Sivulause ja päälause

Tiistai 22.11

Edelleen vapaalla. Mä niiin rakastan arkivapaita. Tänä aamuna ajatuksena oli mennä taas sauvakävelemään, mutta jumiudunkin sohvalle katsomaan Netflixiä ja sieltä sarjaa Breaking Bad. Katsoimme sitä jossain vaiheessa paljonkin ja sitten se jäi. Nyt muistin jälleen sen olemassa olon ja jatkan katsomista. Neljännen kauden puolessa välissä ollessa, alkaa se jo toistamaan itseään kuten sarja kuin sarja. Mutta onhan se katsottava loppuun, miten käy metamfetamiinin keittäjille.

Aamupäivällä saan aikaiseksi mennä salille jalkoja kiusaamaan. Jälleen toistelen itseäni kuin vanha grammari, mutta hyvän treenin saan aikaiseksi. Ja siinä tehdessäni ihmettelen mikä hitto täällä oikein haisee. Katselen ympärilleni, ei näy ketään. Haju seuraa mua ja sitten tajua. Juma, sehän olen minä ja tuoksun haisen hielle. Melkein alan tanssimaan, naurattaa ja ilo on ylimmillään. Mä hikoilen, jabbadabbaduu!! Kuka helkatti on iloinen, että hän hikoilee?? Mä, hei mä olen. Olen mä tietenkin hikoillut tän hoidon aikana, mutta se on sellaista kylmää hikeä, ei normaalia. On kuuma ilman hikoilua, tuntuu kuin olisi termostaatti epäkunnossa. Mutta nyt mä hikoilen eli se tietää sitä, että mun aineenvaihduntani alkaa pikkuhiljaa parantumaan ja toimimaan taas. Tästä en voi olla kuin iloinen. Tekis mieli huutaa kaikille, että hei, mä hikoilen. Vaan kun ei ole ketään kelle huudella, pidän siis asian omana tietonani. En edes ilostuta facebook kavereitani näin tärkeällä tiedolla.

Illalla käyn vielä valokuvauskurssilla. Tämä kerta on toiseksi viimeinen ja nyt puhumme opettaja puhuu valokuvauksesta ammattina, mitä siihen tarvitaan ja miten siihen kouluttaudutaan jne. Ei todellakaan ihan ajankohtaista mulle, musta ei koskaan tule ammattikuvaajaa, hyvä jos musta tulee edes amatöörikuvaajaa. En ole saanut edes kameraa otettua laukustaan, en tajua mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Ajatuksena kyllä on, että haluaisin kuvat luontoa. Tai maisemaa tai edes jotain. Mutta se, että kamera makaa laukussaan ei paljon edistä mun valokuvaustani.

Pitäisi myös alkaa kartuttamaan visuaalista kirjastoaan. Eli katsella kuvia mahdollisimman paljon. Ja mielellään sellaisia kuvia mitä itse haluaisi ottaa. Eli jos vaikka haluan ottaa kuvia hirvistä, niin sitten googlaan kuvia hirvistä ja katson millaisia kuvia muut ovat ottaneet ja samalla näen mikä on taso kuvissa. Enhän tietenkään halua ottaa huonompia kuvia kuin muut? Tai tiedän mitä tavoitella kun katson niitä. Vaan kuvia katselemalla ei se oma kamera sieltä laukustaan nouse ei, jotain on kai tehtävä.

Tässä kuvassa on nyt selkäesti päälause ja sivulause, huomaatteko?? Päälauseena on hirvi ja sivulauseena metsästäjä vai olisko toiste päin? Tosin kehystä ei juurikaan ole, ei ole etualalla paljon kehystä eikä muuallakaan. Tiedä onko hirvi visuaalisesti oikeassa kohdassakaan, mutta siinäpä se nyt köllöttää enkä ainakaan minä sitä jaksaisi mihinkään siitä siirtää. Vai pitäisikö muka valokuvaaja siirtyä ja ottaa kuvansa toiselta kantilta? Ite ajattelin, että menen sinne metsään ja kuvattavat tulevat mun luokseni. Vähän kuin vuori Muhamedin luokse vai miten se nyt menikään??

Sitten olisi hyvä myös lukea asiasta. Luinkin jo jonkin verran, ostin jopa oman kirjankin huuto.netistä niin ei tarvinnut uusia kirjaston lainaa. Tää tietty vesittää heti sen, kun viimeks sanoin etten osta kirjoja. Olenhan mä ostanut, mutta tämä on kirja johon voi ja kannattaa ja tarviikin palata aina uudestaan. Tästä innostuneena meninkin samantien huuto.nettiin ja ostin toisenkin kirjan. Pitääpä varoa ettei missään vaiheessa vaan kirjoittele autoista, tulee liian kalliiksi.

Myös kuvapankin kuvia on hyvä katsoa ja menenkin sivuille nimeltä vastavalo. Siellä on tosi hienoja kuvia joita voi ostaa jos sellaisia tarvitsee. Sinne voi tarjota omia kuviaan ja sitten he joko hyväksyvät sen sinne myyntiin tai eivät ja sanovat mikä vikana jos eivät hyväksy. En ihan heti olisi sinne kuviani tarjoamassa, mutta eihän sitä tiedä miten sitä joskus innostuu. Kuvaustakin pitää vaan treenata ja treenata, kuten urheiluakin. Mutta millä ajalla sitä kaikkea tekee jos pitää salillakin ehtiä käydä? Vaan jos alkaisi kuvaamaan siellä, treenikavereita? Mitähän tykkäisivät jos olisin kamera ojossa kuvaamassa heitä heidän kyykätessä tai penkkipunnertaessaan? Ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

Keskiviikko 23.11

Niin meni vapaat ja on aika taas mennä töihin. Mikäs sinne tietty mennessä, kun siellä viihtyy, on maailman parhaimmat työkaverit ja työstään tykkää. Nyt kun aivot ovat jälleen omat, ajatukset ovat selkeitä eikä sytostaateilla marinoituja, on työkin taas mukavaa ja nautin siitä. Joten olenkin tyytyväinen etten sattunut saamaan uutta työtä. Tietty jos olisin sen paikan saanut, olisin varmaankin toista mieltä, mutta nyt olen sitä mieltä, että hyvä näin. Ja tää ei ole kuten ketulla, eli happamia pihlajanmarjoja.

Töissä saan näppärästi haettua myös influenssarokotuksen. Taisin jo aiemminkin mainita, etten sitä koskaan ota, en ole oikeasti ottanut sitä kertakaan. En sikaa vastaan, en lintua vastaan, en nautaa vastaan enkä vihanneksia vastaan. Hah, olinpas taas hauska. Mutta nyt siis otan rokotuksen, en vaan halua ajatella heittäväni henkeä influenssan takia jos syövän nyt selätän. Ei tosiaan tunnut kovin mukavalta ajatukselta. Piikki tuli siis käsivarteen, nyt jäädään odottamaan saanko jotain kammottavaa influenssaa tai muuten vaan flunssaa. Olenhan normisti super terve ihminen, en sairastele mitään joten toivotaan että välttävät mua tänäkin vuonna.

Oli tarkoitus mennä töiden jälkeen ystäväni kanssa kahville. Laitan hänelle viestiä, tänään kahville, muistathan. Ei tullut vastausta, mutta en sitä välttis odottanutkaan, kun tiedän toisen työn olevan kiireistä ja hektistä. Menen sovittuun kahvilaan ja kiertelen ympäriinsä, ei näy vielä. Otan kahvin ja laitan uuden viestin, täällä ollaan. Heti kohta soikin puhelin ja ekana kuuluu: "voi perk..." Hän oli unohtanut koko asian, toisin sanoen unohtanut mut. Wtf?? Unohtanut mut?? No, hänellä oli ihan hyvä meriselitys asialle, en sitä nyt tähän avaudu, mutta mulle meni ainakin läpi. Tosin tää ei poista sitä tosiasiaa, että mut unohdettiin joten seuraavalla kerralla HÄN saa tarjota mulle kahvit. Eikös ole ihan reilua??

Illalla sitten päivittelen blogia. En katsele yhtään Breaking Badia vaikka se onkin vielä kesken. Vaikka johonkin jääkin koukkuun, ei se oikeasti kuitenkaan tarkoita sitä, että sitä tarvitsisi joka ilta tehdä. Mitään pelejähän en voi alkaa pelaamaan, koska koukutun niihin täysin. Aikoinaan, ekalla tietokoneellamme oli peli nimeltä backman. Pelasin sitä niin, etten nähnyt tai kuullut tunteihin mitään. Hakkasin sitä koko aika, aina vaan uutta ennätystä jahdaten. Ja entäs sitten tetris, sitäkin pelasin sormet ruvella, aina vaan piti pelata lisää ja lisää, palikat kai tulivat uniinkin. Nyt jo tiedän välttää pelejä, ne ei vaan sovi mulle.

Ja liika tölsän tuijotus ei sovi mulle kans, joten hyvä pitää taukoa siinäkin. Saatan kyllä katsoa putkeen jotain sarjaa vaikka illasta aamuun, mutta töissä käyvänä se ei kovin viisasta, ainakaan jos joutuu aamusta heräämään töihin. Joten tänä iltana päivittelen vaan blogia. Tänne ei onneks ole niin paljon kerrottavaa, että siinä menisi aamuun saakka tai siihen jäis koukkuun. Ehkä lukemiseen jää koukkuun? Jaa, saattaa olla, itse kun en tätä lue niin vaikeaa sanoa. Pitäiskö aloittaa?

Tervetuloa syksy

Keskiviikko 31.8

Mä heräsin 4,20 aivan kuten olin suunnitellutkin. Ei tehnyt edes tiukkaa, johtunee varmaan siitä, että kortisoni jyllää vielä kropassa ja vireystila on paljon korkeampi kuin normaalisti. Käytän Wilman ulkona, keitän kahvin valmiiksi ja hampaiden pesun jälkeen lähden junaan. Tosi paljon ihmisiä muuten liikkeellä  klo 5,15. Junassa nautin ekan aamupalani eli marjoja, soijajogurttia ja sitä kahvia minkä juurikin keitin.

Otin mukaani sauvat ja olin sauvonut työpaikalle niin, että olen treenivaatteet päällä klo 6,20. Treenaan jalat, kyykkäilen kuminauhan kanssa ja ilman, persus huutaa hoosiannaa, ainakin olen kuulevinani. Teen lopuksi myös vatsaa ja huomaan hassun asian. Ollessani selälläni oma tissini valuu kainaloon tai jonnekin, mutta tekotissi se iloisesti törröttää pystyssä. Täytyy olla huolellinen, kun treenaa toisten seurassa. Saattaa aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Olen ihan oletuksessa, että joku mua katselisi. Siellä missä eniten treenaan, ei varmaan ole kenelläkään mielenkiintoa katsella juuri mun tissejä, mutta onhan se kiva kuvitella olevansa kovin mielenkiintoinen ihminen. 

Treenin jälkeen suihkuun ja työpaikalle ehdin sopivasti ajallaan. Aamurapsan jälkeen teen sitten aamupalani eli puuron valkuaisilla ja marjoilla. Olin ottanut kaiken valmiiksi mukaani, valkuaiset, marjat, hiutaleet. Eilen kävin vielä työpaikan lähettyvillä olevassa kirpparilla hakemassa itselleni tubberwaren astian jossa voin puuroni tehdä. Olin siis suunnitellut kaiken valmiiksi, ei tarvinnut muuta kuin suorittaa. Valkuaiset oli muuten kivasti vaahtoutuneet kassissa, mutta ei haitannut, hyvin menivät puuron seassa.

Työpäivän jälkeen vielä sauvon Pasilaan ja näin olen saanut tehtyä kaksi treeniä päivän aikana. Olen mä vaan tehokas. Kotona sitten jään odottelemaan milloin alkaa mun väsymykseni. Menin valmiiksi sohvalle makaamaan ja odottelemaan, mutta ennen tuli nälkä kuin uni ja oli pakko valmistaa ruokaa. Syötyäni taas piristyin niin, että jouduin vielä puolen yön aikaankin istumaan odottamassa väsymystä jota ei sitten tullutkaan. Viimeksi väsymys tuli pari päivää myrkytyksen jälkeen, mutta nyt ei ilmeisesti tullut. No, onneksi oli täsmäase odotukseen. Katsoin meinaan olympialaisia. Mulla edelleen nauhoituksia jäljellä, nyt katsoin taekwondoa. Se kiinnostaa lajina, koska sitä olen itsekin harrastanut aikoinaan. Sitten hajosi polvi ja olkapää ja piti lopettaa, onneks ei sentään hajonut pää.

Torstai 1.9

Alkoi virallisesti syksy, saako liputtaa?? Mä rakastan syksyä, sen kauneutta, kuulautta ja viileyttä. Syksy tuo muhun energiaa, silloin mä jaksan vaikka siirtää kivitaloja. Mutta koska tää talo on aika hyvällä paikalla niin antaa olla tässä, ei siirrellä.

Jos olette olleet pidempään mukana matkassani, niin tiedätte että meillä tuli vedet sisälle jo aikoja sitten, no ainakin viikkoja sitten. Tänään sitten tuli remonttimies tekemään jotain. Vastahan tässä tietty on mennyt neljä viikkoa lattia auki, eli mikä ihmeen kiire nyt on tulla, mun vapaapäiväni?? Hän kuitenkin tulee ja Wilma kertoo monella sanalla etten pidä susta. Se tosiaan tulee remonttireinolle selväksi, hänestä ei pidetä ja hän voisi vaikka poistua. Reino sitten sanoo, että eteisen kaappi pitää tyhjentää. No selvähän se, odotahan kun mä sen tyhjennän. Noin, olisiko nyt hyvä??

Tyhjensin kaapin kuten näkyy :-)

Käymme ystäväni kanssa lenkillä. Mä niin nautin taas, onhan syksy vaikka ilma onkin lämmin. Lenkin jälkeen kauppaan ja ruoan laittoon. Odottelen väsymystä, odottelen sivuoireita. Vaan ei näy kumpaakaan, mihin ne on menneet? Ilmoitinko osoitteeni väärin? Hiukan maistuu pahan maku suussa, mutta se ei lähde hampaita pesemällä. Syön pastilleja, ei vaikutusta. Oikeastaan pahinta on kahvi, mutta eihän sitä voi pois jättää. Mä olen sitä juonut vasta reilu viisi vuotta, mutta olen jo niin koukussa, ettei ilmankaan osaa olla. Maistu se paskalle tai ei, juotava on. Olo on hiukan nuutunut ja annan itselleni luvan olla tekemättä mitään. Katselen tölsää, nauhoituksia mitä nauhoitellut ja nautin olemattomuudesta. On niin armollinen olo, tätäkö se itselleen armollisuus on? Aika hienoa, pitänee toteuttaa toistekin. Yöllä kröhisen muutaman kerran, sattuu keuhkoihin. Pelkään, että nytkö se alkoi, saan kuumeen ja joudun päivystykseen?? Nukahdan uudelleen, jos aamulla hiertää jostain niin en lähde portaisiin vaikka on sovittu.  

Perjantai 2.9

Kun ei väsytä niin ei väsytä. Väkisin makaamisesta saa linnaa joten nousen ajoissa ylös ja lähdemme ystäväni kanssa niitä portaita kävelemään. Ennen niitä pystyi jopa juoksemaan, nyt kun pääsee kävellen ylös ilman, että tulee sydän ylös ja ulos, niin saan olla tyytyväinen. Hapenottokykyni on laskenut kuin lehmän häntä. Huomaan, että ilmeisesti olen sittenkin saanut jonkinlaista myrkkyä itseeni, enkä pelkkää lumelääkettä. Puhisemme viisi kertaa rappuset ylös ja alas ja sitten riittää. On tää rappuilu vaan hienoa, hiki vaan meinaa tulla. Ja nyt ei yskitäkään, taisin kokea ihmeparantumisen. Olispa Simon kanssa yhtä helppoa.

Remonttireino tulee jälleen meille ja Wilma kertoo taas mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa hän ”huputtaa” eteisen ja laittaa todella kovaäänisen imurin päälle. Tarkoituksena on kai kuivattaa loputkin mestat jos jossain on vielä märkää. Tässä metelissä ei voi olla joten lähden Helsinkiin tuntia aiemmin kuin oli aikeena. Mulla on tänään treffit fyssarin kanssa, ylläri pylläri.

Saan oireen, en ole varma onko tämä sivuoire vai normaalia, mutta vatsani sanoo, ettei olisi kannattanut pitää niin kiirettä sillä kotoa lähdöllä. Junassa en mene vessaan ellei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei vielä tunnu siltä joten en mene. Mutta heti asemalla tuntuu jo siltä, että kohta on sinne vessaan päästävä.. Mulla ei satu olemaan ainoatakaan kolikkoa joten pakko mennä ostamaan kiskalta jotain. Ja koska sieltä on jotain ostettava, niin lehteähän ei kukaan osta ellei tarvi paperia pyyhkimiseen. Mä en tarvi, oletan sitä löytyvän sieltä vessasta koska joudun käynnistä euron maksamaan. Purkka olisi ollut kova sana tässä paskan maussa suussa, mutta arvatkaas huviksenne mikä käteeni tarttuu kuin liimapaperi?? Tietenkin jäätelö. Oikeasti vasta ostettuani sen ajattelen edes purkkaa ja vain hämmästyäkseni ajatuksesta miksen sitä ostanut? No, jäätelö nyt tarttui matkaan ja silloinhan se oli taas syötäväkin, koska olin sen ostanut. Aika ärsyttävää!!

Koska mulla on ylimääräistä aikaa, mä kiertelen kauppoja. Ja koska mahani on saanut nyt sivuoireen tai normaalin oireen tai mahataudin tai minkä lie niin hän päättää ettei kaupoissa kierrellä turhan pitkään vaan etsitään lähin vessa. Ei tarvi jättää luottokorttiaan kotia, lähtee vaan huonossa yhteistyössä olevan vatsan kanssa liikenteeseen niin rahat säästyy. Suuttukohan se mulle siitä jäätelöstä??

Fyssarilla saan taas kehuja. Olen luotettava potilas, joka kerta olen hankkinut uuden strangit käteeni mitä hän saa availla. En tosiaan tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Hän laskee, että tämä on yhdeksäs kerta kun käyn siellä ja loppua ei näy. Todennäköisesti saan käydä koko loppu vuoden. Eipä mulla muuta ohjelmaa kai ollutkaan suunniteltuna?? Fyssarilla ravaamista, jipiii.

Sieltä lähdettyäni menen hakemaan Fazerilta salaatin jonka syömisen aloitan jo junassa. Kotona syön loput ja sitten se iskee. Uupumus!! Mä hyppään sohvan pehmeään kainaloon ja nukahdan saman tien. Vedän parin tunnin päikkärit, ah että olikin mukavaa. Kortisoni väsymys siis tuli kuitenkin, ei vaan niin kovana kuin aikaisemmilla kerroilla.

Illalla en tee mitään, jatkan tölsän katsomista ja armollisuutta. Huomenna töihin ja salille joka jäi tänään tekemättä. Ei haittaa, olen tässä(kin) asiassa armollinen. 

Itsensä kuuntelemista ja hyvää mieltä

Maanantai 25.7

Kuulostelen taas itseäni, josko olisi jotain uutta sivuoiretta pukannut pintaan josta voisin pikkaisen valittaa. Mutta ei, ei vieläkään mitään. Ei sillä, että mä niitä kaipaisinkaan, olen aivan jäätävän onnellinen jokaisesta päivästä jonka saan viettää kivutta, säryttä ja muuten ajattelematta tätä syöpää. Syöpä on ja pysyy mussa niin kauan kunnes se on todistetusti lähtenyt, mutta että mä saan olla tän kanssa näin hyvässä voinnissa, se on mulle suuri yllätys. Täytyy olla jotain taikaa sillä, että olen syönyt terveellisesti kauan ja liikkunut vielä kauemmin. Tai sitten mä olen vaan niin pahan sisuinen akka, ettei edes syöpä uskalla kiukutella mulle. Taitaa Simoa jo kaduttaa, että mun kanssani yhteen muutti. No, nythän hän on saanut jo häädön joten se siitä.

Lueskelen vertaisryhmän keskustelupalstaa ja harmittaa toisten puolesta, kun ovat niin huonossa kunnossa. Yhdellä on ripulia, toisella ummetusta, kolmannella suu kipeänä ja neljäs niin kipeä ettei pääse moneen päivään sängystä ylös. Voi kuinka onnekkaaksi tunnenkaan itseni, ihan hävettää. Tuntuu Elvistelyltä sanoa olevansa hyvässä voinnissa. Vaikka eihän se mun vikani ole, oikeastaan saan kiitellä itseäni siitä, että voin näin hyvin. Taputan pari kerta itseäni olkapäälle varmuuden vuoksi, hyvä mä!!

Tullessani kotiin töistä väsyneenä, kaikkeni työlleni antaneena, odottaa mua kotona ihana yllätys Ukkokullalta. Hän on niin rakas, taas kaduttaa kaikki kiukutteluni hänelle. Mutta tää syöpä, se saa välillä hermon kireelle ja sitten tulee kiukuteltua. Välillä tää naurattaa ja välillä tää itkettää mutta välillä tää myös vituttaa. Totta, sitä tää syöpä tekee myös!!

Jotta myös pysynkin hyvässä kunnossa, lähden vielä varmuuden vuoksi ystäväni kanssa lenkille. Itse menen sauvoilla ja hän ilman, hyvin mahdutaan samalle tielle molemmat. Ystävät ovat niin ihania, aina yhtä ihanaa lenkkeillä yhdessä.

Tiistai 26.7

Ekasta sytostaatista kulunut 11 päivää ja tarkkailen aamupuuroani joka aamu, joko se on karvoja täynnä. Ystävänihän sanoi, että joku aamu huomaat puurolautasellasi olevan enemmän hiuksia kuin puuroa, mutta tähän mennessä en ole sieltä löytänyt muuta kuin juurikin sitä puuroa ja marjoja. Kalsaritkin ovat edelleen karvavapaata aluetta eli ilmeisesti karvat eivät ole vielä lähtemässä. Olen pettynyt, laskeskelen päiviä ja joka päivä odottelen, että joko nyt. Vaan ei, odottelu jatkuu. Jonakin päivänä tämä odottelu palkitaan, olen varma siitä.

Olen aamuisin kävellyt töihin rautatie-asemalta, siinä tulee reipasta kävelyä 20min. Iltapäivällä kun kävelen saman verran, tulee päiviin 40min kävelyä. Nyt kun olo on muuten ihan normaali, niin väsymys on se mikä vaivaa. Tuntuu ettei samat yöunet enää riitä mihinkään mitkä on ennen riittänyt. Sen takia siis aamuiset ja iltapäiväiset kävelyt, ei aina välttis jaksa lähteä lenkille enää töiden jälkeen.

Tänään päätänkin kävellä hiukan enemmän ja jään junasta jo Pasilassa pois. Nyt matkan pituudeksi tulee 30min. Kävellessäni kuuntelen musaa bluetooth kuulokkeet päässäni. Kun ipodini ja kuulokkeet ovat liian kaukana toisistaan alkaa musa särisemään ja silloin tiedän, että liian kaukana ollaan. Nyt kävi juurikin näin. Ihmettelin missä kummassa soittimeni nyt on ja tajusin sen olevan keskellä suojatietä ja mä taas en ollut siellä vaan tien toisella puolella. Ja mä näen auton tulevan, suoraan kohti mun ipodia. Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli rynnätä paikalle kuin hidastetuissa elokuvissa. Syöksyä sekunti sekunnilta kohti soitintasi, kaapata se käteesi ja tietenkin vielä ehtiä autonkin alta pois, pari kertaa volttia heittäen ja kerien. Leffoissa se onnistuisi, mutta todellisuudessa ei. Todellisuudessa auto ajaa suojatien päältä, sä harot hiuksiasi ja manaat rahoja jotka olet siihenkin laitteeseen laittanut. Huokaiset aivan saakelin syvään huomatessasi, ettei se auto ajanutkaan sen päälle vaan tajutaksesi sieltä tulevan vielä kaksi mahdollista rallikuskia jotka saattavat tehdä soittimestasi vainaan. Jostain käsittämättömästä syystä masiinasi säilyy hengissä, nyt sitten ryntäät pelastamaan sen sieltä suojatieltä ja jatkat matkaa paskat housussa. Hyvää työpäivää vaan rakkaat työkaverini!!

Töiden jälkeen menen jälleen salille, tällä kertaa teen olkapäät ja ojentajat. Salilla on hiton kuuma, mietin miltä siellä sitten mahtaakaan tuntua treenata kun pitää olla pipo päässä? Tai kukas mua käskee treenaamaan pipo päässä? Voinhan mä olla siellä pää paljaanakin, ei kai se kiellettyä ole? Jään miettimään uskaltaisinko sittenkin kulkea pää paljaana, noin niin kuin muutenkin, olisinko mä niin rohkea? Vaan en mä muutenkaan mieti ja päätäni vaivaa sillä mitä musta ajatellaan niin miksi mä sen nyt tekisin? Tätä ajatusta täytyy jäädä makustelemaan, kaljuna kulkemista. Toisaalta tekeehän Ukkokultakin sitä jatkuvasti, miks en sitten minäkin??

Keskiviikko 27.7

Kävin aamusta taas tervehtimässä fyssaria. Meistähän on tullut oikein kaverit, nähdään kerta viikkoon, itse asiassa paljon useammin kuin tapaan ystäviäni. Ja me nähdään toisiamme vielä jatkossakin, hän sanoi, että hän voi sanoa, ettei käteni tule kuntoon kahta kättä heilutellen. Sen kanssa saamme tehdä töitä vielä pitkään. No, mikäs siellä on käydessä, saa käteen aina helpotusta kun hän sitä katkoo ja venyttää. Tosin kovin kauniin näköinen ei käteni ole sen jälkeen. Ukkokulta käskikin käyttämään pitkähihaista paitaa ulkona ollessani. Minkäköhän takia?

Töiden jälkeen olen jälleen salilla. Nyt on vuorossa jalkatreeni, hyvän treenin saan jälleen aikaiseksi, tietenkin. Olen jälleen yksin salilla ja myös pois lähtiessäni ei paikalle ole ketään tullut. Pukuhuoneessa riisuudun (onpa yllättävä tapahtuma pukuhuoneessa) ja menen vessaan pesemään tissini. Toiset ne pesevät vessassa kainalonsa, mä pesen tissini. Siellä vessassa ollessani kuulen oven käyvän ja tajuan jonkun tulevan, menen paniikkiin tissi kädessäni. Mitä hittoa mä teen? Laitanko oven kiinni (se oli raollaan, olinhan vaan tissiäni pesemässä) ja piiloudun vessaan sen aikaa kun vieras lähtee (tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut tuttukin, enhän mä sinne vessaan sitä nähnyt). Vai astunko muina naisina ulos vessasta tissi kädessäni ja nauran kovaan ääneen, että kato mitä joku jättänyt tänne vessaan? Muuten hyvä idea, mutta tajuan ettei mulla ole edes liivejä päälläni, joten vieras olisi varmasti osannut laskea yks + yks on kolme nähdessään mun puuttuvan tissini rinnan kohdalla. Vai olisiko pitänyt heittää tissi roskiin, tulla vessasta ulos kädet tissien tissin päällä ja sanoo iloisesti moi? Minkä kohdan sinä olisit valinnut? Mä en valinnut mitään vaan reippaana tulin vessasta ulos ja tervehdin iloisesti tissi kädessäni ja pyytelin anteeksi sitä, että olen levittäytynyt niin leveälle pukuhuoneessa (joka on mallia 2m x 2m.

Vieras tervehti yhtä iloisesti, ei katsonutkaan minuun päin vaan meni saliin. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaan huomasinkin, ettei se ollutkaan ihan helppo juttu olla vieraan seurassa ilman paitaa, tissi kädessään. Tutun, ihanan työkaverini seurassa en itseäni hävennyt, mutta vieraan tullessa meni heti pupu pöksyyn. Onpa muuten pöksyissäkin ollut paljon tavaraa tällä viikolla, mitä siellä ehtii olemaan kun viikkoa on vielä pitkästi jäljellä.