Rautarouva

Torstai 3.11

Rakas tyttäreni on yön aikana saapunut Mammaa hauskuttamaan. Saankin hänestä seuraa sauvakävelylle aamupäivästä. Tosin en ymmärrä mikä järki ottaa sauvoja mukaan, kun ne lipsuvat koko aika, vaikka ottaa tassut pois ja on piikit näkyvillä. Nämä sauvat ovat ilmeisesti tehty käytettäväksi Espanjassa tai muualla missä ei ainakaan ole pakkasta, liukasta eikä lunta. Yritän muistaa tän seuraavan kerran, kun lähden lenkille. En kuitenkaan kauaa voi sauvoilla tepastella, kun sormeni ovat aivan umpijäässä, ei auttanut kunnon sormikkaatkaan. Tytär saikin sitten harjoitella loppumatkan  sauvakävelyä, lipsuvilla, auringon alle tarkoitetuilla keputtimmillani.

Kotiin tullessa iskee taas, arvatkaas mikä!! Ei tullut nyt pahoinvointia, vaan tuli ihan jäätävä ripuli. Ja arvaan ihan satavarmasti mistä se johtuu. Syyllinen on eilinen pahoinvointilääke, Primperan. On se nyt kumma, että tehdään pahoinvointilääke, jonka sivuoireena tulee ripuli. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää mikä ihmeen logiikka siinä oikein on. Onko tarkoitus potilaan puntaroida, kumman haluaa mieluimmin, pahan olon vai paskamaisen olon? Tuleeko se tavara alhaalta vai ylhäältä? Mahaa kouristi, istun vessassa. Ehdin selaamaan Hobby Hallin katalogin useampaan kertaan. Onneksi en tarvitse mitään, siellä istuessa olisi ehtinyt kyllä tehdä tilauksen jos toisenkin.

Olo menee aivan vetämättömäksi, en jaksa mitään muuta kuin raivota vessassa, kuinka mä vihaan tätä paskaa. Mä vihaan, mä vihaan, mä vihaan!!! On annettava periksi ja otettava jälleen tujumpi pilleri. Tiedän siitä tulevan tajuttomuus, mutta just nyt on kaikki parempaa kuin tämä. Eikä todellakaan mene kauan, kun se iskee. Nukun jälleen koko illan. En kykene mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Ja hassuinta tässä on se, että koen tästä huonoa omaatuntoa. Ei sovi olla heikko, pitäisi kai tamppaa mattoja ja pestä ikkunoita, tehdä kunnollinen suursiivous. Ja selvennän vielä, että tää on siis mun mielipide, ei todellakaan Ukkokullan. Hän tajuaa kyllä, itselläni on vielä tässä(kin) oppimisen paikka.

Perjantai 4.11

Tuli sitten nukuttua kellon ympäri, hupsista keikkaa. Olo onkin jälleen tosi pirteä, kummasti tuntuu siltä, että alkaa jälleen elämä voittamaan. Ja voitettavahan se on, on meinaan mentävä fyssarille käymään. En ole jaksanut edes laskea kuinka usein olen siellä jo käynyt, mutta edelleen on kädessä turvotusta ollut ja sitä tarvitsee availla joten käynnit jatkuu. Hyvä niin.

Jännä päivä muutenkin. Tänään minusta tehty juttu julkaistaan Ilta Sanomissa. Asemalla käyn hakemassa lehden kioskista, varmistan vielä, että juttu varmasti on lehdessä. On se, kääk!! Tuntuu niin hassulta nähdä itsensä lehdestä. Juttu oli mielestäni hyvin tehty, se oli just mun näköinen. Toisaalta ei varmaan kovin yllättävää, minuahan siinä oli haastateltu ja minä ne asiat olen sanonut. Laitan faceen myös kuvan lehdestä, käykäähän ostamassa omanne. Saan paljon positiivista palautetta, hämmennyn. Mähän olen vaan mä, en yhtään sen kummempaa. Rakas poikani laittaa myös viestiä, hyvä oli juttu ja kuvat, olen susta ylpeä. Itku meinaa tulla.

Naurattaa jutun otsikko, rautarouva. Varsinainen Thatcher, joo. Naurattaa myös ajatus, että nyt mää sitten makaan ihmisten ruokapöydällä. Mietitään vaikka maajussia joka ruokapöytänsä äärellä kastaa pullansiivua kahviinsa ja siinä vierellä se Aikku makaa kainalot paljaana. Tai insinööriherra, kiireellä juo latteansa ja samalla lukee viikonlopun IltaSanomia ja mitä hittoa, kuka voi kalju akka on? Hassua, mä saatan maata missä tahansa nyt, kodissa kun kodissa. Toivottavasti ei kauhian pahoja vointeja kelleen tule, olis se kamalaa saada tietää aiheuttaneensa jollekin huonovointisuutta. No, tää oli vitsi, mutta totta toinen puoli, naurattaa ajatus, että nyt mä olen ympäri Suomea.

Fyssarilta lähtiessä huomaan oloni vaativan suolaa. Eilinen totaali tyhjennys teki tehtävänsä, nyt kroppa vaatii suolaa. Käyn kaupassa ja heti silmiini osuu jotain mitä on pakko saada, mandariinia. Edellisillä kerroilla pahoinvoinnin loppuessa, on mieleni tehnyt parsakaalia ja salaattia. Nyt olen niitä koko aika syönyt ja nyt vesikielellä himoitsen mandariinia. Suolaista on myös saatava ja ostankin pähkinöitä. Ostan myös protskupatukan, kovasti kehutun Quest barin. En tosin yhtään tajua miksi näitä kehutaan, mun  mielestä kauheaa kuraa. Söin puolet ja loput lensi roskiin. Pähkinät sitten söin kyllä loppuun saakka. Pähkinät kun siinä hassuja, ettei niitä voi syödä sivistyneesti muutaman kerrallaan. Niitä pitää syödä kourallinen kerrallaan, suu täyteen, että on vaikeaa saada pureskeltua. Alkaa muuten tuntumaan siltä, että mulla on kumma halu tukehtua syömääni ruokaan. Pitäisikö olla huolissaan??

Iltapäivällä menen ”vertaiskahville”. Hänen miehensä ilme oli näkemisen arvoinen, tullessaan kotiin. Olihan ”kaljujen kokous” menossa. On niin mahtavaa saada jutella toisen samassa tilassa olevan kanssa,  hän tasan ymmärtää mistä puhut, mitä olet joutunut kokemaan, sillä hän on kokenut ja tuntenut ne ihan samat asiat itsekin. Näytän hänelle tissini, sen silikonisen. Kysyn haluaako nipistää nännistä? Nauramme, tää on parasta syöpähuumoria ja tälle asialle pitää pystyä myös nauramaan. Se kummasti puhdistaa, helpottaa ja keventää. Vaan liika asioiden vatvominen ja märehteminen, se ei ole hyvästä. Mutta välillä vertaisen kanssa kokemusten vaihto, se tekee hyvää. Ja olen myös muutamassa vertaistuki ryhmässä, ne ovat myös kullanarvoisia. Ei ole asiaa mitä et voisi kysyä ja aivan varmasti ei ole vaivaa mitä ei olisi joku toinenkin jo kokenut. Vertaistuki on ihan parasta!

Huomaan oloni olevan jälleen normaali jo siitä, että alkaa energiaa olla taas yllin kyllin. Koko aika tekisi mieli tehdä jotain, vaan ei ole kovin paljoa mitä tehdä. Siivota ei voi, tai ainakaan kannata, koska ensi viikolla meillä alkaa vihdoin remontti. Lattia laitetaan kuntoon, vastahan tässä ollaan oltu kolme kuukautta ilman lattiaa. Jospa se nyt vihdoin saatais tehtyä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. En jaksa tehdä kummempia, eväät huomiselle niin this day is done. 

Voihan Fingerpori

Maanantai 31.10

Lokakuu, mennyttä on kohta lokakuu ja tervetulleeksi toivotamme marraskuun, tuon kuukausista pahimman. Olen aina ajatellut marraskuun olevan kuukausista synkin, pimein ja kaiken ilon ja valon nielevä. Vaan tänä vuonna otan marraskuun ilolla vastaan, olenhan tämän kuukauden jälkeen taas yhtä askelta lähempänä aikaa, jolloin saan ajatella Simon olleen vaan ikävä ajatus ja muisto mielessäni. Annetaan palaa marraskuu, meitä ei mikään voita.

Herään yöllä neljä kertaa, vaatimattomasti, käyden vessassa jokaisena kertana. Vaan näkyykö se vaaàlla? Ei sitten millään muotoa, kaiken nesteen pidän itselläni minkä sinne olen saanut menemään.

Tähänkin päivään kuuluu pahoinvointipillerit, vaikka sitä ei ole ollutkaan, niin ehkäistään sen tuleminen. Kortisonia menee alenevin annoksin, se taas tuppaa tekemään keuhkoihin ikävää oloa, kuin siellä vettä olisi. Mutta nyt saa hölskyä, antaa tulla vaan tuvan täydeltä kaikkea, tää on vika kerta!! Maha tosiaan hölskyykin, tuntuu kuin mahani alkaisi leuan alta ja loppuisi housun kaulukseen, siinä välillä tuntuu oleva pelkkää höllyvää mahaa ja se ei ole paras tunne, ei todellakaan.

Pistän eilistä tavaraa kaupaksi, saankin kaksi hakijaa tälle päivälle ja pari pakettia kahvia, kyllä nyt kelpaa kahvia keitellä ja hakijoiden taas pipareita tehdä jouluksi. Itsehän en ole millään muotoa jouluihminen, taidan olla oikein antijouluinen. Tähänkin on omat syynsä, entisellä alallani, kun joulun valmistelut aloitettiin jo lokakuussa tilaten kinkkuja ja miettien rosolleja jne. Jouluruokia kun oli tehty ja maisteltu ja varsinkin  haisteltu, jo muutama kuukausi ennen joulua, ei siinä joulufiilistä enää paljon jouluun riittänyt. Vaan en minäkään jouluruokien päälle sylje, en todellakaan, mutta se joulun hypetys, se ei jaksa mua innostaa. Joululaulut kaupoissa lokakuussa, mä kärsin!!

Kuka näitä kaipaa??

Illalla menen ystäväni kanssa lenkille.  Tarkoituksenani oli mennä sauvakävelemään, vaan keuhkot olivatkin toista mieltä asiasta. Menen siis kävellen, hyvää terapiaa tämäkin, pääasia, että pääsen raikkaaseen ilmaan, vetämään sitä rutussa olevat keuhkoni täyteen. Ne meinaan tarvitsevat nyt raitista ilmaa ja sitä niille annetaan. Pyytäjälle annetaan vai miten se sananlasku menikään?

Tiistai 1.11

Jatkan viime yön samalla teemalla kuin edellisenkin, juosten vessassa. Niin kuin ei ihmisellä olisi muutakin tekemistä öisin vaan ei tunnu olevan. Toisaalta, koska olen kotona, ei kai ole niin väliä, miten yöni vietän. Tästä johtuen otankin ensimmäiset päiväuneni jo yhdeltätoista. Joo, menee ne päivät näinkin.

Tekis mieli lähteä lenkille tai salille tai siivota kaappeja (ei vaiskaan, niitä ei tee enää yhtään mieli siivota), vaan mitään en jaksa. Ja tänään se iskee, pahoinvointi. Iskee niin, ettei tarvitse kuvitellakaan menevänsä illalla oppimaan mitään valokuvauksesta. Tosin en mä siellä olisi mitään oppinut kuitenkaan, ei tällä ololla ja väsymyksellä voi eikä kykene ottamaan mitään vastaan. Ainoastaan kuvottavan olon, sen kroppa ottaa nyt vastaan ja kovasti ottaakin, vaikka kuinka yritän taistella vastaa. Vaan ei ole musta vastaan taistelijaksi, pakko antaa periksi. Kuvotus-Meikäläinen 1-0-

Annan periksi ja otan pahoinvointipillerin viiden aikaan. Seuraavaksi tajuan jotain kahdeksalta, kun tyttäreni soittaa. En kykene puhumaan, mumisen jotain puhelimeen, nyt ei mutsista ole paljoa apua. Puhelun lopuksi käännän kylkeä, ihan vaan hetken olen tässä vielä ja ummistan silmäni. En kauaa, hetken vaan.. Herään taas tunnin päästä, kääntääkseni kylkeä ja nukkuakseni aamuun saakka. Saatana, että on ihanaa voida pahoin. Sitähän on kuin pöllyssä, paremman luokan pilvessä. Kuka kaipaa jotain kannabista, kun on pahoinvointilääkkeetkin keksitty? Ja ihan laillisiakin vielä. 

Keskiviikko 2.11

Luitani särkee, lantiota, selkää, reisiä (miten mahdollista kun niiden päällä pelkkää pehmeyttä?), mutta ei kai se ihme ole, kun olet maannut kaksitoista tuntia paikallasi?? Tältäkö tuntuu sitten vanhempana, kun et pääse enää liikkeelle? Makaat sängyssä/sohvalla/mihin olet sattunut kaatumaan ja siinä sitten makaat kunnes joku sut tulee siitä siirtämään? Ei kovin häävi ajatus, jo yhden illan/yön makaamisesta olen näin kipeä. Miltä se tuntuukaan, kun teen sitä jatkuvasti? Ei hitto, kamala ajatus.

Olen aina sanonut, että tulen elämään 92-vuotiaaksi. Ukkokulta on luvannut elää 76-vuotiaaksi. Olen siis laskenut, että mulle jää 16-vuotta iloista leskenelämää elettäväksi. Ihan suunnitelmia en sinne saakka ole tehnyt, ellei lukuun oteta Espanjan aurinkoa ja veden liplatusta varpaille samalla kun joku hieroo öljyä sun selkään.. Ei ei ei, siis en ole tehnyt mitään suunnitelmia sinne saakka, mutta toivon tokikin viettäväni sen ajan muuten kuin sängyssä maaten.

Tänään ei voi voida pahoin, olen menossa teatteriin illasta, katsomaan Fingerporia. Ehkäisen pahoinvointia menemällä sauvakävelylle, ottamaan tuota raikasta, talvista ilmaa taas ne rutussa olevat keuhkoni täyteen. Tänään meinaan satoi ensi lumi, tuo ihana valkoisuus, valon tuoja meille pimeästä kärsiville. Ja ihan sen kunniaksi otan sauvat mukaani lenkille. onhan niitäkin hyvä ulkoiluttaa aina välillä. Parempi olisi ulkoiluttaa silloin kun ei ole lunta ja liukkautta, mutta haasteet on tehty voitettavaksi, se on mottoni!!

On siinä lunta kun tarkasti katsoo :-)

Saan raitista ilmaa, mutta saan samalla heikotusta ja pyörrytystä. Sohva kutsuu, kuuleeko Aikku? Kyllä kuulee, täältä tullaan ja siellä myös pysytään iltaan saakka kunnes on aika lähteä nauramaan itsensä kipeäksi. Fingerporilla on sellainen kumma vaikutus muhun, iskee mun huumorin ytimeen ja lujaa. 

Olemme sopineet siskoni kanssa kahvitreffit ennen teatteriin menoa. Junassa istuessani kuuntelen kuulen kanssa matkustaja miehen puhelinkeskustelun tai siis hänen osuutensa keskustelusta. Hän puhui ilmeisesti lääkärin tai hoitajan kanssa ja kyseessä olivat hänen erilaiset allergiansa. En tiedä miksi, mutta keskustelu kuulosti mun korvissa kovin rauhoittavalta, mulle siis. Oli jotensakin maadottavaa kuunnella toisen peruna ja selleri allergioistaan, puhumattakaan heinästä tai koivusta tai muusta pölystä. Tuntui niin kivalta, hänen puolestaan, että hänen ongelmansa olivat allergia. Ei ollut sydänvikaa tai verenpainetta tai diabetesta, syövästä puhumattakaan. En sano, että olisin ollut hänelle kateellinen, sillä en todella ollut. Oli vaan kivaa kuulla, että joillakin murheet ovat tuota luokkaa. Ja en vähättele hänen allergioitaan, ne vasta ikäviä osaavatkin olla. Välillä on hyvä pysähtyä kuuntelemaan vaikka keskustelu ei olisi sulle tarkoitettu. 

Ei mulla käy, ruttusukka on ikävä kengässä :-)

Tapaamme siskoni kanssa vanhassa tutussa paikassamme, Sokoksen kahvilassa. Päivitämme kuulumisia, mulle nyt ei ihmeitä kuulu, vähän kuvotusta ja oksetusta, mutta siitäkin riittää puhetta. Kerron miettineeni aikalisän ottoa, taas kerran. Siis olen taas miettinyt, en sitä vielä ottanut. Jospa mun kroppani ja mieleni oikeasti tarvitsee nyt lepoa ja rauhaa, aikaa saada tää kokemus taputeltua ja käydä tää rauhassa läpi, ilman mitään kiirettä mihinkään. Mihinkäs mulla edes olisi kiire??

Sehän tässä kai suurin ongelma onkin, että mulla on kiire joka paikkaan ja kaikkialle. Mä en osaa rauhoittua, mä en osaa antaa aikaa itselleni. Mä en taida tietää edes mitä se tarkoittaa, pitäisi kai lukea wikipediasta tai jostain. Olen mestari toitottamaan sitä toisille, mutta omalla kohdalla, no way!! Sen verran kuitenkin asiaa mietin, että kropalle on annettava nyt hengähdystauko kunnon treeneistä. Antaa nyt elimistön hetken levähtää ennen kuin aletaan paukuttaa rautaa taas kunnolla. Joo, sen mä päätän tehdä, huh, olipas huojentava mietintä. 

Kahvin jälkeen menemme teatteriin. Kyseessä oli teatteri Kultsan esitys Strippiklubi Fingerpori. Siinä esitettiin 150 klassista Fingerpori strippiä ja niitä sai todellakin nauraa. Monet olivat itselleni tuttuja, mutta se ei niiden hauskuutta yhtään vähentänyt. Teatteri toimii väestönsuoja tiloissa ja olivatkin ihanan pieni ja intiimi paikka. 

Kannattaa käydä tutustumassa kyseiseen teatteriin. Kyseinen näytös on jo mennyttä, mutta varmasti jotain yhtä hyvää siellä on jatkossakin tarjolla. Ja meidän työtiimimme jäsen on näyttelemässä ja laulamassa, aivan huikeaa osaamista. Niin nautin katsomiesta ja kuuntelusta ja olin todella iloinen, että jaksoin lähteä vaikka olo ei paras ollutkaan tänä päivänä. 

Näytöksen lopulla iskee taas kuvotus. Tekisi mieli iskeä takaisin, vaan en tiedä miten sen tekisin. Kotiin mennessä iski vielä jäätävä närästys, tuntui että ruokatorvi palaa kuin juhannuskokko. Kotiin pääsen ja arvatkaa mitä, sohva kutsui mua taas. Ja kuten tiedätte, hänen kutsuunsa on vastattava, myöntävästi!!

Kireää lihaa

Lauantai 8.10

Yöllä olen herännyt muutaman kerran kuvotuksen tunteeseen, ei kuitenkaan ole ylös saakka tullut. Aamupuuro pyrkii pihalle, käy kurkkimassa kurkussa, mutta sitkeesti pistän sen samaa matkaa takaisin menemään. Tässä ole nyt aikaa alkaa oksentelemaan, pitää lähteä Lahteen katsomaan sitä kireetä lihaa, sekä miesten että naisten. Oma liha ei ole kireää kuin hampaiden välissä, jos sinne on sattunut joku rämmäle jäämään. Onneks muuten on se hissin peili, siitä ehtii nopeaan aina tarkistamaan, onko siellä hampaiden välissä kenties metvurstia tms. Ei muuten, mutta jos olet antanut kuvan olevasi jokin bodari, niin metvursti hampaiden välissä saattaa hieman tätä harjakuvaa himmentää.

Punnitsen aamulla painoni. Sillä viisii, tällä kertaa ei tullut kuin +3,7kg nestettä kerättyä kroppaansa. Mistä hitosta tätä nestettä oikein tulee?? Tämä tietää melko varmasti sitä, että meikä juoksee taas vessassa koko päivän, ainakin jos menee yhtään kuten viime kerralla meni. Silloinhan tuli sen +4kg. Seuraavana aamunahan se oli melkein lähtenyt, viimeks. Nyt jää nähtäväksi miten nyt käy.

Aamuaskareiden jälkeen lähdemme ensin ottamaan siskoni ja ystäväni vastaan juna-asemalta ja sitten kyytimmekin saapui, ei kurpitsalla vaan isolla tila-autolla joka olikin ihan tarpeen, kuten takaisin tullessamme huomasimme. Olihan bodykisojen messuilta kaiken laista ostettavaa. Joku osti enemmän kuin toinen, mutta ei väliä koska autoon mahtui kyllä. 

Niin me lähdimme ajelemaan Lahtea kohti hyvässä hengessä, iloinen rupattelu kuului autossa, kun kaikilla oli jotain kivaa kerrottavaa. Itselläni aamupala pysyi kivasti sisällä, eikä ihmeellisiä pahoinvointi kohtauksia tullut koettua. Paikan päällä oli väkeä kuin meren mutaa ja sen huomasi parhaiten, mistäs muusta kuin siitä, että suurin osa aikaani taisi mennä vessajonossa. Mulla kun pyrki se eilinen neste pihalle, kuten arvasinkin käyvän. En viitsinyt laskea montako kertaa siellä vessassa juoksin, mutta sen voin sanoa, että muutamat invalidivessat tuli nähtyä, normi puolella oli ainakin viisi erilaista koppia jne. Kuka näitä nyt laskee, vessajonoissa näkee aina parhaiten tuttujakin. Niin tälläkin kertaa. 

Katsoimme heti aluksi kansainväliset bikinikilpailut (osan niistä) ja oli siellä lavalla naista jos toista mukana. Oli lihaksikkaampaa ja vähemmän lihaksikasta, oi erottuvuutta lihaksissa ja oli olematta. Oli keikistelyä (anteeksi, en osaa tätä toisinkaan ilmaista), hetkutusta ja ketkutusta (rakkaudella kaikkia kohtaa, tältä sen mun silmiin näyttää). Toiset pärjäsivät ja toiset eivät ja koska tässä on kyse arvostelulajista, niin mehän arvostelimme. Eikös se ole just tän jutun suola, arvostella? Ja vielä kun ite on niin maan perusteellisen paras joka asiassa, niin johan mä olen ihan oikeutettu, ellen jopa velvoitettu arvostelemaan?? Eiks vaan? Joo, niin munkin mielestä!! Mutta koska en oikeasti tajua lajista mitään, niin en välttämättä (todellakaan) näe asioita kuten tuomarit. Ja ei mun tarvitsekaan, koska ei mu sinne ole palkattu töitä tekemään vaan ihan olin lipun paikanpäälle ostanut, jotta saan nauttia hyvästä seurasta, hauskasta päivästä ja hyvästä tunnelmasta. Ja näistä myös nautin, täysin rinnoin (täydellä rinnalla).

Kiertelimme messualueella maistellen kaiken maailman maistiaisia, oli erilaista proteiinipatukkaa, suklaata, juomaa, laturia, veturia, hinaajaa jne. Tai en mä tiedä, mä vietin aikaani siellä vessan jonossa. Välillä piti (suht koko sen ajan mitä en ollut siellä vessan jonossa) syödä jotain. En siis näitä mitä maistatettiin, vaan ihan omia eväitä. Näin sain pidettyä taas pahanolon hetken poissa lähettyviltäni, se kun tuntui väijyvän nurkan takana koko aika, odotti vaan iskemistään. Vaan olinpa häntä ovelampi, söin joka välissä ja aikas helpolla pääsin, tämä erä mulle 1-0. Nuppi meinas punastella koko aika, eikä se todellakaan johtunut siitä, että siellä olisi ollut niin hyvän näköisiä miehiä. Olihan tietty niitäkin, mutta ei Ukkokullan vertaista, tietenkään. Nämä punastelut johtuu kortisonista, se pistää nupin punaseksi vähän väliä ja ulkomuoto muistuttaa lähinnä keitettyä rapua tai pinkkiä possua, ihan miten sen kukakin näkee. 

Vaan ehdin mä katsomaan sitä, minkä takia sinne olimme menneetkin, eli niitä kehonrakennuskisoja. Mun valkkuni siis kisasi sarjassa alle 90kg ja hän oli upea ilmestys. Tiedän, ettei tämä ole laji jota suuri kansa ihannoisi, kaikkea muuta, mutta annetaan hänelle kuitenkin arvostus, jonka hän ansaitsee. Hän on ihminen niin suurella sydämellä, että harvoin näkee. Vaatimaton mies joka tekee sitä mitä rakastaa, ihmisten kanssa joita rakastaa, on aina tukena ja auttamassa sua, jos apua tarvitset. Hän on ollut minun matkassani tukena kaikin tavoin, hänelle voin sanoa, kun tuntuu paskalta ja sitäkin tapahtuu, kumma kyllä, kun on musta kyse. Arvostan häntä aivan satasella ja olin todella ylpeä hänestä. Ylpeä kuin omista lapsistani. Ja me kannustettiin, huudettiin niin että taisi kuulua Hollolaan saakka. Missä se lienee onkaan?? Meidän huudoilla ja kannustuksella oli tuskin sen enempää merkitystä lopputulokseen, mutta hänelle varmasti oli. Hän varmasti arvosti jokaista huutoamme, jokaista kannustustamme jonka hänelle annoimme ja uskon sanovani tämän meidän jokaisen matkalla olijan suulla, kun sanon, että hän ansaitsi jokaisen äänemme. Mulla on tosiaan ilo ja kunnia tuntea hänet ja treenata juurikin hänen kanssaan, treenata hänen tekemillään ohjeilla ja syödä sitä mitä sanotaan (joo, sit joskus taas). Meistä on matkamme varrella tullut ystäviä ja siitä olen iloinen ja ylpeä. On hienoa saada olla sellaisen ihmisen ystävä.

Mehän teimme heti rintasyöpädiagnoosin saatuani sopimuksen, että hän voittaa SM-kultaa omassa sarjassaan ja minä selviän hengissä. Ja nyt voin todella ylpenä sanoa, että hän on oman osansa tehnyt ja nyt on mun vuoro tehdä oma osuuteni. Ja minähän todellakin teen, sitähän me ei kukaan edes epäillä, eihän??

Pääsin vielä halaamaan ja onnittelemaan Jaria, tuota kaikkensa antanutta sankaria. Pääsin myös sanomaan, kuinka ylpeä hänestä olen. Ja uskon, että me molemmat olemme ylpeitä toisistamme ja toisillemme omalla tavallamme tärkeitä. 

Loppuu se hauskuus aina joskus ja niin tälläkin kertaa. Oli aika suunnistaa kohti kotia. Sain vielä kotiin tuliaisia (muutakin kuin pari pussia proteiinia) sillä siskoni tuli vielä meille syömään ja ah, pelaamaan korttia. Tässä vaiheessa mulle iski kylmä/kuuma syndrooma vai mikä lie olikaan. Kylmä oli, olin ihan jäässä ja laitoin kaks hupparia päällekkäin, pipon päähän ja villasukat jalkaan. Meni hetken ja tuli hiton kuuma. Vaatteet pois, meni pari minuuttia ja vaatteet takaisin. Tätä sitten edestakaisin, ei puuttunut ohjelmaa. Vaikka olisi kortinpelaaminen ihan ohjelmasta käynyt mun mielestä, vaan sisäinen termostaattini oli eri mieltä asiasta. Näin me saimme viettää hauskan päivän, päivän jota muistella myöhemmin naurussa suin. Valkku sai odotetusti ja ansaitusti mitalin, ite selvisin toisen cefin ekasta päivästä ilman katastrofia, Ukkokulta sai viettää päivän rauhassa ilman mua (hän tosin oli töissä, mutta onks se mun vika? Olisi saanut viettää rauhallisen päivän ilman mua) ja Wilma vedellyt varmasti sikeitä koko päivän. Jokaiselle jotakin, kuten kuuluukin.

Paleltaa :-/

Sunnuntai 9.10

Jos edellinen yö meni vähän kuvotusta tuntien, niin tämä yö meni palellen. Sisäinen termostaattini on ilmeisesti edelleen rikki. Mulla oli päällä kaksi peittoa, villainen sekä normaali, paita, villasukat ja mä palelin. Ei tietoakaan kuumista aalloista tai vaihdevuosien hikoiluista. Ehei, tämä on jotain paljon villimpää, palella hampaat täristen. Kokeilka vaikka. Ja jos ette ihan sytostaattia saa, millä pääsisitte tunnelmaan, niin nukkukaa vaikka ulkona tai ihan vähintään ikkuna auki ja ei mielellään vaatteita päällä jotta pääsette tunnelmaan. Kantsii kokeilla tai sitten ei, kaikki käy. Painon kävin kans katsomassa, oli pudonnut -3,4kg. On tää jännää touhua.

Olen tässä pitkään miettinyt ostaa itselleni uutta tietokonetta ja tänään sen päätän tehdä. Just nyt tuntuu aika oikealta sille. Hah, niin kuin tätä pitäis miettiä ja harkita kuten lemmikin tai auton hankintaa, mutta ei tälläisiä päätöksiä voi hetkessä tehdä. Niitä pitää miettiä, makustella, harkita, punnita jne. Ja nyt olen sen kaiken kai tehnyt, koska päätän nyt olevan oikea hetki hankinnalle. Me Ukkokullan kanssa katsellaan taas koneita netistä, huokaamme ainakin miljoonannen kerran sitä, kun ei me niistä mitään ymmärretä ja sen kaiken jälkeen lähdemme Verkkokauppaan ostoksille.

Jostain ihmeen kumman syystä taitaa puoli suomea olla just tänään vaille jotain vempainta, konetta tai hilavitkutinta. Siltä se ainakin tuntuu, kun yritämme yritän saada auton parkkiin sinne tulitikkurasian kokoiseen parkkihalliin. Sinne on varmasi mittanauhalla tehty parkkipaikat, jokaiselle just eikä melkeen oman kokoinen paikkansa. Hyvä ettei ole joka automerkille omansa, Audeille omansa, BMW:lle omansa, Mersulla omansa jne. Onneks ei ole, koska siinä tapauksessa emme olisi tuota omaa kinneriämme niin lähelle ovia saaneet kuin nyt saimme. Ja selviää sekin, miks joka paikka on turvoksissa. Se ei johtunut meistä, vaikka nopeampi olisi niin voinut ajatellakin, vaan Verkkokaupassa oli digimessut, mitä lie tarkoittaakin. Pirusti porukkaa se ainakin tarkoitti. Me olimme olleet kaukaa viisaita ja tilanneet koneen jo valmiiksi. Kyselen kuitenkin myyjältä hänen mielipidettänsä ja kummasti hän oli koneen suhtee samaa mieltä. Johtuisiko siitä, että hinta oli aika messevä?? Niin tai näin, mutta kone lähti mukanamme kotiin ja niin olimme suoriutuneet suhta nopeaa pois tuolta tavarahelvetistä. Tai jos tarvitsee kaiken maailman hilavitkutinta, niin Verkkokauppa on omiaan siihen tarkoitukseen. Mutta vinkkinä, älä mene sinne autolla, ainakaan omalla.

Matkalla Ukkokulta huomasi haluavansa käydä mäkkärissä. Ja mikäs minä häntä olen estämään, aikuista ihmistä. Itse keksin kuningasidean, koska syön vatsansuojanlääkettä, niin se varmaan suojaa kaikelta, myös jäätelön laktooseilta. Siispä otan itse mäkkärin jäden kinuskikastikkeella, pala taivasta jota ilman olen ollut jo joitakin vuosia. Huomasin iden huonouden aika nopeaan, Ukkokultakin huomasi. Ehkä ei hetkeen ehdota mäkkärille menoa??

Olin hukannut langattoman hiireni johonkin (liekö juossut pesäänsä?) ja muutaman ärräpään päästettyäni oli ihan pakko mennä kauppaan hakemaan uutta. Läppäriä ilman hiirtä ei sitten kukaan katsele, ainakaan minä. Siispä kauppaa hakemaan uutta. Samalla sieltä voi ostaa vaikka jädeä, sitä päivällistä syötyä jädeä kun ei lasketa. Sitähän oli niin vähänkin!!

Vertaistukea

Keskiviikko 7.9

Menivät muuttamaan junien aikatauluja taas kesän jälkeen ja mulla on entistä enemmän aikaa aamulla töihin mennessäni. Välillä saatan käydä aamulla kaupassa jos siihen on tarvetta. Tänään kävellessäni töihin, otan matkan varrelta kuvia, ei paljon viivästytä matkaani. Ohitan aina Töölönlahden ja se näyttää joka aamu kauniilta. Jos on usvaa, se on kaunis. Jos ei ole usvaa, on se kaunis. Se on kaunis sorsilla ja ilman sorsia, mutta kaunein se ehkä on joutsenilla. Heitä jaksan ihailla, pariskuntaa jonka tietää viettävän koko elämänsä yhdessä. Voisin verrata meitä Ukkokullan kanssa joutsenpariin, emme ole yhtä kauniita ja komeita, mutta lopun elämämme varmasti yhdessä viettäen. Sitä ei voi ulkoa päin sanoa kukaan kuten joutsenista, mutta se riittää kun sen itse tietää. Ja Ukkokullalle se ehkä tulee yllätyksenä, toivottavasti edes mieluisena sellaisena.

Töissä kerron rakkaille työkavereille eilisen hauskuuden, Ukkokullan ottaneen päikkärit tissin kanssa. Nauramme, että jos nukkuu tosiaan tissin kanssa niin nukkuukohan hän tissi poskellaan? Ja herätessään on nännin kuva painuneena poskeen? Onko hän sitten kirjaimellisesti tissiposki?

Olemme menossa ensi kuussa työporukalla Tallinnan spahan. Olen sitä varten ostanut uimapuvunkin, sellaisen proteesi taskulla olevan. Mietimme missä vaiheessa ehdimme sinne polskuttelemaan kun on muutakin ohjelmaa niin paljon. Mennäkö aamusta aikaisin vai illalla myöhään? Uinko itse sitten rintaa? Nauramme maha kipeänä, itselläni ainakin tosi hauskaa, kuinkas muuten. Ihanaa kun tälle asialle voi nauraa. Kuten olen ennenkin sanonut, asia mille ei voi nauraa on ongelma. Mulle tämä ei ole millään lailla ongelma, vaan nauran tälle hyvinkin paljon. Tissistä saa yllättävän paljon hyvää vitsiä aikaiseksi. Mutta uimiset saan unohtaa, ei rintaa, ei uintia. Ei kun siis, koska sytot, ei uintia.

Töiden jälkeen menen jälleen Valkun kanssa treenaamaan. Tällä kertaa me treenataan selkää ja rintaa. Hiukan liian kovalla sykkeellä ilmeisesti, koska tulee hiukan huono olo. Pidän versat kädessäni jotta pystyn tekemään selkäliikkeet paremmin, mutta ranne turpoaa ja pakko ottaa ne pois. Käsivarressa on syvät painaumat jotka tulleet versoista, joten jatkossa versat eivät tule olemaan käytössäni. Harmi, koska ne auttaa varsinkin selkäliikkeissä pitämään tankoa ja taljaliikkeissä kahvoja, ei tarvitse puristaa sormilla.

Ihan mahtava treeni saadaan taas tehtyä, mä olen ihan ylpeä itsestäni. Ja Valkkuni on kans ylpeä musta, ainakin väittää niin, tiedä sitten jos narrasi mua, sairasta valmennettavaansa. No ei tietenkään narrannut, ei hän osaa, eikä varsinkaan halua.

Pukuhuoneessa tulee kanssa treenaaja taputtamaan olkapäähän. Ekana tulee mieleen, että tiesiköhän hänkin kuinka hyvän treenin vedin ja sen takia taputtaa. Ei, hän halusi sanoa kuinka arvostaa mua ja mun asennetta tän sairauteni kanssa. Ikävä sana toi sairaus, en koe olevani sairas tai edes potilas. Olen Mä ja haen välillä tipasta myrkkyä, mutta sairaaksi en oikein itseäni koe kun ei satu eikä särje mitään kohtaa. Arvostan valtavasti hänen sanojaan.

Olen koko aika ajatellut, että jos voin jotain auttaa tällä omalla esimerkilläni miten kohtaan tän ”sairauteni”, kuinka jatkan elämääni kuten ennenkin vaikka diagnoosi on saatu, silloin koen tällä olleen jotain merkitystä. En ole julkkis joka asiaa rummuttaa, en ole ihminen joka tällä asialla saisi mainetta ja kunniaa tai rahallista korvausta. Mutta esimerkkinä voisin olla kaikille siinä, että vaikka olet saanut ikävänkin diagnoosin, voit kuitenkin jatkaa elämääsi, olla positiivinen ja iloinen. Kyllä minäkin olen itkenyt, voi kuinka paljon olenkin. Vaan en enää aikoihin, ei ole ollut tarvetta siihen, onneksi niin.

Torstai 8.9

Aamusta hoidan kauppa asiat niin saa tehtyä ruokaa. Sitähän mä teen aina enemmän kerrallaan, niin on sitten mitä ottaa pakastimesta. Helppoa ja näppärää.

Iltapäivällä menen kahville vertaiseni kanssa. Naurattaa kun kaksi kaljua istuu kahvilassa, toisella kasvaa mustaa sänkeä päässä ja toisella valkoista. Mahdamme olla näky. On ihanan piristävää jutella ihmisen kanssa joka on samassa vaiheessa kanssasi, hän on käynyt samat asiat lävitse mitä itsekin olet. Ja hänellä on suht samat asiat vielä edessä, pienillä muutoksilla ehkä. On ihanaa saada jutella, verrata kokemuksia, kauhistella toisen hoidon jälkitiloja ja samalla vähän jopa hävetä omaa hyvää oloaan. Sanonta ”Kel onni on, se onnen käteköön” sopii tähän hyvin. Vaan enhän mä voi sille mitään jos ei mulle tule sytostaatista mitään. En voi olla kuin onnellinen. Ja samalla niin kovin pahoillani toisen puolesta, hän joutunut kärsimään kaikista mahdollisista sivuoireista mitä kuvitella saattaa. Ei ole nyt mennyt tasan tää juttu, mutta harvoin ne menee. Joku saa enemmän kuin joku toinen, rahaa, valtaa, onnea, kurjuutta, kärsimystä. Tätä tää on, elämää!! Ihanaa tosiaan oli saada jutella, sovitaan, ettei jäänyt ainoaksi kerraksi, mennään uudestaankin kahville yhdessä.

Mun piti mennä tänään vesi juoksemaan ystäväni kanssa, mutta sain kuulla, ettei missään nimessä saisi mennä infektiovaaran vuoksi. Ja jos oikein itsekin ajattelen, niin näinhän se on. Sieltä saattaa saada vaikka minkä vaivan, vaivan joka ei normisti tuntuisi missään, vaan nyt tuntuisi. Pitää olla varovainen, valkosolut ovat nyt alimmillaan ja elimistö herkkänä ottamaan tauteja vastaan. Joten jätämme menemättä ja menemme kävelemään. Ite otan sauvat mukaan ja taas on yksi kerta sauvailua plakkarissa ja kerta enemmän mitalinsaalistustiliin. Pikku hiljaa niitä alkaa kertymään, tän vuoden puolella on vielä 50 kertaa kasassa, sen lupaan. 

Matkalla nähtiin hepoja :-)

Voihan lymfastrangi

Perjantai 8.7

Toistan itseäni kuin vanha gramofoni, mutta mun elämä tuntuu olevan samaa koko aika. Olen jälleen kerran punkteeraamassa tissiäni. Kuinka helppoa olisikaan jos tämänkin homman voisi tehdä kotona sohvalta käsin. Tai joku tulisi meille tekemään sen puolestani, ei tarvitsisi liikkua sitäkään vähää. Mutta ei, täällä mä taas olen.

Täällä mä odotan, että pääsen tyhjentää tisuni

Menee muutama minuutti ja kiittelen itseäni tullessani tänne koska näen unelmien lekurin, tuon naisten päiväunen, rintasyöpää sairastavien sairaala-klovnin. Yritän vääntää itseni niin, että saan ihailla häntä mahdollisimman paljon. Suustani melkein jo pääsee, että tulisikos lääkärisetä auttamaan hiukan tässä sudokussa! Saanpa vedettyä takaisin tuon sammakon, onneks saankin, koska tajuan ettei mulla ole edes sudokua esillä. Olisiko ollut pikkasen noloa, olisiko?

Nyt tulee tissinestettä enää 60mg vaikka edellisestä kerrasta on neljä päivää. Tää alkaa totta tosiaan näyttämään hyvältä, ehkä mun juoksut täällä on kohta juostu. Vaan konkareilta olen kuullut, että sytostaatti voi sekoittaa kroppaa uudestaan ja tisukka voi alkaa uudestaan vuotaa. Vaan sepä on sen ajan murhe, nyt sitä ei märehditä!!

Punkteerauksen jälkeen menen fyssarille aukoilemaan, en päätäni vaan kainaloani. Hän hieroo käsiään yhteen nähdessään kainaloni, sanoo mun olevan fysioterapeutin unelma. Mulla on niin kovat/suuret/mahtavat lymfastrangit kainalossa ja hän pääsee niitä availemaan. Joudun ihan vaan hiukan ihmettelemään mistä kukakin saa nautintonsa töissään. Toisen kainalon kopeloinnista/ hieronnasta. No, sallin sen hänelle jos se vaan auttaa mua saamaan käteni parempaan kuntoon ja paremmin suoraksi. Nythän se kiristää, sitä ei saa suoristettua ja liikerata on edelleen huono vaikkakin jo parempi kuin viimeksi.

Tässä näkyy yksi iso, mutta ei pienempiä, niitä kyllä riittää. 

Viimeks käskin olemaan googlailematta strangeista ja tein sen ite, koska voin nyt vähän selkeämmin kertoa mitä ne ovat. Ne ovat siis kovettuneita imusuonia joita pyritään avaamaan manuaalisella käsittelyllä. Niitä ilmaantuu n. kahden viikon päästä leikkauksesta ja pahimmillaan/kireimmillään ne ovat kuukauden päästä leikkauksesta, kutakuinkin. Saattaa esiintyä 2-3 kuukautta leikkauksen jälkeen. Käsittelyn jälkeen saadaan välitön vaste ja liikerata paranee. Tämän olen tosiaan huomannut.

Itselläni nämä strangit alkoivat tosiaan kasaantua viikon parin päästä leikkauksesta. Turvotustahan mulla tuli kainaloon ja selän puolelle heti ja siihen ne on jumiutuneet. Nyt ollessani siellä fysarin ”hellässä” hoivassa tuntui kuin hän yrittäisi vetää käteni irti luista ja muista. Se kipu on välillä niin tajuton vaikka olenkin ottanut kunnon tropin särkylääkettä tuntia ennen käsittelyä, ei auta yhtään. Välillä kuuluu oikein iso naks, aivan kuin olisi suuri puun oksa katkennut. Pelästyin ääntä ja kysyin: ”Mikä toi oli?” Olin liki varma, että nyt hän katkaisi käteni, kiva juttu joo, millä mä nyt kirjoittelen blogiani?? Mutta se olikin yks imusuoni joka katkesi ja se oli hyvä juttu, kuulemma. Kuului monta pientä naksista vielä ja sitä äänestä tuli mun lemppari musaa suorastaan. Sillä tunsin kuinka fyssari sai venytettyä kättäni paremmin ja pidemmälle pään yläpuolelle. Lähtiessä tuntui siltä, etten malta odottaa seuraavaa kertaa, että päästään taas naksuttelemaan imusuoniani. Nyt ymmärsin miksi oli niin innoissaan nähdessäni kainaloni.

Mullahan on myös oikea käsivarsi turvonnut. Tuossa eräänä iltana niitä peilistä katsoin ja sitten pyysin Ukkokultaa niitä kuvaamaan, jotta näemme kuinka iso ero on vasemmalla ja oikealla kädellä. Jokaisellahan meillä, varsinkin naisilla alleja roikkuu, mutta tää mun oikea käsivarsi on varsinainen Allien isoäiti, vai mitäs sanotte tästä??

Tässä turvonnut oikea käsi

Tässä vasen käsi normi alleilla.

Näitä turvotuksia ei vielä voida alkaa hieromaan, naksuttelemaan tms ennen kuin on rinnan arpi kunnolla parantunut ja hoidotkin meneillään (viimeisen keksin ite, en tiedä pitääkö paikkansa, mutta se kuulosti kovin ammattimaiselta). Jossain vaiheessa niille toivottavasti jotain tehdään, että pääsen eroon ylisuurista liiveistä ja oman ympärysmittani takaisin. Seuraavan kerran pääsen hänen käsittelyynsä ensi keskiviikkona jolloin olen vapaalla ja samalla taas punktioidaan tisuli, jos sinne olisi taas nestettä kertynyt.

Lauantai 9.7

Työpäivä. En oikein ole osannut tarttua kunnolla töihini sairasloman jälkeen. Pitää hakea uutta intoa tähän hommaan, joten haetaan sitä viikonlopusta. Ja koska en ole hetkeen joitakin työkavereitani nähnyt niin intoa meillä riittää. Ja naurua. Me saadaan joka asiasta väännettyä vitsiä ja ei ole huonoja hetkiä meidän kanssamme. 

Muistankin kun menin ekaa kertaa tutustumaan työpaikkaani, niin minulle sanottiin että meistä ollaan kyllä aina tykätty, kesätyöntekijät, opiskelijat ja muut. Jos ei tykkää niin itsessään on vika. No, tämän voin täysin allekirjoittaa, jos ei meistä tykkää niin itsessään on vika.

Ajatuksena oli mennä mustikkaan tänään töiden jälkeen. Mutta kummasti tää leikkausväsymys edelleen jyllää päälle ja en saakkaan lähdettyä. Aika menee maaten ja lukien, olen vihdoinkin taas pystynyt keskittymään lukemiseen ja nyt otan asiasta kaiken irti. Ennen leikkausta en pystynyt keskittymään mihinkään, nyt kun hommat pyörii, ollaan saatu jo ensiapua syövän nujertamiseen niin voi taas tehdä sitä mistä pitää eli lukea. Ja varsinkin kun ei voi tehdä sitä mitä haluaisi tehdä eli liikkua niin olkoon toiseksi paras vaihtoehto sitten ja toteutetaan sitä. Hyvällä mielin.

Sunnuntai 10.7

Töissä jälleen. Hassuttelu jatkuu. Työkaverillani on puhelimessaan sovellus jossa saadaan kahden ihmisen kuvista vaihdettua piirteitä toisen kanssa. Hän ottaa minusta ja itsestään kuvat ja tekee taikoja. Tulos oli jotain niin hauskaa, että meinasimme pissata pöksyymme sitä katsellessa. Katselen sitä pitkin päivää ja aina jaksaa naurattaa. Kertooko tää mun huonosta huumorintajusta vai hyvästä huumorintajusta? Saatte itse päätellä kummasta.

Tässä mä olen, otettavissa, olkaapa hyvä!!