Tervetuloa joulukuu

Torstai 1.12

Joulukuu, jipii, tähän loppuu  väsymys, kurjuus ja paha mieli. Marraskuu, tuo kuukausista ankein on taas taakse jäänyttä elämää ja saamme pelkkää iloa ja päivän paistetta elämäämme tästä alkaen. Lottovoittokin odottaa jo oven takana vaikka et olisi edes lotonnut. Vai eikö sittenkään? Eikö elämä alkanutkaan hymyilemään, vaikka marraskuu on ohitse?

Mua ainakin väsyttää edelleen, ei auttanut kuukauden vaihtuminen. Saattaahan se olla, että väsyttää säteiden takia, ihan yhtä paljon sen syytä kuin pimeyden. Mutta pimeyttä ei voi syyttää siitä, että mun jalat elää aivan omaa elämäänsä öisin. Tää vaiva alkoi jo sytojen aikana, joten en tiedä mistä tää johtuu. Mutta öisin siis herään vähintään kerran tai kaksi siihen, että tuntuu kuin joku vetäisi mun lihoja pohkeista neljään suuntaan. Tiedättekö, neljä pientä kääpiötä repimässä omaan suuntaansa, kun eivät osaa päättää mihin suuntaan mennään. Tää ei ole suonenvetoa, sen tunnistan kyllä. Ja joka yö tätä samaa ja se kestää -10-15s kerrallaan. Ja entäs sitten jalkapohjien pistely, tuikkiminen ja tunnottomuus. Sattuu kävellä, öisin kun heräät vessaan, tuntuu ettei jalat pidä alla, kun tuntuu niin ikävältä jalkapohjissa. Joutuu varovasti lähteä kävelemään etten kaadu nenälleni. Näitä ei taida marraskuu selittää, vai mitä luulette? Tai eihän se tietty mitään auta ketään eikä mitään syyttää, mutta olisi vaan niin paljon kivempaa jos tietäis mistä mikäkin johtuu ja voisiko asialle vaikka jotain tehdä.

Koska olen koko viikon illat istunut tölsän edessä ja katsonut Breaking Badia, päätin että tänään menen lenkille. Pyysin ystävääni mukaan ja sovitaan aika lähdölle. Sitä ennen ehdin kuitenkin katsomaan BB loppuun, viho viimeisenkin jakson. Nyt on se sarja katsottu ja voidaan seuraavaks katsoa jotain muuta. Ystäväni ei päässytkään lähtemään joten en saanut itsekään lähdettyä. Laiskuus, tuo paheista pahin, se iskee helposti näin pimeään aikaan.

Ystäväni soittaa ja hupsista, puolitoista tuntia vierähtää ihan huomaamatta. Ja kun olen saanut puhelun lopetettua, lähden Wilman kanssa ulos. Toinen ystäväni soittaa ja taas menee tunti. Sitten onkin aika laittaa mahan viereen maate ja käydä nukkumaan. Tosiaan saa mennä mahansa viereen, se kasvaa silmissä. Kaukana on se kunto jossa olin keväällä, ehkä ensi keväänä sitten uudestaan?? Tosin silloin mulla ei ehkä ole vielä näin paljon hiuksia päässäni?? Hahhaha!!

Ylempi kuva on kaksi päivää aiemmin otettu, kun löysin Simon, alempi sitten leikkauksen jälkeen. 

Perjantai 2.12

Mulla on taas fyssari tänään. Jos joutuisin maksamaan jokaisesta fyssari käynnistä normaalin hinnan joka fyssarin taksa on, olisko jotain 70€ tai jotain, niin saattais itku päästä juosta siellä. Näistä käynneistäni maksan 9€/krt. Tietty täytyy muistaa, että normaalisti käynti on varmasti ainakin tunnin pituinen tai jotain ja mun käyntini on sellaiset 20min ja tää on sairaanhoitoa. Ja niin kauan, kun käteni vähänkään tarvii apua ollakseen edes jotensakin normaali, niin kauan mä siellä ravaan eli varmaan aika kauan vielä.

Koska mulla on hyvin aikaa ennen fyssaria, päätän mennä Rajalalle katsomaan Ukkokullalle ja mulle joululahjaa eli kameraan olkahihnaa. Uskalla kertoa tässä sen, sillä en A) saanut sitä hihnaa ja B) kerroin jo Ukkokullalle, että sellaista olin hakemassa joten en tässä paljasta nyt mitään suurta salaisuutta. No, menin siis sinne Rajalan liikkeeseen Postitaloon ja ei näkynyt yhtään myyjää. Siellä kun joutuu ottamaan vuoronumeron jolla sitten saa sitä palvelua, jos saa. No, ajattelin, että löydän sellaisen hihnan itsekin joten en tarvitse siihen myyjää. Löysinkin jonkinlaisen ja otin sen ja olisin seuraavaksi mennyt hakemaan sen vuoronumeron. Vaan silloin alkoi varashälytin soimaan, olihan mulla se hihnan paketti kädessä ja heillä on liikkeen sisällä keskelle kauppaa kuta kuinkin portit jotka hälyttää. No, myyjä ilmesty aika nopeaan, paljon nopeampaa kuin olisin saanut tulemaan sillä vuoronumerolla. Sain kuulla sen hihnan olevan tarkoitettu enempi jalustan kantamiseen ja päätin etten halua sitä. Olisin halunut katsoa jotain toista hihnaa, mutta myyjä ei sitä voinut enää mulla näyttää, koska ei ollut mun vuoroni. Kädessäni olevan olisi voinut mulle myydä ilman sitä numeroa, mutta ei sitten toista. Annoin olla, alkoi aika loppua kesken, piti kiiruhtaa fyssarille. Eli kamerassamme ei edelleenkään ole olkahihnaa ja näyttää siltä ettei sellaista ole hetkeen tulossakaan.

Kameraan saisi vaikka mitä lisävarustettua ostettua jos vaan olisi rahaa :)

Viimeks fyssari sai aukastua kainaloani mukavasti eikä sen suhteen tarvinut oikeen mitään tehdä. Ei ole juurikaan kiristyksiä kädessä, suurin vaiva siinä on nesteen kertyminen ranteesta kämmeneen ja sormiin. Käsi muistuttaa välillä sämpylää, rystysiä ei näy. Nyt fyssari laittoi käteeni kinesioteippauksen, jos vaikka auttaisi nestekertymään. Olen valmis kokeilemaan melkein mitä vaan, lymfaödeema on meinaan todella ikävä vaiva.

Fyssarin jälkeen menin salaatille Fazerille. Mulla oli sädetys kahden tunnin päästä, joten en nähnyt mitään syytä lähteä kotiin välillä enkä olisi ehtinyt kuin kääntymään ja heti olisi pitänyt lähteä takaisin, joten menin syömään. Ja kuten kaikki tuntuvat nykyään tekevän, oli mullakin kone mukana ja kauheen tärkeän näköisenä kirjoittelin sillä samalla kuin söin. Tosi tärkeää kirjoittelinkin, päivitin meinaan blogia siinä samalla. Ja onhan se tärkeää kuin mikä, kaikki haluaa tulen palavasti saada lukea mitä mun tylsääkin tylsemmälle elämälleni oikein kuuluu. Jännitys tarinaa kerrassaan.

Säteet menivät taas nopeaan, siellä ei onneksi tarvitse kauaa aikaansa viettää. Ja veikkaanpa, että jokainen siellä käyvä haluaa mahdollisimman nopeaan pois. Henkilökunta varmaan viihtyy siellä, toivottavasti ainakin.

Iltapäivällä (hiukan neljän jälkeen) mennessämme Wilman kanssa ulos, otan kameran mukaan. Vaan eipä tullut mieleen, ettei pimäessä saa muita kuin pimeitä kuvia. Vaikka mä onnistun siinä kyllä ihan valoisaankin aikaan, olen mä sen verran mestari.

Suolahoito

Perjantai 11.11

Herään jälleen ennen kukonlaulua ja lähden sauvakävelemään. Saa istua aivan tarpeeksi päivän aikana, joten päivä on hyvä aloittaa reippaillen. Luntakin on tullut sen verran, että se jo vähän valaisee. Lenkkipolun ehdin kiertämään melkein kokonaan ja sitten näen uudet tuttuni, rouvan ja herran jotka lenkkeilevät lähes päivittäin ja eri suuntaan kuin minä. Vaan eilen minäkin kiersin toiseen suuntaan, eivät vaan olleet sitä todistamassa, harmi. Vaihdetaan siinä kuulumiset, jutellaan siitä kuinka pitkä matka on taas kotiin, huono on keli ja varovasti pitää ajella. Toivotetaan hyvät talven jatkot ja joulut ja ens kesäkin, tosin silloin me ehkä taas nähdään. Toivotaan niin, vaikkei me toivotakaan mitään, koska toivominen ei auta mitään vai miten se meni??!!

Lenkin jälkeen suihkuun ja aamupalaa ja sitten koirat ulos. Sitten onkin aika pakata auto ja lähteä kotia kohti. Kiva oli käydä, vaan aina on kiva palata myös kotiin, onhan Ukkokultakin siellä odottamassa. Lähdimme Wilman kanssa ajelemaan, Wilma istui etupenkillä ja minä ajoin. Kävin ostamassa evääksi vielä muutaman pähkinän ja kas kummaa, ne oli syöty ekan kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Jos sitä lähtee junalla reissuun, ehtii ehkä Tikkurilaan saakka ja eväät on syöty. Nyt siis pääsin parikymmentä kilometriä ja "namit" syöty. Olen uskomaton.

                                             


Emme juurikaan pysähdelleet. Sen mitä pysähdyimme, oli P-taukopaikoille jotta Wilma sai jalotella ja pissiä. Söin myös eväitä siellä ja joitakin ajon aikana. Kerran pysähdyin huoltsikalle kahvia hakemaan, muuten vaan ajelimme jotta päästään ajoissa perille ja nimenomaan valoisaan aikaan.

Wilma on aika tylsää seuraa, ei paljon juttele joten kuuntelin musaa koko aika. Välillä Wilma tarkisti, että olemme oikealla tiellä. Eihän sitä tiedä miten se Mamma ajelee, ellei sitä välillä tarkkaile.

Kotiin pääsimme ajoissa eli valoisaan aikaan. Lomani aikana oli meille tullut lattia joka tuntuikin aivan hel..tin hyvälle. Ja meitsi ei tietty meinannut saada kenkiä vedettyä jalastaan, kun piti alkaa lattiaa imuroimaan ja pesemään. Nyt kun se oli tyhjä, oli se paras tehdä. Sitten alkoi tavaroiden roudaus paikoilleen eli sohvaa ja pöytää, tuoleja ja saareketta. Välillä vähän söimme ja sitten jatkoimme. Oli aika hyvä fiilis illalla köllähtää sohvalle ja ihailla uutta lattiaa. Olihan se ollut betonilla viimeiset kolme ja puoli kuukautta. Nyt sitäkin osaa taas arvostaa ihan toisella lailla. Jos on parasta se, että on katto pään päällä, niin toisiksi parasta on varmaan sitten se, että on lattia jalkojen alla. Ja mielummin lattia joka on jotain muuta materiaalia kuin betoni.


Lauantai 12.11

Olihan muuten mahtavaa nukkua omassa sängyssä, uni maistui kuin karkki lapselle. Aamiaisen jälkeen menen salille, en olekaan tällä viikolla käynyt salilla kuin kerran. Tänään päätän tehdä olkapäät ja kädet. Menen tänne oman paikkakunnan salille, jossa myös välillä käyn. Aina ei viitsi lähteä Helsinkiin saakka treenailemaan, kun saman asian ajaa kilometrin päässä oleva salikin.

Salilla on myös muutama muukin ja eräs kanssa treenaaja (mies) alkaa siinä kanssani juttelemaan. Kertoi lukeneensa lehdestä minun tarinani ja se tietenkin kiinnostaa. Sitä sitten hänelle avasin ja sitte tuli seuraava ja aloin alusta ja sitten kolmas ja taas samat jutut jne. Siinäpä se aika kivasti menikin, vaikka piti treenata. Jouduin sitten sanomaan, että nyt jos jatkais tätä lihaksen tekoa.. Ymmärrän, että asia kiinnostaa ja en sitä todellakaan ole millään lailla peitellyt. Jos olisin, niin ei siitä lehdestä olisi voinut lukea. Ja jos omalla esimerkilläni voisin kannustaa toisiakin, niin mikäs sen parempi. Enkä tällä tarkoita ainoastaan liikuntaa vaan asennetta yleensäkin, miten asiat kohdataan. Jokainenhan me asiat käsitellään eri lailla ja niin pitääkin, mutta miten siitä diagnoosin saannista eteenpäin, se onkin jo toinen juttu. Itse olen jaksanut olla positiivisella mielellä, se on mua ja sitä piirrettä ei musta pois saa. Eikä ole tarvettakaan saada, haluan pitää sen.

Treenin jälkeen menemme Ukkokullan kanssa kaupoille. Haemme uuden lattian kunniaksi eteiseen mattoa, jotta ei joka paikka ole kurassa ja liassa ulkoa tullessa. Käymme ruokakaupassa täydentämässä viikon tyhjillään olevaa jääkaappiamme. Se onkin saanut olla melkein viikon rauhassa, jääkaappimme ovea kun kulutan oikeastaan minä eikä muut. Hyvä, että edes joku.

Ajaessani maanantaina Kokkolaan, turposi oikea käteni todella ikäväksi eikä se turvotus lähtenyt koko viikkona pois. Sain hyvän ohjeen jota tänään sitten päätin kokeilla. Laitoin kahteen sukkaan karkeaa merisuolaa ja sitten ne vielä yhden sukan sisälle ja sen jälkeen pujotin käteni niiden kaikkien väliin. Näin sain käteni hauteeseen ja kas kummaa, turvotus helpottaa kämmenselässä. Ja tuntuu kuin "suolasukka" olisi kostea, aivan kuin suola olisi tosiaan imenyt kosteutta itseensä. Käsittämätöntä. Kyllä taas vanha kansa tietää, vaikka en tiedäkään mistä tää ohje on alkujaan peräisin. Eipä sillä väliä jos se toimii ja se tuntui toimivan. Tiedän mihin jatkossa käteni paketoin. Suolaan. Ostan kylpyammeen, täytän sen suolalla ja pulahdan sinne. Jos lähtis muualtakin turvotukset. Olisin sitten tönkkösuolattu muikku. Ei haittaa, kunhan tää jäätävä turvotus joka puolelta helpottaisi.

Illalla katsomme Possea tölsästä. Sanovat, että heillä jo 100 tuhatta seuraajaa Instassa. Kysyn Ukkokullalta onko hän yksi seuraajista? "No en, enhän ole edes Instragramissa." "Onko se jokin syy olla seuraamatta heitä siellä? Pelkkä tekosyy sanon minä."

Miten syöpää kuuluu sairastaa?

Perjantai 14.10

Roosanauhapäivä. Lokakuu on virallinen roosanauhakuukausi ja 14. päivä on sitten The Day. Tässä kuussa myydään roosanauhoja sekä kaikenlaista muuta asiaan liittyvää ja liittymätöntä, mutta jokaisesta tuotteesta jossa on roosanauhatunnus, lahjoitetaan jokin tietty määrä roosanauhakeräykseen ja siitä kertyvä summa taas lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut useampia roosanauhoja, niitä on takin rinnuksella, työtakin rinnuksella sekä treenipaidan rinnuksella. Olen ostanut heijastimia pari kappaletta (näiden hankinnasta pitää jokaisen muutenkin huolehtia) sekä heijastavat kengännauhat.  Joidenkin mielestä tavarasta lahjoitettava muutama parikymmentä senttiä ei ole mitään, itse taas tykkään, että pienistä puroista ne joet syntyvät ja jokainen sentti hyvään asiaan on hyvä juttu. Ja roosanauhoista saatava summahan menee suoraan lyhentämättömänä keräykseen. Jostain muuten luin, että tänä vuonna on tähän mennessä myyty enemmän roosanauhoja kuin viime vuonna yhteensä. Tiedän, että läheiseni, ystäväni, työkaverini jne ovat ostaneet, mielessään ehkä juurikin Aikku. Vaikka monet heistä ostavat sen joka vuosi muutenkin, kuten itsekin olen aina tehnyt. Ystäväni laittoi vasepookissa seinälleni kuvan ja siihen tekstin: ”Olet rakas”. Mulla pääsi itku. <3

Vähän kaikkialla on ollut paljon puhetta ”supersairastajista”, heistä jotka jaksavat hymyissä suin sairautensa kanssa. Kuljetaan kalju paljaana eikä hävetä sitä eikä hävetä edes yksinäistä rintaansa vaan ollaan siitä ylpeitä. Unohdetaan heidät jotka eivät koko aikaa jaksa hymyillä. Eivät joka aamu jaksa välttämättä nousta sängystään ylös. Heistä jotka haluavat suojata kaljunsa peruukilla ja heistä jotka eivät näe tässä sairaudessa mitään hohdokasta ja glamouria. Meitä sairastajia on ihan erilaisia, yhtä monta erilaista kuin on sairastajaakin. Ja tuskin tästä sairaudesta kukaan glamouria löytää, ei tää tee kuolemattomaksi, ei jalosta ketään eikä tästä kukaan saa päänsä päälle kruunu tai sädekehää. Saisikin, mun kaljuani koristaisi kruunu tai tiara aivan hiton hienosti. Mun ajatusmaailmassani on tilaa myös heille, jotka tän kokee eri lailla kuin minä ja uskon myös muiden olevan sitä mieltä. Hei, annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia, olivat ne sitten liljoja tai rentunruusuja, kaikki yhtä tärkeitä. Annetaan tilaa jokaiselle sen verran, kun he sitä tarvitsevat. Ei se ole ainakaan multa pois. 

Itse lukeudun heihin, jotka kulkee pää kaljuna, rinta rottingilla varmana selviytymisestään. Vaikka totta kai tajuan, ettei kaikki tästä selviydy, tämähän on kuoleman vakava sairaus, ei tätä voi flunssaksi kutsua. Mutta en mä voi alkaa synkistelemään asian suhteen, mä vaipuisin niin syviin vesiin ettei sieltä välttämättä hetkeen olisi paluuta. Mun on aivan pakko jaksaa, mulla ei ole vaihtoehtoja!

Monilla on oma mielipiteensä miten syöpää sairastetaan. Hoitojen ollessa niin rajuja, että silloin kuuluu maata sängyssä seuraavan viikon, niin mummonikin aina teki. Ei silloin töissä käydä, kummini serkun herkku oli yli puoli vuotta sairaslomalla. Itselleen pitää olla armollinen, pitää kuunnella itseään. Ei saa liikkua, et sä jaksa liikkua, sun ei pidä liikkua ja kyllä sä sitten joskus taas pääset liikkumaan, kunhan sen aika on. Mähän sanoin, että sun pitää levätä. Mähän sanoin, ettei sun pidä tehdä sitä ja sen mä ainakin taisin sanoa jo aiemmin, ettei sun pidä tehdä ainakaan tätä. Ja nyt sä sairastat näin, kun mä sanon.. Osaanko mä sairastaa oikein? Niin, että se sopisi jokaiselle? En mä taida osata, musta ei ole tähän. Haluan sairastaa niin kuin mulle sopii, omalla tavallani!!

Itse en osaa mennä sanomaan esim. diabetespotilaalle miten hänen kuuluu sairautensa kokea. Toki osaan varmasti kertoa, miten joku muu sen on tehnyt, mutta onko se sitten oikea tapa juuri hänelle, tuskinpa. Ja tiedän toki mitä viralliset suositukset sanovat elintavoista, ruokavaliosta jne. Mutta eiköhän se diabeteksen sairastaja itse tiedä miten hän haluaa sairautensa kanssa elää, paremmin kuin minä. Syöpää sairastaville ei taida käypäsuosituksia olla, ei ole virallisia ohjeita, miten elää tai syödä tai liikkua tai elää. Jokaisen se on itse päätettävä, oman fiiliksensä mukaan mentävä. Ei niin kuin minä sanon tai kuten joku toinen sanoo.

  

Tämän kaiken paatoksen jälkeen mennään tähän päivään.. Aamupalan jälkeen on taas puurot kurkussa ja samalla meinaa olla myös löysät housussa. On tää mahtavaa…

Menen aamusta fyssarille. Oli ajatuksena mennä myös salille, vaan nyt joudun kyllä skippaamaan sen ajatuksen. Ei, nyt ei todellakaan ole salin aika. Fyssarille mennessäni näen tuttuja jonottamassa serooman poistoon, tuohon punkteerauksen josta itse päässyt jo aikaa sitten irti, onneksi. Se tästä vielä puuttuisikin, että joutuisi vielä sielläkin juoksemaan. 

Fyssari toteaa käteni olevan paljon parempi, ei turvotusta juurikaan ja ei strangejakaan taida ihmeemmin olla. Paitsi oikeassa kyljessäni, nyt on nesteet keksineet uuden reitin sinne ja se on kipiä kohta. Fyssari niitä aukoo ja taas kylki tuntuu sen takia taas hetken kipeeltä. Jos noi nesteet joskus vielä löytäisi oikean reittinsä, niin ettei ne tukkisi joka paikkaa. Ehkä vielä joskus, jään odottelemaan.

Juttelemme fyssarin kanssa olostani, kerroin olevani ensi viikon kotona lepäämässä. Saan taputuksia, hyvä ettei tehnyt aaltoja asian takia. Kerroin hämmästyksestäni, etten ollutkaan superihminen vaan pelkkä ihminen. Sanoo nähneensä syöpäpotilaita 17-vuoden uransa aikana monenlaisia ja saan superihmisen tittelini takaisin, heittämällä kuulemma. Mutta ei minunkaan tarvitse jaksaa koko aikaa jne. Tää sama litania taas, kuultu jo monesti. Plaa plaa, ei tarvi ei.. Pyytää kokeilemaan laittaa sormeni vesilasiin, jos veteen jää reikä niin olen korvaamaton. Arvatkaa kokeilinko? Tietenkin kokeilin. No jäikö?? Mitä luulet, jäikö vai ei?!

Fyssarin jälkeen menen Stockan hulluille päiville. Ihan niin hullu en minäkään ole, että menisin jotain rättiä katsomaan, menen ruokapuolelle. En ole vuosiin sielläkään käynyt ja kaikki on uutta ja ihmeellistä. Esim se, että paprikat laitataan näin kauniiseen asetelmaan. Melkein teki mieli ottaa yks alimmainen ja katsoa miten lopuille käy, mutta en tietenkään sitä tee. Olenhan mä aikuinen, ainakin joskus. 

Muistuu yhtäkkiä mieleen, että eilen oli 13 päivä ja Simon diagnoosista oli viisi kuukautta. Viisi pitkää/lyhyttä kuukautta olen tän asian kanssa elänyt. Lyhyt aika, mutta sitten taas toisaalta pitkä aika. Mutta vielä on vuosia edessä tämän asian kanssa. Huolestun, koska en muistanut eilen juhlia tälläistä suurta juhlahetkeä, viisi kuukautista yhteistä taivaltamme. Juhlin kyllä kanssasisaren puhtaita tuloksia, vaan omat juhlat jäi juhlimatta. Ai mikä katastroooffi. Pakko heti korjata asia, ostan juhlan kunniaksi korvapuustin. Ens viikolla on varmaan sitten viisi kuukautis viikko juhla jne jne. Kyllähän ihminen syitä keksii juhliakseen, ainakin jos omistaa vähänkään yhtä hyvää mielikuvitusta kuin minä. Ostan kamalassa nälässäni myös lohisalaatin ja tuoreita falafel-pyöryköitä jotka muuten osoittautui kuivaksi kuin beduiininsandaalit!!

Loppupäivän en tee oikeastaan yhtään mitään. Paitsi syön ja juhlin korvapuustini kanssa. Koska mä olen supersankari eikä supersankareiden ole pakko jos ne ei halua.

Tervetuloa syksy

Keskiviikko 31.8

Mä heräsin 4,20 aivan kuten olin suunnitellutkin. Ei tehnyt edes tiukkaa, johtunee varmaan siitä, että kortisoni jyllää vielä kropassa ja vireystila on paljon korkeampi kuin normaalisti. Käytän Wilman ulkona, keitän kahvin valmiiksi ja hampaiden pesun jälkeen lähden junaan. Tosi paljon ihmisiä muuten liikkeellä  klo 5,15. Junassa nautin ekan aamupalani eli marjoja, soijajogurttia ja sitä kahvia minkä juurikin keitin.

Otin mukaani sauvat ja olin sauvonut työpaikalle niin, että olen treenivaatteet päällä klo 6,20. Treenaan jalat, kyykkäilen kuminauhan kanssa ja ilman, persus huutaa hoosiannaa, ainakin olen kuulevinani. Teen lopuksi myös vatsaa ja huomaan hassun asian. Ollessani selälläni oma tissini valuu kainaloon tai jonnekin, mutta tekotissi se iloisesti törröttää pystyssä. Täytyy olla huolellinen, kun treenaa toisten seurassa. Saattaa aiheuttaa hämmennystä ihmisissä. Olen ihan oletuksessa, että joku mua katselisi. Siellä missä eniten treenaan, ei varmaan ole kenelläkään mielenkiintoa katsella juuri mun tissejä, mutta onhan se kiva kuvitella olevansa kovin mielenkiintoinen ihminen. 

Treenin jälkeen suihkuun ja työpaikalle ehdin sopivasti ajallaan. Aamurapsan jälkeen teen sitten aamupalani eli puuron valkuaisilla ja marjoilla. Olin ottanut kaiken valmiiksi mukaani, valkuaiset, marjat, hiutaleet. Eilen kävin vielä työpaikan lähettyvillä olevassa kirpparilla hakemassa itselleni tubberwaren astian jossa voin puuroni tehdä. Olin siis suunnitellut kaiken valmiiksi, ei tarvinnut muuta kuin suorittaa. Valkuaiset oli muuten kivasti vaahtoutuneet kassissa, mutta ei haitannut, hyvin menivät puuron seassa.

Työpäivän jälkeen vielä sauvon Pasilaan ja näin olen saanut tehtyä kaksi treeniä päivän aikana. Olen mä vaan tehokas. Kotona sitten jään odottelemaan milloin alkaa mun väsymykseni. Menin valmiiksi sohvalle makaamaan ja odottelemaan, mutta ennen tuli nälkä kuin uni ja oli pakko valmistaa ruokaa. Syötyäni taas piristyin niin, että jouduin vielä puolen yön aikaankin istumaan odottamassa väsymystä jota ei sitten tullutkaan. Viimeksi väsymys tuli pari päivää myrkytyksen jälkeen, mutta nyt ei ilmeisesti tullut. No, onneksi oli täsmäase odotukseen. Katsoin meinaan olympialaisia. Mulla edelleen nauhoituksia jäljellä, nyt katsoin taekwondoa. Se kiinnostaa lajina, koska sitä olen itsekin harrastanut aikoinaan. Sitten hajosi polvi ja olkapää ja piti lopettaa, onneks ei sentään hajonut pää.

Torstai 1.9

Alkoi virallisesti syksy, saako liputtaa?? Mä rakastan syksyä, sen kauneutta, kuulautta ja viileyttä. Syksy tuo muhun energiaa, silloin mä jaksan vaikka siirtää kivitaloja. Mutta koska tää talo on aika hyvällä paikalla niin antaa olla tässä, ei siirrellä.

Jos olette olleet pidempään mukana matkassani, niin tiedätte että meillä tuli vedet sisälle jo aikoja sitten, no ainakin viikkoja sitten. Tänään sitten tuli remonttimies tekemään jotain. Vastahan tässä tietty on mennyt neljä viikkoa lattia auki, eli mikä ihmeen kiire nyt on tulla, mun vapaapäiväni?? Hän kuitenkin tulee ja Wilma kertoo monella sanalla etten pidä susta. Se tosiaan tulee remonttireinolle selväksi, hänestä ei pidetä ja hän voisi vaikka poistua. Reino sitten sanoo, että eteisen kaappi pitää tyhjentää. No selvähän se, odotahan kun mä sen tyhjennän. Noin, olisiko nyt hyvä??

Tyhjensin kaapin kuten näkyy :-)

Käymme ystäväni kanssa lenkillä. Mä niin nautin taas, onhan syksy vaikka ilma onkin lämmin. Lenkin jälkeen kauppaan ja ruoan laittoon. Odottelen väsymystä, odottelen sivuoireita. Vaan ei näy kumpaakaan, mihin ne on menneet? Ilmoitinko osoitteeni väärin? Hiukan maistuu pahan maku suussa, mutta se ei lähde hampaita pesemällä. Syön pastilleja, ei vaikutusta. Oikeastaan pahinta on kahvi, mutta eihän sitä voi pois jättää. Mä olen sitä juonut vasta reilu viisi vuotta, mutta olen jo niin koukussa, ettei ilmankaan osaa olla. Maistu se paskalle tai ei, juotava on. Olo on hiukan nuutunut ja annan itselleni luvan olla tekemättä mitään. Katselen tölsää, nauhoituksia mitä nauhoitellut ja nautin olemattomuudesta. On niin armollinen olo, tätäkö se itselleen armollisuus on? Aika hienoa, pitänee toteuttaa toistekin. Yöllä kröhisen muutaman kerran, sattuu keuhkoihin. Pelkään, että nytkö se alkoi, saan kuumeen ja joudun päivystykseen?? Nukahdan uudelleen, jos aamulla hiertää jostain niin en lähde portaisiin vaikka on sovittu.  

Perjantai 2.9

Kun ei väsytä niin ei väsytä. Väkisin makaamisesta saa linnaa joten nousen ajoissa ylös ja lähdemme ystäväni kanssa niitä portaita kävelemään. Ennen niitä pystyi jopa juoksemaan, nyt kun pääsee kävellen ylös ilman, että tulee sydän ylös ja ulos, niin saan olla tyytyväinen. Hapenottokykyni on laskenut kuin lehmän häntä. Huomaan, että ilmeisesti olen sittenkin saanut jonkinlaista myrkkyä itseeni, enkä pelkkää lumelääkettä. Puhisemme viisi kertaa rappuset ylös ja alas ja sitten riittää. On tää rappuilu vaan hienoa, hiki vaan meinaa tulla. Ja nyt ei yskitäkään, taisin kokea ihmeparantumisen. Olispa Simon kanssa yhtä helppoa.

Remonttireino tulee jälleen meille ja Wilma kertoo taas mielipiteensä hänestä. Tällä kertaa hän ”huputtaa” eteisen ja laittaa todella kovaäänisen imurin päälle. Tarkoituksena on kai kuivattaa loputkin mestat jos jossain on vielä märkää. Tässä metelissä ei voi olla joten lähden Helsinkiin tuntia aiemmin kuin oli aikeena. Mulla on tänään treffit fyssarin kanssa, ylläri pylläri.

Saan oireen, en ole varma onko tämä sivuoire vai normaalia, mutta vatsani sanoo, ettei olisi kannattanut pitää niin kiirettä sillä kotoa lähdöllä. Junassa en mene vessaan ellei ole aivan välttämätöntä ja nyt ei vielä tunnu siltä joten en mene. Mutta heti asemalla tuntuu jo siltä, että kohta on sinne vessaan päästävä.. Mulla ei satu olemaan ainoatakaan kolikkoa joten pakko mennä ostamaan kiskalta jotain. Ja koska sieltä on jotain ostettava, niin lehteähän ei kukaan osta ellei tarvi paperia pyyhkimiseen. Mä en tarvi, oletan sitä löytyvän sieltä vessasta koska joudun käynnistä euron maksamaan. Purkka olisi ollut kova sana tässä paskan maussa suussa, mutta arvatkaas huviksenne mikä käteeni tarttuu kuin liimapaperi?? Tietenkin jäätelö. Oikeasti vasta ostettuani sen ajattelen edes purkkaa ja vain hämmästyäkseni ajatuksesta miksen sitä ostanut? No, jäätelö nyt tarttui matkaan ja silloinhan se oli taas syötäväkin, koska olin sen ostanut. Aika ärsyttävää!!

Koska mulla on ylimääräistä aikaa, mä kiertelen kauppoja. Ja koska mahani on saanut nyt sivuoireen tai normaalin oireen tai mahataudin tai minkä lie niin hän päättää ettei kaupoissa kierrellä turhan pitkään vaan etsitään lähin vessa. Ei tarvi jättää luottokorttiaan kotia, lähtee vaan huonossa yhteistyössä olevan vatsan kanssa liikenteeseen niin rahat säästyy. Suuttukohan se mulle siitä jäätelöstä??

Fyssarilla saan taas kehuja. Olen luotettava potilas, joka kerta olen hankkinut uuden strangit käteeni mitä hän saa availla. En tosiaan tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Hän laskee, että tämä on yhdeksäs kerta kun käyn siellä ja loppua ei näy. Todennäköisesti saan käydä koko loppu vuoden. Eipä mulla muuta ohjelmaa kai ollutkaan suunniteltuna?? Fyssarilla ravaamista, jipiii.

Sieltä lähdettyäni menen hakemaan Fazerilta salaatin jonka syömisen aloitan jo junassa. Kotona syön loput ja sitten se iskee. Uupumus!! Mä hyppään sohvan pehmeään kainaloon ja nukahdan saman tien. Vedän parin tunnin päikkärit, ah että olikin mukavaa. Kortisoni väsymys siis tuli kuitenkin, ei vaan niin kovana kuin aikaisemmilla kerroilla.

Illalla en tee mitään, jatkan tölsän katsomista ja armollisuutta. Huomenna töihin ja salille joka jäi tänään tekemättä. Ei haittaa, olen tässä(kin) asiassa armollinen. 

Onnenonkija

Keskiviikko 20.7.

Väsymys on väistynyt ja olo on jälleen normaali. Ja koska jäi salit väliin alkuviikosta, niin menen sinne tänään, pumppaan olkapäät ja ojentajat turvoksiin.

Näitä kävin pumppaamassa :-)

Salilla taas mietin ja katselen sivusilmällä peiliin, näkyykö kaikille, ettei rintani olekaan tavallinen, vaan se on tekaistu silikonista. Vaikka kuinka tuijotan, otan kuvankin, niin ei, olen varma ettei kukaan huomaa mitään. Enhän itsekään huomaa tai huomaisi ellen tietäisi asiasta. Voin siis jatkossakin treenailla huoletta sen asian suhteen. Ja tiedänhän mä, ettei kukaan koskaan ole kiinnostunut mun rinnoistani vaikka ne olisi tennissukista tehty, mutta se tunne.. Tiedättehän sen tunteen, kun sä ite tiedät housujen persauksissa olevan suklaatahran ja vaikka kuinka tiedät, ettei se näy kellekään niin sä ite tiedät sen olevan siellä. Se tunne, että kaikki tuijottaa just sun persettäs jatkuvasti, siis just se tunne.. Sä tiedät..

Hyvät treenit saan tehtyä, ihan ilman kenenkään tuijottelua. Tosin kun käyn työpaikan salilla, niin harvoin siellä on edes ketään mun lisäkseni. Ja yksinään treenaavana on vähän huono joutua tuijottelun kohteeksi, ellei sitten itse tuijottele itseään peilistä. Samalla arvostelee mielessään, että ei taida tollakaan olla ihan kaikki tissit liiveissä, miten se kehtaakin tulla tänne treenailemaan. Tai sitten voi ihaillen tuijottaa itseään ja miettiä, että kehtasipa tuokin vaan tulla tänne vaikka näyttäis olevan toinen tissi luomu ja toinen jotain muuta. Tai näyttää peilikuvalleen keskisormea tai olla katsomatta itseään ja keskittyä treenaamiseensa. Sitä voi joka kerta valita millä mielellä sinne menee ja mitä ajattelee. Helppoa sanoa, vaikeampaa ehkä toteuttaa..

Ei erota mitään, eihän?

Oletteko koskaan miettineet mitä tarkoittaa sanonta onnenonkija? Minäpä mietin ja katsoin oikein wikipediasta mitä se mahtaa sanoa asiasta. Siellä oli kolme mahdollista tarkoitusta asialle. Onnenonkija voi tarkoittaa suomalaista romanttista komediaa vuodelta 2016. Tai Ahti Lammen albumia vuodelta 1981 (never heard) tai Aku Ankan (tästä olen joskus kuullut) taskukirjaa nro 353. Tai sitten onnenonkija voi olla tällainenkin, ei voi tietää..

Torstai 21.7

Ei sivuoireita, ei etuoireita eikä takaoireita, ei sitten mitään. Millä mä kehun olevani sytostaattihoidossa jos ei mulla ole edes pahaa oloa väitteeni tueksi?? No, ehkä mun ei tarvi retostella asiasta kellekään.

Tarkoitus oli mennä aamusta punkteeraukseen, mutta koska tissini kuivui kuin sahara en pääse enää sinnekään Menen kuitenkin fyssarille käymään, hän ainakin haluaa tavata mua ja kuulla olostani. Hänelle voin valittaa, mutta kun ei vaan ole mitään valittamista. No, jos vähän liioittelen vaikka alkuviikon väsymistäni, saisikohan sillä muutaman säälipisteen?

Hän haluaa taas katkoa niitä mun kuivuneita imusuoniani, ihme tyyppi. No katkokoon, en mä niillä mitään teekkään, kipeitäkin ovat kuin mitkäkin. Ja ainahan mulla on kädessä parempi olo hänen katkoilun jälkeen, niin mielellänihän mä siellä käyn. Tänään käsi ei ole edes niin kireä kuin aiemmin, josko sekin alkais helpottamaan. Tosin fyssari, joka ei ole ihan positiivisimmasta päästä muistaa sanoa, että saattaa se mennä pahemmaksikin vielä sytostaatin saannin johdosta. Mutta mä en ala murehtimaan asiaa, koska saattaa olla ettei se mene huonommaksi. Molempiin on mahdollisuudet yhtä hyvät. Mä liputan parantumisen puolesta.

Saan ohjeeksi alkaa puristelemaan tissiäni. Jos mulle olisi annettu ennen tätä diagnoosia ohjeeksi puristella tissiäni, niin olisin varmaan nauranut ja ulkoistanut asian Ukkokullalle. Mutta nyt mä puristelen, rutistelen ja painelen sitä kuivaa, kireää ruttukasaa ihan itsekseni. Entä miksi niin pitää tehdä? Ettei sinne tulisi kiinnikkeitä ja estetään arpikudosta jne. Tai ainakin mä luulen niin, en mä varma ole. Mutta teen työtä käskettyä, puristan, väännän, painan ja runttaan. Onpa mukavaa tekemistä samalla kun illalla sängyssä lueskelee kirjaa.

Illemmalla käyn ystäväni kanssa lenkillä. Päivitellään samalla kuulumisia, ihmetellään sivuoireita joita ei ole ja parannetaan samalla maailmaa. Vielä vähän pidempi lenkki ja oltais varmaan parannettu tää syöpäkin. No, en kerralla sitten.

Perjantai 22.7

Aamulla koiruus löytää maasta jotain pientä ja särkynyttä vaan ei sisältöä enää ole. Näemme linnun munankuoret, liekö poikanen olisi sieltä kuoriutunut. Tai sitten vaan naapuri oli tehnyt aamiaismunakasta ja laiskuuttaan heittänyt kuoret pihalle, ei voi tietää. Naapuri talossa meinaan jollakin on tapana tuoda ”sähkö/postikaapin” päälle jogurttia tai kermaa tms, jotta joku sitten sotkisi niitä maahan ja jokuhan yleensä sotkee. Tai sitten itse tuoja (näin hänet, aikuinen mies) sotkee itse niitä. Kerran näin siinä paketin herkkusieniä.  Oikein odotin mikä sotku siitä olisi saatu aikaan, mutta joku fiksumpi oli ilmeisesti ehtinyt heittää ne roskiin sitä ennen. Meitä on todellakin moneen junaan..

Anteeksi kuvien huono laatu, ne on otettu ipodylla. :-)

Käyn tekemässä jalkatreenin töiden jälkeen. Tällä kertaa liiveinä on sellaiset joissa ei kunnollista taskua ole tissille, sellainen löysempi taskupussi vaan. Laitan tissin paikalle ja yritän pukea liivit päälleni. Kas vaan ja tissi tippuu lattialle, hupsista keikkaa. Mua alkaa naurattaa ihan huikeesti, ei meinaa tulla mistään mitään. Nostan tissin takaisin ja puen samalla toisenlaiset liivit, sellaiset joissa ei ole taskua ollenkaan. Ja arvatkaas vaan oliko tissi aika märkä treenin jälkeen. Silikonitissini ei ole meinaan mikään ilmastoitu malli vaan ihoa vasten ollessaan hikoaa hitosti. Seuraavalla kerralla tiedän laittaa liivit jossa se oikeasti on taskussa. Mutta kaikesta huolimatta sain tehtyä hiton hyvän treenin.

Mä olen onnellinen jokaisesta kerrasta kun jaksan mennä treenaamaan. Valkun kanssa en ole vielä mennyt, koska haluan antaa kaikkein parastani hänen kanssaan treenatessani. Ja nyt en voi antaa itsestäni 100%  koska pakko mennä kropan ehdoilla, ei sen mukaan mitä itse haluan. Mutta saan itsekseni hyvän jumpan aikaiseksi ja olen tyytyväinen. Vielä mä pääsen Valkun kanssa treenaamaan ja sitten otetaan ilo irti. Tai irtihän se on varmasti heti kun vaan näen hänet ja treenaaminen on sitten kirsikka kakun päällä. Mutta ei vielä, vielä ei ole sen aika.