkistelee.

Nämä olivat kaiteen alla, nostin ne kirjausta ja kuvausta varten tuohon.

Eltsun (siskonpoikani ja Aikku-tädin elämänilo) ollessa viimeks kylässä ostimme kolme viilistä hänelle. Meidän piti yhdessä vähän väliä käydä jääkaapilla ihmettelemässä onko ne vielä tallella ja hän kysyi: "Aikku-täti, minkä minä syön seuraavaksi? Mikä viili tuo on? Milloin syön lisää niitä?" jne. Hänen mennessään nukkumaan, olin itse siinä sohvalla vierellä ja yritin esittää nukkuvaa, kuulin kun Eltsu itsekseen jutteli: "Minulle on vielä kaksi viiliä, onpa jännittävää." WAU, haluaisin olla kuin hän, elämä olisi yhtä jännitystä täynnä. Jopa pari viiliä on jännittävä asia. Tosin on mullakin jännää elämää, joka aamu saan jännittää ehdinkö junaan vai en, toistaiseksi olen useimmiten ehtinyt vaan en aina. Tämä aamu oli taas sellainen läheltä piti tilanne, mutta ehdin kuitenkin. Olipa jännittävää!!

Viimeksi kun kerroin mun ambulanssikeikastani ja mahakivuistani, siitäkin oli Eltsu saanut paljon kerrottavaa kotona. "Aikku-tädillä alkoi mahaan sattumaan, sitten Aikku-täti huusi ja sitten tuli sedät ja antoi Aikku-tädille lääkettä." SE jos joku oli todella jännittävää. Ja ens viikolla mulla on se tähystys ja se varsin jännittääkin. Hitto mä mitään viiliksiä enää tarvi, elämä on ilmankin jännitystä täynnä. Näin kun ajattelee, niin huomaakin elävänsä aika jännittävää elämää. Pitää vaan katsoa asioita uusin silmin, sillain kolmivuotiaan silmin. Elämä näyttää ihan uudelta, paljon jännittävämmältä.

Mitä mulle kuuluu?

On mennyt kohta puoli vuotta siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tai no viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan, mutta ei ole ollut mitään sanottavaa. Mulla meni jotensakin kuppi nurin koko asian suhteen, tuli mitta täyteen syöpää ja ei ollut asiasta enää mitään sanomista. Tuntui kuin olisin ammentanut itseni tyhjiin, olin kuivunut kaivo. Kokeilin muutaman kerran kirjoittaa toista blogia, lupasinkin alkaa kirjoittamaan, mutta ei, mä en kerta kaikkiaan kyennyt. Tuntui kuin ei olisi osannut edes aakkosia enää, saatikka laittaa sanoja peräkkäin ilman, että se olisi ollut jotain siansaksaa.

Siansaksasta tulikin mieleen, että lapsena kun en oppinut uusia kieliä, puhuin vain siansaksaa ja kuvittelin puhuvani vaikka kiinaa. Tuskin kukaan lähipiirissäni tiesi oliko se kiinaa vai ei, mutta tuskin he olisivat uskoneet jos olisin sanonut sen olevan. Hkdalkdowie mzloj oizseu lkjziawue n<l, tältä se varmasti kuulosti. Ja mietinpä joskus jopa sitä, että jos tulisin yht äkkiä uskoon, puhuisin uusia kieliä. No en puhunut ja en tullut uskoon. Ja nyt jo melkein aikuisena en taida edes uskoa moiseen, että uskoon tullessa puhuisi kieliä. Ainakaan mitään ymmärrettävää, siksi ei pappienkaan puheista saa koskaan mitään tolkkua.

Hupsista, menimme aika kauas asiasta, tosin ei mulla asiaa edes ollutkaan, kunhan tässä kokeilen saisinko jotain ulos ja tätähän tulee kuin makkaraa suolesta..

Mitä olen tehnyt tän alku vuoden aikana kun en ole mitään kirjoitellut? Näin jälkikäteen en tosiaan osaa juurikaan sanoa mitä muuta olisin tehnyt kuin käynyt töissä, treenaillut ja nauttinut elämästä.
Ai niin, mentiin me naimisiin Ukkokullan kanssa. Ukkokulta täytti alku vuodesta 50v (vanhus) ja saimme päähämme, että sitä ennen mennään naimisiin. Ja niinpä me varattiin yltiö romanttisesti aika maistraattiin ja koska sen piti tapahtua ennen synttäreitä, niin me menimme sitten 4.1 keskiviikkona klo 10 ja jotain naimisiin. Ketään emme kutsuneet tähän yltiö romanttiseen tapahtumaan, vaan menimme kahdestaan ja paikan päältä tuli sitten muuta sihteerikkö todistamaan. Hups, meistä tuli yks kaks aviopari. 10,5v on ehtinyt kulua siitä, kun tapasimme, päivälleen 10,5v. Aika hassua mun mielestä.

Tässä meidän hääkuva :)

Sitten kun Ukkokullan synttärit oli saman viikon sunnuntaina, lähdimme Tallinnaan juhlistamaan asiaa. En ollut kertonut matkasta Ukkokullalle etukäteen joten hän ei tiennyt mihin aamulla lähdimme. Tosin osasi arvata, kukapas sitä muuten lähtee aamu varhain liikkeelle vapaapäivänä. Mutta se ainakin oli yllätys hänelle, että matkaan lähti muitakin kuin me. Tapasimme satamassa siskoni perheineen ja poikani avovaimonsa kanssa. Laivalla söimme hyvän aamiaisen, sitten jaksoimme hyvin kierrellä Tallinnassa.

Emme olleet tosiaan kertoneet kenellekään, että olemme menneet naimisiin ja Tallinassa sitten olimme menossa jonnekin nostamaan maljaa Ukkokullan kunniaksi, täyttihän hän 50v. Oli ilmeissä näkemistä, kun sanoin, että on meillä toinenkin syy miksi maljaa nostaa. Olemme meinaan menneet naimisiin, olen nyt rouva ... Ja nostettiin me maljaa vähän sillekin, että Simo on häädetty ja hoidot ovat ohitse ja elämä jatkuu ja kaikkea sellaista. Ainahan varmaan on syitä miksi kohottaa maljaa, joskus syyt ovat isompia ja joskus pienempiä. Tällä kertaa syitä oli monia, kaikki yhtä tärkeitä.

Sen kummemmin emme juhlineet naimisiin menoa. En ole yhtään ihminen joka haluaisi olla päivän "prinsessana", niin että kaikki seuraisivat katse kovana mitä sen päivän aikana tekisin. Ei sais edes kakkua rauhassa syödä ilman, että joku olisi sitä ihmettelemässä. Entäs minä hame/mekko päällä? Varmasti näette usemmin lehmät laitumella mekoissan kuin mua. Olen tainnut viimeisen 20 vuoden aikana käyttää kerran mekkoa ja se oli pikkusiskon häissä.  Mekko on sen jälkeen roikkunut kaapissa aivan rauhassa, minä sitä en ainakaan häiritse. Sitten ehkä häiritsen kun muutetaan ja pitää tyhjentää kaappi.

On tässä kevään aikana ehtinyt tehdä yhtä sun toista ja toisaalta oltu tekemättä mitään jos siltä on tuntunut ja yllättävän usein on tainnut tuntua just siltä. Tänään kuitenkin menen ihanan ystäväni kanssa Naisten 10:lle kävelemään. Sen jälkeen käymme syömässä ja päivittämässä kuulumiset. Ihana päivä tulossa, siitä ja kaikesta muusta lisää ensi kerralla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei kulu viittä kuukautta. :)

Me olemme tärkeitä toisillemme. <3 

Ps. Simoakin olen taas muistellut, tiedän ettei pitäisi päästää ajatuksiinsa sellaisia yhtään, mutta kummasti hänen kaverinsa/sukulaisensa on tuntunut pesiytyneen meikäläiseen, ainakin mieleen. Olen ehtinyt diagnisoida itselleni jos vaikka mitä syöpää, kaikki mitkä vähänkään sopisi oireiisiin käy. Ja ei niin väliä onko oireet mulla vai naapurilla, kaikki käy. :)

Säteiden suunnittelua

Sunnuntai 23.10

Yö meni Eltsun kanssa yhden pysähdyksen, herätyksen taktiikalla. Kerran yöllä heräsi ja kävin silittelemässä hänet uneen. Aamulla heräsi kahdeksan jälkeen. Heti alkuun kävimme viemässä Wilmaa ulos, vaikka Ukkokultakin olisi vienyt. Olin ehtinyt jo luvata, että viemme yhdessä Wilman, niin ei sitä aleta perumaan lupauksia. Vaikka lupaukset on tehty rikottavaksi (vanha sananlasku), ei sitä voi pikkumiehelle tehdä.

Matkalla näemme kaikenlaista ihmeellistä. Kuten ohiajavia junia, bussin, veturin, lintuparven, pakettiautoja ja kuorma-auton. Kuulemme ainakin seitsemän kertaa lentokoneen menon, mutta emme näe niitä, kun on niin pilvistä. Kummasti sitä katsoo pienen miehen seurassa ympärilleen ihan eri lailla. Kiinnittää ympärillään oleviin autoihin ja asioihin huomioita, joihin ei muuten todellakaan kiinnittäisi. Kiva katsoa asioita uusin silmin.

Aamupäivällä käymme ulkona keinumassa ja laskemassa liukumäkeä, saamme myös Ukkokullan mukaamme. Eltsu pitää keinumisesta, kuten varmaan kaikki lapset. En varmaan koskaan ole tavannut lasta, joka ei pitäisi keinumisesta. Oletko sä??  

Tarhan pihalla on myös ”hellauuni” kuten Ee sen ilmaisee, olisi saanut vaikka lounaan tehtyä jos olisi ollut välineet mukana. Vaan ei ollut, eikä viitsinyt kotoa lähteä hakemaan, oli taas niin kylmäkin.

Tässä oli kotikeittiö :-)

Pihalta löytyy myös muutamakin erilainen keinu ja liukumäki. Hyvin Ee osasi itse liukumäkeen nousta. Ei tarvi pieni-isomies paljoakaan apuja, vaikka on vasta reilun kahden vuoden ikäinen, Olen varma, että on tullut tätiinsä.

Kotona jatkoimme leikkiä ja söimme (taas, on meinaan tädin lempipuuhaa ja sen kyllä huomaa). Äitin tullessa Eetä hakemaan, piti myös äiti syöttää, nakkisämpylällä, hedelmillä ja muilla herkuilla joilla jo eilen herkuttelimme. Ja äidinkin korvat tutkittiin ja tikut poistettiin ja lääkettä sai myös. Selkeästi lekuri ainesta, ettei vaan erikoistuisi onkologiksi?

Ihan kuin tätin ruoat ei maistuisi!! :-)

Wilma ei taida osata osallistua leikkiin kuten pitäisi? 

Niin meni meidän yhteinen viikonloppumme Eltsun kanssa. Huomenna jatketaan harjoituksia, sain kunnian hakea hänet hoidosta. Mielelläni sen teen, vähän kuin vanhoja muistelisi. Miten voikaan pienet ihmiset tuoda niin valtavaa iloa aikuisen elämään? On niin suuri rikkaus saada olla tätinä pienelle miehelle ja kahdelle isolle miehelle myös. Tätinä ja äitinä oleminen on parhautta.

Illemmalla kävimme Ukkokullan kanssa syntskäkahveilla poikani ja miniäni luona. Rakas ihana miniäni täytti vuosia, vielä hänellä on matkaa (onneksi) minuun ikääni, mutta perästä hänkin tulee. Olin ostanut pienen pienen lahjan hänelle Tallinnassa käydessämme, siihen kylkeen hain vielä suklaalevyn. Tietty Marabouta, koska se on mielestäni parasta suklaata. Itsehän en suklaata syö, mutta on ollut aikoja jolloin ei muutamakaan levyllinen tuntunut missään. Nyt tuntuisi, suolistossa meinaan.

Huomaa hiirulaisen häntä :-)

Illalla oli sitten vuorossa eväiden teko, meinaan pääsen vihdoin töihin huomenna. Jo mulla alkoi kaapeista tavarat loppumaankin (tuli tässä vähän siivottua niitä ja laitettua tavaraa eteenpäin), on aikakin palata töihin. Mä todella pidän työstäni ja työkavereistani. On ihan huippua saada olla osana tiimiä.

Maanantai 24.10

Tänään siis töihin, jabbadabbaduu. Päivä menee todella nopeaan, soittoa sinne, soittoa tänne, hoida tätä ja tuota jne. Huomaa ettei ole ollut töissä hetkeen, ei ole mitenkään kartalla yhtään mistään. Päivä mene nopeasti, välillä muistan, että Eltsu pitää hakea. Meinaa iskeä paniikki, jos en muistakaan hakea häntä. Turha huolihan se tietenkin on, mutta välillä huomaan ns. sytoaivojen vaivaavan päätäni. Ei vaan meinaa muistaa kaikkea, hukkaan sanoja, en muista mistä puhutaan jne. Normaalia kai muutenkin, mutta pistän sen kuitenkin sytojen piikkiin.

Päivällä käyn myös syöpiksellä sädehoitolääkärillä. Kävelen sinne, koska se on kävelymatkan päässä töistäni. Paikan päälle mennessäni on aikaa vielä hetki ennen lekurille menoa ja käytän sen missäpä muualla kuin vessassa. Odotus aulassa on kolme rouvaa odottamassa säteisiin menoa. Hoitaja tulee sanomaan koneen olevan rikki ja sitä huolletaan juuri. Olemme aikataulusta jäljessä 1,5h. Siis mitä, puolitoista helvetin tuntia myöhässä? Tämäkö on mullakin edessä, tulla säteisiin kesken työpäivän ja könöttää siellä pari tuntia odottelemassa koneen kuntoon saantia? Rouvat saivat kahvilipukkeen, jolla pääsivät kahville. Sekö sitten lohdutta? Kuppi kahvia, kun sun pitäis olla töissä? Joo, tiedän ettei ole pakko käydä töissä samaan aikaan, vaan voi jäädä sairaslomalle. Mutta kun mä en jää, en todellakaan jää himana vain se takia, että sädekone saattaa olla rikki joskus tai jouluna ja joudun sen takia odottamaan. Joo, ei kiitos!!

Juttelen paikalle jääneen rouvan kanssa. Valitettavan usein käy näitä koneen hajoamisia. No, toivotaan niiden kestävän sen aikaa, että mun säteet ovat ohitse. Siinä jutellessamme mietin, missä mun toinen lapanen on? Katselen ympärilleni, ei näy missään. Menen vessaan, sieltähän äsken juuri tulin. Ei näy missään. Tajuan katsoa pönttöön, siellähän se lapanen lilluu. Onneks olin vetänyt vessan ennen tippumista. Noukin sen pöntöstä ja alan kuivailemaan paperilla, samaan aikaan kuulen lääkärin huutavan nimeäni. Vähänkö noloa, mutta minkäs teet. Menen paikalle lapanen käärittynä paperiin, selittelen siinä sitten mitä oli käynyt. Huono idea, ilmeensä kertoi kaiken ja lekuri pysyi kaukana musta. Tosin hänellä oli hengitysmaski päällä, koska oli pienessä flunssassa ja ite en todellakaan halua minkäänlaista flunssaa, koska se perjantain vika sytostaatti!!

Lekuri selitti säteistä, niitä tulee 25 kertaa ja ovat aina arkipäivisin, ei pyhäpäivinä eikä arkipyhinä, eli menee viisi viikkoa.  Niitä voitaisiin antaa kolmessa viikossa, mutta kerta-annos olisi silloin suurempi ja myös mahdollisuudet saada sivuoireita olisi paljon suurempi, joten sen takia 5vkoa. Samaan aikaan aletaan syömään hormonilääkitystä  ja sitä syödään 10v. Aika moista, mutta pakko varmistaa ettei pikku Simoja enää löydy minusta. Mielestäni Simon ja mun yhteinen aika on lopullisesti ohitse kaiken tämän jälkeen. Jos uskaltaa joskus vielä tulla vierailulle niin kuristan sen ihan omin käsin, sitten ei tarvita sytoja eikä säteitä siihen!!

Säteistä saattaa tulla sivuoireita, mutta ei samanlaisia sentään kuin sytoista. Väsymystä saattaa esiintyä (lievempänä kuin nyt), iho saattaa kuivua tai jopa palaa, ruokahalu saattaa mennä. Hah, tohon nyt ei kukaan usko mun kohdallani. Ihan varmasti saan syötyä kuten ennenkin, onnekseni en saa säteitä kasvojen alueelle.

Sädehoitoa ei tunnu miltään eikä sitä pysty havaitsemaan. Se kestää vain muutaman minuutin, mutta oikeaan asentoon asettaminen vie hetken aikaa. Minulle merkataan pisteet mistä säteet laitetaan, sehän on paikallista hoitoa. Sitä annetaan vain sinne mihin on tarkoitus, ei kuten ennen aikaan jolloin koko muija olisi sädehtinyt varpaista päähän saakka suunnilleen. Minulla kun Simo oli myös kainalon imusolmuissa, saan säteitä myös kainaloon ja solisluun kohdalle jossa on myös imusolmuja ja tietenkin tissin kohdalle (siihen missä sen tissin kuuluisi olla).

Ennen säteiden alkua minut kuvataan simulointi 1-TT kuvauksella. Mitä se tarkoittaa, älä vaan kysy multa, mutta 15.11 jälkeen osaan kertoa enemmän. 24.11 torstaina alkaa säteet ja 30.12 perjantaina tämä kaikki on ohitse. Ihan meinaa itku päästä ajatuksestakin, saan aloittaa ensi vuoden puhtaalta pöydältä. Ilman Simoa, yhdessä vain minä ja kroppani, ei salamatkustajia. Osaako kukaan edes aavistaa miltä se tuntuu? Mä en osaa pukea sanoiksi sitä, mutta tunne on jotain uskomatonta. Aivan samaa onnen tunnetta, kun aikoinaan saatiin kuulla raskaudestani, molempien kohdalla. Kokeilkaas saada se onnen tunne itseenne, se rauhoittaa, se pistää hymyilemään, se pistää kutittamaan ja vatsassa lentelemään perhosia. Vain minä ja mun kroppa.

Töiden jälkeen menen jälleen Intersportiin, tällä kertaa tarkoituksena hakea sieltä IceBugit. Vaan en ollut yhtään ihmeissäni ettei ollut yhtään kokoani jäljellä. Multa o mennyt luotto koko kauppaan, pitäkää kenkänne ja paitanne, mä tulen ilmankin toimeen!! Tämän takia sitten myöhästyin 5s junasta ja seuraava lähti kymmenen minsan päästä. Sillä ehdin juuri ja juuri ajoissa paikalle hakemaan Eltsua. Oli niin ihana hakea tuota pikkumiestä kun ensimmäisenä minut nähdessään ilakoi: ”Miun Aikku-täti tuli miuta hakemaan, miun oma Aikku-täti”. Niin me yhdessä, miun Eltsu ja hänen Aikku-täti, aivan kuin Eemeli ja Aatu.

Junalla köröttelemme kotiin ja viemme Wilman saman tien ulos. Sitten oli taas ruokailun aika ja sen jälkeen hiukan leikkiä ja lukemista ja valokuvien katsomista. Ennen katsottiin kuvia albumista, nykyään niitä katsotaan puhelimesta. Aina uudelleen palattiin kuviin missä oli äiti, isi ja toinen täti. Huomasi, että pikkumies alkoi olla väsynyt ja vanhempiaan ikävä. Isä oli ollut muutaman päivän reissussa, niin alkoi ikävä iskeä. Aikku-tätikin alkoi olla väsynyt, olihan itselläkin ollut jännä ja pitkä päivä. Niin me isän tullessa pientä miestä hakemaan vilkutimme toisillemme iloisesti, nähdään taas seuraavalla kerralla, toivottavasti pian. Onhan meillä aina niin hauskaa yhdessä. 

Pikkumiehen vierailu

Perjantai 21.10

Tänään on pitkästä aikaa treenit valkun kanssa. Lähden ajoissa liikenteeseen, jotta ehdin käydä intersportissa sitä ennen. Jostain syystä keksin mennä Forumiin vaikka Mikonkadulla olisi ollut lähin liike ja sen vieressä taas metro. No, menen kuitenkin Forumiin huomatakseni vaan, ettei siellä ole edes Intersportia vaan se on remontissa. Päätän mennä sitten treenin jälkeen sinne Mikonkadulle jonne olisi pitänyt mennä heti suoraan..

Salilla törmään Bettiinaan ja juttelemme millainen olo minulla on ollut, miten olen jaksanut jne. Kerron tämän cefin olevan itselleni rajumpi lääke, olo on viikon huono ja väsynyt. Bettina sanoo: ”Sä oot Aikku vielä rajumpi, sä olet treenaamassa.” Hyvin sanottu ja aivan hiton tottakin. Pakko välillä vetää viikon verran relaa, mutta sen jälkeen mä aina nousen kuin Fenix-lintu, uudempana ja parempana. Onko se mahdollista? Olla parempi versio itsestään? Tuskin mun tapauksessa.

Treeni vedettiin ihan täysillä ja todella loppuun saakka. Vuorossa oli selkä ja rinta, olin säästänyt parhaimman treenin valkulle. Toinen mun lemppari on ehdottomasti olkapäät ja kädet, jalkojen treenaamisesta en niinkään välitä. Ensiksi teimme  tein pulloveria selälle ja lattialla maaten levityksiä rinnalle. Näiden jälkeen oli ylätaljaa kapealla otteella seisten (toimii mulle ihan jäätävän hyvin) sekä tasapenkkipunnerruskonetta, molempia aina peräkkäin ilman taukoa eli supersarjana. Näiden jälkeen oli vuorossa ristikkäistaljaa rinnalle ja kulmasoutua taljassa vastaotteella selälle. Ja taa superina kuten koko treeni. Näiden jälkeen olin kuin selkääni saanut, mutta koska aikaa oli vielä hetki, teimme parit supersarjat olkapäille. Tän kaiken jälkeen mä melkein ulisin lattialla. Treeni oli aivan mahtava. Vaikka painot eivät ole todellakaan sitä mitä ne ovat ennen Simoa olleet, saan kuitenkin tosi hyviä treenejä tehtyä ja olen aivan hiton ylpeä itsestäni. Ja valkku on musta, ihan varmasti!! Ja illalla selkää ihan särki, joten treeni todellakin meni perille  just sinne minne pitikin.

Salilta lähdettyäni oli tarkoitus mennä sinne Intersportiin Mikonkadulle. Menin metrolla ja kas, lähdin asemalla väärään suuntaan niin, että jouduin aivan liian kauaksi Mikonkadusta. Menin takaisin ja tulin toiseen paikkaan, jälleen väärälle kadulle. Katsoessani kelloa, huomasin ettei aikaa ole enää alkaa kiertelemään mihinkään, jos haluaisin ehtiä junaan, sinne oli mentävä suorinta tietä. Joten jäi sitten menemättä sinne Intersportiin. No, ei se oikeastaan haitannut, koska meilläkin on kyseinen kauppa, joten menen sinne illalla. 

Eltsu, tuo elämäni ilo (siskoni poika) on tulossa meille huomenna yökylään. Menen heti aamusta hänet hakemaan ja sitten tulemme junalla meille. Mutta tänään on mentävä hakemaan pikkumiehelle syömistä. Haenkin hänelle nakkisämpylää, kasviksia kuten parpikaa ja munakoisoa. Hedelmiä kuten banaania, mandariinia, omenaa, viinirypäleitä, kiiviä ja vesimelonia. Myös munakoiso, juusto, kala ja pasta pääsevät koriin. Eiköhän sitä näillä pärjätä.. 

Näillä saimme paljon hauskaa ja naurua aikaiseksi :-)

Menen kauppareissulla paikalliseen Intersportiin hakemaan sitä treenipaitaa mitä olin koko päivän yrittänyt hakea. Ja kas kummaa, juurikin sitä väriä ei sitten löytynyt, joten jäin tyhjin käsin. Niin tyypillistä, laitetaan tuotteita tarjoukseen ja sitten niitä ei löydykään. Tällä kertaa en jää ostamaan mitään muuta, kuten kauppias oli ehkä laskemoinut. Ei kiitos, jos en saa sitä mitä haluan, en osta mitään!!

Lauantai 22.10

Lähden heti aamusta hakemaan Eltsua meille yökylään. Tänään on I Love Me messut ja siskoni, Eltsun äiti menee sinne töihin ja Aikku-täti saa viettää koko päivän elämänsä ilon kanssa. Tulemme junalla meille ja ensin hiukan syömme ja leikimme Wilman kanssa. Sen jälkeen lähdemme kirpputorille ostamaan uusia pikkuautoja Eltsulle. Ja niitähän löytyy, tosin niitä oli meillä jo ennestäänkin, mutta voiko pikkumiehellä olla liikaa autoja? Tätsyn mielestä ei, joten haemme niitä lisää.

Ulkona on uskomattoman raaka tuuli ja Elstu haluaa kävellä. Mikäs siinä, mutta tätsyä uhkaa paleltuminen, joten pyydän kauniisti jos vaikka rattaissa istuisi ja pääsisimme hiukan nopeammin etenemään. Hhrrr, että osaakin olla kylmä, miten sitä taas tarkenee talvella? 

Ekasta kirpputorista ostamme kuusi autoa. Siirrymme seuraavalle kirppikselle ja siellä on eräässä myyntipöydässä autoja pusseittain. Ostamme niitä neljä pussia. Hupsista, kumpi tässä nyt innostui asiasta enemmän?? Kirpputorien jälkeen menemme vielä kirjastoon katsomaan kirjoja sekä tätsylle, että Eltsulle. 

Päivä menee yhdessä touhuten. Yritämme yritän nukkua päiväunet ja melkein jopa onnistunkin, meinaan itse nukahtamaan, mutta ei puhettakaan, että Elstu nukkuisi. Tähän saamme kulutettua puolisen tuntia ja kun kundi alkaa vääntämään itkua siitä, kuinka ikävä on miun isää ja miun äitiä, päätän ettei me tänään nukuta päikkäreitä. Ulos emme enää mene, koska tätsy ei halua itselleen minkäänlaista flunssaa, ensi viikon perjantaina on viimeisen syton aika ja en todella halua mitään esteitä sille. Joten leikimme sisällä. Onhan meillä iso kasa pikkuautoja joita ajeluttaa, laittaa parkkiin, miettiä minkä merkkinen mikäkin on, väristä puhumattakaan.

Koska myös Eee oli huolissaan tätin terveydestä, hän aika ajoin katsoi korvani ja kuunteli keuhkoni. Ja yskäähän sieltä kuului ja kuten kunnon lääkäri ainakin, määräsi hän potilaalle yskänlääkettä. Mahdottoman monta tikkua löytyi myös sormista ja pinseteillä ne piti poistaa. Kuumettakin oli aika ajoin, sitä mitattiin ja lääkettä ropsahti joka kerta. Onpa ihanaa kun on oma lääkäri, ei tarvitse lähteä minnekään konitohtorille, valelääkäristä puhumattakaan.

Iltapalalle kuin aloimme, tein Eelle puuroa. Kun laitoin ryynit puntarin kautta, mietin väkisinkin, että onko bodyjutut menneet vähän liian pitkälle. No eihän tokikaan lapsen puuroja aleta mittailemaan eikä punnitsemaan, se tuli ihan selkärangasta. Ja kun laitan tietyn määrän hiutaleita, niin tiedän paljonko laitan vettä. Mutta vinkkinä kaikille, älä juttele samalla siskon kanssa päivänne kuulumisia, sillä juuri silloin se puuro päättää kiehua pitkin mikroa. Helpommalla pääset kun annat iltapalaksi palan leipää. Tai sitä leipää ja kalaa, mitä söitte jo päivällä, samoja joista kuvankin jo laitoin. Ei olisi itselläkään sitten niin paino-ongelmia enää, olisi nopeasti ratkaistu sekin asia.

Ai puuro pitkin mikroa? Olipa hassua :-)

Jäätävää jännitystä

Perjantaina 30.9

Vapaapäivä joka menee asioiden hoitoon. Pitää käydä fyssarilla, labrassa ja hakemassa passi. Ajatuksena oli mennä myös salille, mutta siirrän sen suosiolla huomiseen. Täytyy hoitaa nyt muut asiat ensin.

Fyssarille menen ensimmäiseksi. Kädessä ei ole turvotusta ollenkaan niin paljon kuin aiemmin, olisko komressiohiha auttanut? Kättä saadaan avattua, ei satu enää oikein ollenkaan. Nämä juoksut täällä saattaa olla pian historiaa, ainakin kerran viikossa suoritettuna. Toivon näin.

Lähtiessäni sieltä näen käytävällä ystäväni, huudan hänen peräänsä niin lujaa kuin kehtaan. Muutama pää kääntyy vaan ei käänny ystäväni, pistän juoksuksi. Saan hänet kiinni ja huutelen uudelleen. Nyt hänkin kuulee. Nauran minne hän on niin topakkana menossa. Kuulotutkimuksiin kuulemma. Hyvä, ovat varmaan aiheelliset. Päivitämme kuulumiset pääpiirteittäin, sovimme kahville menon heti kun oloni sallii sen. Nyt vaan tulossa taas kaiken laista rientoa ettei meinaa ehtiä, mutta lupaan ottaa heti yhteyttä kun olo ja aika sallii ja menemme sitten kahville. Ihanaa nähdä ystäviään joita ei ole nähnyt aikoihin.

Tämän jälkeen menen Kirurgisen sairaalan labraan verikokeisiin. Sinne ei saanut aikaa ja siellä saa käydä ainoastaan sairaalan potilaat. Mutta koska olen juuri fyssarilta tullut, on mulla oikeus mennä sinne. Pääsen melkein heti sisälle ja täti saa otettua kokeet. Sattuu aivan vietävästi. Ennenkin on verikokeiden ottaminen sattunut, mutta nyt tuntuu kuin iho olisin herkempi kuin aiemmin ja suonet ovat kadoksissa. Ei auta, kokeet on otettava ja ensi viikolla taas uudestaan. Ei ole helppoa vaan mikäpäs tässä syövässä helppoa olisi.

Labran jälkeen hyppään ratikkaan ja lähden Pasilaan passin hakuun. Vaihdan matkalla ratikasta toiseen jotta pääsen melkein oven eteen. Tai pääsisin jos olisin tajunnut hypätä oikealla pysäkillä pois. Koska en tajunnut, jouduin ajamaan Pasilan asemalle saakka ja kävellä takaisin poliisilaitokselle. Liikunta ei ole koskaan pahaksi joten ei haitannut. Poliisilaitoksella oli väkeä ruuhkaksi saakka. Oli useampi perhe hoitamassa paperiasioitaan, näin päättelin heidän ulkoisesta olemuksestaan. Onneks itselläni oli valmiina asiakirja eli passi jota hain, niin jonotin heidän kanssaan eri jonossa. Passini sain ja jatkoin matkaani.

Tarkoituksena oli mennä kotiin syömään, mutta kummasti löysin itseni taas jostain kiinalaisesta ravintolasta lounaalta. Mulla menee kohta jo silmät vinoon, niin paljon tuntuu sitä viime aikoina on tullut syötyä. Lupaan itselleni tämän olevan hetkeen viimeinen kerta, alkaa menemään maku koko eväästä.

Kotona ollessani harkitsen lenkille lähtöä. En kuitenkaan mene vaan päivittelen blogia. Huomenna päätän mennä salille, heti töiden jälkeen käyn tekemässä jalkatreenin. Saan toimittajalta viestiä, että on varannut mulle kuvaajan joka tulee ottamaan musta kuvia salilla. Saankin melkein saman tien soiton kuvaajalta ja sovimme treffit huomiselle Mayorsiin, jotta saadaan kuvat otettua ja juttu lehteen jossain vaiheessa. Mua alkaa jännittämään saman tien. Musta kuvia, kääk!! En varmasti osaa olla niissä luonnollinen, irvistelen naama vääränä ja sitten kaikki luulee (tietää) ettei mulla ole ihan kaikki kotona. Alkaa jo vatsaa vääntämään. Kuvauksiin.. Eikä, ahdistaa, voiko koko homman vielä perua? Jos en mä haluakaan?? Pakko mun on kestää tää kun olen leikkiin lähtenyt. Vaikka nyt tää alkaa tuntumaan jo ihan todelliselta, alkaa olemaan leikki kaukana. Vielä kerran kääk!!

Lauantai 1.10

Tää on se päivä, tänään se tapahtuu.. Näin lauloi aikoinaan edesmennyt Riki Sorsa, laulaessaan illasta jolloin taisi kaveri ekaa kertaa saada.. No, mun kohdalla ei ole kyse todellakaan siitä vaan niistä kuvista. Mua jännittää entistä enemmän, saankohan töitäni edes tehtyä.

Töissä meillä jälleen hyvä fiilis ja syke, nauramme joka asialle. Itsestäni tuntuu, että olen tänään hiljaisempi kuin yleensä, koska mua jännittää ihan hiton kauheen paljon. Sanon työkavereille, että jos ihmettelette miksi olen ollut tänään vähän hiljaisempi ja vaisumpi, se johtuu vaan siitä, että tänään on se kuvaus ja olen kauhusta kankea. Nauravat ryökäleet, ai sinä hiljaisempi ja vaisumpi, ehkä omassa mielikuvissasi joo, mutta et todellisuudessa. Tai sitten mä olen vaan kauhuissani ajatellut koko aika jotain, enkä tuonut ajatuksiani esille ja sen takia kuvittelin olevani hiljaisempi. Ihan miten vaan, mutta ei se jännitystäni poista millään lailla.

Evästä ennen salille menoa :-)

Töiden jälkeen menen salille ja ehdin tekemään jalkatreenin ennen kuvaajan saapumista. Salille mennessäni näen siellä Valkkuni ja hänelle sanon, että kuvaaja saapuu ja kysyn häntä kuvaan mukaan. Vastaa tukevansa mua kaikella tavalla mitä voi ja suostuu tulemaan mikäli on ehtinyt oman treeninsä tekemään.

Itse treenaan jalat ja joudun pitämään pitkät tauot sarjojen välissä koska sykkeeni nousee helposti. Saan tehtyä omasta mielestäni hyvän treenin ja toisten mielipiteistä en välitä joten ei muuta kuin suihkuun ennen kuvauksia.

Kuvaaja saapui sovittuun aikaan ja kysyn häneltä voisiko Valmentajani olla samassa kuvassa, tässä kun on kyseessä kuitenkin juttu siitä kuinka treenaan Valmentajan kanssa joka tekee mulle ruokavalion ja treeniohjelmat. Tottakai, hienoa että tulee mukaan ja niin me sitten yhdessä ”treenataan”. Teen taljassa hauista ja toisessa kuvassa teen ristikkäistaljassa tuplahauista ja Valkku on vieressä ”varmistamassa.” Otamme kuvia myös niin, että olen yksin ja muutaman missä hymyilen/nauran. Näpäs näps näps ja kuvat on otettu. Ammattilaiselta homma sujuu nopeaan, ei kauaan tarvitse ihmetellä. Homma on ohi noin kymmenessä minuutissa. Kiitän ja kumarran ja kuvaaja poistuu. 

Kiitän Valkkua, hänen kanssaan en jännitä kuvausta ollenkaan niin paljon. Hänen tukensa merkitsee mulle tosi paljon. Yhdessä olemme tiimi, mottomme on. ”Never give up.” Me emme luovuta, emme todellakaan. Ennemmin helvetti jäätyy kuin me luovutamme. Aikoinaan olisin voinut lisätä tähän, että ennemmin Suomi voittaa euroviisut, mutta sitten se ihme pääsi tapahtumaan eikä sitä sanontaa voi enää käyttää. Vaan helvetti tuskin jäätyy ihan hetkeen joten sitä sanontaa voidaan viljellä jatkossakin ihan huoletta.

Siskoni mies soittaa, voivatko tulla Eltsun kanssa kylään. Tätsyn muru on aina tervetullut, niin tälläkin kertaa. Eltsu antaa heti pusuja ja vasta sen jälkeen kysyy missä autot. Hyvin hän muistaa ja käy heti ne kaikki hakemassa. Eltsu on selkeästi kuljettaja-sukua, autot ovat todella suuressa roolissa pienen miehen elämässä. Mutta niin se usein poikien kanssa on, autojen merkit tunnetaan jo ennen kuin osataan sanoa niiden nimiä.

Kysyin tältä tätsyn sydämen murkaajalta onko hän tätsyn kulta. Ei kun isin kulta. Jos vähän tätsynkin? Ei yhtään. No, aina ei tarvitse ollakaan. Myös tätsystä saa pitää taukoa, kunhan tulee pusuttelemaan ja halimaan. Ja tämä mies tulee. Saimme näin ihanan kuvan meistä, se on puhelimeni taustakuvana. Tämä hymyilyttää joka kerta sitä katsoessani. Tätin muru.