Mitä mulle kuuluu?

On mennyt kohta puoli vuotta siitä, kun viimeksi tänne kirjoitin. Tai no viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan, mutta ei ole ollut mitään sanottavaa. Mulla meni jotensakin kuppi nurin koko asian suhteen, tuli mitta täyteen syöpää ja ei ollut asiasta enää mitään sanomista. Tuntui kuin olisin ammentanut itseni tyhjiin, olin kuivunut kaivo. Kokeilin muutaman kerran kirjoittaa toista blogia, lupasinkin alkaa kirjoittamaan, mutta ei, mä en kerta kaikkiaan kyennyt. Tuntui kuin ei olisi osannut edes aakkosia enää, saatikka laittaa sanoja peräkkäin ilman, että se olisi ollut jotain siansaksaa.

Siansaksasta tulikin mieleen, että lapsena kun en oppinut uusia kieliä, puhuin vain siansaksaa ja kuvittelin puhuvani vaikka kiinaa. Tuskin kukaan lähipiirissäni tiesi oliko se kiinaa vai ei, mutta tuskin he olisivat uskoneet jos olisin sanonut sen olevan. Hkdalkdowie mzloj oizseu lkjziawue n<l, tältä se varmasti kuulosti. Ja mietinpä joskus jopa sitä, että jos tulisin yht äkkiä uskoon, puhuisin uusia kieliä. No en puhunut ja en tullut uskoon. Ja nyt jo melkein aikuisena en taida edes uskoa moiseen, että uskoon tullessa puhuisi kieliä. Ainakaan mitään ymmärrettävää, siksi ei pappienkaan puheista saa koskaan mitään tolkkua.

Hupsista, menimme aika kauas asiasta, tosin ei mulla asiaa edes ollutkaan, kunhan tässä kokeilen saisinko jotain ulos ja tätähän tulee kuin makkaraa suolesta..

Mitä olen tehnyt tän alku vuoden aikana kun en ole mitään kirjoitellut? Näin jälkikäteen en tosiaan osaa juurikaan sanoa mitä muuta olisin tehnyt kuin käynyt töissä, treenaillut ja nauttinut elämästä.
Ai niin, mentiin me naimisiin Ukkokullan kanssa. Ukkokulta täytti alku vuodesta 50v (vanhus) ja saimme päähämme, että sitä ennen mennään naimisiin. Ja niinpä me varattiin yltiö romanttisesti aika maistraattiin ja koska sen piti tapahtua ennen synttäreitä, niin me menimme sitten 4.1 keskiviikkona klo 10 ja jotain naimisiin. Ketään emme kutsuneet tähän yltiö romanttiseen tapahtumaan, vaan menimme kahdestaan ja paikan päältä tuli sitten muuta sihteerikkö todistamaan. Hups, meistä tuli yks kaks aviopari. 10,5v on ehtinyt kulua siitä, kun tapasimme, päivälleen 10,5v. Aika hassua mun mielestä.

Tässä meidän hääkuva :)

Sitten kun Ukkokullan synttärit oli saman viikon sunnuntaina, lähdimme Tallinnaan juhlistamaan asiaa. En ollut kertonut matkasta Ukkokullalle etukäteen joten hän ei tiennyt mihin aamulla lähdimme. Tosin osasi arvata, kukapas sitä muuten lähtee aamu varhain liikkeelle vapaapäivänä. Mutta se ainakin oli yllätys hänelle, että matkaan lähti muitakin kuin me. Tapasimme satamassa siskoni perheineen ja poikani avovaimonsa kanssa. Laivalla söimme hyvän aamiaisen, sitten jaksoimme hyvin kierrellä Tallinnassa.

Emme olleet tosiaan kertoneet kenellekään, että olemme menneet naimisiin ja Tallinassa sitten olimme menossa jonnekin nostamaan maljaa Ukkokullan kunniaksi, täyttihän hän 50v. Oli ilmeissä näkemistä, kun sanoin, että on meillä toinenkin syy miksi maljaa nostaa. Olemme meinaan menneet naimisiin, olen nyt rouva ... Ja nostettiin me maljaa vähän sillekin, että Simo on häädetty ja hoidot ovat ohitse ja elämä jatkuu ja kaikkea sellaista. Ainahan varmaan on syitä miksi kohottaa maljaa, joskus syyt ovat isompia ja joskus pienempiä. Tällä kertaa syitä oli monia, kaikki yhtä tärkeitä.

Sen kummemmin emme juhlineet naimisiin menoa. En ole yhtään ihminen joka haluaisi olla päivän "prinsessana", niin että kaikki seuraisivat katse kovana mitä sen päivän aikana tekisin. Ei sais edes kakkua rauhassa syödä ilman, että joku olisi sitä ihmettelemässä. Entäs minä hame/mekko päällä? Varmasti näette usemmin lehmät laitumella mekoissan kuin mua. Olen tainnut viimeisen 20 vuoden aikana käyttää kerran mekkoa ja se oli pikkusiskon häissä.  Mekko on sen jälkeen roikkunut kaapissa aivan rauhassa, minä sitä en ainakaan häiritse. Sitten ehkä häiritsen kun muutetaan ja pitää tyhjentää kaappi.

On tässä kevään aikana ehtinyt tehdä yhtä sun toista ja toisaalta oltu tekemättä mitään jos siltä on tuntunut ja yllättävän usein on tainnut tuntua just siltä. Tänään kuitenkin menen ihanan ystäväni kanssa Naisten 10:lle kävelemään. Sen jälkeen käymme syömässä ja päivittämässä kuulumiset. Ihana päivä tulossa, siitä ja kaikesta muusta lisää ensi kerralla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei kulu viittä kuukautta. :)

Me olemme tärkeitä toisillemme. <3 

Ps. Simoakin olen taas muistellut, tiedän ettei pitäisi päästää ajatuksiinsa sellaisia yhtään, mutta kummasti hänen kaverinsa/sukulaisensa on tuntunut pesiytyneen meikäläiseen, ainakin mieleen. Olen ehtinyt diagnisoida itselleni jos vaikka mitä syöpää, kaikki mitkä vähänkään sopisi oireiisiin käy. Ja ei niin väliä onko oireet mulla vai naapurilla, kaikki käy. :)