Päivä kerrallaan..

Maanantai 15.8

Pyörähtää loman toinen viikko käyntiin. Ei huolta, tämänkin viikon jälkeen on vielä yksi viikko lomaa jäljellä. Nautitaan kuitenkin päivästä kerrallaan, elämää kun ei voi elää kuin päivän kerrallaan. Se olisi monesti hyvä jokaisen muistaa. Elää päivän kerrallaan, ei miettiä sitä mitä teen sitten joskus kun olen sitä tai tätä, tai kun asiani ovat niin tai näin. Välttis ne eivät ole koskaan niin kun haluaisit, mutta elettävä se on kuitenkin. Juurikin vain sen päivän kerrallaan.

Tänään vuorossa ei ole lenkkiä, ei metsissä rämpimistä, ei kätkön kätköä etsittävänä. Tänään tehdään ruokaa. Itsehän teen ruokia etukäteen pitkäksikin aikaa, laittaen ne sitten pakastimeen. Mulla ei tod ole aikaa eikä ainakaan mielenkiintoa tehdä ruokaa joka päivä, ei tosiaankaan. Mä teen sitä pakastimeen ja otan illalla sieltä seuraavan päivän eväät. Näin me bodarit eletään (hahahah) ja sitä samaa suosittelen kaikille. 

Vaikka olen entinen kokki yhdeltä ammatiltani, en kuitenkaan jaksa panostaa ihmeemmin ruoan laittoon. Mulle kun ruoka on vaan polttoainetta hengissä pysymiselle, olen gourmeesta kaukana. Ja sitä samaa voin sanoa faijastani. Tai en tiedä, kyllä hän varmasti ruoasta nauttii, kunhan se on jonkun toisen tekemää. Ja mä tulen apuun tässä vaiheessa, tekemään sitä ruokaa hänelle pakastimeen. Sitten syödessä voi lämmöllä ajatella mua. Ukkokullan kanssa teemme useampia ruokia yhdessä. Mitä ne olivat jääköön salaisuudeksi. Sen verran voin paljastaa, ettei ollut kyse sisäfileestä. Ehkä ulkofileestä? Maybe!!

Päivään kuului luonnollisesti myös kaupassa käyntiä ja koirien kanssa ulkoilua ja olympialaisia. Ja sitten illemmalla menemme mun ihanalle tädilleni ja hänen yhtä ihanalle miehelleen kylään. Tätini on ihminen jota olen aina ihaillut, sillain vähän salaa ja takavasemmalta. Jo lapsuudesta muistan sen elämän ilon ja hersyvän naurun joka kivasti kutitti korvia, hänen ihana naurunsa sai mut aina hymyilemään ja saa tietenkin vieläkin. Ja kaunis, mun tätini on aina ollut niin kaunis, vanhenemisenkin hän osaa tehdä niin tyylillä. Tiedän (luulen tietäväni, arvaan), keneltä olen nauruni perinyt. Ja elämäniloni. Ja positiivisuuteni. Häneltä, häneltä olen oman osani saanut, aivan kuten sitä on jaettu hänen lapsilleen ja meidän muille sukulaisille. Mutta olen saanut oman osani ja siitä olen niin kiitollinen. Mun ihana tätini!! <3

Ja tässä olisi sitten kuvia meistä kaikista, mutta koska täti ei antanut lupaa niitä laittaa niin saatte vaan kuvitella kaksi kaljua ja loput tukallisia, iloisia ihmisiä kaikki tyyni!!

Koska en saanut laittaa kuvia tädistäni, laitetaan sitten parhaimmasta lenkkiseurasta. :-)

Lähtiessämme pois haluaa Ukkokulta käydä kuvailemassa paikallista venesatamaa. Me sen ilon hänelle soimme, itse en tosin ulos mennyt vaan jäin autoon istumaan, koska olin unohtanut piponi matkasta ja en halua ottaa sitä riskiä, että sairastun. Mä sairastan paljon mieluimmin terveenä!!

 

Tiistai 16.8

Tänään sitten on aika matkustaa kotiin. Ensin kuitenkin käyn ulkoiluttamassa sauvojani (huom. kävelysauvoja!!) ja vasta sen jälkeen aletaan miettiä auton pakkaamista. Lenkillä nähdessäni matkan varrella käpyjä tulee mieleeni vanha elokuva. ”Käpy selän alla.” Itse leffasta en tiedä mitä se pitää sisällään, en ole koskaan katsonut, mutta nimi muistui mieleeni. Ja koska sitä mietin, oli luonnollista ottaa seuraava askel ja sitä myös kokeilla, miltä se mahtaa siis tuntua. Ja koska sitä kokeilin, piti siitä tietenkin myös ottaa kuva. Nykypäivänä kun ei voi tehdä enää mitään ilman, että siitä ei ottaisi kuvaa. Tai no, tulee mieleen muutamakin juttu, mutta ei niistä sen enempää.

Käpy selän alla, ei kiva juttu ilmeestä päätellen :-)

Ennen lähtöä vielä syömme (emme syö mitään pakastimesta, olkoon ne siellä) ja sitten on hyvä lähteä massu täynnä ajelemaan kohti kotia. Matkalla emme pysähtele etsimään kätköjä, emme juurikaan edes pissalle. Olin kaukaa viisas, enkä juonut kahvia ennen lähtöä enkä edes vettä juurikaan matkalla (oikeasti vettä pitäisi juoda ainakin kaksi- kolme litraa päivässä). Kerran pysähdymme kahvia hakemaan ja samalla käyn ihastelemassa paikallista vessakulttuuria (ei muuten poikennut millään lailla mistään yleisistä vessoista, samalla lailla oli piirrelty seinät täyteen).

Tampereella viimein pysähdyimme syömään, minnekäs muualle kuin FitnessWokiin. Koska Wilma oli mukana ja häntä ei voi ottaa ravintolaan mukaan eikä jättää autoon yksin, jouduimme taas tekemään kompromissin ja syömään autossa. Auto sattui olemaan parkissa paikallisen kiinalaisen ravintolan edessä ja siinä syödessämme katselimme asiakkaita jotka sieltä ulos tulivat. Nuori herrasmies poistui paikalta aasialaisen naisen seurassa. Ukkokulta tokaisi, että mitä mahtaa miehen vaimo kotona sanoa, kun vie mukanaan vieraan naisen. Minä siihen vastasin: "Niin, tiesiköhän mies mitä ruoka-annoksiin tulee lisänä? Vai onko tämä sitä take awayta parhaimmillaan?" Tiedän, meidän huumorintajumme on välillä ala-arvoista!!

Kotiin tullessamme saimme pettyneenä huomata, ettei kotona ole tehty lattian suhteen mitään. Edelleen parketti on auki, sama betoni siellä köllöttää lattialla kuin lähtiessäkin. Tämä taitaakin olla pitkäpiimäistä remontointia. Jos olisi vaikka lattia paikallaan ennen mun hiusten kasvua, sepä se olisikin jotain. Tosin olen saanut sähköpostiini mainoksia miten saada hiuksensa kasvamaan, joten saattaa olla mulla tukka päässä ennen lattian korjaantumista. En kyllä usko mihinkään ihme aineisiin ja varsinkaan kun hiusten lähdölleni oli oma syynsä, niitä ei kasvata takaisin mitkään aineet. Kyllä ne sieltä takas kasvaa, kun sen aika on. Tosin ei mitään kiirettä, viihdyn kaljuna kummajaisena.

Keskiviikko 17.8

Koska on loma ja olen kotona, niin on aika taas aktivoitua salin pariin. Olen käynyt leikkauksen jälkeen salilla, vaan en täällä omalla (koti paikkakunnan) enkä myöskään vakisalillani Mayorsilla (joka on stadin paras sali). Olen käynyt työpaikan salilla ja koska nyt en ole töissä vaan lomalla, en sinne tietenkään voi mennä. Siispä menen ”omalle” salille. Kirjoitan vihkoon jo valmiiksi tulevan treenini (teen sen aina paitsi nyt leikkauksen jälkeisenä lusmuilu aikana) ja saan draivia jo sen kirjoittamisesta. Fiilis nousee pilviin, kämmenet jo melkein hikoilee odotuksesta ja jännityksestä, mä pääsen taas nöyryyttämään rautaa. Mahtava fiilis. Ja se vain paranee mennessäni salille, koska tapaan siellä sattumalta ystäväni joka on myös tullut treenaamaan. Vaihdellaan kuulumiset ja sitten raudan kimppuun. Ai että, tätä mä olen odottanut.

Treenimusana toimii Five Finger Death Punch, tietty!!

Olen jo kotona päättänyt kokeilla vihdoin kunnollista rintatreeniä, oikeastaan ekaa kunnollista leikkauksen jälkeen. Ja se tunne, kun sä saat ladata melkein samat painot masiinaan kuin ennen leikkausta, se meinaa vielä multa järjen. Se pistää hiljaiseksi, se pistää nöyräksi, se pistää mut polvilleni. Se pistää jopa pikkaisen itkettämään. Ei ole voima mihinkään kadonnut, ei halu eikä intohimo tätä hommaa kohtaan vaikka jossain vaiheessa niin vähän pelkäsin. Ja ihanan ystäväni sanoin: ”Tässä sen huomataan, ei sitä rautaa rintarauhasilla nostella.”

Fiilistäni meinaa hiukan laskea kuullessani saaneeni elämäni ensimmäisen ylinopeussakon. Joo, oli kamera sitten halunnut ikuistaa meikäläisen. Olisi mulle sopinut hyvin vaikka olisin seuraavatkin 29 vuotta elänyt ilman sakkoja, mutta ei näköjään sopinut ”Setä Samulille.” Aivan hukkaan heitettyä rahaa. Mutta elämä on, aina ei voi voittaa. Vaan välillä näköjään voi, oikein 140€ edestä pikavoittoa. Siinähän sitä on mitä maksella, maksaisiko osamaksulla, vaikka sellaiset euron/kk? Vai maksaisiko kokonaan heti pois harmittamasta? Täytyy pohtia, ei tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Ei Simokaan tehnyt. Itseään kasvatteli hissun kissun varmaan vuosia. Mitäköhän Simo tekisi sakkojen kanssa? Jospa laitankin foliohatun päähäni ja palaveeraan Simon kanssa asiasta, ei tehdä mitään hätiköiytyä, ei Simo enkä mä!! 

Tästä voisi päätellä, että Simo sanoo viimeisen sanan, mutta ei todellakaan. Kyllä se olen minä!!

Hiukset lähtee, tervetuloa kalju

Sunnuntai 31.7

Tänään taas salilla, kävin tekemässä selkä-hauistreenin. Hiukan kättä saa varoa edelleen, mitään maastaveto tai pinnaveto enkkoja on turhaa yrittää lähtee repimään. Muutenkin olen pitänyt maltillisena painot treeneissä ja enemmän pumpannut tuntumaa ja pääpointtina on hyvä fiilis ja lihasten säilyminen. Tässä kun olen hyvässä kunnossa ollut, niin en ole nähnyt mitään syytä olla ollut treenaamatta. Kaikkea kun saa tehdä hoidonkin aikana, kunhan en rykäse maratonia oli lekurin ohje. Siitä nyt ei tosiaan ole pelkoa, juoksu kun ei nyt vaan satu olemaan mun juttuni.

Terkut salihörhöltä :-)

Hiusten lähtö kiihtyy, nyt niitä alkaa olemaan jo lavuaarissa kun föönää, pesee hampaitaan, harjaa hiuksia. Niitä lentelee jatkuvasti johonkin suuntaan. En malta odottaa tiistaita jolloin saan ajaa ne pois, hullulla on nääs halvat huvit. Otan hiusten lähdöstä kuvia ja postaan ne vasepookkiin (kuten ystäväni facea nimittää) ajattelematta oikeastaan sen kummempaa mitä sillä kaikille näytän. Saatuani paljon kannustusta olen aivan ihmeissäni ja meinaa itkukin päästä vaikka se ei ollut tarkoitukseni. Mulle tuleva kalju on kiva asia ja olen itse jo niin sinut sairauteni kanssa, ettei jaksa muistaa ettei toiset asiasta tiedä vaan se tulee aikamoisena yllätyksenä. En tästä kuitenkaan ole yleisesti huudellut, mutta nyt tuli tehtyä siihenkin muutos. Kannustuksen määrä oli tosiaan huikea ja olin/olen tosi otettu jokaisesta tsempistä ja ajatuksesta minun suuntaan.  Kaikki ne jaksavat paremmin jaksamaan tätä showta paremmin. Ajatukseni on tämän olevan väliaikaista ja tällekin tulee loppu kunhan jaksan odottaa. Ja pakkohan se vaan on jaksaa, ei tätä voi kesken leikin lopettaa vaikka mieli tekisikin. Vaikka ei edes tee, tosiaankaan. Mä haluan elää vielä pitkään, mulla on liian monta hyvää ja parasta treeniä vielä tekemättä.

Ukkokullalta kyselen miten pääni tottuu kaljuun ja kylmyyteen ulkona. Lohduttaa, että puolessa vuodessa olet jo tottunut asiaan. Sepäs lämmittikin mieltä, ettei sen kauemmin sitten menekään. Ja toinen lohduttava asia oli, ettei lumi jää kaljulle vaan se mukavasti valuu päästä pois. Se nyt puuttuisikin, että se jäisi kasvamaan päähän kuin lumilyhty, siihen sitten vaan kynttilä ja valaisisi pimeät illat ollessa Wilman kanssa ulkona. Kysyn myös millä mä pesen päätäni tän jälkeen, sahmpoollako? Ukkokulta vastaa, että ihan sama, mutta autovahalla vahaat sen sitten. Jeps, näin tulen tekemään!!

Maanantai 1.8

Aamusta puhelimestani katson sinne vasepookkiin ja näen rakkaan tyttäreni laittaman linkin omalla seinälläni. Hän oli laittanut youtubesta Juha Tapion Kelpaat kelle vaan. Kuuntelin sitä samalla kun olin Wilman kanssa ulkona. Ja ette arvaa kuinka mä märisin, mä itkin kuin vuoriputous. Se sanotus sopi niin hyvin tähän tilanteeseen. Äidille on tulossa kalju, mutta se ei haittaa. Äiti, sä olet kuitenkin kaunis ja sä kelpaat meille juuri sellaisena kuin sä oot. Näin mä sen tulkitsin ja se oli niin kaunis ele, että olen itkenyt sitä moneen kertaan vielä jälkikäteenkin. Nytkin kirjoittaessani mua alkaa taas itkettämään. En juuri pidä Juha Tapiosta, mutta hänen sanotuksensa kolahtaa usein, sen homman se kundi osaa.

Hassua, mutta samalla kun kuuntelen kyseistä kappaletta, näen ystäväni tulevan mua vastaan ja nauran, etten mä yleensä näin herkkänä Wilman kanssa ulkoile. Saimme melkein sovittua kahvitreffitkin, mutta pienellä sytovarauksella jos vaikka tulee taas kovin väsynyt olo kolmantena ja neljäntenä päivänä kuten viimeksi tuli.

Soitan illalla faijalle, jutellaan tulevasta kaljustani. Sanon, että päänahka alkaa olemaan sen verran kipeä, että on kuin olisi tukistettu koko päästä. Mahdatko muistaa miltä sellainen tuntuu? Hyvin oli kuulemma vielä muistissa. Nauramme, että sitten voin pitää sellaista nenäliinasta tehtyä päänsuojaa, sellaisia ruudullisesta nenäliinasta tehtyä. Mutta mistä saada sellainen nenäliina? Pitääkö lähteä kirpputoreja kiertelemään? Löytääkseni sellaisen kellertävän, hiestä ja räästä tummuneen vanhan paapan nenäliinan? Ehkä mä tyydyn lippikseen, pipoon tai kaljuuni mielummin.

Usko tai älä, mutta mä en ole tässä kuvassa :-)

Tiistai 2.8

Tänään lähtee hiukset. Nyt niitä alkaa olemaan suu ja korvat ja silmät täynnä. Puuroni olen saanut pidettyä hiuksettomana, hyvä niin koska haluan syödä puuroni omanlaisenaan, en hiukset seassa.
Ensin on kuitenkin aamusta labrassa käyntiä, siellä kun saa käydä joka kerta ennen sytostaattia ja sen vuorohan mulla on taas perjantaina. Se onkin jo toinen satsi ja sen jälkeen on kolmas osa ohi eli enää neljä jäljellä. Mutta eka on siis perjantainen satsi.

Mulla on tänään myös fyssari. Vaikka käsi on taas kireä, ei se satu ihan niin paljoa koska olen muistanut ottaa buranaa tuntia aiemmin. Mutta helppoa se ei ole kuitenkaan, ei siitä kivutonta toimenpidettä saa mitenkään. Juttelemme tulevasta kaljusta ja peruukista, joko olen hankkinut. Perjantaina sovitukseen aika, vaikka tiedän, etten sitä tule juurikaan käyttämään. Mutta hätävaralle se pitää ottaa ja saahan sen ilmaiseksi. Fyssari sanoo, että onhan se otettava, jos vaikka tulee virallinen kutsu jossa pitää olla hiukset päässä. Ihmettelin, että voiko tosiaan kutsuissa lukea hiuspakko. Erilaisista pukukoodeista olen kuullut, vaan en siitä, että on pakko olla hiukset päässä. Tosin en mä koskaan mitään virallista kutsua ole saanutkaan ellei siskon hääkutsua lasketa mukaan. Ja silloin ei tarvinnut miettiä hiusasiaa kun ne sattuivat olemaan päässä.

Illalla me sitten se tehdään, ajetaan hiukseni. Otamme samalla kuvia, nauran kaksinkerroin kuville, oli ne vaan niin hauskoja. Vaikka tää syöpä on paska juttu, niin mä otan tästä kyllä kaiken ilon irti mitä vaan saan. Ensin mä ite ajelin niitä sen mitä osasin, sitten Ukkokulta teki erilaisia kampauksia ja ajeli taas vähän lisää. Ette usko, että mä nauroin. Maha oli tosiaan kipeenä ja vedet valui silmistä. On meinaan ihanan vapauttavaa saada nauraa tälle asialle. Silloin, kun mä sain tiedon tästä syövästäni, mä itkin, ulisin, huusin ja melkein oksensin syövän itsestäni. Nyt mä olen saanut tästä niin niskalenkin, että mä voin nauraa tälle, mä näytän keskisormea niin, että Simo lähtee nolona kipittää kohti toisia metsästysmaita. Simo, sä oot nolo pelle, mä nauran sulle!! Hahhahahhaaa, siitäs sait!!

Täsät me lähdetään liikkeelle :-)

Tämä kuva puhutteli kaikkein eniten. Tässä kiteytyy niin paljon asiaa, koko tarina alusta loppuun ja se, että olen sinut asian kanssa. 

Myös tämä kosketti mua erityisesti. Tässä mä näen itseni, elämän iloisena, positiivisena, omana itsenäni. Mua ei lannista syöpä, mulla on aivan liian paljon elämän iloa anteekseni syövän mua lannistaa.

Tän hauskuuden jälkeen lähden vielä ystäväni kanssa ravaamaan portaita ylös ja alas, ylös ja alas, yhteensä kuusi kertaa. On meinaan jalat ja varsinkin pohkeet lujilla. Välillä pidin lippistä päässä ja välillä otin sen pois, samalla kanssa treenajille ilmentäen, että katsokaa mua, mä en häpeä itseäni vaan mä olen aivan pirun ylpeä itsestäni ja mun kaljusta. Aivan sama mitä te ajattelette, mä kuljen pystypäin, kalju aivan hiton kiiltavänä!!

Marjat, nuo superfoodeista parhaimmat

Torstai 28.7

Tänään en ajatellut mennä salille, ajattelin josko lenkille menisin kuitenkin. Vaan töiden jälkeen koiruutta ulos viedessäni huomaan, että meidän lähettyvillä on vadelmapuskia ja meinaankin mennä iltasella poimimaan niitä. Wilman tehdessä tutkimusmatkaansa hajujen ihmeelliseen maailmaan, minä poimin samalla vattuja suoraan suuhuni. Välillä Wilma joutuu jäämään mua odottelemaan, ilmeenä se :”Voisitko Mamma jo tulla, että päästään jatkamaan matkaa ilme?” Mutta kun ne vadelmat vaan on niin hyviä.

Kotona juomme kahvit, sanon meneväni keräämään vadelmat ja ihmettelen kun kädessä joku kutittaa. Saakeli, kättäni pitkin ryömi valtava käärme, ainakin kuristajakäärmeen kokoinen, se melkein jo kävi kurkkuuni kiinni. Tai jos tarkennetaan, niin oli se ainakin centin pituinen harmaa vihreä matonen, mutta se huuto oli kuristajakäärmeen luokkaa. Kahvit lensi lattialle, mato lensi minne lie ja meikä hyppäs ainakin metrin ilmaan. Ihmettelin minne se matonen joutui ja siinähän se oli sohvalla luikertelemassa meikäläisen kuulokkeisiin jotka oli jäänyt siihen puhelun jäljiltä (joudun puhumaan puhelimessa aina kuulokkeet päässä, koska olkapääni/käteni ei kestä yli 2min puheluita). Siitä olis siis tulossa korvamato, sanan varsinaisessa merkityksessä. Aika ovela pirulainen!!

En sitten kuitenkaan päässyt sinne vadelmaan koska alkoi satamaan niin hitosti. Niinpä lähdimme cittariin ja mennessäni huomasin marja tyttösen marjojaan myymässä. Mustaherukka oli 20€/5kg ja lupasin ostaa yhden kaupasta tullessani. Hän kysyi otanko kaksi laatikkoa kolmella kympillä. Lupasin ottaa. Tullessani sieltä kaupasta hän kysyi olisinko halunnut kolme laatikkoa viidellä kympillä (hän oli ilmeisesti luullut, että hänellä on kaksi ltk myymättä kun lupasi ne sillä 30€ hintaan). En suostunut, koska mun matikalla 3ltk on 45€ eikä 50. No jos 47€ ja rasia vadelmia kaupan päälle. Siihen mä suostuin ja niin mä sain 15kg mustaherukkaa hintaan 47 +vadelmat. Ei ollenkaan hullummat kaupat. En saanut vadelmia puskasta, mutta sain rasian kerättynä, maistuu niin namille huomisen puuroni päällä.

Perjantai 29.7

Töissä jälleen ja mitä me tehdäänkään, ellei naureta. Olen varmaan kertonut, että meillä on töissä aina tosi hauskaa, nauramme todella paljon. Me nauretaan usein mun sairaudelle, se on meidän kaikkien tapa käsitellä tätä asiaa. Ja koska ei tää itkienkään miksikään muutu niin nauretaan sitten. Nyt nauretaan sille, kun kerroin keskiviikon sali episodista, kuinka vessassa mietin mitä teen sen tissini kanssa. Ihana työkaverini nauraa, että koita pitää itsesi kasassa (miten se onnistuu kun on tissi kädessä?) Ja toinen lausahdus jolle nauramme mahat kipeänä on: Älä hajoo”. Nää sopii niin hiton hyvin tähän tilanteeseeni. Täytyy muistaa yrittää olla hajoamatta.

Itse asiassa on helpotus kun voi kasata itsensä jo kotona, meinaan laittaa urheilutissin jo kotona liiviin valmiiksi ja sitten salilla vaan vaihtaa liivin päällensä jossa tissi on valmiina. Olenkin usein pyytänyt Ukkokultaa tekemään sen puolestani, kasaatko tissini mulle valmiiksi huomista salia varten? Ja hän kilttinä laittaa mulle liivit valmiiksi, aamulla nappaan mukaani ja ei tarvi sitten salin pukkarissa hajota vaan voin pysyä vaan kasassa. Voi kuinka näppärää.

Töiden jälkeen menen salille tekemään selkää ja hauista. Todella hyvän treenin saan taas aikaiseksi ja sen jälkeen lähdemme työkavereiden kanssa ulos syömään, kasvisruoka kahvilaan nimeltään Govindam. Emme ole kukaan ennen juuri kyseisessä paikassa käyneet, se on uusi pieni ravintola Liisan kadulla. Heillä ei käytetä puolivalmisteita vaan he tekevät kaiken itse alusta loppuun. He seuraavat Auervaaran ayurvedan terveysoppeja (älkää vaan kysykö mitä ne tarkoittaa). Täältä  voitte käydä tutustumassa tähän paikkaan. 

Lounas-menu vaihtuu päivittäin ja meille tarjoiltiin munakoiso-tomaatti-peruna subji, höyrytetyt vihannekset, tomaatti riisi, curry keitto, kaali-zucchini pakora ja kookoschutney. Entisenä kokkina olen aika kriittinen ruoan suhteen ja ei tämä kerta tehnyt poikkeusta. Olimme paikalla neljän aikaan ja saamamme ruoka oli viileää. Se oli todnäk seissyt lämpövaunussa koko päivän, lämpövaunusta kaveri sen meille annosteli. Viileän lisäksi se oli kuivahkoa ja seisomisen vuoksi se saattoi olla jopa terveysriski. Saattaa olla ettei kaverit olleet kuulleet omavalvonnasta, samaa ruokaa kun ei saisi tarjoilla kahta tuntia kauempaa. Mutta ei tämä meitä/minua häirinnyt, ruoka oli ihan hyvää, kaipasi suolaa ja seura oli mahtavaa. Mitä sitä muuta tarvitaan?? Ei mitään. Ja mitä yhdestä ruokamyrkytyksestä/ripulista? Vielä sinne housuihin mahtuu, tän vkon teemana onkin ollut, kun jotain pääsi housuun..

Tälläisiä hienouksia näimme kadulla :-) 

Lauantai 30.7

Marjastus jatkuu.. Tällä kertaa mennessämme kauppaan käymme myös torilla. Ihan vaan katsastamassa paljon siellä marjat maksaa. Torikauppias oli juuri lopettelemassa päiväänsä ja kehui jäävänsä lomalle. Oli sitten laittanut marjat alennusmyyntiin niin, että mustikka ja mansikka laatikko, 5kg maksoi 25€ ja vadelma maksoi kans 25€, mutta sitä ei ihan viittä kiloa ollut. Meitsi sitten osti kaksi mustikkaa ja yhden mansikan ja vadelman. Äkkiä laskettuna mulla on pakkasessa yli 30kg marjaa. Jos näillä pärjäisi ainakin vuoden vaihteeseen, silloin voisi olla hyvällä tuurilla hoidotkin jo ohitse.

Ihanat ystävämme tulevatkin sopivasti meille kylään ja yhdessä laitamme marjat pakkaseen. Suit sait ja homma on taputeltu. Tämän operaation jälkeen nautimme tietty kahveesta ja jätskistä kera marjojen. On se vaan niin namia, jäde ja tuoreet marjat. Röyh vaan ja housujen vyötä saa taas löysentää pykälän verran.

Saimme rakkailta ystäviltämme todella kauniin kukkasen. Nolona myönnän etten tiedä mikä hän oli nimeltään, mutta Ukkokulta otti muutaman kauniin lähikuvan siitä. Jos tunnistatte niin vinkatkaa ja Hilde tietää ainakin. <3

Tänään se sitten tapahtuu, mun hiukset alkavat lähteä. Ei tippuneet puuroon vaan niitä alkoi lähteä kun hiuksia kosketti. Jipii, mä en sittenkään tainnut saada lumelääkettä vaan ihan ihka aitoa solumyrkkyä, mun hiukset lähtee!!! Odottavan aika on siis palkittu. Jostain syystä olen odottanut juuri tätä, mä niin haluan tietää miltä mä näytän kaljuna. Muutama päivä ja mä saan nähdä sen. Mulla töitä vielä su, ma ja ti ja sitten on kolme vapaata joten tiistaina me ajetaan hiukset. Tästä tulee hauskaa, mä niin tiedän sen!! 

Sain sytostaatti hoidossa ollessani kertakäyttöisiä myssyjä mukaani. Niitä pidettiin hoitojen aikana käsissä ja jaloissa suojaamassa niitä niiltä jäätävän kylmiltä pusseilta jotka taas suojaa niitä kynsiä. No, nyt tuli myssylle käyttöä. Laitoin sen päähäni mennessäni nukkumaan ettei hiuksia ole sitten tyynyt täynnä. Mähän näytin ihan keittäjä-Lissulta, muistatteko koulusta kun ruokalan keittäjän tädillä oli tällaiset päässä? Sanoin Ukkokullalle, että jos olit teininä ihastunut keittäjä-Lissuun niin nyt olis mahdollisuus päästä sanomaan Lissulle kaikki mitä silloin jäi sanomatta. Ukkokulta ryntäsi heti pussailemaan sanoen: ”Oi Lissu, vihdoin sä oot mun.” Joo, melkein oli taas housuissa jotain.. 

Itsensä kuuntelemista ja hyvää mieltä

Maanantai 25.7

Kuulostelen taas itseäni, josko olisi jotain uutta sivuoiretta pukannut pintaan josta voisin pikkaisen valittaa. Mutta ei, ei vieläkään mitään. Ei sillä, että mä niitä kaipaisinkaan, olen aivan jäätävän onnellinen jokaisesta päivästä jonka saan viettää kivutta, säryttä ja muuten ajattelematta tätä syöpää. Syöpä on ja pysyy mussa niin kauan kunnes se on todistetusti lähtenyt, mutta että mä saan olla tän kanssa näin hyvässä voinnissa, se on mulle suuri yllätys. Täytyy olla jotain taikaa sillä, että olen syönyt terveellisesti kauan ja liikkunut vielä kauemmin. Tai sitten mä olen vaan niin pahan sisuinen akka, ettei edes syöpä uskalla kiukutella mulle. Taitaa Simoa jo kaduttaa, että mun kanssani yhteen muutti. No, nythän hän on saanut jo häädön joten se siitä.

Lueskelen vertaisryhmän keskustelupalstaa ja harmittaa toisten puolesta, kun ovat niin huonossa kunnossa. Yhdellä on ripulia, toisella ummetusta, kolmannella suu kipeänä ja neljäs niin kipeä ettei pääse moneen päivään sängystä ylös. Voi kuinka onnekkaaksi tunnenkaan itseni, ihan hävettää. Tuntuu Elvistelyltä sanoa olevansa hyvässä voinnissa. Vaikka eihän se mun vikani ole, oikeastaan saan kiitellä itseäni siitä, että voin näin hyvin. Taputan pari kerta itseäni olkapäälle varmuuden vuoksi, hyvä mä!!

Tullessani kotiin töistä väsyneenä, kaikkeni työlleni antaneena, odottaa mua kotona ihana yllätys Ukkokullalta. Hän on niin rakas, taas kaduttaa kaikki kiukutteluni hänelle. Mutta tää syöpä, se saa välillä hermon kireelle ja sitten tulee kiukuteltua. Välillä tää naurattaa ja välillä tää itkettää mutta välillä tää myös vituttaa. Totta, sitä tää syöpä tekee myös!!

Jotta myös pysynkin hyvässä kunnossa, lähden vielä varmuuden vuoksi ystäväni kanssa lenkille. Itse menen sauvoilla ja hän ilman, hyvin mahdutaan samalle tielle molemmat. Ystävät ovat niin ihania, aina yhtä ihanaa lenkkeillä yhdessä.

Tiistai 26.7

Ekasta sytostaatista kulunut 11 päivää ja tarkkailen aamupuuroani joka aamu, joko se on karvoja täynnä. Ystävänihän sanoi, että joku aamu huomaat puurolautasellasi olevan enemmän hiuksia kuin puuroa, mutta tähän mennessä en ole sieltä löytänyt muuta kuin juurikin sitä puuroa ja marjoja. Kalsaritkin ovat edelleen karvavapaata aluetta eli ilmeisesti karvat eivät ole vielä lähtemässä. Olen pettynyt, laskeskelen päiviä ja joka päivä odottelen, että joko nyt. Vaan ei, odottelu jatkuu. Jonakin päivänä tämä odottelu palkitaan, olen varma siitä.

Olen aamuisin kävellyt töihin rautatie-asemalta, siinä tulee reipasta kävelyä 20min. Iltapäivällä kun kävelen saman verran, tulee päiviin 40min kävelyä. Nyt kun olo on muuten ihan normaali, niin väsymys on se mikä vaivaa. Tuntuu ettei samat yöunet enää riitä mihinkään mitkä on ennen riittänyt. Sen takia siis aamuiset ja iltapäiväiset kävelyt, ei aina välttis jaksa lähteä lenkille enää töiden jälkeen.

Tänään päätänkin kävellä hiukan enemmän ja jään junasta jo Pasilassa pois. Nyt matkan pituudeksi tulee 30min. Kävellessäni kuuntelen musaa bluetooth kuulokkeet päässäni. Kun ipodini ja kuulokkeet ovat liian kaukana toisistaan alkaa musa särisemään ja silloin tiedän, että liian kaukana ollaan. Nyt kävi juurikin näin. Ihmettelin missä kummassa soittimeni nyt on ja tajusin sen olevan keskellä suojatietä ja mä taas en ollut siellä vaan tien toisella puolella. Ja mä näen auton tulevan, suoraan kohti mun ipodia. Tiedättekö sen tunteen, kun tekisi mieli rynnätä paikalle kuin hidastetuissa elokuvissa. Syöksyä sekunti sekunnilta kohti soitintasi, kaapata se käteesi ja tietenkin vielä ehtiä autonkin alta pois, pari kertaa volttia heittäen ja kerien. Leffoissa se onnistuisi, mutta todellisuudessa ei. Todellisuudessa auto ajaa suojatien päältä, sä harot hiuksiasi ja manaat rahoja jotka olet siihenkin laitteeseen laittanut. Huokaiset aivan saakelin syvään huomatessasi, ettei se auto ajanutkaan sen päälle vaan tajutaksesi sieltä tulevan vielä kaksi mahdollista rallikuskia jotka saattavat tehdä soittimestasi vainaan. Jostain käsittämättömästä syystä masiinasi säilyy hengissä, nyt sitten ryntäät pelastamaan sen sieltä suojatieltä ja jatkat matkaa paskat housussa. Hyvää työpäivää vaan rakkaat työkaverini!!

Töiden jälkeen menen jälleen salille, tällä kertaa teen olkapäät ja ojentajat. Salilla on hiton kuuma, mietin miltä siellä sitten mahtaakaan tuntua treenata kun pitää olla pipo päässä? Tai kukas mua käskee treenaamaan pipo päässä? Voinhan mä olla siellä pää paljaanakin, ei kai se kiellettyä ole? Jään miettimään uskaltaisinko sittenkin kulkea pää paljaana, noin niin kuin muutenkin, olisinko mä niin rohkea? Vaan en mä muutenkaan mieti ja päätäni vaivaa sillä mitä musta ajatellaan niin miksi mä sen nyt tekisin? Tätä ajatusta täytyy jäädä makustelemaan, kaljuna kulkemista. Toisaalta tekeehän Ukkokultakin sitä jatkuvasti, miks en sitten minäkin??

Keskiviikko 27.7

Kävin aamusta taas tervehtimässä fyssaria. Meistähän on tullut oikein kaverit, nähdään kerta viikkoon, itse asiassa paljon useammin kuin tapaan ystäviäni. Ja me nähdään toisiamme vielä jatkossakin, hän sanoi, että hän voi sanoa, ettei käteni tule kuntoon kahta kättä heilutellen. Sen kanssa saamme tehdä töitä vielä pitkään. No, mikäs siellä on käydessä, saa käteen aina helpotusta kun hän sitä katkoo ja venyttää. Tosin kovin kauniin näköinen ei käteni ole sen jälkeen. Ukkokulta käskikin käyttämään pitkähihaista paitaa ulkona ollessani. Minkäköhän takia?

Töiden jälkeen olen jälleen salilla. Nyt on vuorossa jalkatreeni, hyvän treenin saan jälleen aikaiseksi, tietenkin. Olen jälleen yksin salilla ja myös pois lähtiessäni ei paikalle ole ketään tullut. Pukuhuoneessa riisuudun (onpa yllättävä tapahtuma pukuhuoneessa) ja menen vessaan pesemään tissini. Toiset ne pesevät vessassa kainalonsa, mä pesen tissini. Siellä vessassa ollessani kuulen oven käyvän ja tajuan jonkun tulevan, menen paniikkiin tissi kädessäni. Mitä hittoa mä teen? Laitanko oven kiinni (se oli raollaan, olinhan vaan tissiäni pesemässä) ja piiloudun vessaan sen aikaa kun vieras lähtee (tai mistä mä tiedän vaikka olisi ollut tuttukin, enhän mä sinne vessaan sitä nähnyt). Vai astunko muina naisina ulos vessasta tissi kädessäni ja nauran kovaan ääneen, että kato mitä joku jättänyt tänne vessaan? Muuten hyvä idea, mutta tajuan ettei mulla ole edes liivejä päälläni, joten vieras olisi varmasti osannut laskea yks + yks on kolme nähdessään mun puuttuvan tissini rinnan kohdalla. Vai olisiko pitänyt heittää tissi roskiin, tulla vessasta ulos kädet tissien tissin päällä ja sanoo iloisesti moi? Minkä kohdan sinä olisit valinnut? Mä en valinnut mitään vaan reippaana tulin vessasta ulos ja tervehdin iloisesti tissi kädessäni ja pyytelin anteeksi sitä, että olen levittäytynyt niin leveälle pukuhuoneessa (joka on mallia 2m x 2m.

Vieras tervehti yhtä iloisesti, ei katsonutkaan minuun päin vaan meni saliin. Loppu hyvin kaikki hyvin, vaan huomasinkin, ettei se ollutkaan ihan helppo juttu olla vieraan seurassa ilman paitaa, tissi kädessään. Tutun, ihanan työkaverini seurassa en itseäni hävennyt, mutta vieraan tullessa meni heti pupu pöksyyn. Onpa muuten pöksyissäkin ollut paljon tavaraa tällä viikolla, mitä siellä ehtii olemaan kun viikkoa on vielä pitkästi jäljellä.