Hengissä ollaan

No nyt on mennyt luokattoman kauan viimeisestä kirjoituksesta. Se olikin niin kipeää tekevä vuodatus, ettei hetkeen tehnyt mieli kirjoittaa mitään. Sitten tuli koulussa niin suuri tehtävä tehtäväksi, että päätin etten kirjoita mitään ennenkuin olen väsännyt sen valmiiksi. Ja arvatkaas mitä, se alkaa olemaan loppu tekstejä vaille valmis eli huomiseksi olen päättänyt sen valmistuvan. Virallinen deadline on perjantaina, mutta jos kerrankin yllättäisi sekä opettajan että itsensä ja lähettäisi sen ajoissa. Tosin enemmän minä siinä hämmästyisin jos näin kävisi kun näin käy.

Millaista koulutehtävää mä olen sitten väsännyt? Tässä kuvaa millaisia kirjoja olen lukenut, siitä voitte hiukan päätellä millaisesta tehtävästä on kyse tai ainakin sen mitä aihetta tehtävä sivuaa.

Mähän käyn nyt mielenterveyden ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Asia on niin mielenkiintoinen etten osaa edes sanoin kuvailla. Näitä lukiessani olen oppinut itsestäni todella paljon, jopa sen miksi edellinen kirjoitus oli sellainen kuin oli. Sillekin oli tarkoituksensa.

Mitäs tässä syksyn aikana on sitten tapahtunut? Todella paljon, varmaan eniten mitä minään syksynä. Nyt kun Wilmaa ei ole enää ollut, on elämä ollut kieltämättä tyhjää ja jopa merkityksetöntä. Ihminen tarvitsee itselleen lemmikin jota helliä, halia ja pusutella. Oma Ukkokulta ei aina siihen riitä. Ukkokultaa ei tosin tarvitse lähteä aamuisin viemään pissalle (osaa mokoma käydä ihan ite), sitä ei tarvitse pestä (senkin osaa ihan ite) eikä varsinkaan karvoja kammata, harjata eikä föönäillä. Kaljua kun on hiukan hankalampaa kammata. Ukkokultaa ei tarvitse myöskään ulkoiluttaa iltaisin vaikka hyvää se hänelle varmaan tekisikin. Aluksi kävimme iltaisin lenkillä yhdessä, vaikka ei narun päässä ketään ollutkaan (Ukkokulta ei suostunut narun jatkoksi vaikka kuinka pyysin). Sitten se on jäänyt ja olemme istuksineet sohvalla, ilman koiraa. Voi kuinka tyhjä sohvakin on ilman koiraa. Nyyh!!

Sain lohtua erittäin hauskalla ja yllättävällä tavalla, meinaan tyttäreni otti itselleen koiran. Kävimme koiruuden hakemassa Miehikkälästä, ihastuin häneen ja isoisäänsä ja isoäitiin saman tien. Kyseessä on hiukan harvinaisempi rotu (ainakin itselleni oli tuntematon) eli rotu on eurasier. Koiruuden nimeksi tuli Rolle joka oli mulla aika merkityksellistä, koska meillä oli lapsuudessa beagle jonka nimi oli Rolle. Lähtiessämme kasvattajan luota näimme mitäpä muutakaan kuin beaglen ulkoilemassa. Heitä näkee suht harvoin ja just nyt näin kun uuden Rollen kanssa lähdimme matkaan. Olemme saaneet nauttia Rollen seurasta aina välillä. Hän on kyllä veikeä vekara, hiljainen touhottaja. Välillä jo mietinkin, että onko hän mykkä mutta ei hän ole. Omaa peilikuvaansa hän välillä haukkuu.

Arttu ja Rolle pääsivät tutustumaan :)

Täytin vuosiakin sitten viime kirjoittelun. Kotona juhlimme läheisten kanssa hiukan ja töissä juhlimme myös. Leivoin ja laitoin erilaista tapasta työkavereille, vahinko ettei niistä saanut kuvaa (menivät niin nopeaan). Sain paljon kehuja ruokien herkullisuudesta, on aina kiva saada tunnustusta. Ja monesti on ollut puhetta siitä, mitä olen ennen työkseni tehnyt ja nyt sai antaa hiukan maistiaisia osaamisestaan. Lähdimme sitten hiukan ravinteliin juhlistamaan synttäreitä ja hauskaa oli, nauroimme vatsamme kipeäksi. Jo ekan ravintolan jälkeen taisi olla meikäläinen ottanut tarpeeksi alkomahoolia koska työkaverin sanoessa lähtevänsä kotiin koska menee seuraava päivänä töihin, kysyi meikäläinen missä sä oot töissä? Tätäkin olemme nauraneet jälkikäteen moneen kertaan. Seuraavassa ravintolassa en meinannut päästä vessasta ulos, vedin ovea hädissäni eikä se auennut. Noh, ei kai se ollut ihme kun olin yrittämässä toiseen vessakoppiin enkä suinkaan vessasta ulos. No sattuuhan sitä, hyvät naurut on tästäkin irronnut.

Kaikenlaista muutakin on tässä syksyn aikana tullut tehtyä. Treenasin AllOutin mukana 10 vkoa, treenit oli kovia ja ruokaa oli mielettömästi. Meinasi välillä usko loppua syödessä sitä kaikkea määrää. Jopa siinä määrin, että otin ja lähdin Tampereelle tapaamaan itse pääjehua eli Bullia. Hänen kanssaan sitten suunnittelimme hiukan vähemmälle ruokia, alkoi vähän helpottamaan. Kymmenessä viikossa en saanut juurikaan tulosta aikaiseksi, tai tulihan sitä kun paino nousi +800g. Toivon, mä todellakin toivon sen olevan edes lihasta. Mutta yksi juttu ei muuttunut eikä muutu, edelleen peilistä katsoo iloinen ihminen. Treenaaminen on mun juttu.

Mulla kun toi oikea käsi turvottaa edelleen kainalo tyhjennyksestä johtuen. Tässä on mennyt jo puolitoista vuotta leikkauksesta ja edelleen kärsin seurauksia. Ja taidan kärsiä lopun elämäni, kaipa se on vaan hyväksyttävä tämä tosiasia. Ja koska toi oikea puoli turpoaa ja kiristää, olen käynyt sitä hierottamassa. Nyt kävin uudella hierojalla, entinen hieroja jolla täällä kotinurkissa kävin, on lopettanut. Ajattelin nyt mennä naiselle, ihan vaan kainouden takia. En oikeasti kainostele rintaani, mutta ajattelin josko olisi mukavampaa käydä naisella. Kävin äsken ja täytyy sanoa, että joutuu tosissaan muistiaan pinnistää jotta muistaisin olenko koskaan käynyt kenelläkään yhtä huonolla hierojalla.

Menin siis hierottamaan rintaa ja hän hieroi hiveli sitä ehkä kaksi minuuttia. Kysyi vielä sitä ennen kuinka kovaa siihen uskaltaa koskea ja sanoin, että kovaa, koska ei se muuten miksikään tule. Hän hiveli sitä sen kaksi minuuttia ja sitten siirtyi käteen jota silitteli seuraavat kaksi minuuttia. Olin niin raivona etten saanut sanaa suustani. Ukkokultakin silittelee kovakourasemmin ja hän ei ole hieroja eikä hieronta tarkoituksessa sivele eikun hivele. Ja en tiedä eikö hieroja osannut anatomiaa yhtään, koska hän hieroi vain oikean rinnan ja käden, onhan mulla tietääkseni vasemmallakin puolella vielä rinta ja käsikin siinä roikkuu. Mutta ehkä hieroja tuskastui mun huokailuihin ja "unohti" koko vasemman puolen, ei ainakaan koskenut sinne puolelle kertaakaan.

Olen ehkä ikävä asiakas, mutta mun mielestä hierojan pitää osata kysyä ottaako hän tarpeeksi kovaa, tuntuuko se missään jne. Mutta jos taustalla soi laineen lipsutukset, voi jo siitä päätellä ettei tarvitse toista kertaa tulla, siis jo ennenkuin on edes aloittanut hieromaan hivelemään. Hän varmaan näki ilmeestäni kuinka tyytyväinen olin, koska ei kysellyt tulenko uudestaan. Hyvä ettei kysellyt, koska olisi joutunut valehtelemaan jotain ympäripyöreää, ei ole kohteliasta sanoa suoraan, että sä olit ihan paska.

Olen syksyn aikana käynyt yksissä häissä, teatterissa katsomassa mitä lie näytelmää (puolet ajasta nukuin), olen käynyt musikaali Catsia katsomassa (nukahdin vaan kerran, enkä edes kauaa nukkunut) sekä olen käynyt kolmessa eri konsertissa. Olen siis aikas paljon harrastanut kulttuuria, nyt on ollut aikaa, kun ei ole sitä koiruutta kotona.

Konsertissa olen käynyt kuuntelemassa ehkä sitä kaikkein parasta bändiä (tässä kysytään vain ja ainoastaan mun mielipidettäni) eli Five Finger Death Punchia. He ovat vaan niin hyviä, nami nami sanoisi Bjurström jos hänen mielipidettään kysyttäisiin (vaan ei kysytä).

Tyttäreni kanssa kävimme kuuntelemassa Haloo Helsinkiä (en nukahtanut kertaakaan, enkä myöskään Five Fingerin keikalla, hyvä mä). Tämä konsertti oli tosi energinen, tykkäsin ja peukutan jatkoon. Voin siis mennä toistekin. On vaan niin hienoa, että nuoret menestyy ja heidän tekstinsä on sielua koskettavia, siinä on saatettu ryvetä syvempiäkin mutia mitä edes tiedämmekään. Tai en mä ainakaan tiedä, mutta se nyt ei vielä tarkoita mitään. Harvoin tiedän kenestäkään mitään, kun ei mua kiinnosta toisten elämä. Mulla kun on tässä omassakin ihan tarpeeksi mietittävää.

Vime lauantaina kävimme koiramessuilla ja katsomassa ystävää ja hänen hauveliaan kehässä. Voittojahan siellä hänelle tuli (ilmeisesti kun sai joitan erivärisiä ruusukkeita), mutta en tajua niistä sen enempää. Illalla menin vielä kuuntelemaan raskasta joulua, ihanan ystäväni Kirsin kanssa. Se on meidän perinne joka katkesi muutamaksi vuodeksi kun eivät tulleet Helsinkiin. No nyt tulivat ja me olimme mukana, tietenkin. Ensi vuonna sitten taas, yhdessä. Siinä olikin kaikki joulusta mitä siltä haluan, vähän raskasta joulua ja se riittää. Tai no jos vähän suolasia kaloja saa vielä niin avot.

Nyt tuli yhdeltä istumalta niin paljon tekstiä, että selkää särkee. Ensi kerralla jatketaan ja sitten mulla onkin sellaisia uutisia että BOOOOM!! Kannattaa odotella, se on jotain ihanan kutkuttavaa, suloista ja rakkauden täyteistä. Mutta siitä sitten ensi kerralla lisää.

Mikä nyt vaivaa??

Yllättävän nopeaan tuli taas olo, että tässähän voisi kirjoitella jotain. Ehkä mulla onkin kirjoittamattomia asioita sisälläni jotka odottavat ulospääsyään. Aivan kuin pitäisi sisällään jotain asiaa, joka pyrkisi ulos, mutta sitä ei saisi sanottua. Tai sitten mulla on vaan tylsää tai jotain.

Viimeks kirjoittelin siitä, että menimme naimisiin ja ollaan onnellisia. Edelleen olemme naimisissa ja olemme onnellisia, eihän se ole tietenkään mihinkään muuttunut. Sanoinkin tuossa Ukkokullalla, että me olemme kuin paita ja perse johon hän totes haluavansa olla se paita joten mulle jäi perse. Sehän sopii, koska sitä mulla riittää.

Olen kevään aikana treenaillut, kuinkas muutenkaan. Ainoa mikä asiassa on muuttunut on mun ajatukseni treenien suhteen. Ennen Simoa ajattelin, että haluan olla elämäni kunnossa kun täytän 50v (tänä vuonna, uskokaa tai älkää). Halusin treenata itselleni hiukan lisää lihaksia ja saada kropan rasvattomammaksi. SE oli tähtäin, olla timmissä kunnossa. Simo kummasti sekoitti pääni ja nyt tavoitteena on pelkästään hyvä fiilis ja se miltä näytän itseni ja ulkopuolisten silmissä ei merkitse yhtään mitään. No, ei muiden mietteet mun ulkonäöstä ole tähänkään mennessä mua kiinnostaneet, mutta itselleni ei se ole enää tärkeää onko rasvaa hiukan enemmän vai vähemmän. Kunhan mä nautin tekemästäni, oli se sitten salilla raudan vääntöä tai pitsin nypläystä, kunhan mä pidän siitä. Ja kyllä, mä pidän myös pitsin nypläyksestä ja olen sitä joskus hetken "harrastanutkin", mutta sitten ei enää ollut aikaa ja se piti unohtaa. Mutta siis, ajatukseni ovat hiukan muuttuneet. Salilla käyn kuitenkin edelleen sen 3-4x vkossa ja ihan vaan sen takia, että mä pidän siitä. Joku pitää kalastuksesta, toinen afrotanssista ja mä pidän salitreenistä. Ei siihen kummempia syitä tarvita.

Mitä väliä ulkonäöllä kunhan fiilis on hyvä, eiks jep??

On tässä kevään aikana käyty muutamassa konsertissa, matkustettu Turkkuseen ja myös Kotkaan ja molemmilla kerroilla tietty kätköilimme. Maaliskuussa kävimme kuuntelemassa Hartwall Areenalla Disturbedia sekä Avanged Sevenfoldia ja nyt täytyy sanoa, että ensimmäinen oli pienoinen pettymys ja jälkimmäinen täyttä tykitystä. Nautin suunnattomasti molempien bändien soitosta, toiset onnistu siinä vaan hiukan paremmin kuin toinen.

Toinen konsertti mitä olen ollut kuuntelemassa oli Profeettojen eli Elastisen ja Cheekin yhteinen keikka. Nyt täytyy kehua etten ole koskaan ollut paremmassa konsertissa mitä kundit veti.
Molemmat pomppi, hyppi, tanssi ja vaikka jos mitä ihan koko aika. Alkoi meinaan itseäkin hengästyttämään se touhu ja mietin vaan kuinka ison kattilallisen saavat vetää pastaa sen konsertin jälkeen. Ja koska sattui olemaan vappuaatto niin porukan menokin oli sen mukaista. Aivan huikeaa menoa kerta kaikkiaan. Jos joskus osuu kohdalle, niin menkää ihmeessä kattomaan. Kundit vetää laadulla keikkansa, tosiaankin!!

Parasta seuraa!! <3 

Olimme tosiaan Turkusessa käymässä meidän "talvilomalla." Meillä kun on toi meidän Geokätköilijä koiramme, niin ei kovin pitkiä matkoja voi tehdä, kun aina pitää miettiä kuka hoitaa häntä. Ja joka paikkaanhan ei tietenkään voi ottaa mukaankaan, joten matkustelut on aika vähissä (mikä ihana tekosyy olla kotona). No, me siis matkustimme Turkkuseen Onni-bussilla jonka kuskina toimi Ismo. Kuka hän oli? Mistäs mä tietäisin, hän vaan kertoi olevansa Ismo ja vievänsä meidän Turkuun. Sinnehän me sitten mentiin, oli maaliskuu ja jäätävän kylmä. Melkein siis kuin Siperiassa (en ole koskaan käynyt, huhuja vaan kuullut). No, me kävimme Turkkuseen tultuamme tutustumassa uuteen hamppari paikkaan ja yllätin meidän molemmat syömällä hampparin. En ole moista syönyt vuosiin, ehkä vuosi kymmeneen ja ei taida tarvita syödä seuraavaankaan kymmeneen vuoteen. Ei tosiaan jäänyt mitenkään ikävä sitä makua.

Turkkusessa me sitten kiertelimme ympäriinsä ja etsimme geokätköjä. Se harrastus oli mun kohdalla talviteloilla, mutta taas kevään tehdessä tuloaan (se tekee edelleen tuloaan) alkoi minuakin kätköily taas innostamaan. Saimmekin Turkkusessa meidän sadannen kätkömme haettua ja laitoimme tän kesän tavoitteeksi saada 200:s kätkö etsittyä ja aikaa laitoimme tälle urakalle elokuun loppuun. No, voin sanoa, että se tuli täyteen jo, joten seuraava tavoite on sitten 300.

Lomalla sain myös vähän jännitystä elämääni, kun sain niin valtavan vatsakipukohtauksen, että jouduimme (Ukkokulta joutui) soittamaan mulle ambulanssin. Kipu on vannemainen, tuntuu kuin olisi pari numeroa liian pieni vanne ylävatsan ympärillä. Se säteilee myös selkään ja hengittää ei voi kunnolla, pinnallisesti ainoastaan. Kipu on niin hirveä, että tekisi mieli vetää siinä samalla ranteet auki. Olin kotona kivun alkaessa ja Eltsu oli hoidossa, Ukkokulta oli päikkäreillä. Yritin sanoa Eltsulle, että käytkös herättää "Ukkokullan", nyt Aikku-tätin mahaan sattuu niin paljon. Eltsu meinas ettei mene ja jatkoi leikkiään. Mä sitten kipuilin pitkin lattiaa kunnes huusin, että nyt tänne ja vähän saa..nan nopeaan, mulla lähtee taju tän kivun takia. Olen saanut samanlaisia kohtauksia reilu kolme vuotta sitten ja silloin siirryin täysin maidottomalle ja gluteenittomalle ruokavaliolle ja ne loppui silloin. Nyt olin taas siitä lipsunut vähän silloin ja vähän tällöin ja seuraus oli sitten tämä. Ambulanssi piti kutsua, ei auttanut mikään.

Sieltä sitten tuli kaksi miestä mua tutkimaan ja tietty kohtaus oli mennyt silloin jo ohitse. Mua hävetti, sanoinkin heille kuinka noloa on, kun joutuivat tulemaan. Onneksi (voiko näin sanoa?) olivat kuitenkin nähneet kuinka mua sattui kun tulivat. Ottivat tietoja ylös, mittasivat kaikkea ja filmasivat sydämen. Ei onneksi ollut sydänkohtaus, se nyt saakeli puuttuisikin, että selviäisin syövästä ja kuolisin sydäriin. Varsinaista ironiaa.

Pojat sanoivat, että soittele jos kohtaus uusii. Sanoin, että itse asiassa se tulee just nyt ja samalla se tuli. Sanoin, että se kiihtyy yhtä nopeaan kuin meikäläisen mieli eli todella nopeaan. He laittoivat samantien kanyylin käteen ja kipulääkettä menemään suoraan suoneen. Se vei kivulta kärjen pois, mutta ei poistanut sitä kokonaan. Meinasivat, että nyt lähdetään sairaalaan. Ei kun lenkille piti lähteä, parahdin minä. Vaan niin jäi siltä päivältä lenkkeilyt, istuttivat mut sellaiseen kuninkaan tuoliin ja sitten ambulanssiin pötkölleen ja menoksi. Lanssissa kohtaus iski vielä kerran ja sairaalassa vielä neljännen kerran, silloin jo huomattavasti lievempänä.

Oli sitten kiva maata päivystyksessä neljä tuntia ilman juomista saati syömistä, kunnens lekuri tuli. Verokokeista ei selvinnyt mitään, käski käydä ultrassa ja sitten passitti kotiin. Siinä vaiheessa meinas tulla tenkka poo, kun päällä oli trikoot, t-paita ja huppari, sukat ja kengät eikä mukana kuin puhelin. Oli maaliskuu eli ei kovinkaan lämmintä. Automme oli tyttärellä lainassa, hän pääsi ilta myöhään töistä ja sama juttu poikani kanssa. Siinä sitten taksia soittamaan, selittää hänelle että rahaa eikä korttia saatikka henkkareita ei ole matkassa, mutta Ukkokulta lupas tulla mut pelastamaan ja maksamaan kyydin. Kuski oli sen verran kohtelias, että uskoi ja ajoi mut kotiin. Ja Ukkokulta lunasti mut vapaaksi, lunnaat tais olla siinä 25€. Halvalla sai mut takaisin.

Semmoinen seikkailu loman kunniaksi. Jos et pääse lomallasi käymään kuin Turkkusessa, järjestä jotain muuta äksidenttiä itsellesi. Kuten kyydin hospitaaliin makuu asennossa. Kokemus se oli sekin, saada kipulääkettä suoraan suoneen samalla kun makaat laverilla ja matka käy.

Tää muistutti aivan liikaa sytostaateista.

Kävin sitten myöhemmin ultraamassa vatsani ja eivät löytäneet sieltä mitään syytä. Tietenkin pelkäsin aivan julmetusti, että nyt mulla on taas s-y-ö-p-ä, mutta ei se ainakaan ultrassa näkynyt. Jos on jossain suolen mutkassa jemmassa, sitä en voi tietää. Kävin sitten lekurissa ja taas tutkittiin verikokeet ja niistä ei ilmennyt mitään. Otettiin heliko-bakteeri testi eikä ollut sitäkään. Seuraavaksi menen gastroskopiaan jonne pääsen vihdoin reilu viikon päästä. Jos selviäis mikä mua vaivaa, sillä näitä kohtauksia on tullut vielä usein tän jälkeenkin. Yleensä iltaisin, herään siihen tai niin etten ole vielä ehtinyt nukahtaa. Ja kivun aikana ei todellakaan tarvitse miettiä nukkumista, ellei mukaan lueta ikiunta jota melkein kaipaa siinä vaiheessa, ajatuksena sen vievän kivun pois.

Pakko vielä kertoa siitä, kun kävin labrassa otattamassa verikokeet jotka lekuri määräsi. Minun ja labratädin keskustelu meni kutakuinkin näin:

Labrahoitsu:" Toitko myös sen ulostenäytteen?"
Minä: "Minkä ihmeen näytteen? En tiennyt, että sellainen tarvitsee tuoda."
Lh: "No niinpä tietenkin, lääkäri ei ole siis kertonut, että se pitää tuoda. Tuo sitten huomenna."
M: "Enkö voi tuoda sitä tänään, olen töissä tuossa vieressä ja äkkiä sen tänne kiikutan."
Lh pöyristyneenä: "NO minähän en tietenkään voi sanoa, mitä sinä töissäsi teet, mutta täällä et sitä ainaan voi antaa. SE on niin sotkusta puuhaakin."
M: "No kuule, ei ole ollut tapana sontia pitkin seiniä ennenkään joten tuskin teen sitä nytkään."
LH: NOH, enhän minä nyt sitä tarkoittanut.."
Minä AJATTELIN tässä vaiheessa, että mitä vi..ua sä sitten tarkoitit?? Sanoin kuitenkin: " Annetaan nyt olla tän aiheen, en ala tässä väittelemään yhtään enempää missä sen näytteen väännän."
Kokeet oli otettu ja Lh vielä sanoi: "Tässä olisi nyt tää näytepurkki."
M: Kiitos ja voit kuule olla varma, että en kerro sulle missä sen näytteen teen, en kerro vaikka kysyisit!!"

Luuliko hän, että olisin hänen edessään sen tehnyt, housut pois ja purkkia esiin? Missä noita urpoja oikein kasvaa?? Sotkusta puuhaa..

Mitäköhän olisi hoitsu sanonut jos olisin tuonut tälläisen hänen nenän eteen?

Tiedättekös mitä?? Mä pistin näytteen menemään ja negatiivisena vastaus tuli. Ei helikoo, ei seinissä paskaa, kaikki siis hyvin. Enää tarvii pois sulkea n. miljoona vaihtoehtoa ja tärkein olis tietää ettei se ole sitä S:llä alkavaa. Meinaan jos on niin sitten...