2-vuotis kontrollia odotellessa

Olen moneen kertaan kirjoittanut tekstin mielessäni tänne, tekstin joka alkaisi sanoilla: "Olen kirjoittanut tämän tekstin jo moneen kertaan, mielessäni.." Jottei se jäisi pelkästään mun mieleeni, niin kirjoitan sen nyt. Se mun teksti olisi jatkunut sanoilla, että syöpäni on uusiutunut tai syöpäni on levinnyt tai Simo Saatana on palannut synnyinsijoilleen tms. Mutta koska en asiaa rehellisesti sanottuna tiedä, en sellaista nyt kirjoita. Joten tällä kertaa täällä palaa näille sivuille vain minä.

Olen nimennyt syöpäni jo valmiiksi, jos hän tulee/ kun hän tulee. Onko vähän synkkää? On varmaan, mutta koska se on/oli jotain niin henkilökohtaista, niin syvällä minussa olevaa, niin sellainen pitää nimetä. Mua se ainakin helpottaa. Ja seuraava joka minuun ilmestyy, on tietty Simon sukulainen, hitto soikoon, sehän on Simon veli eli hän sai nimekseen Veli. Jos olisi ollut sisko olisi hän Sisko, mutta kyllä hän veli on. Tai tulee olemaan tai tai tai.. Ei ole Velistä vielä kuulunut ja en ole veljen(i) vartija, niin en tiedä missä hän tällä hetkellä on vai onko missään.

Mutta ette ehkä usko, kuinka tätä asiaa mietin. Sitä pyörittelee päässään kuin veiviä, se aloittaa aamusta pyörimisen ja veivaa itseään vielä illalla. Yöt on parasta aikaa veivata tätä ajatuksen kampea. Se huolestuttaa, se hikoiluttaa, se painaa kiloina sun sydämmessä. Se ahdistaa, se saa hengityksen katkeilemaan, se saa ihon syyhyämään.

Miten tää sitten ilmenee? Esimerkiksi pissatessa, oli se sellaista katkonaista touhua, päättelin heti, että mulla on eturauhassyöpä. Muistin sitten ettei mulla olekaan eturauhasta, niin ei siinä ole syöpääkään, olipa helpotus. Kun esim lonkkaa särki julmetusti varsinkin öisin, oli se luusyöpää. Käynti lekurissa ja röntgenissä ja diagnoosi ammuttiin alas, se oli alkanutta nivelrikkoa. Pään särkiessä tarkoittaa se automaattisesti aivoihin kotiutunutta syöpää. Ja jälleen kerran vessassa käydessäni (miksi parhaimmat jutut tapahtuu aina vessassa?) huomasin tuotokseni olevan hiukan punertavaa. Heti mielessä vaihtoehdot suolistosyöpä, peräsuolisyöpä, peräpukamat. Kuumeisesti samalla mietin, mitä olen viime aikoina syönyt, en ainakaan punajuurta. Listasin päässäni tomaatin, paprikan ja vesimelonin, kunnes tajusin, että mullahan on aurinkolasit päässäni.
Joopa joo, pyörii se syöpä mielessä aika tavalla.

Ja kaikki tää vain siksi, että on vuositarkastuksen aika. Kaksi-vuotis tarkastus joka on mammografi sekä ultra. Kirjeen saan sitten perään, jossa todetaan Veljen paluu tai se, ettei ole vielä kotiutunut. Viimeksi sain kuulla syövästäni puhelimessa, vaihtelua siis lukea siitä kirjeitse. Kolmannella kerralla tieto tulee ehkä tekstiviestillä.

Näin juuri, tulkoon tai olkoon tulematta.

Tosiaan tarkastus on tulossa. Muistelen, että sanottiin kaksi vuotta sitten, että leikkauksesta aina vuosi kontrolli. Sitten sanottiin, että sytostaatin aloituksesta vuosi tarkastus. Mulla ei kumpikaan pidä paikkansa, vaan se venyy elokuulle. Soitin jo pariin kertaan ja kysyin asiasta, mutta aikaa ei oltu vielä annettu. Nyt sen sain ja tietty se on mun lomallani. Olen onneks silloin kotona jo, mutta olisin tietty voinut mennä sinne vasta työaikanakin. No, aivan sama, kunhan tarkistavat. Ja laittavat sitä kirjettä, sillä tää odotus on henkisesti aika raskasta.

Epätietoisuus syö, nakertaa ja maiskuttelee. Entäpä jos se onkin sisälläsi se kuiskuttelee korvaani. Epätietoisuus istuu olkapäälläni painona, painaa ryhtiä kumaraan. Joudun välillä huitomaan kuiskuttelijaa olkapäältäni, pahanilmanlintua. Hus sieltä huutelemasta!! Hetkeksi se katoaa, tullakseen jälleen takaisin. Ehkä se lähtee pidemmälle matkalle, kunhan varmuus puhtaudesta on tullut. Koska vaikka ehkä tän perusteella on vaikeaa uskoa, mä en normisti koko aikaa mieti syöpää, sen mahdollisuutta paluuseen tai olemassa oloon. Hulluksi kai sitä tulisi (jos ei jo ole) jos sitä jatkuvasti miettisi.

Olen saanut viestiä ja suoraakin palautetta, että olisi kivaa saada lukea kuulumisiani. Sitä toivoa jakaa muillekin, että tästä selvitään ja porskutellaan eteenpäin. Vaikka elämässä olikin varsinainen katastrooffi, sen voi selättää ja jatkaa matkaa. Kaikille ei matka jatku, tai se saattaa jatkua erilaisena, syövän kanssa yhdessä. Ja aina on heitä joiden matka päättyy, joiden aika on ohitse ja jotka häviävät taistelun syövälle 1-0. Mutta ei me voida sitä tietää etukäteen, ei murehdita sitä mitä voisi tapahtua vaan naatitaan tästä päivästä, siitä mitä meillä on eikä murehdita sitä mitä meillä ei ole tai mitä emme saa.

Tällä kuvalla pelottelin lomalla olevaa työkaveriani. <3

Mitä kaikkea sitten meitsin elämään kuuluu tällä hetkellä? Tietty töitä, ei sitä vaan köyhä tule toimeen ilman sitä. Jos saisin rahani tekemättä töitä, voisin harkita alkaa kokopäiväiseksi koirakuiskaajaksi, mutta kun ei raha kasva puissa (ah mikä ihana sanonta jota lapsuudessani paljon kuulin ja varmaan omanikin saaneet siitä osansa), joutuu töitä tekemään.

Töiden lisäksi aikana menee suurimmaksi osaksi Wertin kanssa puuhatessa. Me ollaan käyty useammalla nose work kurssilla, harjoiteltu kävelemään kauniisti hihnassa sekä parin kurssin verran harjoiteltu arjen hallintaa. Wertti on kohta korkeakoulutettu espanjanvesikoira. Ja tosiaan huomaa hänen olevan vesikoira, hän rakastaa vettä. Missä vettä, siellä Wertti. Tänä kesänä onkin ollut hyvä uittaa koiraa, lämmintä on riittänyt. Ja perron turkki on siitä kiitollinen, että se kuivuu tosi nopeaan. Onhan he olleet aikojen alussa Espanjassa kalastajien apuna. Mitä mahtais tulla jos Wertti joutuis kalastajan kohtaamaan. Ei mitään, ainakaan jos ei olisi Mamma samassa veneessä.

Nose work on tosi kiva laji. Se on kehitetty USA:ssa alun alkaen rescuekoirien aktivointiin josta se on levinnyt ihan kaikille koirille hyväksi harrastushommaksi. Se sopii kaikille koirille sekä ohjaajille. Koira voi olla suuri tai pieni, vanha tai nuori, rohkea tai arka jne. Lajin perusajatuksiin kuuluu, että lajin tulee olla mukavaa ja hauskaa yhteistä tekemistä sekä koiralle että ihmiselle.

Lajina sitä on helppo harrastaa vaikka omassa kotona ja aktivointimenetelmänä se on mitä parhain, koska siinä koira nimensä mukaisesti käyttää nenäänsä ja se taas väsyttää koiraa, koska joutuu käyttämään aivojaan. Me ollaan käyty nyt alkeiskurssilla, parilla jatkokurssilla (kolmas juuri menossa), viikonloppukurssilla sekä muutamalla ulkokurssilla. Ja joka kerta tunnilta tultaessa, on Wertti ihan poikki. Aivojen käyttö väsyttää selkeästi. Ei siis kumma, että työpäivän jälkeen väsyttää itse kutakin. Siinä teille selitys, kun seuraavan kerran kotona kiukutellaan siitä, että oikaiset itsesi sohvalle työpäivän jälkeen.

Wertti on varsinainen vesipeto

Nose workissa tosiaan haistellaan erilaisia hajuja. Tasoluokkia on 3, alkaen 1-luokasta (olipa yllättävää). Ensimmäisessä luokassa etsittävänä hajuna on eukalyptus, toisessa luokassa lisäksi tulee laakerinlehti ja kolmannessa luokassa vielä laventeli. Nose Work-kokeissa suoritetaan neljä etsintää, laatikkoetsintä, sisätilaetsintä, ulkoetsintä ja ajoneuvoetsintä. Luokkien vaativuus kasvaa etsittävien hajujen määrän kasvaessa ja piilojen sekä ympäristön vaativuudessa.

Jokaisessa etsinnässä on maksimiaika, jonka sisällä hajun tulisi löytyä. Virhepisteitä saa esim, jos koira vaihingoittaa etsinnässä esineitä (kuten tuhoaa pahvilaatikkoa), virtsaa rata-alueelle (kumman tiukkapipoista porukkaa) tai ohjaaja käyttää epäasiallisia menetelmiä (rankaisee/huutaa/auttaa???)

Kokeeseen taas voi osallistua, kun on suorittanut hajutestin. Esim 1-luokan hajutestissä koiran tulee löytää eukalyptuksen haju 12 laatikon joukosta ja osoittaa se ohjaajalle niin, että hän sen tajuaa. Ja hajutestissä on ikäraja 9kk, sitä ennen ei saa osallistua. Koska Wertti täytti juuri 9kk, saadaan me sinne jo mennä. Vielä kun vahvistuisi hajun ilmaisu, niin olisi varmempi olo mennä testiin. Toisaalta ei se paljon ota (25€) jos ei annakaan eli jos ei onnistuta siinä. Katoin, että syyskuussa on hajutesti lähettyvillä ja päätin, että osallistumme sinne. Hajun ilmaisu on Wertillä vaihtelevaa, välillä ilmaisee istuen, nyt tullut uutena tapana ilmaista maaten. Toisinaan heiluttaa vaan häntäänsä, jos sitäkään. Siksi hiukan mietityttää se osallistuminen, mutta kuten sanottu, ei paljon ota jos ei annakaan ja saadaan kokemusta ainakin jos ei muuta. 

Mulla ei nyt satu valitettavasti olemana yhtään kuvaa siitä, kun Wertti työskentelee hajun parissa. Videoita olisi montakin, mutta kun sattuu omistamaan kuusi peukaloa teknisten asioiden kanssa, en osaa sellaista tänne ladata. Yritän ottaa kuvia joku kerta, niin näette millaista se on. Tai toisaalta, kun menette oman koiran kanssa ulos tai näette ulkona koiran joka haistelee menemään, tiedätte millaista on nose work. Ulkona hajut hiukan erilaisia, nosessa ne on ne määrätyt joista aiemmin kerroin.

Olemme Wertin kanssa laajentamassa harrastuksiamme siten, että syksyllä alkaa vakituinen vuoro agilityn ja rally-tokon alkeita. Ryhmä on oman kasvattajan pitämä ja siellä on silloin ainoastaan hänen kasvattejaan mukana eli toisia perroja. Se mikä tästä tekee niin hauskaa on se, että ennen ryhmää tavataan muiden kanssa ja tehdään yhteistä lenkkiä/leikkiä. Wertti tapaa sukulaisiaan ja saa temmeltää heidän kanssaan. Normisti koirakurssilla kun koirat eivät saa toisiinsa tutustua vaan heidät on pidettävä erillään. 

Nyt elokuussa meillä alkaa myös kolmen kerran jälkikurssi jossa minä opettelen tekemään sen jäljen ja Wertti opettelee sen löytämään. Jotta ei liian helppoa olisi, otan mukaani Rollen eli tyttäreni koiran. Koirat hoitaa oman osuutensa aina omilla ajoillaan toisen ollessa silloin autossa. Toivon tästäkin tulevan mukava uusi yhteinen harrastus jota voin molempien kanssa sitten toteuttaa. Jäljen etsiminen on samanlaista nenän käyttöä kuin nosekin, haju vaan hiukan toinen ja etsintäalue kans. Tää kurssi on tosiaan kolme kertaa ja sen jälkeen me voidaan mennä joka toinen viikko järjestettävään jälkiryhmään. Tällä kurssilla harjoitellaan erilaisia jälkiä, kuten veri, makkara (ehkä verimakkara/mustamakkara/lenkkimakkara) sorkka sekä ihmisjälkiä. Harjoitellaan metsissä, metsäteillä, pelloilla jne. Olen ihan täpinöissäni enkä malta odottaa, onneks jo ensi viikolla päästään ekaa kertaa hommiin.

Pojat ovat kuin pata ja persus.. :)

Wertti sai myös veljensä kylään. Pentueessahan oli 9 pentua, kuusi urosta ja kolme narttua. Turo ja Wertti olivat vaaleita, muiden ollessa mustavalkoisia tai ruskeavalkoisia. Pojat ensin hiukan nahistelivat keskenään, eivät olleet hetkeen toisiaan nähneet. Kohta alkoi leikki ja sitten sitä menoa riittikin koko viikonlopun ajan. Oli aivan ihanaa seurata heidän menoaan ja huomata kuinka samanlaisia ja toisaalta erilaisia olivat. Mielestäni Wertti oli rohkeampi, röyhkeämpi ja itsekeskeisempi tai sitten Turo oli vain vieraskorea. Toivottavasti saadaan velipoika toistekin meille hoitoon, sen verran kivaa meillä kaikilla oli. 

Me ollaan juuri nyt lomalla ja ens viikonloppuna meillä on espanjanvesikoiraharrastajien järjestämä kesäleiri Hartolan koirakeskus Kunkkulassa. Siellä ohjelmassa on yllätysyllätys nose workia sekä hakua ja rally-tokoa. Leiri kestää perjantaista sunnuntai-iltaan ja sekä la että su on ohjelmaa. Siitä tulee varmaan taas super kivaa, Wertti tapaa lajitovereitaan ja me ihmiset tutustutaan toisiimme. Kerron tästä ensi kerralla sitten lisää.

Kuten huomaatte, mun elämä koostuu paljolti Wertin kanssa touhuamisesta. Salilla olen ehtinyt käymään sen 4x vkossa, paitsi nyt viimeiset viikot pitänyt huilia kun sain kesäflunssan joka ei meinannut lähteä sitten millään veke. Ja kuten kaikki tietävät, oli myös sikakamala helle jolloin ei ihan kauhiasti tehnyt mieli salille mennä. Mutta kunhan tässä on lomat lusittu, niin eiköhän sinne taas ehdi. 

Jos sua kiinnostaa lukea mun kuulumisia jatkossakin, laita jokin kommentti tai vaikka +. Jotenkin vaan ajattelee, ettei ketään kiinnosta höpötykset, kun ei ne ainakaan toistaiseksi ole syöpään juurikaan liittyviä. Sekin asia tietty saattaa hyvinkin pian muuttua, ens viikollahan mulla on se tarkistus. 

Mä jatkan lomaa, mukavia päiviä teillekin. Pus pus ja <3 

Rintasyövän 1-vuotis tarkastus

No nytpä on tullut taas pitkä tauko tähän kirjoittamiseen. Monesti, tosi monesti olen jo päättänyt, että tämä päivä on se jolloin kirjoitan tekstin valmiiksi. Ja ihan yhtä monesti on se jäänyt, kuten tiedättekin. Mutta ihan aikuisten oikeasti, tämä tulee olemaan se päivä jolloin tää teksti tulee ulos tai se itkee ja tulee, ihan ite saa valita kummin tekee.

Tässä meni ohitse vuosi päivä leikkaukselle, on mennyt vuosipäivä ekalle sytostaatille ja varmaan monelle muullekin asialle, en vaan tiedä mille. Mutta ekassa vuosi tarkastuksessa olen siis jo käynyt ja sen jälkeen oli taas sellainen ilmat pois pallosta fiilis, se helpotus oli niin suuri, kun sai kuulla saaneensa puhtaat paperit. En nyt jahkaile sen enempää ajatuksella, että tää oli vasta eka vuositarkastus, monia on vielä tulossa ja ehkei ne seuraavat olekaan enää puhtoisia. Sehän olisi sama jos miettisin tulevaa, mahdollista kolaria jonka ajan tai tulevia peräpukamia tai pelkäisin mahdollista hammassärkyä. Eihän niin voi elää, jokainenhan sen tietää joten en minäkään sellaisia mieti. Nyt iloitaan siitä, että kaikki oli hyvin eikä murehdita tulevaa.

Kävin tosiaan vuositarkastuksessa rintasyöpähoitajalla lääkärin sijaan ja hiukan ihmettelin, missä se lekuri joka alunperin sanottiin olevan ekan vuoden tarkastuksessa. Hoitaja kyseli, mikä on sellainen asia mitä en hänen kanssaan voi jutella tai sellainen tieto minkä haluaisin jota hän ei osaisi antaa. Mistäs minä sen tietäisin, kun ei oltu keskusteltu vielä yhtään. Sanoi, että jos haluan tietää mikä mun ennuste on tulevalle, niin sitä ei voi tietenkään kukaan varmasti sanoa joten ei siihen lekuria tarvita. Kysyin kuitenkin mitens se hormonilääkepaska mitä nyt syön, kuinka todennäköistä on sairastua jos jätän sen syömättä? Vastasi, että ilman mitään tilastoja ja mittareitakin hän osaa sanoa, että riski sairastua ilman lääkitystä on hyvin suuri, joten kyllä se on tarpeellinen jatkossakin. Ja koska en ole vielä keksinyt syytä mitä selitän lapsilleni jos sairastuisin uudestaan sen takia etten ole lääkitystä käyttänyt, on sitä vaan jatkettava. Jatkan miettimistä.

Mua ei oltu jostain syystä laitettu ollenkaan ultraan vaan ainoastaan mammografiin joten sain sitten ajan vielä ultraan seuraavalle viikolle. Ja vasta siellä käytyäni uskalsin iloita ja olla varma siitä, että olen selvinnyt ekasta vuositarkastuksesta puhtain paperein ja voitta varmaan uskoa, että oli aika voittaja fiilis. Ihan vähän jopa itketti ajatus, sillai onnesta meinaan, mutta ei se sitten itkuski muuttunut. Mutta olin voittaja, nyt tiedän miltä tuntuisi seistä siellä korkeimmalla pallilla. Se tuntuu aivan helvetin hyvälle.

Sain hoitajalta maksusitoumuksen uuteen tissiin, koska mulle on tullut vuoden aikana sen verran painoa, että tissikin on käynyt pieneksi. Tissit uusitaan yleensä kai kahden - kolmen vuoden välein, mutta jos on syytä uusia aiemmin, se uusitaan. Ja koska painoa on tullut, on sitä tullut myös rintaan ja koska toinen rinta on proteesi ei se yllätys yllätys ole enää saman kokoinen oman tissin kanssa. Joten siis tissikauppaan, kiitos. Tuommoinen proteesihan maksaa sellaiset kolmisen sataa ja uimaproteesi siihen päälle satasen verran joten ei tee mieli itse niitä maksella. Ei ainakaan joka kilon jälkeen viitsisi olla uutta hankkimassa eikä se olisi edes mahdollista ilman, että sen maksaa ite. Joten nyt pysytään samassa painossa/ tiputetaan painoa samaan jossa se oli viime kesänä/ pidetään eripari tissit tai ostetaan joka kilolle uudet. Ihan saa itse valita mitä tehdä. Mutta nyt siis sain maksarin uudelle tissille, sekä normille että uimasellaiselle. Kiitin ja kumarsin.

Itsehän olen miettinyt josko en koskaan teettäisi menetetyn tissin tilalle uutta. Ihan jo sen takia, ettei mun itsetuntoni ole kiinni tissistä. Mä en kulje bikineissä enkä topeissa eikä ole tarvetta olla läpinäkyvissä paidoissa. Oikeastaan ainoa hetki jolloin mua saattaa edes hiukan vaivata se, ettei sitä toista tissiä ole, on kun olen salilla ja teen yläkroppatreeniä, varsinkin penkkipunnerrusta. Jos siinä vaiheessa joku katsoisi mua vähänkään lähempää, huomaisi hän ettei toisella puolella ole mitään. Sitä tissivakoa kun ei ole ja maatessa taas tekotissi käyttäytyy hiukan erilailla kuin luomu. Ehkä en ole osannut opettaa proteesille käytöstapoja, mutta se kyllä sojottaa kattoa kohden maatessa, kun taas oma normaali leviää pitkin kainaloa. Hienoa on maata selällään, painoa kymmeniä (ellei jopa satoja) kiloja käsivarren mitan päässä tissistäsi ja sitten toinen sojottaa kattoa kohti ja toinen leviää kainaloon. Se hetki vaatii itsetuntoa, mutta toistaiseksi omani on riittänyt. Se ei ole kuitenkaan riittävä syy tehdä asialle mitään, joten tuskin tulen tekemäänkään.

Ja koska vaihtoehdot uuden tissin rakennukseen ovat vähissä, kuten tissin teko selkäfileestä. Sen vaihtoehdon saa unohtaa saman tien, olen meinaan laittanut sen verran rahaa kiinni selkäni rakennukseen (pt-treeneillä, kuntosalikorteilla, lisäravinteilla ja sillä mielettömällä määrällä hikeä), ettei sitä todellakaan pilata tissin takia. Toinen vaihtoehto olisi tehdä tissi reiden rasvasta. No sitä rasvaa riittää vaikka tehtäis kaverillekin tissit niistä, mutta ei kiitos kuitenkaan. Haluan treenata jaloillani jatkossakin ja miltä se nyt näyttäis kun olisi sisäreidessä monttu. Selitä siinä sitten kaikille, että montun täyte on tississäni. Ei kiitos. Kolmas vaihtoehto on sitten perus silikonit ja saatte olla aivan varmoja ettei sellaisia minuun tule. Käytään vaikka tennissukkia liiveissäni mielummin kuin teettäisin silikonit. Itse asiassa en ole koskaan kokeillut tennissukkia liiveissä, aina on riittänyt ne omat mitättömät luumut siellä liivin sisällä. Kohta on ehkä aika kokeilla niitäkin.

Näyttäsin varmasti tältä jos liiveissäni olisi tennissukat :)

Kävimme lävitse hoitajan kanssa myös sivuoireita joita olen saanut hormonilääkkeestä. Ensiksi jalkojen öinen särky. Tai ei voi sanoa särky vaan vaeltava sähkäsokki voisi kuvata asiaa paremminkin. Siihen päälle kun laitetaan vielä suonenveto niin johan on yössä kestämistä ja naurussa pitelemistä. Aina ei jaksa naurattaa, välillä ketuttaa huolella. Nämä johtuvat kuulemma ekasta sytostaatti annoksesta jota sain, docetaxelista (vai mitä nyt olikaan), sen sivuoireet ovat juurikin tuota luokkaa. Tästä saan tod näk. kärsiä aina, kiitos Simolle. Sitten on on se hikoilu. Se vaivaa useimmiten ruokailujen jälkeen tai kun juon jotain lämmintä. Pää valuu, kestää hetken ja sitten on kylmä. Vihaan tätä olotilaa, vaan en voi sille mitään. Lääkitystä en siihen suostu aloittamaan, koska pystyn asian kanssa elämään. Ei yhtään turhaa lääkettä kiitos!!

Tosta lääkityksestä sen verran, että olen kuullut toisten nauttivan niitä iltaisin jotta saavat olla päivät ilman hikilammikoita. Itse taas ajattelen sen niin, että haluan nukkua yöni kunnolla ja sen takia otan lääkkeen aamuisin. Mulla on päivisin aikaa hikoilla, yöt on nukkumista varten ja en ole koskaan levännyt jos en öisin nuku. Joten lääke aamuisin, päivät märkänä ja yöt kuivana. Olen yökuiva, onhan sekin jo jotakin.

Hoitsu sanoi myös, että kiharani tulee lähtemään. Yleensä ne lähtee puolen vuoden päästä sytostaattien lopetuksesta. Olisi saanut olla hiljaa asiasta, ettei hiukseni olisi sitä kuullut. Meinaan nyt ne on sitten lähtenyt. Leikkautin hiukset ihan lyhyeksi ja sain samalla sanoa hyvästit kiharoille. Jos ne tulee takaisin ainoastaan saamalla sytostaattia niin olen mielummin suorahiuksinen tai otan permiksen.

Aika hyvin sain tietoa hoitsultakin, jota en ainakaan ensi vuonna tapaa enkä tapaa lääkäriäkään. Ensi vuonna saan kirjeen jossa kerrotaan vieläkö olen yksin vai joko meitä on useampi. Mielelläni jatkaisin oloa ja eloa ilman matkakumppania sisuksissani, vaan ei Simokaan mitenkään kysellyt kun alivuokralaiseksi tuli. Tuli vaan ja pesiytyi sisälleni, ei maksanut vuokraa ja sai tehdä töitä sen häätämiseen. Kai lutikatkin lähtee asunnoista vähemmällä. Mutta kunhan syöpä ei ole kuin torakat, selviää ydinpommistakin. Koska mä en ehkä selviä enää toista kertaa, joten mielelläni jätän kokeilematta. Mutta nyt ollaan puhtaita ja ollaan aivan hiton kiitollisia siitä.