Oliko mulla syöpää?

Nyt se on selvää pässin lihaa, mulla ei ole syöpää. Ei ainakaan suolistossa, ruokatorvessa, vatsalaukussa tai lähettyvillä, ellei sitten joku pienen pieni pöpö pahanen siellä jossain lymyillyt.
Kävin keskiviikkona gastroskopiassa ja se lähtikin hyvin käyntiin, kun sain heti alkuun cocktailin. Tosin oli vaan cuplatonia, samaa mitä vauvoille syötetään jotta saadaan turhat ilmat pois masusta pyörimästä. Olo oli koitoksen jälkeen kuin ilmapallo, huh sitä tunnetta.

Lääkäri-setä sanoi kertovansa tutkimuksen aikana mitä siellä näkyy, mutta mulla meni kyllä suurin osa ohitse, kun meinasin oksentaa sen hiton letkun ulos itsestäni. Aivan kamala tunne kun röörit on täynnä letkua, tunnet kuinka se liikkuu sun sisälläsi ja samalla yrität rauhoitella itseäsi ettei tää kauan kestä ja ettei ole ollenkaan niin kamalaa kuin mammografi. Ei ollut joo, mutta aivan hiton ikävän tuntuinen oli kyllä. Toimenpiteen jälkeen lekuri sanoi, ettei ollut mitään syöpään viittaavaa ja se tieto riitti saamaan hymyn huulilleni. Oikeastaan ihan sama mitä siellä sisuskaluissa on, kunhan ei ole syöpää!!

Lekuri-setä sitten sanoi, että mua taitaa vaivata sappinesteet. Sitä oli paljon ja se sitten liikkuu ties minne, jonnekin aivan väärään paikkaan. Se aiheuttaa saakelin moiset kivut ja se mikä tässä teki ikäväksi tän asian , oli se ettei asialle voi tehdä muuta kuin kärsiä seuraukset. Ihan hiton kivaa, nyt vaan jään odottelemaan milloin kivut iskee taas uudelleen. Eipä puutu jännitystä elämästä.
Ja erikoista tässä on vielä se, että mulla on leikattu sappirakko kokonaan pois, mutta edelleen saan kärsiä seurauksista. Epäreilua mun mielestä, mutta joillekin käy näin. Miks en ole yhtään yllättynyt, että just mulle kävi näin?

Lekuri-setä otti kyllä vielä koepaloja sisuksista, mutta tuskin sieltä kummempia löytyy. Mähän olen gluteenittomilla ja maidottomalla ruokavaliolla, mutta keliakiaa ei musta löytynyt. Olen huomannut kuitenkin tässä vuosien saatossa ettei ruis-eikä vehnäjauhot sovi mulle millään lailla. Ei ainakaan jos en halua ampua itseäni suoraan avaruuteen. Ja tän tutkimuksen jälkeen ei ollut kans kaukana, ettenkö sinne olisi päässyt. Olin tosiaan kuin heliumpallo ja pikku hiljaa sitä päästelin pois. Huh, onneks ei tarvitse kovin usein päästellä tuollaisia kaasuja, alkoi itseäkin jo hirvittää ne hajut.

Kyllä muuten tunsin itseni taas mestariksi, kun kävimme Ukkokullan kanssa kätköilemässä. Olimme jo toista kertaa samalla paikalla ja tuntui ettei se meinaa aueta meille ollenkaan. Paikalle sattui neljä pikkupoikaa ja he ihmettelivät mitä me oikein tehdäään. Samalla he olivat metallisen putken kohdalla jonka päässä oli lukko, keskenään siinä puhuivat että miksei tämä aukea. Mietin itsekseni, ettei sen ole ehkä tarkoituskaan aueta. Kun kundit oli lähteneet, meni Ukkokulta sitä ihmettelemään. Siinä oli sellainen numerolukko. Kun näin hänet siinä, välähti lamppu päässäni. Kätkön vihjeenä oli vuosiluku ja kas, se sama oli myöskin kätkön lukon numero. Näin tuli kätkö taas löydettyä ja kirjattua. Hyvä mä!!

Samalla reissulla löysimme erikoisen kätkön, mittanauhan joka piti vetää puusta alaspäin. Mä en olisi sinne päässyt kiipeilemään, mutta sitä varten mulla on Ukkokulta mukana, hän hoitakoon tuollaiset kätköt.

Olen muuten ollut tässä vähän muutoksen edessä. On tullut sellainen olo, että haluan kokeilla jotain uutta ja erilaista ja sen takia lähdin kokeilemaan siskoni kanssa uutta salia. Jotensakin tuntuu, että ihan perinteinen salitreeni ei oikein jaksa innostaa mua just tällä hetkellä, nyt haluaisin jotain maustetta siihen hommaan. Menimme sitten Puistolaan uudelle salille jossa on myös ryhmäliikuntaa vaihtoehtona. En kaipaa perus jumppaa, hyppy hyppy falleralleraa enkä myöskään bodypumppia vaan jotain muuta, jotain erilaista. Tuolla sain heti kokeilla kelkan työntöä joka oli muuten tosi raskasta sekä köysiä. Olen nähnyt kaikissa painonpudotusohjelmissa kun ne veivaa niitä köysiä ja kokeilinpa itsekin. Hohhoijaa, oli meinaan aikas painavat. Kymmenen sekunttia ja kädet oli hapoilla. Mutta tästä noustaan, huipulla tuulee mutta sinne mennään.

Rullaluistelemassa haluaisin käydä, mutta mene nyt tonne luistelemaan kun vettä tulee niin ettei tiedä uisiko vai luistelisiko siellä. Kolme kertaa olen päässyt luistelemaan ja tänään olisin kans mennyt (hyvä se nyt on sanoa joo kun tietää ettei sinne voi mennä..), mutta menemättähän tietty jäi. Eka lenkki mulla oli 8km, sitten 12km ja kolmannella kerralla se oli jo 17km ja hengissä selvisin jokaisesta. Ei ihan paska kunto siis ollenkaan vaikken olekaan paljoa lenkkeillyt talven/kevään aikana.

Yhtenä päivänä kun olimme Wilman kanssa lenkillä, olimme ohittamassa vanhempaa rouvaa joka pysähteli matkansa varrella, kun ei jaksanut ilmeisesti vetää vetokärryään. Kysyin voinko auttaa häntä, niin meinasi ettei tarvitse,  hän pärjää kyllä. Sanoin, että autan mielelläni ja meillä ei ole koiran kanssa mihinkään kiire. Lupautui, että voin vetää kärryä ja sitten ilmeni, että oli ostanut 5l maitoa ja 2kg perunaa joten ei ihme, että painoi. Ja selvisi myös, että on yli 80-vuotias, omistanut koiria ym.

Pointtini tässä jutussa oli se, että huomasin teitittelyn olevan uskomattoman vaikeaa. Yritin teititellä, mutta väkisin meni välillä sinutteluksi, joka taas häiritsi mua itseäni varmaan enemmän kuin häntä. Osasin sentään puhua sinusta, etten kysynyt: "Voinks mää auttaa sua?" Tuskin sekään olisi häntä haitannut, mutta olen itse sitä mieltä, että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa ja heitä kuuluu teititellä, mutta vaikeaa se kyllä on.

Ja missä sitten kulkee raja, ketä teititellään ja ketä ei? Onko se ikä kysymys, kaikkia yli seittemän kymppisiä esim tietiteltäisiin? Vai itseään vanhemmat teititellään automaattisesti? Mutta mistä sitten tietäisin kuka on mua vanhempi? Ja ajatus siitä, että joku nuorempi tietittelisi mua, tuntuu kieltämättä aikas... tätimäiseltä. Ehkä mä jatkossakin vaan yritän muistaa teititellä heitä, ketä ajattelen sitä kaipaavan, kuten mummot jotka eivät jaksa kantaa kauppakassejaan. Joo, olkoon se mittarina tälle asialle.

Tästä tulikin mieleeni, että aikoinaan vanhempi rouvas henkilö närkästyneenä opetti mua, kun sanoin hänelle huomenta ja kello oli yli kymmenen aamupäivällä. Sain tietooni, että kello kymmenessä menee raja huomenella ja päivällä. Joten kun te sä menet huomenna töihin ja tapaat pomosi kello 10,15 ja hän sanoo sulle :"Hyvää huomenta", niin voit oikaista häntä asiasta näyttämällä ranteestasi kelloa (tietty naputtelet sitä samalla toisella etusormellasi, mielummin toisen käden etusormella kuin se missä kello on) ja sanot: "Etkös sattunut tietämään, että nyt on päivä, ei aamu!! Taatusti muistaa sut seuraavalla kerralla, kun miettii kelle tarjoaa palkan korotuksia.

Ole itsellesi armollinen

Maanantai 18.7

Olen kuullut lauseen: ”Ole itsellesi armollinen” varmaan satoja ellen tuhansia kertoja ja itsekin viljellyt sitä sopivan tilaisuuden tullen milloin kenellekin. Se kun kuulostaa niin pirun hyvältä sanonnalta, kunnon slouganilta, sä olet toisesta huolissasi, käsket hänen armahtaa itsensä. Mutta ootas kun joku sanoo sen mulle niin jo alkaa karvani (niitä on muuten vielä, usko pois) nousemaan pystyyn. Mikä hiton armollisuus? Miten ollaan itselleen armollisia ja mitä se ylipäätään edes tarkoittaa? Luoja armahtaa, minä en.

Nyt kun sairastan syöpää, niin nyt viimeistään mun kuuluis olla armollinen itselleni!? Jätänkö silloin treeneissä yhden toiston tekemättä vai peräti kokonaisen sarjan? Vai jätänkö salille menemättä, olenko silloin armollinen itselleni?

Saanko nyt syödä mitä haluan, vetää navan täyteen armollisuutta (suklaata)? Vai saanko nukkua koko päivän, laittamatta kertaakaan nenääni ulos, en edes viedäkseni koiruutta ulos? Silloinko olen armollinen itselleni (mutta en koiruudelle)?

Yhdestä vertaistukikeskusteluryhmästä luin lääkärin sanoneen potilaalle, että kroppasi tulee olemaan syöpähoitojen jälkeen pehmeämpi ja siihen on vaan alistuttava. Paskan latvat sanon minä, ei todellakaan ole. Jokainen voi tehdä töitä kroppansa eteen juurikin niin paljon kuin itse haluaa, ei tarvitse alistua vaan ja ajatella olevansa itselleen armollinen. Mä en ainakaan ole enkä meinaa jatkossakaan olla. Nyt pakosta himmailen koska en halua vetää itseäni piippuun tän hoidon aikana. Mutta kunhan tämä on ohitse, meinaan jatkaa matkaani kohti elämäni kuntoa 50-vuotiaana. Jos se on itselleen armollisuutta, että nyt olen käsijarru päällä treenien ja liikunnan suhteen ja syönkin vähän sinne päin, niin sitten olen tainnut sisäistää armollisuuden.

Aamulla töihin lähtiessä on hiukan kumma olo, ei hyvä eikä oikein kauhean huonokaan, mutta ei kuitenkaan normaali. Mutta koska pää ei ole kainalossa niin töihin mennään. Sisälläni joku ääni yrittää piipittää ettei ehkä ole viisainta mennä ja kotiinkin voi jäädä, mutta se pää ja se kainalo..

Tähän väliin on pakko kertoa tarina siitä, kuinka kerran lähdin töihin vaikka sain kävellä melkein kaksinkerroin mahani ollessani niin kipeä. Sitä oli alkanut särkeä jo edellisenä iltana, mutta olin taitavasti vaientanut sen ajatuksen etten olisi työkuntoinen. No, töihin menin ja pystyin sinnittelemään pari tuntia ja oli pakko lähteä kotiin. Sain vasta iltapäivällä ajan lekuriin ja sinne päästyäni sainkin melkoista sapiskaa. Umpisuoleni oli tulehtunut ja piti lähteä suoraan sairaalaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Silloinkaan ei ollut se pää kainalossa..

Tähän aamuun takaisin.. Oloni ei siis ollut kaikkein paras, tuntui ettei ajatus kulkenut kunnolla enkä edes tajunnut mitä mulle puhuttiin. Tai ehken vaan halunnut tajuta, koska sain kuulla syöpäni olevan vähän omaakin vikaani. Mähän olen sen verran puupää etten tästä ota mitään syitä itselleni, ei tää mun vikani ole, että Simo mun kroppaani rantautu. Joka niin väittää saa haistaa pitkän pas..n

Ruokatunnilla mä romahdin. Viimeinen pisara mulle oli kuulla, että olin jättänyt yhden työtehtävän puolitiehen. Normaalisti asia olisi hoitunut olankohautuksella ja olisin tehnyt sen loppuun. Vaan nyt kävin huuto itkemään, mikä mua vaivaa?? Mä oikeesti pelästyin, mikä mulle on tullut, tätäkö ne sytostaatit aiheuttaa? Lähin kotiin ja menin suoraan nukkumaan, mä olin ihan romuna. Nukuin melkein kaksi tuntia ja sen jälkeen alkoi taas naurattamaan.

Jumankekka, mä en pystykään kaikkeen, mä huomasin olevani vaan ihminen. Tiedättekö sen tunteen kun tajuat, ettet olekaan mikään superihminen vaan oletkin pelkkä ihminen? Se satuttaa ja siinä tipahtaa ihan hiton korkealta ja kovaa. Tajuta olevansa vaan ihminen. Ehkä nyt tän tajuttuani voin olla itselleni armollinen ja vaan olla ja levätä, mun ei ole pakko tehdä koko aikaa jotain. Maailma pyörii akselinsa ympäri, vaikken ole tiskaamassa, imuroimassa, menossa kauppaan tai kirjastoon tai ylipäätään tekemässä mitään muuta. Kunhan lepään ja olen itselleni armollinen, se riittää just tähän hetkeen.

Ja oloni ei muuten johtunut sytostaatista vaan kortisonin poistumisesta pikku hiljaa elimistöstäni. Tästä oli varoiteltu, kolmantena ja neljäntenä päivänä tulee uupumus. Mutta koska mä olin luullut olevani SuperHessu ihminen, niin en ajatellut sen tulevan uupumuksen sattuvan omalle kohdalleni, mutta niinpä se vaan tuli. Seuraavalla kierroksella tiedän varautua tähän ja olla suosiolla ne päivät kotona ettei tarvi romahdella töissä rakkaiden työkavereiden kauhuksi!!

Tiistai 19.7

Nukuin kymmenen tunnin yöunet ja olisi mennyt vielä lisää. Vaan pakko oli lähteä Helsinkiin rinnan silikonin sovitukseen, koska aika oli sovittu jo aikaa sitten. Ja tätäkään aikaa ei ollut helppo saada, niin en nyt peruuttamaan alkanut vaikka kieltämättä väsytti aivan kamalasti.

Maksusitoumuksen silikonirintaan saadaan Bulevardin klinikalle. Sehän on siis yksityislääkäriasema jossa on plastiikkakirurgiaa, ortopediaa, raskausklinikka ym ym. Täältä voitta halutessanne tutustua lähemmin mitä palveluja siellä tarjotaan, silikonien lisäksi siis. Paikka oli todella siisti, vastaanottovirkailija oli ystävällinen ja avulias ja aulassa oli tarjolla kuumaa ja kylmää juomaa. Viidenteen kerrokseen mentyäni (sinne minut ohjattiin) sain odotella hetken sohvalla sillä sieltä tullaan nimeltä kutsumaan. Henkilökunnalla on tyylikkäät asusteet päällä, ei tullut todellakaan sairaala mieleen vaikka on se sitäkin.

Itse silikonin sovitukseen taisi mennä 10min. Hän kysyi mikä mun ympärysmittani on ja sanoessani sen olleen 80cm ja enää en tiedä koska olen ollut niin turvonnut, kaivaa hän liivit esille. Maksusitoumukseen saa tosiaan yhdet liivit mukaan, joko pitsiset tai urheiluliivit. Yllättyykö kukaan, jos kerron etten ottanut pitsisiä liivejä? Tuskinpa vaan onpa mulla siihen ihan hyvä syykin. Olen pitsille allerginen, se on aina tehty jostain muusta kuin puuvillasta tai mikrokuidusta ja mä olen kaikelle keinokuiduille allerginen. Joten ei siis pitsiä mulle kiitos. Mutta urheiluliivit olivat hyvät ja sain siihen mukaan urheilu/uimasilikonin. Nyt ei tarvitse salillakaan vaihtaa liiveistä toiseen tissiä vaan se on kätevästi liivissä jo valmiina, näppärää.

UUsi tissi päällä, huomaatteko mitään eroa??

Silikoni on niin luonnollinen liivien sisällä, ettei sitä tosiaan kukaan näe paidan läpi ettei molemmat tissit ole luomua. Nyt hartiatkin taas luulee omistavansa kaksi rintaa vaan sepä onkin huijausta, on niitä typeryksiä helppo huijata. Hyvillä mielin lähden kotiin jossa saan taas armahtaa itseäni olemalla tekemättä mitään. Alan jo pitämään tästä armahtamisesta, tätä voisi jatkaa pidempäänkin.

Illalla menemme katselemaan yhtä kätköä joka sijaitsee vesitornin lähettyvillä. Oloni oli vielä aika vetämätön ja keskityinkin enemmänkin vadelman poimintaan. Koiruus jaksoi hetken innostua nuuskimaan ja syömään heinää kunnes tajusi kai olevansa luonnossa eikä tassujen alla ollutkaan asvalttia. Paniikkihan siinä iskee ja silloin täytyy päästä Mamman syliin. Joten jäi kätkö löytämättä ja vadelmat puskaan. Piti lähteä viemään kaupunkikoiraa kotiin!! 

Kätköjä ja löytöjä

Lauantai 2.7

Tämä päivä alkaa mitenkäs muutenkaan kuin punkteeraamalla tissi. Taas mä olen jonossa hoidattamassa tätä samaa asiaa mihin alan olemaan jo lopen kyllästynyt.  Tällä kertaa seromaa tulee sellaiset 60ml, jokohan tää alkais olemaan vähenemään päin? 

Tosin ei tässä vielä voi alkaa tuulettelemaan, jälkitarkastuksessa lekuri sanoi sen kestävän kuukaudesta puoleen vuoteen. Siis oikeasti, puoli vuotta??  Salli mun nauraa, en tosiaankaan ajatellut juosta täällä puoli vuotta punktoimassa tissiäni!! Pistän siis sormet ristiin ja odotan tuon nesteentulon loppua. Eihän tulvatkaan iäisyyksiä kestä, eihän?

Koska tänään on lämmin/kuuma ilma, niin normaalit ihmiset ovat varmasti rannalla ottamassa aurinkoa. Tai sitten he ovat terassilla istumassa ja ottavat vähintään kaljaa. Mitäs me Ukkokullan kanssa tehdään? Mennäänkö me rannalle vai terassille? Oikein arvasit, ei kumpaankaan vaan me mennään metsään etsimään geokätköjä. 

Tällä kertaa kätköt vievät meidät pellon viereiselle metsäkaistaleelle ja sieltä löydämme kätkön. Seuraava etappi oli metsässä ja se ei sitten ollutkaan ollenkaan niin helppo tapaus. Välillä noi kätköt ovat todella vaikeassa paikassa. Ja koska oma ymmärrykseni puhelimen koodeista (koordinaateista) on todella vajavainen, niin en oikeasti ole aina edes varma olenko oikeassa paikassa etsimässä. Keskellä synkintä risukkoa se on vielä vaikeampaa tietää ollaanko oikeassa paikassa. Mutta ei se mitään, itse etsintähän se tässä se jutun anti on ja tällä kertaa sitä antia tuli oikein kunnolla, vaan ei löytynyt. Lopulta kyllästyimme ja lähdimme seuraavaan paikkaan. 

Se löytyikin jo helpommin, tosin taas sai Ukkokulta kiipeillä puuhun samalla kun mä toimin valokuvaajana ja nauran katketakseni. Mikä siinä onkaan , että toisen räpiköiminen puussa pistää naurattamaan?? Tulee aina mieleen lapsuus kun leikimme ystäväni kanssa Tarzania. Tosin leikki loppui lyhyeen kun hän kiipesi puuhun eikä uskaltanut tulla sieltä alas. Mä sain juosta heille kotiin hakemaan hänen äitinsä apuun. Oliko se sitten Janen tehtävä, juosta hakemaan apua? Nykyajan Jane seisoo puun alla ja ottaa kuvia ja nauraa katketakseen. Niin ne roolit muuttuu!! 

Seuraava eli kolmas (oikeasti neljäs mutta yhtä ei lasketa koska sitä ei löydetty) onkin sitten hitsin korkella, meinaan sai kiivetä kalliota aikas korkelle. Olin ekana ylhäällä ja löysin kätkön, olen selkeästi erikoistunut kivien alle/väliin/taakse kätkettyihin kätköihin ja Ukkokulta puissa oleviin. Pidetään jatkossakin tämä jako. 

Kotiin tullessamme olinkin todella hikinen (on meinaan hikistä hommaa rämpiä siellä metsässä/pellolla/kalliolla), kun asteita on ulkona sellaiset toista sataa. Menin tietty suihkuun ja koska olin ollut aamulla siellä punkteerauksessa, niin oli sen piston kohdalle laitettu sideharson palanen ja haavasuoja. Nämä jäi ottamatta pois suihkuun mennessä, pukiessani taas liivit päälle en ajatellut yhtään koko asiaa ennen kuin tajusin liivien olevan aivan märät. Liivit pois ja tissi kuivumaan. Tissistä ensin pumpuliset täytteet pois. On se vaan näppärää, kun voi kuivatella tissinsä erikseen, ihan narulle saakka en sitä laittanut vaan tuossa se sohvan rahilla paistatteli päivää ja kuivui.

Illalla päätimme, että tämä nukkuva jäsenemme saa osallistua kätkön etsintään. Hiukan vastahakoisesti lähti mukaamme, mutta ei auttanut hänen kiukutella. Sanoimme, että tiimistä ulos tai geokätkötulos eli löytö ja hän valikoi tuloksen. Ainakin olin ymmärtävinäni asian näin, koska mukaamme lähti. 

Nukkuva jäsen joutui hommiin. 

Ulkona huomasin kauhukseni, etten ollut muistanut laittaa liivejä päälleni ollenkaan (ne oli kuivumassa jos muistatte). Ukkokulta sanoi, että mitä väliä, ei kukaan sitä huomaa. Hyvähän hänen on sanoa, entäs jos hänellä olis ollut pallisyöpä ja olisi viety toinen palli, olisko kiva kävellä ulkona ilman sitä. No, toisaalta ei se ole niin näkyvä menetys, tuskin kukaan huomaisi vaikka liikkuisi aina ilman toista kulkustaan. Mutta se mun tissi, se nyt puuttui ja sen takia jouduin vetämään hupparia päälleni löysemmin, ettei vaan näkyis ettei toisella puolella ole mitään. Kun joku tuli vastaan niin olin niin, että Ukkokulta oli mun edessäni, ettei vaan kukaan näe multa puuttuvan jotain. 

Välillä en tosiaankaan muista edes koko rinnan olemassa oloa tai olematonta oloa kun ei sitä ole ja toisinaan se tuntuu maailmaakin tärkeämmältä asialta. Oikeasti rnnat ovat saaneet uskomattoman paljon aikaa mun ajatuksissani, ennen en koskaan ajatellut niitä. Ihminen muuttuu kummasti kun siltä viedään jotain. Toivon todellakin, ettei koskaan olla tilanteessa jossa esim mun varvas vietäisiin. En kyllä jaksais ajatella päivästä toiseen varpaitani!!

Huolissani kysyin, missäköhän se tissi mahtaa olla? No kuivumassa sanoi Ukkokulta. Olin jo ihan unohtanut mihin olin sen laittanut, kotiin mennessä löysinkin sen sieltä rahin päältä mihin olin sen jättänyt. Tahatonta huumoriakin välillä, mutta kaikki naurattaa.

Löysimme kätkön ja sitten saimmekin kipin kapin kiirehtiä kotiin. Alkoi taivas meinaan synketä aika nopeaan. Ihan emme ehtineet kotiin saakka ilman kastumista, mutta ei haitannut, tissihän oli jo kotona kuivumassa.

Sunnuntai 3.7

Tänään koitti viimeinen päivä kotona tällä erää. Sen kunniaksi menen lenkille ja ette ikinä arvaa mitä tein siellä?? Arvaatte kuitenkin.. Kerron, löysin kolme kätköä lenkkipolun varrelta. Näpsäkkää yhdistää lenkkeilyt ja kätköily, oma aika ja lenkki aika, kaikki samassa paketissa. Ei kukaan ole niin näppärä ajan käyttäjä kuin nainen!!

Päivän otan rennosti, laittelen eväitä huomista varten ja illemmalla lähdemme ajelemaan vielä kundille ja miniälle kylään. Tällä kertaa ei matkalla tarvinnut tapella ollenkaan, kuten täällä. Ai miksi ei? Koska MÄ ajoin!! 

Tutustumassa Meilahden päivystykseen

Sunnuntai 26.6

Tänään taas vesipatja höllyy oikean tissini kohdalla. Vaikka ei millään viitsisi, niin on ihan pakko mennä Meilahden päivystykseen punktreemaan ylimääräiset nesteet pois. Tuon kiristyksen ja jumituksen kanssa ei ihminen vaan voi olla.

Soitin sairaalaan ennen lähtöäni, sanoivat ettei ole ruuhkaa. Lähdin sitten ajelemaan ja hämmästykseni olikin suuri, kun paikalla ei tainnut olla ketään itseni lisäksi. Tosin olihan juhannus sunnuntai ja ihmiset vielä reissuillansa, mutta ettei kukaan ollut saanut edes pienen pientä sydänkohtausta samaan aikaan kun mun piti mennä sinne. Mahtavaa!!

Tilat Meilahden päivystyksessä olivat todella siistit. Olivat tehneet sinne remontin ja paikat avattu toukokuussa. Sen kyllä huomasi. Pääsin vastaanottoon muutaman minuutin odotettuani. Selittäessäni minkä takia olen paikalla, laittoivat mulle kuumemittarin korvaan, ottivat happisaturaation sekä mittasivat verenpaineen ja pulssin. En ole koskaan saanut tällaista palvelua ja vaivana sentään vain höllyvä tissin paikka. No, en valittanut vaan otin kaiken vastaan. Ja vaikka oli kuuma ulkona, ei sitä sisällä huomannut, ilmastointi todellakin toimi. 

Hoitaja sanoi toimenpidehuoneen olevan juuri nyt varattuna, laitettaisko sut sänkypaikalle odottamaan? Jaa, en minä tiedä, mä odotan siellä mihin mut määrätään. Suureksi hämmästyksekseni mut tosiaan vietiin sänkypaikalle. Siellä oli suuri huone jossa oli useita sänkyjä, heille jotka eivät voineet odotella odotushuoneessa tai tehtiin toimenpiteitä. Itseni lisäksi siellä oli vanhempi rouva joka nukkui, en häntä halunnut häiritä millään lailla joten olin aivan hissukseen.

Jäin odottamaan lekuria joka tulikin melkeinpä saman tien. Itse asiassa hän oli jo odottanut meitä. Taisi olla tekemisen puutetta hänellä. Lekuri tutki, nestettä on joo. Otetaan peruslabrat ja odotetaan tuloksia ja sen jälkeen punkteeraus ja kotiutus. Siis ihan oikeasti, mä luulin tulevani tänne vaan nesteen poistoon niin saankin koko paketin hoitoa samalla. Niin jäin odottelemaan näytteiden ottajaa joka pian tulikin. Hän otti pari putkea verta ja tällä kertaa ei sattunut ollenkaan. Kehuin häntä kuinka taitava olikaan. Oli muuten mies, punastui varmaan partansa alla, siinä valaistuksessa oli vaikea nähdä.

Taas odoteltiin, aikani kuluksi lueskelin kirjaa jonka kaukaa viisaana olin ottanut mukaani. Tunnin verran meni labra tuloksissa jotka olivat suht normaalit. Pientä tulehduksen poikasta siellä vielä oli, mutta antibiootti oli vielä menossa joten ei huolta senkään suhteen. Punkteerauksessa oli mukana kaksi hoitajaa sekä lekuri. Huomasi etteivät ihan päivittäin tehneet asiaa, mutta eihän nyt oltukaan rintarauhaskirurgisessa sairaalassa. Lekuri sai otettua nesteet pois, kysyessäni paljonko sitä tuli hän laski: fyra, åtta, vähän yli desi. 1,2 dl sitä vielä tuli, joten hiukan vähenemään päin, onneksi. 

Tämän jälkeen pääsin lähtemään kotiin, vierailuni Meilahdessa oli päättynyt.

Kotona kerroin Ukkokullalle vierailustani Meilahteen. Näytin muutaman kuvan jonka olin paikasta ottanut. Samalla kerroin lisäkseni olleen vanhemman rouvan siellä. Ukkokulta katseli kuvia ja sanoi: "Ai sä otit kuvankin siitä vanhemmasta rouvasta." Täh, miten niin??

Tässä kuva vanhemmasta rouvasta :-)

Iltapäivällä menimme Ukkokullan kanssa taas muutamille kätköille. Koska ne olivat hiukan pidemmällä niin otin potkupyörän mukaani. Se ei ollutkaan kaikista paras idea, oikealla jalalla kun potki niin sattui rintaan ja kun potki vasemmalla jalalla niin sattui vasempaan nilkkaan. Nilkkani ei missään nimessä ole vielä kunnossa. Saa nähdä kauanko senkin paranemisessa menee. No, löysimme muutaman kätkön ja jatkoimme matkaa.

Potkimme vielä paikalliselle kartanolle jossa on foodin kahvila. 

Halusimme kokeilla miltä maistuu maidoton, sokeriton, jauhoton leivonnainen. Ostimme mukaamme raparperi- ja suklaapiirakka palaset. En ehtinyt ottamaan kuvaa niistä, koska ne oli syöty sitä ennen, mutta voin sanoa niiden olevan todella pieniä palasia ja ei todellakaan hintansa arvoisia. Meidän ei tarvitse toiste mennä sinne ostoksille.

Tällaisia näkymiä oli kartanon pihalla. 

Käteni on todella kosketus herkkä, käsivarressa on yliherkkä tunto. Käsivarren ousessa vähänkään johonkin niin on tuskaa. Keksin laittaa käteeni hihan joka suojaa kättäni. Ei sitten ole ihan niin herkkä ja hiha on sen verran kireä, ettei se liiku kädessä. Olen mä vaan kätevä emäntä.