Hengissä ollaan

No nyt on mennyt luokattoman kauan viimeisestä kirjoituksesta. Se olikin niin kipeää tekevä vuodatus, ettei hetkeen tehnyt mieli kirjoittaa mitään. Sitten tuli koulussa niin suuri tehtävä tehtäväksi, että päätin etten kirjoita mitään ennenkuin olen väsännyt sen valmiiksi. Ja arvatkaas mitä, se alkaa olemaan loppu tekstejä vaille valmis eli huomiseksi olen päättänyt sen valmistuvan. Virallinen deadline on perjantaina, mutta jos kerrankin yllättäisi sekä opettajan että itsensä ja lähettäisi sen ajoissa. Tosin enemmän minä siinä hämmästyisin jos näin kävisi kun näin käy.

Millaista koulutehtävää mä olen sitten väsännyt? Tässä kuvaa millaisia kirjoja olen lukenut, siitä voitte hiukan päätellä millaisesta tehtävästä on kyse tai ainakin sen mitä aihetta tehtävä sivuaa.

Mähän käyn nyt mielenterveyden ja päihdetyön erikoisammattitutkintoa kriisipainotuksella. Asia on niin mielenkiintoinen etten osaa edes sanoin kuvailla. Näitä lukiessani olen oppinut itsestäni todella paljon, jopa sen miksi edellinen kirjoitus oli sellainen kuin oli. Sillekin oli tarkoituksensa.

Mitäs tässä syksyn aikana on sitten tapahtunut? Todella paljon, varmaan eniten mitä minään syksynä. Nyt kun Wilmaa ei ole enää ollut, on elämä ollut kieltämättä tyhjää ja jopa merkityksetöntä. Ihminen tarvitsee itselleen lemmikin jota helliä, halia ja pusutella. Oma Ukkokulta ei aina siihen riitä. Ukkokultaa ei tosin tarvitse lähteä aamuisin viemään pissalle (osaa mokoma käydä ihan ite), sitä ei tarvitse pestä (senkin osaa ihan ite) eikä varsinkaan karvoja kammata, harjata eikä föönäillä. Kaljua kun on hiukan hankalampaa kammata. Ukkokultaa ei tarvitse myöskään ulkoiluttaa iltaisin vaikka hyvää se hänelle varmaan tekisikin. Aluksi kävimme iltaisin lenkillä yhdessä, vaikka ei narun päässä ketään ollutkaan (Ukkokulta ei suostunut narun jatkoksi vaikka kuinka pyysin). Sitten se on jäänyt ja olemme istuksineet sohvalla, ilman koiraa. Voi kuinka tyhjä sohvakin on ilman koiraa. Nyyh!!

Sain lohtua erittäin hauskalla ja yllättävällä tavalla, meinaan tyttäreni otti itselleen koiran. Kävimme koiruuden hakemassa Miehikkälästä, ihastuin häneen ja isoisäänsä ja isoäitiin saman tien. Kyseessä on hiukan harvinaisempi rotu (ainakin itselleni oli tuntematon) eli rotu on eurasier. Koiruuden nimeksi tuli Rolle joka oli mulla aika merkityksellistä, koska meillä oli lapsuudessa beagle jonka nimi oli Rolle. Lähtiessämme kasvattajan luota näimme mitäpä muutakaan kuin beaglen ulkoilemassa. Heitä näkee suht harvoin ja just nyt näin kun uuden Rollen kanssa lähdimme matkaan. Olemme saaneet nauttia Rollen seurasta aina välillä. Hän on kyllä veikeä vekara, hiljainen touhottaja. Välillä jo mietinkin, että onko hän mykkä mutta ei hän ole. Omaa peilikuvaansa hän välillä haukkuu.

Arttu ja Rolle pääsivät tutustumaan :)

Täytin vuosiakin sitten viime kirjoittelun. Kotona juhlimme läheisten kanssa hiukan ja töissä juhlimme myös. Leivoin ja laitoin erilaista tapasta työkavereille, vahinko ettei niistä saanut kuvaa (menivät niin nopeaan). Sain paljon kehuja ruokien herkullisuudesta, on aina kiva saada tunnustusta. Ja monesti on ollut puhetta siitä, mitä olen ennen työkseni tehnyt ja nyt sai antaa hiukan maistiaisia osaamisestaan. Lähdimme sitten hiukan ravinteliin juhlistamaan synttäreitä ja hauskaa oli, nauroimme vatsamme kipeäksi. Jo ekan ravintolan jälkeen taisi olla meikäläinen ottanut tarpeeksi alkomahoolia koska työkaverin sanoessa lähtevänsä kotiin koska menee seuraava päivänä töihin, kysyi meikäläinen missä sä oot töissä? Tätäkin olemme nauraneet jälkikäteen moneen kertaan. Seuraavassa ravintolassa en meinannut päästä vessasta ulos, vedin ovea hädissäni eikä se auennut. Noh, ei kai se ollut ihme kun olin yrittämässä toiseen vessakoppiin enkä suinkaan vessasta ulos. No sattuuhan sitä, hyvät naurut on tästäkin irronnut.

Kaikenlaista muutakin on tässä syksyn aikana tullut tehtyä. Treenasin AllOutin mukana 10 vkoa, treenit oli kovia ja ruokaa oli mielettömästi. Meinasi välillä usko loppua syödessä sitä kaikkea määrää. Jopa siinä määrin, että otin ja lähdin Tampereelle tapaamaan itse pääjehua eli Bullia. Hänen kanssaan sitten suunnittelimme hiukan vähemmälle ruokia, alkoi vähän helpottamaan. Kymmenessä viikossa en saanut juurikaan tulosta aikaiseksi, tai tulihan sitä kun paino nousi +800g. Toivon, mä todellakin toivon sen olevan edes lihasta. Mutta yksi juttu ei muuttunut eikä muutu, edelleen peilistä katsoo iloinen ihminen. Treenaaminen on mun juttu.

Mulla kun toi oikea käsi turvottaa edelleen kainalo tyhjennyksestä johtuen. Tässä on mennyt jo puolitoista vuotta leikkauksesta ja edelleen kärsin seurauksia. Ja taidan kärsiä lopun elämäni, kaipa se on vaan hyväksyttävä tämä tosiasia. Ja koska toi oikea puoli turpoaa ja kiristää, olen käynyt sitä hierottamassa. Nyt kävin uudella hierojalla, entinen hieroja jolla täällä kotinurkissa kävin, on lopettanut. Ajattelin nyt mennä naiselle, ihan vaan kainouden takia. En oikeasti kainostele rintaani, mutta ajattelin josko olisi mukavampaa käydä naisella. Kävin äsken ja täytyy sanoa, että joutuu tosissaan muistiaan pinnistää jotta muistaisin olenko koskaan käynyt kenelläkään yhtä huonolla hierojalla.

Menin siis hierottamaan rintaa ja hän hieroi hiveli sitä ehkä kaksi minuuttia. Kysyi vielä sitä ennen kuinka kovaa siihen uskaltaa koskea ja sanoin, että kovaa, koska ei se muuten miksikään tule. Hän hiveli sitä sen kaksi minuuttia ja sitten siirtyi käteen jota silitteli seuraavat kaksi minuuttia. Olin niin raivona etten saanut sanaa suustani. Ukkokultakin silittelee kovakourasemmin ja hän ei ole hieroja eikä hieronta tarkoituksessa sivele eikun hivele. Ja en tiedä eikö hieroja osannut anatomiaa yhtään, koska hän hieroi vain oikean rinnan ja käden, onhan mulla tietääkseni vasemmallakin puolella vielä rinta ja käsikin siinä roikkuu. Mutta ehkä hieroja tuskastui mun huokailuihin ja "unohti" koko vasemman puolen, ei ainakaan koskenut sinne puolelle kertaakaan.

Olen ehkä ikävä asiakas, mutta mun mielestä hierojan pitää osata kysyä ottaako hän tarpeeksi kovaa, tuntuuko se missään jne. Mutta jos taustalla soi laineen lipsutukset, voi jo siitä päätellä ettei tarvitse toista kertaa tulla, siis jo ennenkuin on edes aloittanut hieromaan hivelemään. Hän varmaan näki ilmeestäni kuinka tyytyväinen olin, koska ei kysellyt tulenko uudestaan. Hyvä ettei kysellyt, koska olisi joutunut valehtelemaan jotain ympäripyöreää, ei ole kohteliasta sanoa suoraan, että sä olit ihan paska.

Olen syksyn aikana käynyt yksissä häissä, teatterissa katsomassa mitä lie näytelmää (puolet ajasta nukuin), olen käynyt musikaali Catsia katsomassa (nukahdin vaan kerran, enkä edes kauaa nukkunut) sekä olen käynyt kolmessa eri konsertissa. Olen siis aikas paljon harrastanut kulttuuria, nyt on ollut aikaa, kun ei ole sitä koiruutta kotona.

Konsertissa olen käynyt kuuntelemassa ehkä sitä kaikkein parasta bändiä (tässä kysytään vain ja ainoastaan mun mielipidettäni) eli Five Finger Death Punchia. He ovat vaan niin hyviä, nami nami sanoisi Bjurström jos hänen mielipidettään kysyttäisiin (vaan ei kysytä).

Tyttäreni kanssa kävimme kuuntelemassa Haloo Helsinkiä (en nukahtanut kertaakaan, enkä myöskään Five Fingerin keikalla, hyvä mä). Tämä konsertti oli tosi energinen, tykkäsin ja peukutan jatkoon. Voin siis mennä toistekin. On vaan niin hienoa, että nuoret menestyy ja heidän tekstinsä on sielua koskettavia, siinä on saatettu ryvetä syvempiäkin mutia mitä edes tiedämmekään. Tai en mä ainakaan tiedä, mutta se nyt ei vielä tarkoita mitään. Harvoin tiedän kenestäkään mitään, kun ei mua kiinnosta toisten elämä. Mulla kun on tässä omassakin ihan tarpeeksi mietittävää.

Vime lauantaina kävimme koiramessuilla ja katsomassa ystävää ja hänen hauveliaan kehässä. Voittojahan siellä hänelle tuli (ilmeisesti kun sai joitan erivärisiä ruusukkeita), mutta en tajua niistä sen enempää. Illalla menin vielä kuuntelemaan raskasta joulua, ihanan ystäväni Kirsin kanssa. Se on meidän perinne joka katkesi muutamaksi vuodeksi kun eivät tulleet Helsinkiin. No nyt tulivat ja me olimme mukana, tietenkin. Ensi vuonna sitten taas, yhdessä. Siinä olikin kaikki joulusta mitä siltä haluan, vähän raskasta joulua ja se riittää. Tai no jos vähän suolasia kaloja saa vielä niin avot.

Nyt tuli yhdeltä istumalta niin paljon tekstiä, että selkää särkee. Ensi kerralla jatketaan ja sitten mulla onkin sellaisia uutisia että BOOOOM!! Kannattaa odotella, se on jotain ihanan kutkuttavaa, suloista ja rakkauden täyteistä. Mutta siitä sitten ensi kerralla lisää.

Kekkosen kuulumiset

Keskiviikko 28.9

Aamusta saakka hiertää kenkä, kirjaimellisesti. En muista viime syksystä tällaista vaivaa, etteikö kengät mahtuisi jalkaan. Tai mahtuuhan ne, mutta koska jalat kai on jatkuvasti niin turvonneet, niin kengät hiertää koko aika. Tai ei koko aikaa, vaan laitettaessa jalkaan ja hetken päästä ne joko venyy tai jalat kutistuu ja vaiva helpottaa. Kerta kaikkisen relevanttia tietoa heti tähän alkuun.

Saan viestiä päivällä, passinne on saapunut. Tietenkin joo, kun otin sen pikapassin josta maksoin maltaita. Eilen virkailija sanoi, että hyvällä tuurilla tulee ens maanantaina. Meni vajaa päivä ja passi valmis. Nyt toivotaan vietävän paljon, että myös tarkistavat sen mennessämme Tallinnaan ens vkolla. Muutenhan olen ostanut sen ihan turhaan.

Töiden jälkeen suuntaan salille, onhan meillä Valkun kanssa yhteiset treenit. Ajatuksena oli treenata jalkoja, mutta koska nyt ei hengästyminen ole paras vaihtoehto niin jätämme jalat yhdessä treenaamatta ja sen sijaan treenataan olkapäät ja kädet. Mulle kädet on helpoimmat hermottumaan, ne turpoaa jo melkein painot nähtyään ja sen takia ne onkin hiukan muita lihaksia edellä. Ajatuksena on keskittyä olkapäihin ja alakertaan enemmän, mutta nyt ei ole sen aika, vaan sitten kun taas päästään treenaa kunnolla. Nyt tää tuntuu enemmän tällaiselta satujumpalta. Hyvä treeni me tietty saadaan vedettyä, kuinkas muutenkaan.

Treenin lopuksi mennessäni pukuhuoneeseen hämmästykseni oli aikamoinen kun vieras nainen kysyy multa, että oletko sä Aikku? Joooo, olen mä. Sitten melko pian tajusin hänen olevan Laura jonka blogia ja instaa olen seuraillut jo pidempään. Täältä voit käydä lukemassa Lauran kuulumisia. Juttelemme treeneistä, hänen kuulumisiaan ja siitä missä asumme, jos olisimme käyneet vaikka lenkillä yhdessä. Koska asumme kaukana toisistamme päätämme, että joskus ainakin voimme treenata yhdessä. Nyt olotilani oltua mikä on eikä treenit kulje ihan siten kuin haluaisin, ei mielekästä ole yhdessä vetää, mutta kunhan tästä taas noustaan, niin taatusti näette meitä yhdessä kolkuttamassa rautaa.

Kotiin mennessä olikin alkanut satamaan. Mä diggaan syksyä, vaikka sataa ja on kylmä, tuulee ja tuiskuaa, ei haittaa. Syksy on mun lempi vuoden aikaa, ehdottomasti. Jos olisin kynttilä ihminen, niin nyt olisi hyvä aika niiden poltteleminen. Vaan kun en ole, niin ei tule polteltua. Joskus saatan ottaa kynttilöitä esille, mutta en sitten muista poltella niitä. Vaan voihan niitä katsella vaikkei ne palaisikaan, mutta laatikossa ne nyt vielä on. Vaan ehkä tulee ilta, että pääsevät pöydälle palamaan, ei voi tietää. Jäädään odottelemaan.

Syksy on kaunista ja värikästä aikaa :-)

Torstai 30.9

Aamusta jatkuu syksyinen ilma, ainakin täällä meillä päin. Helsinkiin mennessä ei olekaan enää niin sateista, näin se vaihtelee paikasta riippuen.

Tammenterhoja on todella paljon työmatkan varrella :-)

Töissä meillä on kehityskeskustelut. Ovat ryhmäkeharit, onneksi. Tykkään enemmän sellaisesta, joissa on muitakin paikalla, etten ole ainoa jota kuumotetaan koko aika. Tai ei kai sitä kuumoteta, mutta tajusitte varmaan pointtini. Ryhmässä on turvallisempaa, sitä saa toisista tukea. Ryhmän tuki on tärkeää, ainakin meidän työssämme. Ja ainahan kehityskeskustelut jännittää, vaikka olisit kuinka valmistautunut niihin. No, ne on taas tältä vuodelta ohi ja jokainen olimme tyytyväisiä, ei siitä että ne ovat ohitse, vaan siitä kuinka hyvin ne menivät. Ehkä me olemme nyt kehittyneet. Ja vaikka emme olisikaan, niin työryhmämme on täyttä rautaa ja timangia. Rautaista ammattitaitoa jokaisella jota kunnioitan todella paljon. Monesti mietin, kuinka onnekas olen saadessani tehdä töitä niin ammattitaitoisen työporukan kanssa ja yritän imeä sitä kaikkea itseeni, jospa itsekin olisin vielä joskus edes verrattavissa heihin. Työaikaa on vielä toista kymmentä vuotta edessä eli ehkä mulla on jotain mahdollisuuksia kehittyä heidän tasolleen.

Tänään iskee taas uupuminen, ei jaksa mennä salille eikä edes lenkille. Pyhitän illan sohvalla makaamiselle. Ehkä joinakin päivinä sekin on tarpeen. Sitä kuuluisaa armollisuutta taas. Mähän alan olemaan tässä jo ihan mestari, armollisuudessa. Onneks en ole presidentti, armahtaisin varmaan kaikki vangit jotka keksisi hakea armahdusta tuomioilleen, olisin niin hiton armollinen. Ainakin toisinaan, toisinaan taas en. Millainen fiilis sattuisi milloinkin olemaan. No onneksi en ole, ei tarvitse tehdä isoja päätöksiä.

Presidentistä tulikin mieleen Kekkonen. Lapsena muistan, kuinka kateellinen olin ruotsalaisille. Heillä oli kuningas ja meillä oli Kekkonen. En tiennyt, että suomella oli tasavalta ja presidentti, vaan tiesin vaan että meillä on Kekkonen ja hänet valitaan joka kuudes vuosi. No, nyt ei ole enää edes Kekkosta jota valittaisiin joka kuudes vuosi ja ruotsalaisilla on edelleen kuningas. Tasan ei mene nallekarkit vai miten se menikään?

Kuka kaipaa kuningasta jos on tarjolla Kekkonen? 

Töissähän potilaan sanoivat mua Kekkoseksi kun ajoin pääni kaljuksi. Vastasin aina, ettei haittaa vaikka nimittelevätkin. Kekkonen oli viisas mies joten mielelläni tulen häneen verratuksi. Nyt kun kaljuni on jo vanha juttu, eivät he jaksa enää vertailla Kekkoseksi. Kaikkeen siis tottuu, myös kaljuun hoitajaan. Hetken se jaksaa ihmetyttää, mutta pian se menee ohitse. 

Itsekin olen jo niin tottunut tukattomuuteen ja nyt hiukset ovat jopa jo hieman kasvaneet. Ja sieltä on tulossa valkoista karkeaa hiusta tilalle. Tiedä sitten onko tämä vielä sitä lopullista hiusta, kun sytostaattia on kuitenkin vielä kaksi kertaa jäljellä. Jos on lopullista, niin kohta mä näytän vanhalta paapalta, valkonen tukka pystyssä. Jos näin käy niin sitten käy, otetaan kaikki vastaan. Tosin mielelläni ottaisin 70-luvun discopallon, sellaisen pyöreän afron, mutta se tuskin on itse valittavissa mitä sieltä tulee. Vaan olisi se vaan aika jännää herätä yhtenä aamuna afropallo päässä, hitto se vasta olisikin mielenkiintoista. Minkä pipon sitä sitten päähänsä laittais? Sitä joutuis varmaan virkkaamaan afrolle oman pipon joka mahtuis päähän. Juma kuinka mielenkiintoinen ajatus, jään odottamaan saanko sellaisen.

Tää se vasta olisi jotakin :-)