Kaksi vuotta syövätöntä elämää

Viimeksi kirjoitellessani tänne, olin huolissani tulevasta 2-vuotis tarkastuksesta. Olin lähes varma, että Simon sisko tai veli tai ainakin serkku oli tullut kylään. Melkein jo sellaisia sukujuhlia suunnittelin. Mä kävin siellä tarkastuksessa joka oli todella nopeaa ja tehokasta. Aika mammografille oli tasalta ja olin sieltä ulkona jo silloin. Ultran piti olla perään puolelta, mutta puolelta olin jo menossa kotiin päin. Pääsin siis molempiin ennen aikaisesti ja ulkona olin todella nopeaan.

Mammografi ei sattunut ollenkaan kuten 2-vuotta sitten, muistan ikuisesti sen sairaan kivun mikä siitä tuli, kun kuvasivat Simoa. Nyt ei ollut Simoa, ei tissiä oikealla puolella mitä kuvata, joten ei myöskään kipua. Vasemmalla puolella roikkuu edelleen jotain jota kuvata ja sen ne sitten litistivät levyjen väliin. Pää konetta vasten, niin, että tuntuu niska katkeavan. Täytyy sanoa, ettei ihan kaikista parhain asento. Mutta kyllä sen jaksaa, koska sillä sitä saa varmuuden sukujuhlien tarpeellisuudesta tai siitä, ettei tänä vuonna sukujuhlia tarvitse järjestää.

Kysyin hoitajalta milloin saan kuulla vastaukset, vastasi että ultalääkäri lukee ne samantien, voit kysyä mennessäsi sinne. No, mä pääsin ultraan heti samantien ja lääkäri ruuttasi geelit ja alkoi tutkimaan. Joka kerta kun kuulin hänen "klikkaavan" eli mittaavan jotain sieltä kuvasta, pyöri päässäni ajatus, että nyt mittaa sukulaisen kokoa. Lekuri vielä kysyi onko ollut mitään tuntemuksia missään, siinä vaiheessa kylmä vanne puristi sisuskalujani. Hetken päästä lekuri antoi paperia ja sanoi: "Voit pyyhkiä geelit pois" ja sanoi ettei siellä mitään näy. Oli jo menossa, kun vielä huutelin perään, että mitens se mammo, näkyikö siellä mitään. Ovenraossa vastasi: "Ei näkynyt" ja släm, ovi kiinni. Jaaha, vai että tälläistä palvelua tällä kertaa, joopa joo. Mutta ei se oikeastaan haitannut, mua laulatti ja nauratti ja vähän itkettikin. Jumankekka, mä voin unohtaa sukukekkereiden suunnittelun. Mä olen puhdas, mä olen syövätön, mä olen syöpä vapaa, mä olen terve!! Saatana, mulla ei ole syövänsyöpää!! (anteeksi kiroiluni, joskus se on pakollista).

Nyt jos ajattelet, etten voi tietää olenko syövätön, niin oikeassa olet, en voikaan. Mutta ainakin rintasyövätön olen ja siitä mä olen niin fiiliksissä. Ja se fiilis kantaa mua seuraavaan seurantatutkimukseen saakka. Kyllä mä varmaan tässä välissäkin panikoin muutamaankin kertaan, mutta se syöpää sairastanut joka väittää ettei mieti uusiutumista koskaan puhuu niin suurta potaskaa ettei mitään määrää. Se on fakta!!!

Olen syövätön, olen Simoton, olen terve!! 

Nyt kun syövätön elämäni sai taas jatkoaikaa oli aika tilata itselleen uusi proteesi. Eikös kuulostakin erikoiselta? Kuulostaa just siltä, että mulla on jalka amputoitu polven yläpuolelta tai käsi ranteesta poikki, tarvitsisin proteesin. Mutta ei, en ole jalaton en kädetön (huijaus, olen todella kädetön monessakin asiassa, kuten tietokoneiden kanssa, mutta nyt ei ole kyse sellaisesta kädettömyydestä).

Tilasin siis ajan rintaproteesin sovitukseen. Nyt kesällä, kun oli niin kuuma, alkoi oikea käteni taas turpoamaan. Se on ollut hyvä todella pitkään ja ajattelin sen jatkuvan maailman tappiin saakka. Vaan ei, oli flunssa, oli kuuma kesä, oli taukoa salilta. Ja niin alkoi käsi turpoamaan niin, että tarvitsen jälleen itselleni hanskan. Sovittaessani proteesia liiveihin, mittasimme samalla mulle hanskaan mitat. Maksusitoumukseni oli mennyt jo umpeen (rintasyövän sairastanut ja imusolmukkeet poistettua, saa kaksi hanskaa vuodessa maksusitoumuksella), joten mittasimme händyn ja soitin uuden maksusitoumuksen hanskalle. Näin sain sitten tilattua itselleni apua turpoavaan käteeni. Tällä kertaa otin ruskean, ei sitten niin haittaa jos vessassa käydessä tahriintuu. Hahahahhaha!!

Siinä hoitajan sitten sovitellessa mulle tissiä sain ite pukea liivit ja hoitsu huolehti tissin laitosta sinne liiviin, mä olen matkustaja siinä hommassa. Siinä sitten seisoessani peilin edessä pelkät liivit päälläni (joo, oli mulla housut jalassa, jos sitä mietit), silmät osui tietty selkämykseeni. Mitäs siellä näkyikään? Ihanat selkäfileet jotka ei tosiaan ole lihasta vaan sellaiset läskiset siivekkeet. Väkisin tuli mieleen, että niistä pitää päästä eroon, mutta miten? Ja minkä ikäinen pitää olla, että voisi sanoa olevansa itsensä kanssa sinut ja hyväksyvänsä itsensä myös niiden fileiden/siipiensä kanssa? Eikö edes 50v riitä siihen, pitääkö vielä elää pari vuotta?? Joko mä ysikymppisenä hyväksyn sen, etten ole missi enkä malli vaan ihan vaan tavallinen Pirkko eli olen vaan mä, 50-vuotias akka. Tää on kans loputon aihe mietittäväksi, suurin osa naisista varmaan kamppailee samojen asioiden ympärillä, eikä loppua näy.

Itsehän olin 14 vkoa dieetillä ja se menikin aika kivasti tai sanotaanko kivuttomasti. En ollut täysin ohjeiden mukaan jatkuvasti, mutta tulosta tuli hiukan rennomminkin. Loppu aikana hiilarit olivat aika vähissä ja sen huomasi olotilassakin. Pää meinasi olla sumeena, voimatasot pieneni ja väsytti. Sitten kun jälleen sai alkaa syömään hiilaria, niin söinkin sitä sitten kaksin käsin eli meinas mennä koko hyöty dieetillä olosta kuin kaivoon.

Mä olen vaan niin jokotai ihminen, täysin mustavalkoinen. Olin aiemmin yli neljä vuotta syömättä karkkia ja ei tehnyt tiukkaakaan. Nyt en meinaa pysyä sokerista erossa millään. Se on kuin tauti joka pesiytyy sisälle ja se ei irtoa vaikka mitä tekis (sehän on kuin syöpä, sokerisyöpäläinen!!)

Kerron esimerkin eiliseltä päivältä:

Olin koulutuksessa ja kahvitunnin aikaan menin kahvilaan hakemaan kahvin. Katsoin himoiten namipussia, ajatellen, että toi on pieni pussi, ei voi tuntua missään. Ostan siis sen. No, onneks mä katsoin lukuja siitä pussinkyljestä ja siinä oli 100g:ssa sokeria 56g. Mieti, olisin ahminut sen pussin ennenkuin olisin ollut edes siellä luentosalilla takaisin, sisälläni 56g sokeria ja kaiken maailman lisäaineet siihen päälle. Kyllä mä taas niin itseeni olkapäälle taputtelin ja kehuin, kuinka hyvä tyttö mä olen. Joo, niin olin, kunnes tarina jatkuu..

Tässä on 56g sokeria, vaivainen pieni pussi karkkia sisältää tän kaiken!! Pistää miettimään, ainakin mut!!

Lähtiessäni kotiin kävin kaupan kautta, olihan siellä loppuunmyynti ja elintarvikkeet -50%. Mulla iski samantien taas Sulo Wilenit, oli pakko ostaa ihan kaikkea. Matkaan tarttui näkkileipää (ite en syö, enkä muista, että Ukkokultakaan koskaan söisi, mutta se -50%, muistakaa se). Koriin löysi tiensä mausteita, kuten minttu. Olenko koskaan laittanut mitään ruokaa missä olisi minttua? Tuskin, mutta se alennus, minttua siis piti saada. Oli karjalanpiirakkaa, lettuhilloa (meillä ei koskaan, huom ei koskaan paisteta lettuja, mutta hilloa on hyvä olla jos vaikka tehtäis niitä lettuja). Ostin teetä vaikka olen juonut useamman vuoden jo kahvia, enkä teetä kuin satunnaisesti, mutta se alennus, se ratkaisi tämän. Oli jopa kookoskuitujauhoa, koskaan kuullutkaan, mutta nyt sitäkin on meidän kaapissa. Pastaa löytyy (sentään gluteenitonta, että voin ite syödä) ja keksiä Ukkokullalle. Ja arvatkaa mitä muuta löysin, gluteenitonta kolmensuklaan jotain (luulin olevan muffinsi ja olikin jotain muuta). Luin pakkauksen sisällön, ei gluteenia, ei maitoa, hyvä, tän mä ostan ja joskus silloin tällöin otan, pakastan sen toisen muffinsin vaikka. Pääsin sentään kotiin, ennen paketin avaamista. Ja sieltä paljastuikin cookieskeksejä. Siinä vaiheessa luin jo sen pakkausselosteenkin paremmin ja olihan siinä maitoa. Mutta mietinkö mä sitä siinä vaiheessa?? En todellakaan, mä soin koko helkatin paketin ja voin vannoa, ettei ne maistunut kahden cookiesin jälkeen enään edes hyvälle, mutta oli pakko ahdata ne napaansa ettei vaan Ukkokulta nää niitä. Paperit piilotin roskikseen syvälle ettei ne vaan ole näkösällä. Päätin etten kerro tästä mitään Ukkokullalle.

Mutta hänen tullessaan kotiin oli mahani jo niin turvonnut ja ilmavaivat megakamalia, niin piti tunnustaa. Nyt tässä siemailen teetä tätä kirjoittaessani, voin sitten sanoa sitä juoneeni. Samalla mietin mitä ihmettä teen sillä kookosjauheella, entä niillä kikherneillä jotka sopii vielä huonommin mun mahalle kuin ne ookiesit. Samalla vannon itsekseni pysyväni kaikista loppuunmyynneistä kaukana!!

Kesällä olimme koiraleirillä jonka järjesti rotuyhdistys. Se oli aivan huippua, koiria oli varmasti kolmattakymmenettä ja kaikki vapaana juosten ja meuhkaten ja leikkien. Koirilla oli aivan huippua ja oli meilläkin tosi kivaa. Päästiin kokeilemaan hakua, metsässä koira etsii maalimiehen joka piiloutunut. Se oli jopa niin hauska laji, että ilmoitin Wertin ja itseni kurssille. Kohta me haetaan jokainen eksynyt marjastaja, halusi ne tulla löydetyksi tai ei, kohta ne löytyy.

Leirillä olimme myös nosework ryhmässä, sehän on meille jo tuttua puuhaa. Kiva kuitenkin aina saada uusia ideoita ja kommenteja miten voisimme parantaa yhteistyötämme Wertin kanssa. Werttihän on harrastanut lajia jo pennusta saakka (nyt ikää 10kk) ja harvassa on ne kerrat, kun ei hajua löydä. Myös rallytokoa harjoittelimme, mutta siinä oli niin vaikea rata ettemme siinä juuri mitään oppineet, mutta eihän sitä kaikessa voi ihan mestari heti ollakaan.

Leirillä oli myös Wertin sukulaisia, kuten hänen äitinsä. Hauskaa katsoa, kuinka äitinsä yhtäkkiä tunnisti, että jotain tuttua vilahti ohitse. Hän meni Wertin luokse ja laittoi tassunsa Wertin selän päälle kuin sanoakseen: "Hei poikani, tule leikkimään kanssani." Wertti olis just sen näköinen kun olisi sanonut: "Hei mutsi, mee nyt kauemmaksi siitä, hiukka noloa kun tuut siihen ja kaikki näkee." Vain puhekuplat puuttuivat pään päältä.

Wertti ja hänen äitinsä Isla

Wertti sai uusia kavereita ja toiset olivat halukkaampia hieromaan tuttavuutta kuin toiset. Varsinkin urokset saattavat olla äkäisiä toisille uroille, nuoria yleensä sietävät, mutta ei aina niitäkään. Oli eräs pieni narttu joka oli kokoonsa nähden tosi ärhäkkä. Omistaja sanoikin, että se narttu kulkee kahvakuula käsilaukussa ja sen saatoin niin nähdä. Uskallappas tulla lähelle, niin tulee kuulasta kalloon. Eikä Wertti uskaltanut.

Kävimme myös lauantaina uittamassa koiria läheisellä rannalla. Oli aikas kivan näköistä kun parhaimmillaan toista kymmentä koiraa yrittää saada saman pallon tai saman fresbeen vedestä. Huomasi kyllä, että ovat vesikoiria.

Kesäleirillä oli niin kivaa, että sinne menemme varmasti seuraavina kesinä, siitä tulee meidän perinne. Mutta sitä ennen ehditään Wertin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa, on niin paljon koiraharrastuksia mitä me ei olla vielä kokeiltu. Miltä kuulostaisi koiratanssi? Varmasti hyvältä, kun omistaja sattuu omistamaan kolme jalkaa tanssiessa. Nenäjutut on meidän juttuja, metsään vaan ja haistelemaan. Välillä piilotellaan eukaa sinne ja tänne Wertin etsittäväksi. On vaan niin huippua omistaa näin ihana koira kuin Wertti on. Wilmaa on välillä tosi kova ikävä, mutta Wertissä kulkee Wilmakin mukana. Juuri oli Wertin nimipäivä ja samalla olisi ollut Wilman syntymäpäivä, hän kulkee sydämmessäni aina.

Onko kaikella tarkoitus?

Huomenna on jännä päivä, mulla on se gastroskopia. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännitä. Jännittää todellakin ja paljon, miltä se mahtaa tuntua, sattuuko se, oksennanko, voinko muuten pahoin, kuolenko nälkään sitä ennen, pystynkö syömään sen jälkeen, jaksanko mennä huomenna salille ja kaikkea muutakin jännitettävää varmaan on, ei vaan jaksa muistaa mitä kaikkea pitäisi/voisi vielä jännittää.

Ehkä mua kuitenkin eniten jännittää vastaus jonka sieltä tulen saamaan. Olenko keliaakikko? Olenko sairastunut suolistosyöpään, mahasyöpään tai kenties sappitiehye syöpään? Tiesitkö, että tosiaan on sellainenkin syöpä kuin sappitiehye syöpä? En minäkään, ennen kuin googletin kaiken mahdollisen ja pari mahdotontakin vaihtoehtoa mun vatsakivuilleni. Pelkkä ärtynyt paksusuoli tai refluksitauti se tuskin kuitenkaan on, ne ei ole kumpikaan tarpeeksi raflaavia sairauksia mulle. Tai no joo, voin mä ottaa ne diagnoosit jos sillä saan vaivat loppumaan. Kunhan mä vaan saan tietää syyn, mikä mua vaivaa!! Nyt en ole tosin kolmeen viikkoon saanut kohtausta, mutta sitä ei voi ääneen sanoa, meinaan iskee heti jos puhun asiasta. On kaksi kertaa käynyt niin. Olen päivällä puhunut asiasta ja kas kummaa, illalla iskenyt kohtaus. Joten en enää puhu koko asista, jos pysyisi sillä pois. Ehkä siitä ei voi myöskään kirjoittaa, kääk, mähän kirjoitin jo. Mitä mä nyt teen?? Iskeekö se yöllä?? En kestä, nyt mä hajoon!!

Turhaan jännitin tätäkin pariskuntaa. Emäntä tosiaan oli hautomassa ja tässä on nyt viisi tulokasta! Ihanaa perheonnea!! 

Olen miettinyt minkä takia mä sairastuin? Miksi juuri minä sain syövän? Oliko se geeniperimä, huonot elintavat vai paskaa tuuria? Oliko sillä jokin syy tulla juurikin mulle? Mä kun satun olemaan ihminen joka uskoo kaikella olevan tarkoituksensa, jopa sairastumisella, uskon myös tällä olleen oma tarkoitus. Joskus menee vaan hetken aikaa tajuta mikä merkitys asioilla on. Mutta nyt mä ehkä keksin sen, miksi juuri mä sairastuin.

Olen meinaan hakenut opiskelemaan. Vuoden koulutus jolla syvennän omaa ammattitaitoani ja samalla saan oppia kriisityöstä. Hain opiskelemaan mielenterveys-ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Haluaisin tulevaisuudessa hyödyntää ammattitaitoani sekä omaa kokemusta syöpää sairastaneena. Minä jos joku tiedän, että saadessasi kuulla sairastuneesi vakavaan sairauteen, tuntuu kuin elämä romahtaisi. Silloin voi ammattiapu olla todellakin tarpeen. Kaikki eivät käsittele asioita samalla lailla kuin minä, eikä missään nimessä tarvitsekaan. Jokaisella on lupa kokea ja tuntea juurikin ne omat tunteensa. Mutta jos silloin tarvitsee tukea ja olkapäätä, ammattilaista, niin siinä vaiheessa voisin astua kuvioon. En nyt tietenkään osaa jäsentää tätä vielä kohdilleen, mutta ajatuksena jo se, että voisin hyödyntää molemmat asiat saa mut hyvälle mielelle ja hymyilemään. Kyllä, jopa syövällä voi olla jotain hyvää tarjottavaa.

Lähteekö syöpä sinusta koskaan kokonaan? En tarkoita sitä etteikö lääkitys, sytot ja säteet ja hormonit sitä poistaisi, mutta lähteekö se susta kuitenkaan? Voiko sitä pestä ihostaan suihkussa käydessään? Onko se sun iholla aina? Onko se kuin raiskaus, yrität pestä itseäsi pesemästä päästyäsi ja aina vaan tunnet olevasi likainen? Pystyykö syöpää pesemään itsestään? Hankaamaan niin, että iho on punainen, ehkä jopa vereslihalla? Näitä mä mietin, varsinkin aina silloin kun musta tuntuu, että haisen aivan mummolle. En tiedä haisenko syövälle vai haisenko lääkkeelle, hormonilääkkeelle? Mutta tunnen sen vastenmielisen hajun nenässäni! Sellaisen vähän eltaantuneen, jopa kalmasen hajun, sellaisen mikä tuoksuu vanhoille ihmisille. Vanheninko mä sairastuessani niin, että haisenkin jo vanhukselle? Pystynkö pesemään tätä hajua kokonaan itsestäni pois? Kun se tuleekin aina silloin tällöin vaan, ei onneks jatkuvasti haise nokkaan. Mutta pesemällä se ei tosiaan lähde, se seuraa mua kuin, kuin.. syöpä!!

Tästä saimmekin oivan aasinsillan toiseen aiheeseen (kertokaa mulle viisaammat mikä tai mitä on aasinsilta?? Tätä olen usein miettinyt...) Jos syöpä haisee niin miksei kouluteta syöpäkoiria? On koiria jotka haistaa rahan, tupakan, huumeet, sokeritaudin. Miksei ole koiraa joka haistaa syövän jo heti alkuvaiheessa? Ja haistaako koira kaiken hajun? Mahtaa olla hajujen kakofonia heidän nenässään, sulassa sovussa parfyymit ja paska, ei käy kateeksi. Ja koska ihastuin nyt ajatukseen näistä

niin seuraavaksi kerron, että olen rakastunut. Kyllä, totta se on. Enkä ihan kehen vaan olekkaan, vaan olen rakastunut Arttuun. Arttuun joka on täyttä ihanuutta kaikki 10,5kg ja ehkä parit grammat päälle. Arttu on berninpaimenkoira, sellainen mummun muru. Hih, musta tuli hauvamummo kerta heitolla. Ja mikäs se on mummoillessa sellaiselle rakkaus pakkaukselle kuin Arttu on, vai mitäs sanotte tästä?

tai tästä

Itelle iski kans ihan kamala koirakuume. Mutta koska Wilma, niin ei voi edes ajatella vielä koiraa meidän huusholliin. Rotua olen katsellut ja vaihtanutkin jo moneen kertaan, mutta se on tietty mun oikeus. Nimi on vaihtunut noin sata kertaa, sekään ei ole mikään kiveen lyöty ennen kuin pentu meille tulee. Mutta ensin käydään koulua, autetaan kriisissä olevia ja nautitaan Wilman lopusta ajasta. Hän kun ei oikein meinaa pitää toisista koirista, vai miltä tää teidän mielestä näyttää? Serkusten leikittelyltä? Mummon tervetulo toivotuksilta? Tulehan tänne ja pelasta mun päiväni, sillä vedän sua turpaan pyynnöltä??