Muista loistaa

Torstai 24.11

Jännä päivä, tänään alkaa viiden viikon sädetysputki. Tätä olen odottanut, sillä näiden jälkeen tää paska on ohi. Uskallan ja saan sanoa paska, koska sitä tää on ollut, paskaa. Ei syöpää voi ihan ruusuksikaan kutsua, sen sairastamista ja kaikkea siihen liittyvää, ei tää ole ollut shamppanjaa ja vaahtokarkkeja, paskaa tää on ollut. Mutta tämäkin paska loppuu aikanaan, aivan kuten kaikki muukin ja lopun aika lähenee. Enää 25 kertaa sädetystä ja tää oli siinä ja siitä on tänään eka kerta.

Saan herätä normaalia myöhemmin ja menen sauvakävelemään. Aamutouhujen jälkeen sitten fyssarille, joka onkin nyt eri kuin normaalisti. Ihan kiva, meinaan hän kaivelee kainaloani niin, että saakin strangeja sieltä auki. Siellä kun on ollut oikein kunnon kaapeli, mutta eipä ole enää. Pienistä sitä ihminen osaa olla iloinen, kuten kainalostaan jossa ei ole ylimääräisiä asioita, kuten karvoja tai ylimääräisiä, kivuliaita strangikaapeleita.

Espa oli jo valaistu :-)

Fyssarin jälkeen menen sitten säteilemään. Kone missä minä käyn on Linac 9 ja se sijaitsee syöpäklinikan ihan alimmassa kerroksessa. Sinne siis menen, ihmettelen miten siellä kuuluu käyttäytyä. Toinen potilas neuvoo, että istut vaan odottelemaan, sinua tullaan kyllä sitten hakemaan. Ja ei kestänyt kauaa, kun hoitaja minua tulikin. Menin pukuhuoneeseen, riisuin ylävartalon paljaaksi ja jäin odottelemaan, että hoitaja tulee minut hakemaan. Pian hän tulikin ja ensimmäisenä halusi katsoa kelakorttiani. Sanoi, että he katsovat joka kerta kelakortin, vaikka tutuiksi varmasti ehdimme tullakin. Näin he haluavat varmistaa, että olen varmasti se kuka mun kuuluukin olla ja kukaan ei saa kenekään muun säteitä. Kiitos, haluan teidän varmistavan joka kerta etten saa kenenkään muun annosta. Samalla lailla varmistettiin aina myös sytostaatin kanssa, joka kerta luin pussin kyljestä oman nimeni, sosiaaliturvatunnukseni, painoni ja neliöni. En tosin enää muista monta neliötä olen, jotenkin se laskettiin pituuden ja painon mukaan. Säteissä neliöt tuskin on tärkeitä, sillä sitä annetaan vain ja ainoastaan tietylle kohdalle. Ei yhtään sivulle, vain kohteeseen.

Yhdessä menimme hoitsun kanssa itse paholaisen pesään eli sädekoneelle. Lötkähdin laverille, kaksi hoitajaa minua taas käänteli ja väänteli ja samalla jouduin olemaan kädet pään yläpuolella. Tässä samassa asennossa joudun olemaan joka ikinen kerta, joten kauhistuttaa jo valmiiksi ajatus, kuinka paljon olkapäitäni tulee särkemään tän viiden viikon ajan.

Hoitajat saavat mut nopeaan oikeaan asentoon ja sädetys voi alkaa. Rauhoittavana musiikkina soi kaiuttimista Elvis, se maadottaa mukavasti siinä laverilla maatessa. Kone pyörii mun ympäri, koko aika on tunne, että milloin alkaa tapahtumaan jotain. Aivan kuin olisi Linnanmäen laitteessa ja odottaa, että milloin tää alkaa. Vaan ei ala mitään, en huomaa mitään vaikka kuinka yritän sivusilmällä katsella. Välillä hoitaja puhuu jotain, kaiuttimen kautta tietenkin. Kaiken ollessa ohitse, tulee kaksi hoitajaa minua auttamaan laverilta. Joudun auttamaan käteni pän päältä varovasti, ensin toinen ja sitten toinen avustettuna. Olkapäät ovat jo nyt tulessa, kipulääkettä joutuu varmasti ottamaan päivän aikana. Hoitsu huomauttaa, että jos joskus tulee tarve liikkua kesken sädetyksen, pitää röhistä niin, että he sen kuulevat ja keskeyttävät sädetyksen siksi aikaa ja sitten jatketaan. Ettei sen kerran koko sädetys mene hukkaan. Jäin käsitykseen, että se on kallista kuin kulta ja päätin, että vaikka kuinka kutittaa tai mitä vaan, niin kestän sen aikaa mitä sädetys kestää. Ja se kestää n.10-15min kaiken kaikkiaan, asetteluineen päivineen. Kyllä mä sen ajan jaksan, pakko jaksaa. En halua, että tulee mitään esteitä säteiden saannille, mä niin haluan tän kaiken olevan ohitse ennen uutta vuotta.

Illalla saan rakkaalta lapsoseltani, tyttäreltäni viestin, missä aikuinen lapsi vastaa äitiään koskeviin kysymyksiin, miten hyvin hän tuntee äitinsä. Nauroin tätä maha kipeänä, hyvin hän äitinsä tuntee.

"Aikuiset lapset"! Kuinka hyvin tunnette äitinne? 

1. Hän istuu television ääressä, mitä hän katsoo? 
- Riippuu paljon kello on, mut jotai dieettiohjelmia

2. Mitä salaatinkastiketta hän yleensä syö? 
- Oliiviöljyä 😷

3. Ruoka, jota hän inhoaa? 
- Läskisoossi

4. Menette viettämään iltaa. Mitä hän juo? 
- vettä

5. Lempimusiikki? 
- Kaikki ruokanen

6. Millä lempinimellä hän kutsuu sinua? 
- Rakas lapsonen

7. Mitä hän keräilee? 
- Lihasta, pipoja

8. Missä hän vierailee mieluiten? 
- Salilla

9. Mikä on hänen lempi aamiaisensa? 
- puuro 🤔 iltapalana haiseva munakasbanaanikohokaslättyä

10. Mikä hän ei koskaan pukisi ylleen? 
- hametta

11. Hänen lempi urheilujoukkueensa? 
- Leijonat

12. Lempieläimensä? 
- koira

13. Mitä hän voisi tehdä koko päivän? 
- Lukea, liikkua

14. Kuka on hänen lempilapsi?
- No meitsi tiääätysti

Muutama kohta ei ihan osunut oikeaan,  sanon lapsiani lapsukaisiksi ja molemmat lapsukaiseni ovat yhtä tärkeitä ja lemppareita. Mutta hauska tää oli, todellakin.

Perjantai 25.11

Vielä tämä päivä ja alkaa viikonloppu, vapaa sellainen. Kun tekee myös viikonloppuisin töitä, ei sen merkitys ole niin suuri, kuin ihmisille jotka tekevät ma-pe töitä. Nyt on viikonloppu kuitenkin vapaata ja tiedän siitä tulevan mukava joten sitä jo odottelen. Mutta tämä päivä sitä ennen..

Mun päiväthän tulee rytmittymään hyvin paljon seuraavat viisi viikkoa säteiden mukaan. Sain eilen koko viiden viikon aikataulun. Saimme aika kivasti vaihdeltua aikoja, jotka alunperin oli aika päivä painoitteisia. Koska meinaan käydä töissä koko sädetyksen ajan, tuo se omat haasteensa asiaan. Kesken päivänkin joutuu lähtemään, mutta sille ei voi mitään. Nyt mennään täysin tän mukaan, tää on ihan pian ohitse ja tän mä jaksan, todellakin jaksan.

Mä muistan, seuraavat viisi viikkoa :-)

Sain eilen myös kuulla, ettei säteiden aikana sitten ei saa käydä salilla ollenkaan. Hikoilua tulee välttää ja sehän siellä väkisin tuppaa tulemaan. Joten hiukan pitkin hampain jätän seuraavaksi viideksi viikoksi salitreenit väliin ja käyn sauvakävelemässä/kävelemässä tai jotain muuta missä ei niin hiki tule. Kroppa kiittää ja pää tykkää kun jotain teen, ei pelkkää sohvalla makaamista kiitos.
Mietin, että jos tällä lailla varmistan hoidon sujuvuuden ja ettei tulisi mitään ongelmaa, niin olkoon viisi viikkoa salilta taukoa. Ei se kuitenkaan lopun elämää ole tai sitten on elämäni käymässä todella lyhyeksi ja se ei suinkaan ole mun suunnitelmani. Joskus täytyy ottaa se kuuluisa järki käteen ja olisiko sen aika juurikin nyt? Taitaa olla, pahoin pelkään niin.

Tänään sädetys on vasta klo 15,45 joten ei kiirettä töistä lähdön kanssa. Mä kävelen Syöpikselle töistäni sellaiset 20minuuttia, joten lähden vasta kolmen jälkeen. Paikalla odotusaulassa odottelee kaksi herraa, hiukan iäkkäämpiä jo molemmat. Toisen mennessä "omalle koneelleen" hän sanoo hoitajalle: "Tänään onkin viimeinen kerta." Teki mieleni loikata hänen peräänsä, rutistaa halaukseen ja onnitella, olihan hänen onnen päivänsä, hänen viimeisen sädehoidon päivä. En tietenkään sitä tehnyt, olisi raukka vielä pelästynyt, mutta mieli teki, totisesti teki.

Päästessäni omalle koneelleni, hoitaja tokaisee tämän olevan jo toinen sädetys. Aivan, ja enää 23 jäljellä tämän jälkeen, vastaan hänelle. Enää, hän ihmettelee. Niin, enää, kohta on takana jo kaksi kertaa, ajatellaan positiivisesti. Voisin tietty märehtiä sitä kuinka paljon vielä on jäljellä kertoja, vaan mitä se sitten auttaisi? Ei se poistaisi yhtäkään käyntiä, ei tekisi asiaa yhtään helpommaksi, makaamista kädet pään päällä yhtään siedettävämmäksi. Joten ei olla negatiivisia, ollaan positiivisia kuten mulle on luontaista ja ajatellaan sitä, kuinka käynnit vähenee kerta kerralta. Ja pian huomataan, että mullakin on se onnenpäivä jolloin on viimeinen sädetys ja saan heittää hyvästit koko paikalle. Ja sen jälkeen pyrin kiertämään Meilahden kaukaa, ainakin hetken aikaa.

Kotiin mennessäni saan paketin. Olin ostanut vertaiseltani uuden uimapuvun joka ei hänelle sopinutkaan. Nythän en saa uimahallissa käydä, mutta heti ensi vuonna saan. Se kuulemma tekee kovin hyvää myös lymfakädelleni, parasta hoitoa on juurikin vedessä oleminen. Joten nyt kun on uimapuku ei ole enää sitäkään tekosyytä, miksi ei sinne hallille voisi mennä. Joten ens vuonna saatat tavata mut polskimasta vesijuoksuvyö vyötärölläni (jos se enää mahtuu mulle).

Energiaa riittää

Lauantai 19.11

Työaamu ja teen nyt aamupuuroni kuten ennen hoitojen aloitusta, puuro puurona ja marjat ja herneproteiini sekoittimella sekaisin ja puuron päälle. Eksoottisen makuista, en edes suosittele maistamaan, koska ette pitäisi kuitenkaan. Puuro kananmunan valkuisilla maistuu paremmin, mutta nyt haluan syödä sen herneprodella, because i can. Meni kahdeksantoista viikkoa etten saanut puuroani näin syödä ja nyt kun jälleen saan, sen niin syön. Pidin tai en, niin nyt se syödään niin. Ja pidänhän mä, kaikkeen tottuu. Mutta sä tuskin pitäisit ja jos ei ole pakko, niin älä edes kokeile.

Työpäivän jälkeen menen työpaikan salille. Olen miettinyt paljon missä tulen ensi vuonna treenini tekemään ja tullut tulokseen, että alan hyödyntämään enemmän työpaikkani salia. Se on pieni joo, siellä ei ole hienoja laitteita, mutta siellä saa perustreeninsä tehtyä jos käyttää vähänkään mielikuvitusta ja vaikka ei käyttäisikään, niin kyllä treeninsä saa tehtyä. Mutta missä sitten käyn vapailla ja lomilla ollessani? Olen miettinyt Fitness 24/7, sellainen on tulossa meidän viereiseen kylään. Mutta olen myös kuullut niiden olevan aina ruuhkaisia, tosin jos olen vapaalla, voin käydä salilla milloin haluan. Nythän olen käynyt Mayorsilla, vaan varsinkin näin pimeän aikaan en haluaisi töiden jälkeen lähteä "väärään" suuntaan, mielummin menen kotiin päin ja matkalla käyn salilla jos en sitten käy siellä työpaikan salilla. Nämä on ajatuksia jotka eivät vielä ole ihan selviä, näitä pitää miettiä ja pohtia, ei tehdä hätäisiä johtopäätöksiä.

Tänään kuitenkin menen työpaikan salille työpäivän jälkeen. Teen vaihteeksi erilaisen treenin olkapäille ja käsille. Teen ns. 10x10 eli pystypunnerran 10 krt ja pidän vajaan minuutin tauon ja pystypunnerran jälleen sen 10 ja näitä siis yhteensä 10x, yhteensä tulee 100 toistoa. Paino pidetään koko aika samana, ei vähennetä eikä lisätä vaan valikoidaan sellainen paino jolla jaksetaan tehdä tämä sata toistoa. Tämän jälkeen on olkapäille etuviparit jotka teen taljassa sekä takaolkapäille taljaa myös. Näiden jälkeen on olkapäät aika finaalissa jo. Mulla kun olkapäät ja kädet hermottuu tosi hyvin ja saan niihin tosi helposti tuntumaa, ei niille tarvitse kovin kummallisia kommerverkkejä tehdä, kun ne on jo lopussa. Sitten siirryn käsien kimppuun, hauista ja ojentajaa taljassa sekä käsipainoilla. Vielä hiukan vatsoja ja olenkin tämän jälkeen valmis lähtemään kotia kohti, kävellen asemalle jolloin saan samalla 20 minuutin jälkiaerobisenkin suoritettua mukavasti. Treeniin ei tuhraantunut aikaa kuin sellaiset 45minuuttia eli ei kauaakaan. Ei siellä salilla tarvi nysvertää tunnista toiseen, kyllä nopeastikin on lihakset saatu finaaliin. Ja sen jälkeen maistuukin taas ruoka hyvälle.

Illemma lakkaan kynteni, tilasinhan taas uusia kynsilakkoja ja jopa alus-ja päällyslakkaa. En vaan koskaan taida oppia lakkaamaan, en malta olla tekemättä mitään sen aikaa, että ne varmasti olisivat kuivuneet. Sitten kun kuvittelen niiden olevan jo kuivat, teen jotain ja huomaan jälleen kerran sössineeni koko jutun ja kynsien olevan sen näköiset, että ne on lapsen lakkaamat. Sytojen aikana tai sen ansiosta, oli kynteni kuin kiveä, ei taipuneet suuntaan ei toiseen vaan kasvoivat mukavasti, Nyt ne on samanlaista paperia kuin ennenkin, lohkeilee ja ovat hauraat, vaan en ole niitä enää pureskellut. Ja se jos joku on ihan mahtavaa, olen päässyt ikävääkin ikävämmästä tavastani eroon. Vielä kun lopetan persuksen raapimisen, niin tässähän voi kohta jo kuvitella olevansa nainen. Ja joo, toi oli sarkasmia. En mä sitä oikeesti raavi, ainakaan paljon. Ainakaan julkisesti.

Sunnuntai 20.11

Heti aamusta sataa kuin saavista kaataen. En lähde junalla töihin, vaan menen autolla. Ei tarvitse kastua, ei tarvitse lähteä niin aikaisin ja töistä pääsee sujuvasti lähtemään. Normaalisti kuljen tietenkin junalla, arkisin ei olisi mitään järkeä edes mennä autolla, mutta viikonloppuna se on eri asia. Viikonloppuna saa hiukan hemmotella itseään, kuten menemällä autolla töihin.

Kotiin tullessani rakas lapsoseni kysyy josko pizzat tilaittaisiin. Tai olimme sen kai jo sopineet eilen, mutta nyt siis ne tilataan. Itse en ole syönyt pizzaa varmaan muutamaan vuoteen, juusto kun ei todellakaan mulle sovi, mutta nyt kun kaikkea saa maidottomana, niin myös pizzan. Tilaamme Kotipizzasta, jossa todellakin on vaihtoehtona maidotonta juustoa jota voisi mainostaa vaikka varvasvälijuustona. Sinihome, valkohome tai ihan mikä home vaan juustot ei ole mitään tähän kauheuteen verrattuna. Tää törky ei ole varmasti juustoa nähnytkään, se tuskin on ollut edes juuston kanssa samalla hyllyllä eikä hänellä pitäisi olla edes oikeutta käyttää minkäänlaista juuston nimikettä. Oikeuteen tuollaiset huijarit ja identiteettivarkaat!! Pizza itsessään oli gluteeniton ja ihan ok, jos ei siis välittänyt siitä kamalasta mönjästä joka oli levittäytynyt syövän lailla pizzani päälle. Tosin ei siitä oikeen voinut olla välittämättäkään, koska maku oli niin karsea. Mutta ei mua kannata uskoa, kokeilkaa itse, saatatte yllättyä ja pitää siitä. Makujahan on monia sanoi koirakin joka muniaan nuoli, tai toosaansa, ihan miten vain.

Monia makuja.. :-)

Illalla päivittelen blogia ja istuksin sohvalla. Pizzakokemuksen jälkeen ei edes tee mieli loppu illasta syödä mitään, joten hukkaan meni koko ilta.

Maanantai 21.11

Vapaapäivä ja johtuuko eilisestä pizzasta vai mistä, mutta energiaa on heti aamusta, niin että pienen kylän valaisisi sillä. Kymmeneltä olen jo kirjastossa palauttamassa kirjoja ja lainaan samalla äänikirjan. Vien tyhjät pullot kauppaan (kuka niitäkin meille kantaa?), pankkiin vien säästöpossuni ja kävisin vielä kiinankaupassakin, vaan ei ole auki. He eivät ilmeisesti herää yhtä aikaisin kuin minä, sillä he avaavat kauppansa vasta yhdeltätoista. Palautan vielä postiin paketin ja olen valmis salille.

Salilla teen rinta-selkätreenin ja ei liene edes tarvi sanoa, kuinka perille meni. Selkä mulla ottaa sellaista osumaa, että yleensä vielä illallakin särkee, sillai hyvällä tavalla. Selkä onkin mun lempparilihasryhmäni ja juurikin tuosta syystä, se on niin hyvä hermottumaan.

Treeni jo tehty, vielä lopputekstit.. 

Kotona sitten teen ruokaa ja pesen pyykkiä, sitä normaalia mitä jokaisen naisen ja miehenkin arkeen kuuluu. Sitä kun tekee viikonloppuisin töitä niin kotihommat tuppaa jäämään vapaapäiville. Sepä ei haittaa, kiva tehdä kun on yksin ja rauhassa kotona.

Illalla energiaa vielä riittäessä menen lenkille. Laitan korviini kuulokkeet ja alan kuuntelemaan äänikirjaa jonka lainasin eli Dan Brownin Inferno. Jos ette ole lukeneet/kuunnelleet/näkeneet niin suosittelen jotain näistä. Äänikirjasta saa paljon irti, toisen lukemana tarina herää eloon eri lailla kuin itse luettuna. Katsoessa tietty saa kans paljon irti, mutta erilailla. Siinä on käytetty jonkun toisen mielikuvia kuin sinun. Kun kuuntelet/luet, muodostat itse omalla mielikuvituksellasi mielikuvat asioista. Vaikka kyllä mun professoriRobertLangdon on Tom Hanksin näköinen, kumma juttu muuten.

Oikeen itseäkin alkaa naurattamaan kun matkalla kuulen sanovani välillä: "Auts" tai "Iik" tms. tilanteeseen sopivaa. Sitä eläytyy täysin tarinaan, ei voi mitään. Ja senkin takia pidän äänikirjoista, kun niiden aikana voin tehdä kaikkea muuta samalla. Ainoa huono puoli on se, että olen kohta kuunnellut kirjaston kaikki kiinnostavat äänikirjat. Ja olen niitä huono ostamaan itselleni. En vaan ole koskaan nähnyt syytä miksi ostaisin kirjaa itselleni kun voin lainata sen saman kirjastostakin. Kerran luettuani se jää kaappiin ja sitten se oli siinä. Kirjastosta lainatessani saan palauttaa sen takaisin kerran luettuani. Ja voin hakea uudelleen jos haluan sen toisen kerran lukea. Näppärää ja kannattavaa. Olenkin ollut kirjastojen kanta-asiakas jo yli neljä vuosikymmentä. Aika kauan. Tähän ei ole oikein mitään lisättävää. Sen verran vaan, että lukekaa ja kuunnelkaa, se kannattaa.

Tuosta mun kannettavasta cd-soittimesta vielä sen verran, että lapsukaiseni nähtyä sen jokin aika sitten, kysyi ihmeissään mitä tuolla nykyaikana enää tekee?? Kuuntelee äänikirjoja rakas lapsukaiseni!! Hänen mielestään kännykkä on keksitty. Joo, onhan se, mutta ei silläkään kaikkea voi tehdä. Joutuuhan sitä edelleen ostamaan vessapaperinsakin, ei se kännykkä kaikkea sentään korvaa. 

Liikuntaa ja lahjoja

Sunnuntai 2.10

Aamusta se on taas herättävä ja lähdettävä töihin. Jos saisi öisin nukuttua kunnolla, niin ei aikaiset herätykset niin haittaisi. Mutta kun herää aamuyöstä ja pyörii tunnin toista, ei oikein jaksaisi välttämättä herätä viiden jälkeen. Vaan herättävä on, tai ainakin suoriuduttava töihin. Onnistun siinä tänäänkin, olen mä aika sankari!!

Työpäivän jälkeen kotiin ja hetken päästä saammekin Ukkokullan kanssa lähteä, koska olemme saaneet kutsun lähteä rakkaan poitsuni ja ihanan miniäni kanssa syömään. Paikaksi valikoitui Cantina viva Zabata. Helsinkiin emme tällä kertaa lähteneet vaikka siellä useita hyviä ravintoloita varmaan onkin. Vaan eivät taida olla sunnuntaisin auki? Vaikka meille olisi tietty käynyt lauantaikin, mutta mennään joku toinen kerta.

Ruokalistalta löytyi meille kaikille syömistä. Itse valikoin kanakookosruukun kunnes tarjoilija sanoi siinä olevan jotain maitotuotetta. Otin sitten pariloitua kanaa, hyvää oli sekin. Itse asiassa me jokainen olimme tyytyväisiä ruokiimme, voidaan mennä toistekin.

Ruokailun jälkeen lähdimme nuorelle parille kahville. Paljastan tässä pienen salaisuuden, mulla on ylihuomenna synttärit, niin sen kunniaksi olimme syömässä ja kahvilla, poitsuni tarjosi. No, menimme siis heille ja he keittivät kahvit. Meitä oli neljä, mutta pöytään mennessämme kahvikuppeja oli vaan kolme. Katoppas vaan, yksi kuppi puuttuu sanoi poitsuni ja jakoi kupit muiden eteen, mä jäin ilman. Haki mulle kans kupin, erilaisen kun muilla. Katsoin sitä tarkemmin, siinänähän oli meikäläisen kuva. Olivat teettäneet mulla oman kahvikupin omalla kuvallani. Tosi hauska yllätys. Toisella puolella kuppia oli Ukkokullankin kuva, saan ihailla hänenkin kuvaansa kahvitellessani. On mun poika ja miniä vaan niin rakkaita.

Maanantai 3.10

Taas vapaapäivä. Justhan mulla oli vapaata. Tänään mulla on taas syöpälääkärikin. Viimeksi vaihtui sytostaatti toiseen ihan suunnitellusti. Näin rintasyövässä taidetaan usein käyttää näiden kahden yhdistelmää. Ilmeisen toimivaksi kompoksi ovat ne havainneet. Nyt lääkäri haluaa kuulla, miten ensimmäinen satsi on mennyt ja voidaanko jatkaa. Saa nyt kuitenkin odottaa vielä hetken, eka käyn vielä treenaamassa Mian kanssa.

Mian kanssa meillä on treffit puoli yhdentoista aikaan. Koska viime ja edellisellä viikolla olen treenannut kädet ja olkapäät pt:n kanssa ja lauantaina tein jalat itsekseni jää luonnollisesti selkä ja rinta ainoiksi vaihtoehdoiksi. Näitä me siis nyt kuumotimme. Jokaisella pt:llä on oma tyylinsä vetää treenejä ja jokainen teettää vähän erilaisia liikkeitä mikä tietty on vain positiivista. Näin saat aina uusia vinkkejä omaan tekemiseen ja se tietty on tarkoituskin. Pt:n tärkein tehtävä onkin tehdä itsestään tarpeeton. Mia ei todellakaan ole tarpeeton. Jos haluatte hyviä treenejä kokeilla mahtavan muikkelin kanssa niin ota Miaan yhteyttä, hänet löydät täältä.

Treenien jälkeen suihkuun, eihän lekuriin voi mennä hieltä haisevana. Vaikka hikoilen nykyään enemmän, on muuten hassua, etten haise kuitenkaan. Vai haisenko? Oletko huomannut mitään hajua tulevan perässäni? ”Perästä” varmaan tulee, mutta sitä tuskin kukaan haluaa haistella. Suihkun jälkeen vielä syön salilla, eväät on matkassa mukana tietenkin. Tämän jälkeen lähden syöpikselle lekurin juttusille. Toivon ”Kyllitädin” olevan lekurina, jos hän vaikka piirtäis mulle taas jotain kivaa samalla kuin selittää asioita. Vaan eipä käynyt tuuri, vaan jälleen oli sama lekuri kuin viimeks. Hän jonka kanssa me ei oikein ymmärretty toisiamme. Kun mä puhuinkin niin nopeaan. Tästä vierailusta voit halutessasi lukea täältä.

Meidän molempien ilmeet oli varmaan näkemisen arvoiset, kumpikin katsoi toisiaan ajatuksella, ai toi taas täällä. Nyt mä olin kuitenkin hyvällä tuulella, massu täynnä ruokaa ja en jaksanut kiukutella yhtään. Helpotus varmaan molemmille. Hän kyseli miten viime hoito oli mennyt ja mä kerroin pahasta olostani, siitä kuinka saman aamupuuron sai syödä viisi kertaa, kuvotuksesta ja ripulista. Mutta aika kai kultaa muistot, koska ei ne enää niin pahalta tuntuneet. Huonomminkin olisi voinut olla ja niin me yhteistuumin tulimme tulokseen, että jatkamme samalla lääkityksellä eli samat tiputukset vielä kaksi kertaa. Siis enää kaksi, mä tunnen niin suurta onnellisuutta tän asian takia ettei sitä oikeen voi edes sanoin kuvailla. Tätä ei oikeen varmaan kukaan muu voi ymmärtää paitsi ihminen joka on kokenut saman itse.

Juttelemme tulevasta hormoonihoidosta, joka tulee olemaan varmaankin sen 10v. Sen haittapuolena on se, että se saattaa aiheuttaa munasarjasyöpää eli suo siellä vetelä täällä. Vaan ei se varmaa tietty ole, että sellainen tulisi ja kontrolleissa tietty pitää käydä vuosittain. Painonnousu on se mikä mua eniten huolestuttaa, en oikein jaksa innostua ajatuksesta, että saisin kymmenen kiloa painoa lisää. Vaan pakko sekin on hyväksyä jos sellainen tulee, mutta täytyy sen olla vähän itsestäänkin kiinni, mitä laittaa suuhunsa. Mutta jos lääkkeellä on taipumus aiheuttaa ruokahalua vaikka mahasi on täynnä eli valenälkää niin vaikeaa sitä on olla syömättäkin. Olin näiden sytojenkin kanssa sitä mieltä, että itsestä kiinni mitä syö, mutta pakko myöntää ettei se ihan niinkään ole. On vaan pakko syödä sitä mitä voi ja pystyy vaikka se ei niin terveellistä olisikaan. Itse ainakin viime tiputuksen jälkeen söin paljon puuroa, leipää ym mitä ei ruokavaliooni kuulu. Puuro kuuluu joo, mutta ei taas leipä. Kasviksia ei tehnyt mieli melkeen viikkoon ja sitten kun alkoi tekemään mieli parsakaalia tiesin olevani jälleen hengissä ja terveenä.

Tälläkin kertaa lekuri sai kuunnella keuhkoni, ne kun edelleen tykkää olla vähän nesteiset ja hengitys vaikeaa varsinkin kortisonin aikana. Vaan ei keuhkoissa mitään kuulunut. Mutta vasemman tissin alla olen huomannut kosketusaran kohdan ja sitä lekuri kans tutki ja laittoi ultraan. Sanoi kyllä, että olisi aika sitkeä syöpä jos uusiutuis sytojen aikana. Mutta ei mun Simoni ole mikään lälläri, se voi levitä ja lisääntyä just miten sitä huvittaa. Olen tietty sitä mieltä, ettei siellä mitään ole, mutta mistä mä varma voin olla ja on se mun mielenterveydelleni parempi, että pääsen kuvauksiin. Saan sitte senkin asian pois päiväjärjestyksestä.

Illalla menen vielä ystäväni kanssa lenkille. Kierrämme jälleen tunnin pururadan, saman missä heposia näkee. Vaan tällä kertaa en ottanut heistä kuvia vaan otin meistä. Sillä ihana ystäväni oli toisen ihanan ystäväni kanssa muistaneet mua synttäreideni kunniaksi. Ja mikäs sen parempi lahja olisikaan ollut kuin Roosanauhatermari. Olin niin otettu tästä, kaikki roosanauhatuotteet menevät todella hyvään tarkoitukseen, saan siitä itsekin hyötyä ja ainakin myöhemmin sairastuneet hyötyvät niistä rahoista jotka lahjoitetaan rintasyöpätutkimuksiin.

Itse olen ostanut monta roosanauhaa, itselleni ja Ukkokullalle myös. Myös poikani ja miniäni olivat hankkineet omansa ja tyttäreni oli ostanut roosanauhahihamerkin. Sellaisen haluan itselleni myös reppuun ommeltavaksi. Eräs ystäväni oli kans ostanut roosanauhan, koska Aikku. Aivan ihana fiilis tuli siitä, mua ajatellaan. Olen ennenkin sanonut ja sanon vieläkin, että kaikki ajatukset ja tsempit tänne päin auttaa mua jaksamaan tän kaiken läpi. Vaikka olen päässyt suht helpolla hoitojen suhteen, niin on tää myös henkisesti rankkaa. Positiivisella mielellä ollaan menty koko aika, ei ole siitä kiinni, mutta on tässä omat mutkansa. Ja senkin ymmärtää parhaiten vertainen ja onneks olen löytänyt hienon ryhmän jossa vertaisilta saa paljon tukea. Ja toivottavasti myös itsestäni on jollekin apua ja iloa siellä. Ja täällä ja jokapaikassa.

Sytostaattia ja parasta seuraa

Perjantai 16.9

Alkuviikon energiasta ei tosiaan enää tietoakaan. Kuvittelin meneväni tänään ennen myrkyn hakua salille tekemään viikon kolmannen treenini vaan menemättä jää, ei pysty ei kykene. Mutta syöpikselle menen, vaikka pientä angstia asian suhteen eilen olikin. Ja sain seurakseni rakkaan tyttäreni, parasta seuraa tähän hetkeen siis.

Nyt myrkynkeittäjän treffit olivat vasta klo 12 joten saimme aamun viettää rauhassa. Syöpiksellä oli hiljaista, ei juurikaan muita potilaita. Samassa huoneessa kanssani oli ensikertalainen ja häntä luonnollisesti pelotti ja jännitti tämä rumba, aivan kuten itseäni ekalla kerralla. Tunsin itseni jo konkariksi, olihan tämä jo neljäs kertani. Vaikka nyt minullakin vaihtui lääkitys, nyt sain komboa nimeltä cef. Siinä yhdistyy kolme eri sytostaattia joten nyt viimeistään luulis Simon sukulaisineen jättävän uppoavan laivan. Mulle tämä oli siis ihan uusi lääke ja sen tuomat sivuoireet myös vielä arvoituksia. Olin kotona jo ottanut kolmea erilaista pahoinvointilääkettä, todella toivon että ihan turhaan, ei kai mulla mitään oireita tule kun ei tullut edellisestäkään lääkkeestä??

Tiputuksen aikana tulee jo ekat oireet, alkaa kuvottamaan. Velloo mahassa, meinaa tulla ylös, jää hissinä kurkkuun, ihanaa, tätähän mä just kaipasinkin!! Päässä tuntuu kuin olisi ottanut muutaman paukun liikaa, tää on tuttu tunne, joskus on niin saattanut päästä käymään, tullut otettua muutama liikaa. Tunnen myös turvotuksen tulevan, ei tarvitse käydä vessassa kuin kerran, tää ei tiedä hyvää.

Mutta kylmäpussit jäi pois jaloista ja käsistä. Luulin ensin hoitsuni unohtaneen ne, enkä tod niistä muistutellut. Mutta ne olikin vaan kolmella ekalla kerralla kun lääkkeenä oli doketaksel, nyt ollessa cef ei niitä tarvittu. Enkä todellakaan kaivannut niitä, on ne niin jäätävät. Jokainen voi kokeilla miltä tuntuu pitää hanskoja kädessä joita pidetty pakkasessa ja voit tunkea sinne vaikka jääpaloja vielä seuraksi. Saat vähän tuntumaa miltä ne on tuntuneet. Nyt jäädän odottelemaan lähteekö kynnet irti, nehän voivat lähteä vielä puolen vuodenkin päästä.

Tiputus kesti noin kaksi tuntia ja jälleen on yksi kerta ohitse tätä. Ei viitsi sanoa paskaa, koska parantumiseenihan tämän on tarkoitus johtaa, mutta ei tätä voi kuvailla oikein elämänsä iloisempanakaan asiana. Mutta enää tän jälkeen kaksi kertaa, voi kuinka mä olen onnellinen tämän loppuessa. Täytyy jotensakin juhlia asiaa sitten sen ollessa ajankohtaista. Tuntuu vaan niin typerältä ja omahyväiseltä puhella tälläistä, kun toisilla asiat ovat paljon pahemmin, jotkut joutuvat käymään huomattavasti useammin tiputuksessa kuin minä. Mulla Simo Saatana oli vaan rinnassa (näillä tiedoilla ainakin näin oletetaan), joillakin Simo on levinnyt paljon enemmän. Mutta nyt, tällä hetkellä, mä olen itsekäs ja ajattelen itseäni ja sitä, että mulla on asiat näin ja kaksi kertaa enää jäljellä. Jos olen itsekäs paskiainen, niin sitten olen, mutta olen mä sitäkin kalju ylpeenä pystyssä, rinta (yksi) rottingilla.

Sairaalareissun jälkeen menemme kotiin. Itselläni on suunnitteilla mennä juhlimaan läksiäisiä, pomomme on siirtynyt toisiin tehtäviin. Kiva ilta tiedossa, ihanien työkavereideni kanssa. Kunhan vaan oma olotila pysyisi kunnossa. Otan omat eväät mukaan, ihan vaan varmuudeksi. Juon paljon vettä, sitä neuvottiin juomaan tän päivän aikana ainakin 2-3 litraa. Saavat maksa ja munuaiset puhdistua sytostaatista.

Juhlapaikalla on juhlat jo hyvässä vauhdissa, pääsen hyvin tunnelmaan mukaan. Onhan omakin olotilani vähän humalaan verrattavissa, ilman alkomahoolia tosin. Omat eväät jää syömättä, tarjoilut on mainiot ja sitä itselleni mieluisinta riittää, eli sipsejä. Tähän olotilaan tarvitaan juurikin suolaa ja sitä vettä. Molempia nautin hyvällä mielin, niin, että loppu illasta voin jo pahoin. Tunnen kuinka turvotus iskee kuin peitsi haarniskaan (voiko näin sanoa?) Olotila muistuttaa raskaana olevaa, pahoinvoiva ja todella iso mahainen. Ollessani kotona yhdentoista aikaan, sammun kuin saunalyhty. Ja tähän ei tarvittu yhtään alkoa, ainoastaan vähän solumyrkkyä, suolaa, vettä ja mahtavan ihanaa seuraa. 

Lauantai 17.9

Herään yöllä muutaman kerran kuvottavaan tunteeseen. Aamulla olotila jatkuu ja katsoessani itseäni peilistä meinaan huuto päästä. Huh, mikä turvotus. Eilen ennen tiputukseen lähtöä olin katsonut painoni, 64,5kg. Paino on noussut hoitojen aikana 3kg. Olen siis edellä sitä, mitä lekuri ennusti, koko hoitojen aikana 4kg. Käyn myös tänä aamuna katsomassa mitä lukuja vaaka tänään arpoo. Ja arpohan se lukemat, kiitettävät 68,5kg. Mulla tuli siis eilisen aikana nestettä neljän kilon verran. Pistäkäähän paremmaksi!! Ollessani dieetillä keväällä, tankkasin kerran viikossa päivän aikana oikeastaan pelkkää hiilaria, eikä koskaan paino noussut tuollaista vauhtia vaikka juurikin hiilarit keräävät nestettä. Nyt tiedetään, että myös sytostaatit kerää nestettä. Jokainenhan me tiedetäänkin jo, että myös sipsejä syödessä saa nesteet kroppaansa, siitä ei sen enempää.

+4kg nestettä :-(

Yrittäessäni syödä nousi hissi kurkkuun, pahaolo jatkui, krapula paheni. Otin kaiken pahoinvointilääkityksen mitä oli annettu/määrätty ja varmaan ne auttoi. Vaikea sanoa, kun en ollut kokenut moista ilman lääkitystä.

Ei tullut mieleenkään lähteä ihmisten ilmoille enempää kuin oli pakko. Meni päivä kyllä koomaillen kotona. Tarkoituksena oli mennä pikkusiskon kanssa kirpparille, mutta menemättä jäi. Ukkokulta meni tapetoimaan äitinsä luokse, joten mä sain koomailla ihan rauhassa. Ja mähän makasin sohvalla ja söin mitä pysyi sisällä tai pystyin eli en oikeastaan yhtään mitään. Onneksi on keksitty jäätelö, ei kai sellaista vaivaa etteikö sitä voisi syödä? En ole ainakaan sellaista vielä keksinyt eikä ole vastaan tullut.

Illemmalla, kun tuntui jo siltä, että voi syödä jotain, laitoin Ukkokullalle viestin, että tulehan sieltä kotiin ja kauppaan. Ja Ukkokulta tuli ja lähti hakemaan mulle makkaraa ja Raneja. Voitteko kuvitella, terveysintoilija bodari syömässä uunimakkaraa? Niin, elämä on ihmeellisyyksiä täynnä, joskus voi syödä jopa makkaraa. Ja tässä tilassa ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa terveellisesti syöminen, nyt syödään sitä mitä saa alas ja mikä tuntuu hyvältä. Olkoon se sitten makkaraa, Ranea ja majoneesia. Päivän vihannekset/hedelmät oli tosiaan tänään yhden käden sormilla laskettavissa, muutama luumu, banaani ja pala aprikoosikääretorttua. Niin ja tietenkin sitä mango-passiojäätelöä. Tänäänhän tuli syötyä paljonkin hedelmiä.

Illalla ollessamme Ukkokullan ja Wilman kanssa ulkona sanon, että kunhan nämä hoidot ovat ohitse, niin sitten juhlitaan. Ukkokulta tietenkin kysyi, että millaisia juhlia olen ajatellut. Me mennään yhdessä hotelliin ja tietenkin vuokrataan sieltä huone yöksi. Sitten ollaan koko aika pyjamat päällä, hypimme sängyllä ja leikitään tyynysotaa. Kirmataan kuin lapset, nautitaan ja nauretaan ja tietenkin haistatetaan pitkät kaikelle mitä ollaan jätetty taaksemme. Tällä mielikuvalla jaksan taas eteenpäin. 

Sytostaatilla Simon kimppuun

Torstai 14.7

Tänään täytyy valmistautua huomiseen hoitoon. Koska yhtään en tiedä mitä on odotettavissa, ei voi kauheasti miettiä etukäteen. Lääkkeitä pitää ainakin hakea kasa apteekista, kunhan erityiskorvattavuus on varmistunut. Soitan apteekkiin ja kysyn asiaan, eivät osanneet vielä sanoa onko tullut. Ehdottavat, että ostan omilla rahoillani ja haen myöhemmin kelasta rahoja takaisin. Kiitos, mutta ei kiitos. Odottelen iltaan josko asia olisi ehtinyt hoitua.

Enää ei ole tientukkona karavaanarit vaan nämä kaverit. Pieni väli huomautus tähän :-)

Töissä käymme lounaalla työkavereiden kanssa viereisessä kiinalaisessa syömässä. Siellä on todella runsaat antimet pientä korvausta vastaan. Alkupalaksi on erilaisia sushia, lajikoimaa on varmasti kymmentä erilaista. Lämmintä ruokaa on kuutta erilaista, seisovassa pöydässä kaikki vapaasti otettavissa. Hinta on 9,70€ joka on aivan naurettavan vähän. Tällä kertaa osaan jättää tankkaamatta liian paljon, en saa kamalaa ähkyä aikaiseksi. Hyvä mä!!

Töiden jälkeen käyn salilla tekemässä selkä/hauis treenin. Voin hyvin tehdä erilaisia vetoja selälle, joissakin liikkeissä kinnaa kireä rintani, mutta ei liian paljon. Saan mielestäni hyvän treenin tehtyä ja olen itseeni tyytyväinen.

Illalla varmistan kelan sivuilta, että erityiskorvattavuus on tullut joten sitten vaan apteekkiin hakemaan kortisoni, somac (vatsan suoja), neulasta injektio (valkosolun lisääjä), primpera (pahonvointilääke) ja ehkä jotain muutakin. Nielaisen muutaman kerran katsoessani apteekinkuittia. Neulasta-injektio on hinnaltaan 1099€ ilman kelakorvattavuutta. Sitten vielä ehdottivat puhelimessa, että osta omilla rahoilla ja hae rahoja sitten kelalta. Joopajoo, mullahan on tietty aina lompakossa ylimääräistä juurikin tuon verran, kelläpä nyt ei olisi.

Kaupasta käydään ostamassa väritöntä kynsilakkaa. Pitää muistaa lakata kyntensä ennen huomista, jos se vaikka estäisi niiden lähtöä. Saatan meinaan vaan kuvitella kuinka kipeät olisivat jos ne lähtisi. No, tätäkään on tietty turhaa murehtia kun ei ole ajankohtaista, mutta ennaltaehkäisyä voidaan yrittää.

Ukkokulta auttaa mua kynsien lakkauksessa. Ja kuten naiset tietävät (ja ehkä miehetkin), niin kynsiä lakatessa on se niiden kuivumisen odottaminen kaikista ikävintä puuhaa. Kun olimme saaneet lakattua kaikki, Ukkokulta ilmoitti lähtevänsä nukkumaan. Mutta ethän sä voi lähteä ja jättää mua tänne. Sun pitää jäädä mun seuraksi odottamaan kuivumista ja tukea mua. Mä olen sairas!! Viitsitkö sairastaa vähän hiljempaa, että saan nukuttua, oli Ukkokullan vastaus!! Siis ei mitään tukea, taaskaan!!

Tämä oli oikeasti vitsi, olen todella onnellisessa asemassa sen suhteen, kuinka messissä ja tukenani Ukkokulta on ollut. Oikein harmitti oma eilinen käytökseni, kun lääkäriltä tullessani hiukan masentelin tän syöpäni kanssa. Näin kuinka paha mieli Ukkokullalla tuli ja tiuskin hänelle, että mitä sä siinä märiset. Mun asiani tää on, mä tässä sairastan ja jos huonosti käy niin se olen minä joka tästä lähden. Se ei varmaan ainakaan parantanut hänen oloaan. Välillä tuntuu, etten anna yhtään toiselle tilaa surra. Olen heti sanomassa, että mikäs nyt on, turhaan sä siinä vetistelet tms. No, en ehkä näillä sanoilla, mutta kuitenkin. On hänellä oikeus omiin tunteisiinsa, myös niihin surullisiin ja alakuloisiin aivan kuten kaikilla muillakin. En mä saa olla niin itsekäs ja ajatella tän koskettavan vaan mua, koska eihän se niin mene. Pyysin tänään anteeksi, yritän parantaa tapani. Mutta välillä tuntuu, että tää syöpä on muuttanut mut aika itsekkääksi. En tykkää sellaisesta ollenkaan!!

Perjantai 15.7

Vihdoin päivä jolloin hyökkäämme Simoa ja hänen mahdollisia seuralaisiaan vastaan. Ja ei sitten ihan pienin asein hyökätäkkään vaan Simo saa sellaista myrkkyä silmilleen, että tietää meidän olevan tosissaan. Jos olisin hän, niin vapisisin pelosta ja juoksisin ja lujaa karkuun. Saattaahan olla, että hänet on jo häädetty, tuo alivuokralaiseni joka ei tosiaan meteliä itsestään pitänyt vaan ei maksanut vuokraakaan. Nyt on vielä tuholaistorjunta työssään, ties mitä ötököitä ja ökkömöröjä Simo jätti jälkeensä.

Rakas tyttäreni lähtee mukaani tuholaistorjuntaan. Pääkallopaikalla mennään neljän hengen huoneeseen jossa saan valita sängyn ja lepotuolin välillä kumman haluan. Istun tuoliin, hoitsu laittaa kylmäpussukat (jääpussit) käsiini ja jalkoihini joilla taas ehkäistään niitä kynsien lähtöä. Ne pussukat on niin kylmät, että meinaa lähteä järki. Mulla kun ei ole minkäänlaista verenkiertoa varpaissa muutenkaan niin nyt sitä oli vielä vähemmän. Olin aivan varma, että ne joudutaan vähintään amputoimaan tiputuksen lopuksi. Paskaako niistä kynsistä kun ei ole varpaitakaan!!

Jottei kylmyys olisi vielä siinä, niin imeskelin koko aika jääpaloja. Suu oli kuiva kuin beduiinin sandaali ja jäät auttoivat siihen. Ja auttaa ne kuivuviin limakalvoihinkin, ne kun saattaa kuivua ja aueta ja sitten taas sattuu. Koska mulla oli ne ”lapaset” koko aika kädessä sai tyttäreni kauhoa mulle jäitä suuhun. Vastahan siitä on 22v kun minä syötin häntä ja nyt hän sai ammentaa evästä Mammalle. Näin ne roolit vaihtuu, aiemmin kuin arvelinkaan.

Ennen tiputusta pitää potilaan aina tarkistaa, että papereissa ja tippapulloissa lukee oma nimesi, painosi ja henkilötunnuksesi. Myrkky mitataan painon mukaan, ei liian vähän eikä liikaa. Painoa tarkkaillaan joka kerta hoitoon mennessä, haluavat seurata ettei tule suuria pudotuksia eikä myöskään suuria kiloja plussaa.

Suussa maistui myös koko tiputuksen ajan aivan kamalalle. Hoitaja sanoi tämän valitettavasti jatkuvan ja neuvoi olemaan syömättä nyt lempiruokiaan ettei sitten miellä jatkossa lempiruokaansa paskaan makuun. Hah, päinvastoin. Nyt juuri kannattaa syödä kaikki maailman herkut niin jatkossa niitä ei tee enää mieli, kun ne muistuu mieleen paskan makuisena. Taidankin mennä kaupan kautta kotiin.

Ensin tiputettiin suolaliuosta jonka jälkeen alkoi ”täystuho Simolle” tippumaan ja sen päälle vielä kerran suolaliuosta jotta suonet ja putki huuhtoutuvat. Koko hommaan meni sellaiset kaksi tuntia ja pääsimme lähtemään. En liioittele yhtään jos sanon, että koko hommasta jäi jäätävä paskan maku suuhun, kirjaimellisesti!!

Meitä oli samassa huoneessa kolme naista, toinen heistä oli ensikertalainen asian kanssa kuten minäkin ja toisella oli menossa onnekkaasti jo kolmas tiputus. Hoitaja kävi vähän väliä kertomassa jotain asiaa, pyöri ympärillä ja katsoi kaiken olevan kunnossa. Ei montaa hetkeä saanut rauhassa olla. Toivoisin ensi kerralla hiukan rauhallisempaa tiputusta, olisi miellyttävämpää saada olla hetken rauhassa. Tai ehkä tää eka kerta vaan oli niin jännittävä, ettei sitä oikeaan osannut rentoutua siellä. Seuraava kerta menee varmasti jo enemmän rutiinilla. Ukkokulta lähtee varmaan seuraavan kerran mukaani, saa hänkin kokemuksen mitä sytostaattitiputus on, onhan tämä yksi osa tätä sairautta!

Saimme jokainen lahjaksi villasukat jotka ovat joku toinen syöpää sairastanut Sisko kutonut. Olin todella otettu niistä sukista, mikään voi olla kauniimpaa ja lämmittää enemmän mun jäätyviä varpaitani kuin Syöpä Siskon tekemät villasukat. <3