Salia ja siivousta

Maanantai 17.10

No niin, taas ollaan viikkoa lähempänä Simon lopetusta. Tämä viikko ollaan kotona, jos ehditään. Eilen illalla suljin koneen ja laitoin samalla jotkut päivitykset tulemaan. No, tänään se sitten ruksuttaa toista tuntia niitä päivityksiään ja mulla on hyvää aikaa tehdä jotain muuta, kuin istua koneen äärellä.

Siivoan kaappeja, pipot, hanskat, kaulahuivit järjestykseen. Kävin yksitellen kaikki läpi, joku pääsi jatkoon, toisten matka päättyi tähän, ei jatkoon!! Ne joiden matka päättyi, pääsevät jatkossa Uffin laatikkoon, kunhan sinne ennätän. Kengät kokivat saman kohtalon, jatkoon tai ei, kaikki ei päässyt. Pois pois, jo oli aikakin.

Ostin eilen silakoita ja sain Ukkokullalta ukaasin, että niitä et valmista hänen aikanaan ja mielellään sitten syötkin ne silloin, kun hän ei ole kotona. Lupasin valmistaa ne tänään ja niin myös teen. Silakat uuniin. Teen tomaatti-basilikasilakoita ja sinappisilakoita soijakevytvalmisteella. Ja huh, sanon minä. Varsinkin sinappisilakoista tuli niin taivaallisia, että niiden avulla olisi saanut terroristitkin taipumaan polviasentoon. No, en ajatellut tarjota niitä heille vaan itsekkäästi syön ne ite. Ei hekään ole mulle tulleet tarjoilemaan pussirottarisottoaan, joten tasoissa ollaan, tilanne 1-1.

Nää oli niin suussasulavia, ettei mitään määrää :-)

Silakoiden valmistuessa uunissa, pesen pyykkiä (niin varmaan, konehan ne pesee), tiskaan käsin ja laitan koneeseen, järjestelen paikkoja ja pakkaan salikamat valmiiksi. Lähden meinaan salille pitkästä aikaa, en viime viikollakaan päässyt kertaakaan ja edellinen viikkokin oli niin ja näin, mutta tänään menen. Kunhan silakat ovat valmiina.

Salilla teen olkapäät ja kädet ja hyvin teenkin. Miksipä sitä mennä huonoa treeniä tekemään, kun voi tehdä hyvänkin. Painot ei päätä huimaa, nyt tärkeintä on lihasten hermotus ja tuntuma, rakennetaan sitä biffiä taas, kun on sen aika. Joskus Simon karkotuksen lopettamisen jälkeen, ensi vuonna ehkä. 

Lähden ystäväni kanssa kävelylle ja sen jälkeen menemme vielä kahville. Itse otan maku laten, suklaan makuisen joka tehtiin soijamaidosta. Oli muuten hyvää, voin ottaa toistekin. Me parannettiin maailma paremmalle mallille, kumma kuinka sekin on vaan niin mukavaa, parantaa maailmaa. Syöpää me ei saatu parannettua, annetaan sytostaattien ja säteiden hoitaa se homma, ne osaa sen paremmin kuin me. 
Koska mulla ei ollut lenkillä laseja mukanani, en myöskään nähnyt kunnolla mitään. Lähtiessämme kahvilasta huomasin, että mulla oli tullut viesti, mutta koska en nähnyt sitä lukea, jouduin vaivaamana ystävääni, jotta hän lukisi sen. Ja lukihan hän, se oli Ukkokullalta ja hän kyseli missäs hänen piparnakkelinsa on? Onneks ei sen pahempaa, mutta ehkä tän jälkeen luen viestini sitten kun itsellä on lasit jälleen päässäni.

Illalla me katsotaan Ukkokullan kanssa Yle-Areenalta uutta sarjaa, Sorjonen nimeltään. Tykästyttiin niin, että katsoimme samalla useamman jakson putkeen. Jos ette sitä vielä katsoneet, niin nyt viimeistään kannattaa aloittaa. Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Huomenna me varmasti jatketaan, tällä viikolla on varmana eka kausi katsottu. Hyvää vastapainoa kaikelle muulle touhotukselle, minkä osaan kans oikein hyvin. Sitä jatketaan taas huomenna, katotaan sit mitä seuraavaksi siivottaisiin. Ukkokullalla kun on mielestäni kaikkea tarpeetonta kaapit täynnä. Vaan ei ehkä ole enää kauaa, kun pääsen irti. Ei sovi kertoa hänelle, suuttuis vielä. Kumman pikku sieluinen tyyppi aina välillä.

 Tiistai 18.10

Olisiko tänään lenkin paikka? Saapi nähdä, mitä tässä tänään keksii. Eilisen kaapinsiivouksen koin olevan sen verran palkitsevaa, että jatkan sillä saralla tänäänkin. Ja vaikka eilen uhosin, että voisin siivota Ukkokullan tavarat roskiin (no, ainakin osan, sellaisen osan joka on MUN mielestä ihan turhaa), niin jätän ne rauhaan, tietenkin. Kosken vaan sellaiseen, jonka tiedän omistavani ja itse hankkineeni.

Ensin lähtee kaapista kasa kirjoja. Todella iso kasa lähteekin, meinaan 15kpl yhden kirjailijan, 5 seuraavan ja jne. Yhteensä siitä kaapista lähtee kirjoja 24kpl, johan tuli meinaan tilaa kaappiin. Ja kunhan tästä muutetaan, niin ei tarvi kenenkään niitä kannella, ihan tässä vaan muuttomiehiä ajattelin (niin varmaan joo).

Seuraavan kaapin kimppuun. Kukaan tuskin hämmästyy, nainen ainakaan, jos kerron olleeni painonvartijoissa aikoinaan. Oli meinaan niin typerä systeemi laihduttaa, ettei mitään määrää, tosin kaalikeittodieetin sekin peittosi. Itsekin muistan syöneeni paljon puuroa, josta meni vähän pisteitä jotta sain syödä jotain mistä enemmän pidin, varmaan karkkia. En muista, mutta sen muistan, että laihduin ja kas kun homman lopetti, niin kilot oli korkojen kera takaisin. Tietenkin, kun vältti rasvoja ja ei varmaan paljoa proteiinejakaan syönyt, niin eihän se terveellistä ollut. Mutta joo, ei siitä sen enempää, palataan kaapin siivoukseen. Mulla oli siis painonvartijoiden keittokirjoja 17kpl, kyllä, juurikin sen verran. Ja niistä tuskin olin tehnyt yhtä tai kahta ruokaa enempää, mutta ihan hiton kauniita kuvia niissä oli, sen takia ne olin kai aikoinaan ostanutkin. Vaan enää ei tule katsottua niitä kuviakaan (en sen viiden vuoden aikana mitä tässä olemme asuneet, ole kertaakaan niitä kirjoja vilkaissutkaan), netistä kun löytää huomattavasti nopeammin kivoja kuvia ruoista jos niitä haluaa katsella. Koska tiedän etten niitä ruokia tule koskaan tekemään. Joten, pois pois vaan.

No mitä tapahtu näille poisteteuille kirjoille? Nakkasinko se suoraan roskiin? No en ihan, jotain ajatusta luonnollekin ja ei vaan raaski heittää hyvää kamaa pois, jos jollekin voisi olla siitä hyötyä. Laitoin paikalliseen kirppisryhmään facessa ilmoituksen, että saa hakea ilmaiseksi. Ja ei tosiaan mennyt kauaa, kun painonvartijoiden kirjat olivat saaneet uuden omistajan. Sinne meni ja ikävä ei tule. Tuskin mä tosiaan olisin koskaan enää katsonut niitä kuvia, lukemisesta ja tekemisestä puhumattakaan.

Ystäväni halusi osan kirjoista, joten ne hän sai, ilmaiseksi tietenkin. Neljä kirjaa vein kirjastoon, siellä kun on paikka kierrätyskirjoille. Sieltä saa ottaa ja sinne saa viedä. Itselläni oli aikomus vaan viedä, vaan toisin kävi. Löysin itselleni yhden luettavan kirjan, jospa joskus saisin sen luettuakin. Ja lainasin myös yhden kirjan, joten ei hukka reissu tämäkään. 

Lekuri soitteli myös viime viikon ultran tuloksia. Kuten röntgenlääkäri jo silloin sanoikin, ei siellä tississä eikä sen lähettyvillä mitään löytynyt. Vaan kuitenkin vähän hirvittää tulevaisuus, epäilenkö mä jokaista kolotusta, jomotusta ja kipua Simoksi tai hänen sukulaisekseen, Siiriksi vaikkapa? Osaanko elää täyttä elämää, miettimättä syöpää, miettimättä sen mahdollista uusiutumista tai leviämistä? Miten voin olla varma, ettei hän jää lymyilemää jonnekin suolenmutkaan tai luun sisälle tai minne vaan? En mä voikkaan olla, en mitenkään, mutta se mitä mä voin, on olla miettimättä asiaa. En voi antaa pelolle valtaa, se kyllä syö sisältä tehden sielun tahkojuustoksi. Kunhan nämä hoidot ovat ohitse, täytyy mun jättää tämä kaikki taakseni ja yrittää unohtaa koko syöpä. Jos se joskus uusiutuu niin sitten uusiutuu, mutta en mä sitä ala miettimään ja murehtimaan. Sehän olisi sama kuin antaa Simon voittaa tämä ja sitä en hänelle suo, en todellakaan.

Ukkokullan tullessa kotiin oli hänellä mukanaan jokin paketti. Utelias luonteeltani  kun olen, niin tietenkin halusin heti tietää mitä tuo mysteeripaketti piti sisällään. Selvisihän se, Ukkokulta oli meinaan käynyt ostamassa vaaán. Ihmettelin mitä sillä tekisimme sellaista, mitä ei voisi jo kotona olevilla kahdella vaaálla tehdä. Selvisihän sekin, tuo vaaka meinaan kertoo sen, oletko hengissä. Ei tarvitse enää aamusta hengitellä peiliin katsoakseni olenko hengissä. Nyt vaan hyppään vaakaan ja se sitten kertoo, hengitänkö vai en. Ja kertoo se myös nestepitoisuuden sekä rasvan pitoisuuden kropassa. Eikä tässäkään vielä kaikki, se näyttää myös päivän sään. Ei tarvitse katsoa ulos, tietääkseen millainen ilma on, senkin voin katsoa vaaásta. Samalla voi tietty suunnitella vaikka päivän ulkoilut, katsot vaan onko pilvistä tai sadetta, sitten mietit menetkö lenkille vai makaatko sohvalla. Siis todella tarpeellinen hankinta, olipa hienoa, että Ukkokulta osasi ostaa sen. 

Tänään ei ollut valokuvauskurssia ollenkaan, koska on syyslomaviikko. Mikä ihana tekosyy maata sohvalla ja jatkaa Sorjosen katselua, siitä tulikin heti meidän lempparisarja jota jaksaa katsoa pidempäänkin kuin jakson tai kaksi. Ainakin nyt tuntuu siltä, katsotaan mitä mieltä olen parin seuraavan jakson jälkeen. 

Palaverin paikka

Maanantai 27.6

Aamulla ollessani koiruuden kanssa ulkona, kävelee vastaani vanhempi pariskunta. Heidän askeleensa ei ollut lennokasta, ei kovin kepeääkään, mutta vieri vieressä he kulkivat, molemmat omalla rollaattorillaan. Katsoessani heitä valtasi mieleni sellainen rauha, etten edes osaa selittää. Väkisinkin hiipi mieleeni, että haluan itsekin sitten joskus kulkea Ukkokullan kanssa samalla lailla rinnakkain, samaan tahtiin rollaattoria työnnellen. Välillä kinasteltaisiin mihin suuntaan nyt mennään ja pysähdelläänkö jokaista vastaan tulevaa koiraa rapsuttelemaan vai ei. Mä niin näen meidät siinä vaiheessa yhdessä, ei hän ilman minua enkä minä ilman häntä vaan me yhdessä!!

Perustimme pari päivää sitten tiimimme, TeamWatin. Huomasimme, että taisi jäädä tiimin säännöt kirjoittamatta tai ainakin ne taisi jäädä yhdelle tiimin jäsenelle epäselväksi. Joka kerta, kun olemme kätköjä etsimässä, haluaa yksi tiimimme jäsen jatkaa matkaansa heti kun paikat on nuuskittu. Aivan sama onko kätköä löytynyt vai ei. Tai sitten hän syö ruohoa niin, että suupielet ovat vihreät. Tässä vaiheessa on pakko pitää aikalisä ja tiimipalaveri.

Palaveri menossa, yhtä jäsentä ei paljon kiinnosta palaverin aihe. :-)

 Palaverissa sovimme, että tiimimme jäsen saa jatkaa mukana, mutta hänestä tehdään nukkuva jäsen. Koska hänen panoksensa tässä hommassa on yleensä vedellä sikeitä niin hän saa jatkaa samalla linjalla. Yritän kysellä kyseisen jäsenen mielipidettä, mutta hän mököttää eikä vastaa mitään. Hyvä on sitten, mökötetään sitten molemmat, jos ei puhuta niin ei puhuta!!

Tiimimme nukkuva jäsen. :-)

Tämän päätöksemme tehtyämme jatkamme Ukkokullan kanssa kätköjen etsimistä. Nyt saamme etsiä rauhassa, kukaan ei ole vetämässä hihnasta, että jatketaan nyt jo matkaa. Ja vaikka vettä satelee, niin löydämme muutaman kätkön tai tarkemmin sanoen minä löydän. Yhden kätkön kohdalla selitän Ukkokullalle, että ne saattaa olla piilotettu ihan minne tahansa kuten esim tällaiseen paikkaan (samalla nostan aidan tolpan kantta ja sieltähän se kätkö löytyykin). Hän nauraa, että olet mahtanut kotona joutua aina piilottelemaan kaikkea mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Katos jos olet elänyt isosiskon kanssa niin kummasti olet oppinut piilottamaan karkit ym mitä erikoisempiin paikkoihin, ihan vaan sillä, että saat itsekin nauttia niistä. Nyt tästä taidosta on selkeästi hyötyä. 

Tiistai 28.6

Hissin peili, tuo sama peili mistä ennen on katsottu onko hampaiden väliin kenties jäänyt jotain. Nyt on tuo samainen peili saanut aivan uuden merkityksen ja tarkoituksen. Nyt siitä tulee katsottua mahtaako tissi olla oikeassa kohdassa vai onko se paljonkin ylempänä kuin toinen. Näin kun toinen tissi sattuu olemaan pumpuliversio ja toinen luomu niin ne ei välttämättä puhu samaa kieltä keskenään. Luomu kun haluaisi roikkua vähän alempana, sillain rennosti niin samalla pumpuli haluaa olla ylempänä ja leikkiä jotain teiniä. Hei, tässä ollaan nyt kuitenkin kohta viisikymmentä vee, niin sais ne tissitkin olla edes suht samaa paria. Tässä kohtaa onkin hyvä kun asustelee viidennessä kerroksessa, hissin peilistä ehtii tarkistaa tissien tilanteen. Koska lähden aina myöhässä joka paikkaan ei asiaa ehti tarkistamaan kuin vasta siellä hississä. Mutta hyvä, että edes siellä.

Tänään tarkistan taas asian samaisesta peilistä, lähtiessäni punkteeraamaan serooma nesteitä kirurgiselle. Joo, suht samalta näyttää, hyvähyvä. 

Olen jälleen punkteeraus jonossa seitsemäntenä, miten onnistun aina saamaan saman jonotus numeron? Miten joka kerralla mun edellä on saman verran ihmisiä vaikka joka kerta ei samoja henkilöitä olekaan? Pitänee alkaa vaihtamaan junaa millä kulkea, jotta edes joskus olisin jotain muuta kuin seitsemäs? Tosin tuttu numerohan tuo on jo kouluajoilta, olemme ehtineet tuon numeron kanssa tutustumaan toisiimme monien vuosien ajan. Ollaan sitten rouva nro seitsemän, ihan sama kunhan saan taas tuon ylimääräisen nesteen pois tissini paikalta. Ja saadaanhan se, nyt sitä tulee desin verran. Alkaa selkeästi vähenemään, jabbadabbaduu!!

Iltapäivästä lähdemme ajelemaan mutsini luokse kyläilemään. Syömme ja kahvittelemme ja lähdemme kävelylle. Ja mitäs sieltä metsistä löytyykään ellei tätä metsien omaa superfoodia, mustikkaa.

Nam nam.

Kätköjä emme tällä kertaa katsele koska tiimimme nukkuva jäsen on mukana ja hänelle lämmin/kuuma ilma on selkeästi liikaa. Lenkkimme venyy reilun tunnin pituiseksi ja se tuntuu olevan karvaiselle tiimiläiselle liikaa. Kotiin lähtiessämme hän nukkuu koko matkan ja jatkaa samaa kotonakin. On se rankkaa touhua olla jo liki 12v. Näin ihmisen iässähän lähestytään kuitenkin 84 vuoden ikää. Ja kun on niin kuumakin ja turkki lämmittää niin eihän se ole ihme, ettei meinaa ulkona jaksaa olla. Kuten Ukkokultakin kerran sanoi: ”Mene itse 30 asteen lämpöön paljain jaloin  asfaltille ja vedä kaniturkki päällesi niin pääset kokemaan saman mitä koiruuskin.” Tätä en ole vielä kokeillut, en ole löytänyt mistään sopivaa kaniturkkia mitä heittää niskaani!!

Hutkitaan ja tutkitaan

Keskiviikko 25.5

TT-kuvaus päivä. Juon töissä vettä ja en käy vessassa. Sain käsityksen, että rakossa oltava nestettä jotta näkymät ovat paremmat. Lähdin ajoissa kävelemään kuvauspaikalle jotta voin siellä juoda lisää ilman, että tarvitsee enää kävellä jalat ristissä. 

Olen hyvissä ajoin paikalla ja pääsen sisälle pian. Sitten se alkaa, kärsimys!! Paikalla on tälläkin kertaa harjoittelija sekä hoitaja. Tarkoitus on laittaa käsivarteen tippa jota kautta varjoaine tulee suoniin kuvauksen aikana. Harjoittelija saa laittaa neulan, varoittelen etten ole helppo tapaus. Yllätys yllätys, hän ei löydä suontani, mutta jonkun hermon löytää. Sattuu niin, että väkisin tulee itku vaikka kuinka yritän pidetellä. Hän saa luvan kokeilla uudestaan, koska ei saa heti luovuttaa kuten hoitaja sanoi. Ei onnistu tälläkään kertaa. No annas kuin minä tokaisee hoitaja ja kas kummaa, ei onnistuta vieläkään. Tästä jo hiukan hermostuneena haluavat vaihtaa vasemmasta käsivarresta oikeaan. Mikäs siinä, mutta ei tule olemaan yhtään helpompaa ajattelen. Hoitsu kokeilee, ei onnistu. Hermostuu jo selkeämmin, pelottelee narkkarilla jos ei nyt onnistu. Narkkari? Meinaako se oikeasti hakea kadulta jonkun itseään piikittävän, huonot suonensa vaikka pimeällä löytävän kaverin laittamaan sen neulan käsivarteeni? Onko tämä osa jotakin uutta työllistämisprojektia josta en ole kuullutkaan? Hoitsu huomaa hämmästykseni ja antaa seuraavan vinkin, Nukkumatti. Ei juma, nyt alkaa olemaan hoitsu jo levon tarpeessa, juttelee jo ihan levottomia. En ymmärrä vieläkään, seuraavan vihjeen vuoro. Humauttaja? Ei hitto, vetääkö multa tiltin veke humauttamalla multa tajun kankaalle jollain pesismailalla ja runnoo neulan käsivarteeni vaikka väkisin samalla kuin nukun ”humautuksen” jäljiltä?? Onneks mikään näistä ei ollut oikea vaihtoehto vaan kun neulan laitto oli epäonnistunut viidennen kerran tuli paikalle NUKUTUSLÄÄKÄRI ja veti hole in one:t ja laittoi neulan paikalleen. Odotin hänen kysyvän, että oliko tässä jotain vaikeuksia?? Jäin typertyneenä paikalleni tai niin, mihins mä siitä olisin lähtenyt? Housut kintuissa, päällä kaapu joka takaa vain sidottu kiinni. Olis äkkiä kompastuttu ja perse vilkkunut kaikkien hämmästeltäväksi. Ja koska se mun rakkokin oli niin täynnä (ihan turhaan kuten selvisi) niin hyvällä tuurilla olisin vielä kusassut alleni. Joten jäin siis kiltisti makaamaan ja odottamaan kuvauksen alkua.

Tälläinen suunnilleen oli laite joka mua kuvasi.

Kuvaus tapahtuma oli sellainen, että kone liikutteli sänkyä ja varjoainetta humahti kuin padosta suonta pitkin elimistööni. Tässä kohtaa maistui suussa niin voimakas raudanmaku, että voisin kuvitella samanlaisen maun tulevan jos imisin vuosia salilla lojunutta levypainoa niin ehkä pääsisin samoihin makuihin. Kone käski hengittää syvään, ainetta humahti suoniin alas virtsarakkoon saakka ja samaa kautta ylös, siltä ainakin tuntu. Samaan aikaan piti olla pitkä aika hengittämättä, laskin sekunteja ja ne oli todella pitkiä. Tätä tapahtui useamman kerran. Sitten mulle tuli niin paha olo, että alkoi oksettamaan. Tajusin etten voi oksentaa koska makaan selälläni ja tukehdun siihen. Jos pyydän lopettamaan kuvaukset, sama alkaa alusta. Niinpä yritin pidätellä. Tämä ei onneksi kestänyt kuin ehkä 10min ja se oli siinä. Heti kun pääsin sieltä pois niin aloin kakomaan. Sain aikani istua ja yrittää saada jotain ulos, mutta ei onneksi tullut.

Mietin, että olen uhonnut kestäväni syövän. Joo, sen kestänkin, että se asustaa sisälläni ja mellastaa siellä, mutta että sen takia on koko aika kärsimystä jos toistakin. En mä taidakkaan kestää, ei musta olekkaan tähän. Saako tän vielä peruuttaa?? Olen ollut vasta muutamassa tutkimuksessa ja verikokeessa ja olen vetämässä jo ranteita auki. En todellakaan ole niin vahva kuin kuvittelin. Vihelletään peli poikki, kiitos. Näissä mietteissä lähden takaisin töihin!!

Töiden jälkeen menin sitkeänä sissinä treenaamaan Valkun kanssa. Treenejä ei jätetä väliin, tietenkään!!

Illalla soitan lapsuuden ystävälleni, hassua kuinka edellisestä kerrasta on jälleen aikaa, mutta tarina jatkuu siitä mihin se on viimeksi päättynyt. Olemme olleet ystäviä 42v, vuodesta -74 jolloin menin ekalle luokalle. Muistan aina, kuinka koulua oli kulunut jo kuukauden verran ja muutimme uudelle paikkakunnalle ja koulussa lapset olivat jo tutustuneet toisiinsa. Opettajamme kysyi kuka haluaisi olla Aikun kaveri ja ystäväni viittasi sanoen: ”Mä voin olla Aikun kaveri.” Siitä se lähti, ystävyys joka ei katkea vaikka ei tekemisissä aina ollakaan. <3

Juttelemme melkein kaksi tuntia, hän ehdottaa blogin aloittamista. Lupaan jäädä miettimään asiaa, pidän kirjoittamisesta ja tiedän sen jäsentävän ajatuksia päässäni. Jutellessamme meinaa alkaa kellumaan hampaat suussa ja raudan maku alkaa jälleen maistua suussani. Hoitaja oli tutkimuksen jälkeen sanonut, että juo paljon ja älä pidätä pissaa, varjoaineen pitää tulla kropasta ulos. En malta lopettaa puhelua, asiaa riittää, mutta lopulta pakko luovuttaa ja lopettaa, vessaan on päästävä. Oli kuitenkin ihanaa jutella, seuraavaan kertaan ei mene näin pitkää aikaa, päätän sen ja meinaan pysyä päätöksessäni.

Sunnuntai 29.5

Naisten 10, sinne olen menossa. Olen liikkunut diagnoosin saatuani samoin kuin ennenkin, en ole tinkinyt siitä. Niin siis tänäänkin menen Naisten 10:lle ihanan työkaverini kanssa. Me kävellään se reippaasti, ei juosta koska polveni ei nykyään anna periksi juoksulle. Polvi johtaa 1-0. Kävelyn jälkeen menemme töihin suihkuun ja sieltä kiinalaiseen syömään. Nam, että oli hyvää ruokaa. Sovimme, että alamme käymään siellä säännöllisesti ja kutsumme työkaverit mukaan. Myöhemmin ehdotuksemme saa kannatusta.

Illalla juttelemme Ukkokullan kanssa huomisesta. Huomenna meillä on lääkärin tapaaminen, jännittää kuin lasta jouluaatto. Mietimme kertooko lääkäri syövän levinneen ja jos on levinnyt niin kertovatko he siitä heti suoraan. Ukkokulta sanoo, että turhaan me tuollaisia mietimme koska se ei kosketa meitä. Sydämeni pakahtuu hänen sanoistaan, meitä!! Hänelle minun sairauteni on yhtä kuin meidän sairaus. Rakastun häneen jälleen uudelleen!! <3

Teemme kysymyksiä paperille mitä kysymme lekurilta jos ei tajua kertoa. Itse keksin yhden, kauanko on treenitaukoa leikkauksen jälkeen? Ukkokulta keksii kysymyksiä lisää. Hän kirjoittaa niitä paperille, hän on kirjurimme, minä potilas.